|
Post by Latu on Apr 24, 2012 20:09:20 GMT 3
Omat sivutHania hoitaa Lynn, joka myöskin kirjoittaa päiväkirjaan.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 26, 2012 18:33:09 GMT 3
ENSIMMÄINEN HOITOPÄIVÄ - 26.4.2012
- Kiitti kyydist, huikkasin ponnistaessani ulos autosta. - ja moikka! Painoin oven kiinni ja katselin heman ympärilleni. Hieno paikka, mietin. Ilmiselvä Latu nojaili tallin seinää vasten. Nähdessään minut mies heilautti kättään. - Moi, tulin just tallihommista, hän ilmoitti. - Ja sinne pitäis vielä palata takaisinki... Latu pyyhkäisi tuskastuneena otsaansa. Suoristin selkäni. - Joo, tiedän tunteen. Onks Hani täällä tallissa? - Juu onhan se täällä näin, Latu sanoi. Hetken hän näytti siltä kun olisi miettinyt jotain erittäin kovasti, mutta pian vain nyökkäsi ja johdatti minut erään karsinan luo. - Vau... Äsken miltei umpiuneen vaipuneet silmäni rävähtivät auki. Kärpäskimo arabi seisoskeli edessäni. Tamma korskahti ja nosti päänsä heinäkasasta. - Täs on Hani, Latu kertoi. - Muista vaan, että se on tosi kiltti. Katselin sitä hetken. Ihanan hiljaisuuden rikkoi kuitenkin Latun lause. - Sä voit tutustuu siihen nyt, mun pitää mennä laitsoille kattoo, kun siel on kuulemma joku kohta aidasta katkeemassa. Tuun sit taas talliin. Varustehuoneessa on harjat, jos haluut harjailla. Hania ei välttis tarvii sitoo kiinni, se on kiltti, Latu hymähti vinosti hymyillen, käännähti ja käveli ulos tallista. - Okei, huokaisin, ja vasta sitten tajusin jääneeni yksin talliin. Tai no, yksin ja yksin. Oletpas sä sulonen, kehaisin mietteissäni kuin pikkutyttö kissanpennulle ensinäkemällä. - Kai mä saan varmaan nyt karsinaan tulla, nauroin.
Hani oli tosi kaunis tamma. Mutta kuitenkin vielä hieman epävarma uudesta hoitajasta. Ei se kuitenkaan minua haitannut, opettelisin vain tuntemaan siron sisupussin ja antaisin senkin tutustua minuun. Lyyhistyin (varmasti silmät vaaleanpunaisten sydämien muotoisina) karsinan nurkkaan ihailemaan sitä. Vasta hetken kuluttua Hani osoitti nähneensä minut ja kopisteli pari askelta lähemmäs. Tamma haisteli kättäni, sitten sekoitti hiukseni pehmeällä turvalla. Se nuuskaisi housuni lahjetta, töytäisi olkapäätäni ja viimeisenä pärskähti suoraan kasvoilleni. Nousin hiljaa ylös. - Hani, sanoin ilmeettömästi antaen tamman haistella kämmentäni. Se oli selvästi varautunut, silmistä näki. Hani heilautti päätään heti minun astuessani sen vierelle. Tamma oli epävarma. - Eijei, en mä mitään tee, Hani. Haluisin vaan harjata sut, harjata. Kuulostin varmasti vielä enemmän pikkutytöltä uuden lempiponinsa luona. Kipaisin nopeasti varustehuoneeseen ja takaisin, tällä kertaa harjat mukana. Seisoin hetkisen karsinan vieressä. Hani seisoi minua vastapäätä pää ylhäällä, minua tarkkaillen. Se tuntu merkitsevän muistiin jokaisen liikkeeni. Epäluuloisena se tutkiskeli, kun avasin hiljaa karsinan oven ja kävelin sisään. Laskin harjat karsinan nurkkaan. Poimin piikkisuan käteeni hetken mietittyäni. Hani katsoi minua hieman epäluuloisesti. Tamman korvat kääntyilivät edestakaisin ja se venytti kaulansa pitkäksi. Enempää aikailematta laitoin piikkisuan takaisin muiden harjojen sekaan ja istahdin niiden viereen. - En mä mitään tee, Hani. Tiedän, mä oon kokenut sun kaltaisista. Pitää vaan leikkiä tutustuvansa suhun uudestaan, antaa haistella ja tälleen. Sanani tuntuivat tepsivän. Hani käveli oitis viereeni ja sekoitti hiuspehkoni toistamiseen. - Noin, hyvä tyttö.
Hetkeä myöhemmin olin ehtinyt valita piikkisuan tilalle pehmeän harjan. Hanin iho ja etenkin karva oli ohutta, eikä enempiä likoja löytynytkään. Hani oli luulojeni mukaan jo hyväksynyt minut, vaikka vaivalloisia katseita en vielä tältä konilta voinut välttää. Rauha maassa, ajattelin. Nyt on rauha maassa. Juuri kun olin kiertänyt Hanin toiselta puolelta tallikäytävän puolelle ja olin asettamassa harjaa sen kaulalle, kuulin jonkun lampsivan tallikäytävällä tamman karsinaa kohti. Olin selin kyseiseen tyyppiin, mutta arvatenkin se oli Latu. Niskaani kivisti, kun miltei tunsin hänen arvioivan katseensa porautuvan selkääni. Käännähdin salamannopeasti ympäri. Siirtoni oli huono, sillä Hani säpsähti päiväuniltaan ja pärskähti pelästyneesti. Hyssyttelin siinä aikani, silitin tamman kaulaa ja puhelin rauhoittavasti, kunnes se rauhoittui, pilkehtivät silmät lupsahtivat kiinni ja pää laskeutui taas alas. - Sori, mä pelästyin että olisit joku muu, virnistin vaivalloisesti käsi edelleen Hanin kaulalla. - Sori kun pelästytin, Latu nauroi. Hän vilkaisi Hania pikaisesti.
Hymyilin vinosti sukiessani Hanin vielä läpikotaisin aikomaltani puolelta. Hieno homma, ajattelin. Hani oli rauhoittunut, enkä kumma kyllä saanut enää niin paljon epäluuloisia mulkaisuja tyyliin: "pelottava, pelottavampi, kääk, pelottavin!" Tutkailin ympäristöä tallissa. Latu oli aloittanut lakaisemaan tallikäytävää. - Nyt viel kaviot, kuiskasin Hanille. Minun olisi tehnyt mieli purskahtaa hysteeriseen hihitykseen siitä, kuinka kauan minulla olikaan harjauksessa mennyt. Ei, ei ja ei, ajattelin ärtyneenä. Piti minun kai nyt käyttäytyä asiallisesti. Poimin kaviokoukun ja sipsutin Hanin vierelle. Kyykistyin nostamaan sen jalan ylös. Tamma nosti kavion hyvin, siitä ei tullut ongelmaa. - Moikka! Säpsähdin, kun kuulin äänen takaantani. - Ai moi, Karoliina, hymyilin ja nousin ylös. - Oi, ootko sä Hanin hoitaja? Karoliina näytti hämmästyneeltä. Sitten hän huiskautti kättään. - Joo sori, en oo viimeaikoina ollu ihan kärryillä uusista hoitajista. - Ai joo, oonhan mä, virnistin. Mukava tuo Karoliina, totesin virnistäen mielessäni. - Mut tää on vasta mun eka hoitokerta. Karoliina hymyili lämpimästi. Mustat hiukset lainehtivat. - Okei, no kiva tutustuu. - Niin mustakin, naurahdin. - Nähtäillään, Lynn, mun pitäis nyt mennä hoitamaan Myrskyä. Heippa! - Okei, moikka, huikkasin.
- Lynnie, Latu irvaili. Hän oli tepastellut Hanin karsinalle ja virnisteli nyt ilkikurisesti karsinan oveen nojaillen. - Mites suj-. - Se on itse asiassa mun oikea nimi, älähdin äkkipikaisesti ja näytin leikkisästi kieltäni. - Mut kutsumanimi on Lynn. Siis pelkkä Lynn! - Really? Ei ois uskonu, Latu hiljeni. - Mut se se on murahdin. - Lynnie on mun oikea nimi, mutta kaikki sanoo mua Lynniks. Irvistin. Latu väänteli hetken naamaansa ja purskahti sitten nauruun niin että Hani kavahti taaksepäin. - Mikäs sulle tuli? kysyin miltei pelästyneenä ja sipsutin suojaksi pelästyneen Hanin eteen. - Söitkös sä kitkerän sipulin, vai? Seisoin siinä kädet puuskassa, pilke silmäkulmassa ja tuijotin lattianrajaan lyyhistynyttä käkättävää Latua. - Voi elämä! - Mitä nyt? Ootkos sä tullu hulluks? intin ärtyneenä. Latu vain jatkoi nauruaan. Sitten hän hiljeni, nousi pika pikaa ylös, hengähti syvään ja käppäili pihalle. - Ei mitään. Hahah...
- Nooh. Halasin Hanin pehmeää, siroa kaulaa. Tamma vääntelehti hetken otteessani, mutta suostui lopulta pysymään aloillaan. - Mun pitäis nyt mennä. Nähään! Latu oli jossain ulkona, joten päätin, etten varmaan viitsisi lähteä häntä etsimään vain hyvästellekseni. Tallustelin vielä Myrskyn karsinalle. - Moi Karoliina, mä meen nyt, sanoin. Karoliina näytti pelästyneeltä yhtäkkisen ilmaantumiseni johdosta, joten lisäsin: - Nääh, ei ollut tarkotus pelästyttää, mä halusin vaan sanoa viel moikat... - Aa, no ei sit mitään. Karoliina painoi käden rintaansa vasten ja hymyili tuskastuneesti. - Moikka!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 27, 2012 17:11:36 GMT 3
PIENIÄ PULMIA - 27.4.2012
Jes, ajattelin iloisena hypätessäni ulos isän autosta. Kiitin kohteliaasti, vilkutin ja laitoin oven kiinni. Tällä kertaa en nähnyt ketään tallissa. - Moi, huhuilin varovaisesti. Monta uteliasta hevosenpäätä ilmestyivät käytävälle. Mitään ei kuulunut aikoihin. Vihdoin vain huokaisin ja lampsin Hanin karsinalle. - Mooi! Tamma ei ollut karsinassaan. Tyhmä! kirosin mietteissäni läpsäisten kämmenen vasten otsaa. Hanihan voisi olla vaikka laitumella... Olen niin tyhmä. - Tietenkin, suhahdin itsekseni. Lähdin harppomaan pihalle. - Hani, siellähän sinä olet! huudahdin ratkiriemukkaasti nähdessäni kärpäskimon tamman ravailevan vihreällä nurmikolla laitumen nurkassa. - Noo, kai tämä nyt on ihan tavallista, vapaata hoitelua. Katselin hetken aidanpieltä. Siinä roikkui vihreä riimunnaru ja sininen riimu. Kaivelin mieltäni... Nehän taisivat olla juuri Hanin tavaraa! Nappasin tarvikkeet käteeni ja avasin varovaisesti portin. Hani pysähtyi kuin seinään. Se jät tuijottamaan minua etäälle harja jä häntä liehuen, pää ylhäällä.
- Zeh, zeh, huokaisin vastaan hangoittelevalle tammalle. Riimun olin saanut vaivatta päähän, mutta selvästi epäileväisenä Hani ei liikkunut mihinkään. - Maisk! Huokaisin syvään. - Hani, nyt tulet! Aloin olla jo tuskissani. Hanihan oli kuin koira pesuun viedessä! - Tule, tule, tulee, houkuttelin. - Namia... Pidin kättä nyrkissä. Samassa ohi päristeli joukko nuorisoa mopoillaan. Rakkineethan ulvoivat niin että korvia särki... - Mitäs sinä meinaat? kuului tiukka ääni takaantani. - Onko ongelmia? - Öö, ai moi... Raavin kiusaantuneena niskaa. - Öh, joo tota, kun mä en saa oikein Hania tulemaan, kun sitten jos avaan portin niin muutkin ryntää ulos... Osoitin sanani erityisesti parille tammalle Hanin vierellä. - Vai niin. No ei kai minulla muutakaan tekemistä ole. Nainen mutristi suutaan. Hän käveli suorasukaisesti ohitseni ja karjaisi hevosille niin kovaa, että oma kuulonikin taisi herkkyä... Irinahan se oli, mietiskelin naisen hätyytellessä kaikkia muita hevosia kauemmas. - Vie se nyt, hän komensi minulle. Maiskautin kuin automaattisesti ja sain Hanin talutettua onneksi ongelmitta ulos portista. - Mene mene! Irina ähkäisi minun jäädessäni katselemaan hänen touhujaan. Menen menen, ajattelin silmiäni pyöräyttäen.
- Hyvä Hani, kuiskasin ja silitin tamman kaulaa. - Hyvä hyvä. Olin ehtinyt jo hakea harjat. Hani oli onneksi rauhoittunut äskeisen laidun -episodin jälkeen, ja rouskutti nyt tyytyväisenä heiniään. Vilkaisin käytävälle. Ei ketään. Irinaa ei ollut näkynyt enää laitumelle tulonsa jälkeen, eikä kukaan hoitajista - tai Latukaan - ollut vielä tullut. Tai noh... - Moikka, kuulin äänen jälleen takaantani. Ilmiselvä Latu! - Mitäs nyt? Esitin ärsyyntynyttä. Eilisen jälkeen miehen kummalliset touhut tuntuivat vain jatkuvan. - Tulitkos sä taas vitsailemaan? - Ei, en sitä täl kertaa, mies kiusoitteli. Tuskallisen mulkaisuni nähdessään hän kuitenkin jatkoi hieman vakavissaan. - vaan se aita, mistä mä puhuin eilen... - Nii? kysyin huolestuneena. - Eihän sielt oo karannu hevosia? - Ei, Latu sanoi. Sitten hän jatkoi. - mut mä aattelin vaan kertoa, että mun pitäis mennä korjaamaan se, jos aiotaan päästää hevoset sinne tuokokuun alus. Mies kohautti olkiaan huolettomana. Aargh, mahdottoman ärsyttävät näyttelijänlahjat! ajattelin.
Puoli tuntia myöhemmin seisoskelin edelleen Hanin karsinassa. Viimeistelin sen nättiä karvaa pehmeällä harjalla. Olin saanut luvan letittää sen pienoisen harjan, ja niin olin tehnytkin. Mutta koska Hani menisi vielä luultavimmin tänään illemmalla tarhaan, niin joutuisin purkamaan sen pian. Hetkeä myöhemmin Latu saapasteli talliin. - Aita korjattu, hän hehkutti. - Ihan itse korjasin! - Joo, tosi mahtavaa, esitin. - Saisinks mä talutella Hania tossa pihalla vähän aikaa? Latu hieraisi leukaansa. - No mikä ettei. Mut muista, et se on sit aika herkkä esimerkiks tuulelle. Ja pidä sit se aisoissa! - Okei, joo joo, huikkasin, ennen kuin Latu ehti talsia jälleen ulos tallin ovesta. Käännyin karsinassa torkkuvan Hanin puoleen. - Mennääs pikku lenkille pihaan.
- Saathan sä kai syödä nyt sitä ruohoa, Haniseni, nauroin. Tamma veti koko ajan yhdelle ja samalle ruohotupsulle, mitä maasta törrötti. - Syö syö. Hani kahmi suuhunsa yhä enemmän ruohonkorsia, kunnes päätin, että tamma saisi jättää "kavereilleen" hyvästit. - Tules Hani, en mä halua sulle mitään ähkyä tai muuta jos sä syöt liikaa! Vetäisin riimunnarusta, jolloin tamma säpsähti ja lähti liikkeelle. Se jäi tarkkailemaan maisemaa. - Hieno ilma, totesin Hanille. - Olis kiva mennä näin kuumalla uimaan. Hani oli vielä käsissäni hieman säpsäkkä ja epävarma. Se koitti aina kiertää minut etäältä, jos minulla oli jokin esine kädessäni. Ihan niin kuin kädessäni olisi ollut vaikka avaruusolion tuoma laserpyssy, kun kyseessä olikin vain rullalle keritty riimunnaru...
Talliin palatessani minulla oli hyvä olo. Siis ei sellainen hyvä olo, mikä yleensä on, vaan... oikein, oikein hyvä olo. Talutusmatkalla tallin perälle ykköskarsinaan, Natalie ja Karo tulivat vastaan. Molemmat hymyilivät ja heilauttivat kättään, sen jälkeen kummatkin taas kuiskuttelivat jotain toisilleen. Tällä kertaa en viitsinyt esittää niiauksen olevan minulle pakkomielle, minähän tein sitä aina vain ihan huvikseni! Kiersin Hanin kanssa karsinassa ympäri ja otin riimun pois sen päästä. Tamma ravisti päätään otsaharja hulmuten. - Moi. Käännyin ympäri. Brittahan se siinä! Päätin hämmentää tytön mielen. Koukistin vain polveni. Britta ei kuitenkaan näyttänyt yhtään siltä, mitä meinasin, hän vain odotti virne kasvoillaan vastausta. - Ai moi, mitäs kuuluu? Huokaisin syvään ja nojasin hymyillen karsinan oveen. - Ihan hyvää, sulle? Britta kysyi yhtälailla hymyillen. - Nooh, sitä sun tätä, vasasin suu mutrussa. - Tiedäthän sä Irinan? Britan kulmakarvat kohosivat, sitten hänen ilmeensä synkistyi. - Joo, tiedän. Ennen kuin ehdin pistää jotain väliin, hän jatkoi sormea kohottaen. - Tiedänpä hyvinkin... Hyyviinkin. Nyökkäsin tietoisena siitä, mistä Britta puhui. Hänkin varmasti tiesi, minkälainen Irina oli!
- Voi, Hani, mun pitää taas varmaan lähtee... Nähään hei sitten ehkä tiistaina. Ehkä sit! Hani pärskähti kuuluvasti, kun yritin rapsuttaa sitä turvasta. Tamma vetäytyi heti taaksepäin. Harjoitusta, harjoitusta! ajattelin kannustavasti. Kyllä se siitä. Pian me varmaan olisimme Hanin kanssa hyviäkin ystäviä. Kunhan vain jaksaisin odottaa ja tutustua herkän tamman kanssa paremmin, kyllä meillä varmaan sitten synkkaa keskenämme. Purin pikaisesti letit Hanin harjasta ja vilkutin sille hyvästit. Tällä kertaa Latukin oli pihalla. - Moikka, hän sopersi hampaidensa välistä. Henänkorsi, mietin virnistäen. Näppäilin isän numeron ja jäin odottamaan autoa. Isän ajaessa vihdoin pihaan, huikkasin tallin seinustaan patsaana nojailleelle Latulle: - Moikka, tuun ehkä tiistaina. Siis ehkä! Ajoimme kotiin, ja jäin innokkaana odottamaan seuraavaa tapaamista. Olisi huominen - ratsastustunti, sunnuntai - vapaapäivä, maanantai - ratsastustunti. Tiistaina voisin mennä vapaasti liikuttelemaan Hania. Vielä kolme päivää Hanin näkemiseen, ja sitten pääsisin taas tallille. Kolme päivää...
// Kirjoitat pitkiä ja selvälukuisia merkintöjä, hyvähyvä :> -Latu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 1, 2012 12:57:55 GMT 3
JUTUSTELUA & UUSIA YSTÄVIÄ - 1.5.2012
- Moi! hihkaisin tallin vieressä seisoskelevalle Karolle. - No moikka, hän naurahti takaisin. - Mitäs nyt, kun oot noin ilonen? - Ei mitää kummempaa, mä vaa oon oottanu et saan taas nähä Hanin! - Aaa, se on tuol sisällä, Latu toi sen just kun ajatteli et sä varmaan tuut hoitelee sitä. - Okei kiitti, kai mä sitte meen, moikka Karo! huudahdin. - Mooi.
Olin nauruun purskahtamaisillani. Silkasta ilosta tietenkin, kun näin taas Hanin. Vaikka viime näkemisestä oli vasta kolme päivää, tamman näkeminen oli minulle yhtä jännittävää joka kerta. - No terve, mumisin Hanille. Se heilautti ohutta harjaansa ja pärskäti mielenosoitukseksi. - Mitä sä nyt aiot? Katselin Hania hetken, sitten kipitin varustehuoneeseen hakemaan harjoja. - Missäs ne on? ihmettelin hetken etsittyäni. - Ennenhän Hanin harjat oli tossa noin, mut ei enää... Katsoin ylöspäin. Mitäs tuolla ylhäällä heiluu? kyselin itseltäni ajatuksissani. Ei kai vaan... "Tumps!" Jokin oli rymähtänyt päälleni. Parahdin kivusta ja rojautin painavan esineen pois päältäni. - Satula, inahdin tuskissani. Pian vain murahdin inhoa huokuen ja nostin satulan kivusta kankeana takaisin paikoilleen.
- Olen tyhmä, niin tyhmä, jaarittelin itsekseni, kun olin vihdoin saanut harjat löydettyä. - Mokomakin mustelman aiheuttaja! - Mitäs nyt? kuului ääni melkein vierestäni. Ei kai taas? ajattelin, ja sain juuri ja juuri inhon huokaisun tukahdutettua. Irina! - Eei mitään... mä vaan meen harjaamaan Hania, kakistelin. - Ei muuta... - Jaa, no et sitten varmaan kaipaa apua, hän älähti, kääntyi kannoillaan ja käveli pois saappaiden kärjet betonilattiaan kopisten. Huokaisin ja avasin Hanin karsinan oven. Astuin sisälle. Hiljattain torkahtanut Hani kuitenkin räväytti silmänsä auki, hörähti pelästyneenä ja alkoi steppailla huohottaen ympäriinsä. - Hani, ei ole mitään hätää. Laskin harjat maahan, kävelin tamman luo ja aloin silittää sen kaulaa. - Ei yhtään mitään hätää. Hani rauhoittui pykälän verran. Se huokaisi raskaasti ja laski päänsä alas heiniä napostellakseen. Otin pölyharjan käteeni. Pakissa ei ollut tälläkertaa kuin piikkisuka ja kaviokoukku, pölyharjan lisäksi tietenkin. Joku on varmaan lainannut, ajattelin huolettomana. Aloin sukia Hanin kaulaa ja siirryin vähitellen taaemmas. Sitten sama toiselle puolelle.
- Hyvä, hienoa, sanoin Hanille. Tamma nosti päänsä heinistä. Sen turvalla nuokkuikin mukavasti pari heinänkortta. Sipaisin ne pois, ja juuri silloin Hani aivasti. Se pärskähti niin kovaa, että ihan pelästyin. Vähän ajan päästä kuitenkin ratkesin nauramaan! Hani hörähti hyvän mielen merkiksi.
- Hyvä Hani, painotin iloisena, kun tamma suostui kuin suostuikin nostamaan jalkansa. Tuin jalkaa laittamalla sen reiteni päälle. Kaavin enimmät mudat ja ruohonkorret pois kavion uumenista ja laskin jalan varovasti alas. - Mitäs kuuluu? Britan ääni kuului selkäni takaa. - Hyvää kuuluu, vastasin huvittuneena nostaessani Hanin jalan ylös. Kaavin taas enimmät paakut pois sen kaviosta. - Itselles? - Ihan hyvää, jos suoraan sanotaan, Britta hymyili. - Ahaa, no mitäs oot tehny nyt lähiaikoina? Kiersin Hanin toiselle puolelle ja nostin sen etujalan reidelleni. Puhdistin liat ja laskin kavion maahan. Sitten tein saman takajalalle. - Nooh, oon hoidellu Ärmättiä ja tehny tallihommia ja tälleen.
- ...ja sitten me mentiin sinne pellolle ratsastamaan, Britta lopetti leikkisästi kumartaen. - Vaude, mäkin haluisin päästä vaikka laukkailemaan pellolle, mutta kun mä haluan ensin tutustuu Haniin ihan kunnolla. Nyt me ollaan jo aika hyvässä jamassa, se on oppinu olemaan ihan rennosti ja hörähteleeki aina välillä, mutta silti, kun mä en oo sellanen ihminen joka heti ensisilmäyksellä hyppää satulaan ja lähtee suorittamaan mestaruuksia, tuhahdin synkeänä. - Tiedän, mitä tarkotat, se on inhottavaa, Britta vahvisti. - Mut voih, mun pitää varmaan mennä, iskällä alkaa jotkut harkat pian ja se onki jo pihassa! kiljaisin ja painoin käden suulle. - Okei, Britta myöntyi. Riensin Hanin karsinalle ja silitin sen turpaa. - Nähään varmaan ylihuomenna, Hani. Moikka, Britta! Heilutin Britalle, joka taas heilutti takaisin. Harpoin isän autolle ja avasin oven. Kapusin sisään, laitoin oven kiinni ja vedin turvavyön lukkoon. - Moikka, Britta! Moikka Hani, ulvahdin avatusta ikkunasta. - Mooi, Britta nauraa tirskui tallipihalla. Uutta päivää odottamaan, mietin. Ylihuomenna taas hoitelemaan, ainakin varmaan!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 3, 2012 21:14:25 GMT 3
TALUTTELUPÄIVÄ + LATUN MURTEET - 3.5.2012
Rämpytin bussinappia. Miksei tämä toimi? kirosin mielessäni. - Voi hitto, sihisin puoliääneen. - Pysäytä! Kuski kohensi lakkinsa asentoa ja rykäisi. - Miksipäs ei neiti sitten itse voi nappia painaa? tämä tuhahti. - No helkutti kun ei varmaan kuule nappi sitten toimi, illistelin parhaalla minä-puhun-idiootille -äänelläni. Tömistelin pois bussista, kun ovet juuri ja juuri ehtivät sihahtaen liukua auki.
- Mistäs nyt kiikastaa? Latu avasi autonsa ikkunan. - Tekniikka se kiikastaa, murahdin. - Voinks mä tulla loppumatkan sun kyydillä? No, vaikka ei täs nyt enää paljoo jäljellä ookkaan... - Joo, mut kunhan kerrot mulle kaiken alusta loppuun matkalla, Latu tinki haastava ilme kasvoillaan. - Okei okei, kerron. Huokaisin syvään. Avasin oven, istahdin sisälle autoon ja heitin laukkuni penkkien välistä takapenkille.
- ...Ei sen kummosenpaa, lopetin huokaisten. - Aika hölmöä siltä, Latu myönsi. Miehen suupielessä nyki jokin hymyn tapainen, vaikka hän selvästi yritti pitää mielensä vakavana. - Perillä! Kurottelin laukun otteeseeni takapenkiltä ja nostin sen syliini. Avasin auton oven ja hyppäsin ulos. Ihanaa hevosen karvan ja heinien tuoksua tulvahti mieleeni, ja minut valtasi väistymätön hyvänolon tunne. - Latulassa ollaan, tirskahdin ja laitoin oven kiinni. - Mitäs nauramista Latulassa on? itse Latu murahti paheksuvasti. - Hyvä nimi. - No se rimmaa satulan kanssa, nauroin ja steppailin sisälle talliin. - Latula, satula, Latula, satula...
Suin Hania pehmeällä harjalla mahan alta. Sinne oli kertynyt paljon katkenneita heinänkorsia ja pieniä, kuivuneita mutapaakkuja. Se pärskähti iloisesti ja hamusi paidanhelmaani. - Aika hassuu, että säikystä heikkohermosesta on tullu tällanen, kiusoittelin tammalle. Se pärskähti uudstaan, tällä kertaa vielä kovemmin. - No joo joo, se oli vitsi, Haniseni, mut sä oot ihan oikeesti nyt paljo tuttavallisempi kun sillon ihan ekalla kerralla. - Moi, joku kajautti jälleen kerran selkäni takaa. - Mooi, vastasin tavanomaisesti katsettani kääntämättä. - Mulla ois asiaa, kyseinen tyyppi rykäisi. Käännyin hitaasti, silmiäni muljautellen ympäri. Latu! - Tytön äänen esittäminen ei nyt paljoa auta, kaveri, uhosin silmät sirrillään. - Ihan vaan tiedoks... - Joo joo, kunhan vaan vitsailin, Latu ähkäisi. - Mulla oli asiaa Hanista. - No? Mitäs nyt on tullu mieleen? ärsytin. - Sitä, että teil on menny aika hyvin. Siis tiellä synkkaa aika hienosti, ja mä ajattelin... Miks et sä oo vielä ratsastanu? Sillä hetkellä Latun pään yläpuolelle olisi voinut syttyä pieni, keltainen hehkulamppu. - Miten nii?
- Me mennää huomenna ratsastamaan, Hani pikkuinen, kujersin tyytyväisenä pitkästä aikaa hyvään oloon. Nostin tamman jalan ylös ja putsasin moskat kaviosta. Sitten laskin sen taas vaivatta alas. - Ihan sellaselle käyntiretkelle tuonne maastoon... - Meettekö? Kuka? - Häh? Käännähdin salamana ympäri, niin että Hanikin säpsähti yleisiltä päiväuniltaan. Aloin paijata tammaa parhaani mukaan. Ei mitään hätää, hymäilin sille ajatuksissani ja otin kaviokoukun tukevammin otteeseeni. Kun käänsin katseeni vielä uudestaan, huomasin vierailijan olevan Karo. - Ai, anteeks, ei ollu tarkotus säikäyttää! Karo henkäisi huolestuneen näköisenä. - Ei haittaa, sanoin rauhallisesti, mutta samalla pirteästi. - Hani vaan on pikkusen säikky... niin kuin mäkin. Hani töytäisi minua moittivasti turvallaan. Mitä, sanoin saman itsestänikin! kiistin mielessäni. - Joo, sori vielä. Mä tulin vaan varmistamaan, että olitko sä Hanin hoitaja? Karo nyökkäsi kysyvästi Hania kohden. - Juu, oonhan mä, vastasin iloisena. - Ja ootko sä Vennun hoitaja? - Joo. Mä halusin vielä ripauksen shettiksiä kuvioihin. Karo vinkkasi silmää. Minä taas nyökkäsin hymyillen. - Moi!
- Hyvä, Hani, naurahdin, kun kärpäskimo tamma kohensi hieman vauhtia. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni riimunnarusta, jos jokin saisi tamman pelästymään. Viimeisenä paikalle ilmaantunut pirtsakka Mira nauraa kihersi Karon kommenteille. Minusta oli hauska kuulla kaksikon jutustelua, samalla kun itse taluttelin ihmeen reipasta Hania vierelläni. Tytöt jäivät aina hieman jälkeen meistä, varsinkin jos Karo suunnitteli juuri paljastavansa vitsin hyvän kohdan. - Voi teitä, mörähdin isällisesti, jolloin molemmat repesivät nauramaan. Katsoin huvittuneena Karoa ja Miraa. Hyvinhän hekin ystävystyivät, vaikka heillä onkin kolme ikävuotta eroa, mietiskelin. - Teidän iskunimeksenne sopis hyvin: K & M, aina valmiit!
Peräännyin Hanista. - Vau, aika hieno, vaikka itse sanonkin! totesin katsoessani luomustani. Hanin ohut harja oli nyt vihdoin letitetty söpöillä vaaleanpunaisilla ruseteilla, samoin häntä. - Etkö tykkää? Nooh, huomenna otetaan pois. Huomenna olisi perjantai, joten tulisin silloinkin hoitamaan Hania. Tänään ei tamma enää ulos menisi, pianhan tallissa vallitsisi rauha, ainoastaan heinien rouskutus ja pieni pärskähdys... Juuri siksi minä sitä suunnitelmaa haroinkin. Hani ei pääsisi enää tänään ulos, joten ei se ainakaan voisi rusetteja ulkona kurata. - Sori, pikku-Hani, mutta mun pitäis varmaan tästä alkaa lähteä, kuiskutin. - Heippa! Silitin Hanin kaulaa ja sipaisin sen söpöä, letitettyä harjaa. Sitten heilautin kättäni ja astelin pois karsinasta. Laitoin karsinan oven kiinni ja kävelin ulos tallipihalle.
- Tere tulloo uuestaa, Latu möläytti. - Joo joo, tere itelles, mä myöhästyn kohta bussista! huikkasin. - Moikka sit! Tuun taas huomenna. - Morroo, Latu mursi. Hän oli selvästi nauruun purskahtamaisillaan. Vilkutin Latulle ja lähdin juoksemaan bussipysäkille. Toivottavasti edes ehdin ajoissa...
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 4, 2012 17:27:45 GMT 3
NAURUA, NAURUA + ENSIMMÄINEN RATSASTUS - 4.5.2012
Nauroin Britan kommentille varustehuoneessa. - Joo, varmaan! jakkaralla istuskeleva Mira kajautti. - Et ihan varmana... - O-ou, onks kello jo yli neljä? keskeytin ja katsoin kuin apua anovasti Brittaan. - Mun piti mennä Hanin kanssa maastoon neljältä! - Joo, ja aika paljo yliki, tämä synkisteli ja osoitti ranteensa ympärille kierrettyä rannekelloa. - Kakskyt yli. - Eiih, voihkaisin. - Juuh. Britta laittoi kädet lanteille. - Eiih. - Juuh. - Eiiiiih! - Juuuu!
Mokomakin minä, mietin synkkänä Hanin satulavyötä kiristäessäni. Mira nojaili karsinan oveen. Hän puhui selkeästi puhelimessa. - Täh? Et varmasti kuule, mä tuun hei sinne kattoo! hän papatti. Tallikäytävää lakaiseva Britta nauroi katketakseen. - Ei oo totta, hei Mira, sä kuulostat kyl niin hassulta ku puhut noin! - Sssh! Mira mulkaisi Brittaa ja harppoi varustehuoneeseen. - Eikä! Ihan tosi? Kato ku en mä... Miran loput puheet jäivät kuulemattomiin, kun ovi paukahti kiinni hänen perässään. Hani räväytti silmänsä pelästyksestä auki, ja aloin tottuneesti rauhoitella sitä. - Onks ketää muuta juttukaverii tallis? Kato ku sä et sano mitää hauskaa, vaa jotai ihan tylsää! Britta huitaisi kättään esittäen tylsistynyttä. Näytin hänelle kieltä. - Joo, joo... Mira asteli ulos satulahuoneesta kengät kopisten ja silmät sirrillään. - Ei! Britta hätkähti ja mutristi suutaan. - Voi juupeli, hän kuiskasi ja antoi minulle suitset. - Joopa joo, nauroin hiljaa. Aloin setviä ohjia irti muista hihnoista samalla kun Mira puhua pulputti kännykkäänsä.
Tungin kuolaimia Hanin suuhun. Tamma haukotteli makeasti ja kalautti sen jälkeen hampaansa yhteen, mutta antautui vihdoin kylmälle kuolaimelle. - Hyvä Hani! Pujotin niskahihnan tamman korvien takaa ja kiinnitin pikaisesti tarvittavat hihnat. - Sori, Lynn, mun pitää mennä, Mira totesi. - Nähää taas joku päivä, moikka! - Moikka, hihkaisin. - Joo, munki pitää varmaa mennä, Britta huokaisi. - Kai sä muistat, äiti, iskä, ding dong... - Muistan muistan, moikka sitte! sanoin. Huokaisin syvään. - Moikka, Britta vastasi, ja pian hän jo hävisi tallipihalle.
- Onkohan tää sittenkää hyvä idea? voivottelin ääneen. Hani steppaili ja heilautteli vähän väliä päätään. - Ihan oikeesti... Katsoin Hanin tummiin silmiin. Pusikosta lentävä lintu sai tamman steppailemaan hermostuneena. - Soo, nyt rauhassa, mutisin sille. Hani pärskähti kuuluvasti. Se venytti kaulaansa. - Okei, mennäänpä nyt selkään, järkeilin. Työnsin jalkani jalustimeen. - Yks, kaks, kol, nyt. Heilautin itseni yhdellä yrityksellä satulaan. Hanin selässä oli mukava istua. Ahdoin toisenkin jalkani jalustimeen ja varmistin niiden olevan sopivan kokoiset. Otin ohjat varmuuden vuoksi tavallista kireämmälle. - Maisk. Hani lähti saman tien harppomaan eteenpäin. Käänsin sen tallipihalta lähtevälle hiekkatielle. - Ihan pikku lenkki vaan.
Taputin Hanin kaulaa. Tamma oli kävellyt koko matkan mallikkaasti, ja toivottavasti jatkaisi sitä vielä loppuun astikin. - Hieno, hieno, supatin. Yhtäkkiä jonkinlainen myyrä jolkotteli edestämme. Hani pärskähti pelokkaasti. - Ei mitään hätää, Hani, naurahdin. Silitin Hanin kaulaa. - Noin juuri, rauhassa vaan. En kiistä, ettenkö itsekin säikähtänyt myyrää ensin, mutta kun tajusin pikkueläimen olevan vain vaaraton metsän asukki, jatkoin vaan suosiolla matkaa. Minusta Hani oli juuri sopiva hevonen hoiviini. Tarkoitan, että se on sopivan hienostunut, sopivan herkkä ja juuri sopivan säikky, jotta voisin joka kerta auttaa sitä ylittämään pelottavat asiat huoletta. Hani oli siis aivan täydellinen, vaikka hieman herkkä olisikin - uusien asioiden suhteen.
Hiekkatietä pitkin takaisin kävellessämme olin oikein tyytyväinen lenkkiin. Vaikka pari puiden oksilla hyppelevää oravaa ja muutama puskasta sujahtanut pikkulintu olikin saanyt Hanin hieman jäykistymään ja nakkelemaan niskojaan, olin täysin tyytyväinen. Annoin Hanin kulkea pitkin ohjin. Jokainen hevonenhan oli yksilö. Tajusin, että hani oli hieman säikky, mutta kun siihen osaa varautua, voi lähestyä hevoselle pelottavia asioita rennosti, jotta tämä yhtyy ratsastajansa mielipiteeseen. Eli rennosti vain eteenpäin! Minä en ole sellainen helposti hermonsa menettävä tyyppi, vaan haluan antaa hevosten tottua asioihin, menisi siihen sitten vaikka koko ikä! Ilman tulostakin voin minä koko sen ajan säilyä, yritys kannattaa aina.
- Mites meni metsälenkki? Latu kysyi heti astuessani Hanin kanssa sisälle talliin. - Pelästykös Hani sitte sitä omaa varjoansa? Latu virnisteli ilkikurisesti. - Kyllä se paria metsäneläintä säikky, mut parilla rauhottavalla sanalla ja kaulan taputuksella homma hoitu, vastasin kuin asia olisi ilmiselvä. - Hyvä hyvä! Latu katsoi minua kannustavasti. - Mikäs päivä meet uudestaa? - Noh, en mä oo ihan varma, totesin olkapäitäni kohauttaen. - Ehkä tiistaina... - Okei, mut sanonpaha vaa, et hyvin menee. Ainaki mä uskon sen, vaikken mukana nyt ollukkaa!
Putsattuani Hanin kuolaimet vesiämpärissä, vein ne varustehuoneeseen. Satulan olen jo vienyt, mietin. Sitten palasin takaisin Hanin luo. - Nyt mä vien sut pihalle, nauroin otettuani riimun ja riimunnarun käteeni. - Tarhaan vielä telmimään. Menin sisälle Hanin karsinaan ja pujotin riimun sen päähän. Napsautin narun kiinni riimuun ja avasin oven apposen ammolleen. Talutin tamman tallipihalle, ja sieltä vein sen tiettyyn tarhaan. Avasin portin ja talutin Hanin aitauksen sisäpuolelle. Sitten irrotin narun riimusta. Pitiköhän minun ottaa siltä riimukin pois? kysyin itseltäni jälkeenpäin, kun tamma jo ravasi kauniisti muiden hevosten luo ja alkoi popsia tyytyväisenä ruohoa. Kohautin viattoman näköisenä olkapäitäni ja menin ulos tarhasta. Sitten laitoin portin kiinni. - Moikka, Hani, huudahdin isän kaartaessa pihaan. - Moikka!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 9, 2012 13:01:35 GMT 3
ONHAN NIITÄ SELLAISIA PIKKUPIRPANOITAKIN... - 9.5.2012
- Vauhtia, vauhtia, hoputin isää. Tungin lyhytvartiset tallikenkäni ripeästi jalkaan. Tomu-kissamme puski topakasti jalkaani. - Ihan oikeesti, iskä! Isä vain pudisti huokaisten päätään. - Malttia nyt, Lynn! En minä hoputtamalla vauhtia kohenna, pikemminkin hiljennän, hän irvisti. - Joo joo, taas niitä iskän tooosi hauskoja vitsejä, sanoin ja näytin kieltä. - Noh, noh, tulen ihan kohta, mene jo autoon, isä vihdoin myöntyi ja heitti minulle avaimet. - Kiitti, hihkaisin. Juoksin ulos ovesta ja annoin sen kolahtaa kiinni takanani. Napsautin auton päälle ja riensin sen luo. - Huh...
Monen pitkän minuutin kuluttua isä vihdoin laahusti autolle. Nauroin katketakseni hänen hyvälle ilmeelleen, varmistettuani, ettei ikkunan takaa kuullut mitään selvästi sisäpuolelle. - Tule jo! intin hänen avatessaan oven ja jäädessään seisoskelemaan paikoilleen. - Kyllä kyllä.
Pian olimme jo pihassa. Avasin auton oven ja hyppäsin pois kyydistä. - Kiitti, moi! Kalautin oven kiinni ja juoksin tallin ovelle. Heilutin vielä isälle, joka puolestaan hymyili hiuspehkonsa takaa, pois pihasta ajaen. - Hani! Tamma käpsytteli eteeni tallin takaa, Latu vierellään. - No moi. Mä toin nyt Hanin, kun on pieniä tuntilaisia tulossa... Katsoin hetken Latuun, sitten Haniin. - Moikka! joku kuului hihkaisevan takaantani. - Mun Hani on näköjään tuotu jo. Mä oisin halunnu tuoda sen ite, kun mä osaan ihan itse! Minua alkoi ärsyttää, kun tyttö sanoi mun Hani. - Okei, okei, Latu huokaisi kulmiaan kurtistaen. - Mut annetaan Lynnin viedä, kun Hani on sen hoitsu, Latu sanoi ja virnisti minulle. - Eikä! tyttö kiljaisi ja koetti ottaa riimunnarua Latun kädestä. - Hei! Latu äännähti ja kohotti kätensä. - Lynn vie, piste. Tyttö nurisi hetken jotain itsekseen. Latu ojensi minulle Hanin riimunnarun ja nyökkäsi. Sitten hän lähti harppomaan takaisin laitumelle.
- Miksi mä en saanut taluttaa? tuo sama pikkutyttö, kuulemani mukaan Inna, murahti, kun käänsin Hanin ympäri karsinassa ja napsautin riimunnarun pois. - Mä voin pitää sillä aikaa riimusta kiinni, kun sä harjaat, ohjeistin Innan kysymyksestä piittaamatta. Kävelin tytön vieressä pois karsinasta ja laitoin karsinan oven kiinni. - Haetaan nyt vaikka noi harjat. Inna mutisi taas jotain itsekseen. Hän käveli vierelläni, minuun vähän väliä vilkuillen. Tarkkailin häntä silmäkulmastani.
- Ei tää lähe ikinä puhtaaks, Inna valitti. Hän hinkkasi kaikin voimin Hanin karvaan takertunutta mutapaakkua pölyharjalla. - Anna mä, pidä sä kiinni riimusta, huoahdin ja tein tytön kanssa vaihtokaupat. Sipaisin paakun pikaisesti pois. Kannattaisikohan minun hoitaa homma loppuun? mietin. Enempää pähkäilemättä nappasin kaviokoukun ja suuntasin Hanin etujalalle.
Huokaisin syvään. Olin laittanut Hanille jo varusteet, Inna oli vain seisoskellut enimmäkseen sormi suussa, vierestä katsoen. - Mä laitoin Hanin nyt valmiiksi! hän kailotti käytävälle. - Mä olen valmis! Tuijotin Innan selkää. Että mitä? Hän olisi laittanut Hanin valmiiksi? Mikä vale! - No, alahan hommiin, hän patisti puolestaan minulle. - Kypärä ja raippa. - Ei Hanille tarvii raippaa, huokaisin silmiäni huomattavasti pyöräyttäen. Yksi piste minulle, mietin viekkaasti.
- Yks, kaks, kolme, nyt, luettelin ja punttasin Innan selkään. - Oletkohan sä kauankin ratsastanut, kun Hanilla meet? - Mähän oon menny Hanilla aina! Se on niinku mun hoitsu, Inna vastasi terävästi. - Vai hoitsu, tuhahdin. Jalustimet oikean mittaisiksi saatuani, käskin hänen lähteä käyntiä uralle. Ennen kuin tyttö ehti vastata mitään - itseasiassa mihinkään sanomaani - kävelin kentän laidalle Latua tervehtimään. - Laittoko se ihan oikeasti Hanille varusteet? Latu kysyi heti ensimmäisenä. - Ei, vastasin tuohtuneena. - No sitä mä arvelinkin. Inna tarvii vielä paljon harjoitusta varusteiden laitossa. Oon huomannu, että se patistaa hoitajat tekemään kaikenlaista, kuten "Hae kypärä, anna raippa, tuo hanskat." Tekiks se niin? Katsoin hetken ympärilleni. - Joo.
Hani oli toiminut koko tunnin mallikkaasti, vaikkei niinkään Innan ohjastuksella - tamma tuntui kulkevan omalla moottorilla koko tunnin ja tekevän sen mitä Latu ohjeisti, Inna vain hölskyi satulassa ohjat tavattoman löysinä. Olin kysynyt Latulta, kuinka kauan tyttö oli ratsastanut, ja tämä vastasi Innan käyneen aiemmin kahdella tunnilla. Hän oli mennyt edelliset kerrat Myrskyllä ja sen jälkeen hän oli halunnut Hanin tälle tunnille, tamman nähtyään. Valepukki, ajattelin.
Katselin ympärilleni mietteliäänä. Inna laskeutui kömpelösti Hanin selästä. - Vai oot menny Hanilla aina, ihan aina? - Joo. - Entä jos et? - Miten nii? - Entä jos et? toistin. - Miten nii muka, oon menny sillä aina! hän väitti. - Jos oot käyny ratsastamassa nyt kolme kertaa? tuhahdin pilkallisesti. - Oon ratsastanu monta vuotta. - No entä jos et oo? tivasin silmiäni siristäen. - No entä jos oon? hän matki. - Kun et oo, etkä oo menny muilla kun Myrskyllä, ja nyt vasta Hanilla. - Olenpas. - Etkä. - Olen. - Et. - Oon. - Et! - Oon!
Me molemmat harjailimme Hania vielä ratsastuksen päätteeksi, täydessä hiljaisuudessa. Hani antoi minun silitellä päätään ja sukia ohutta otsaharjaansa, Inna tuntui huokuvan mustasukkaisutta ja sepitti jotain "mun paras Hani"-tapaista niin hiljaa ettei Erkkikään olisi kunnolla kuullut.
Sanaleikkimme Innan kanssa olivat päättyneet, tyttö kadonnut jo äitinsä autoon ja ajellut tämän kanssa pois tallilta. - Ei kai Inna tuu enää tunneille? kysyin varovasti. - Ei, Latu vastasi. - Sen äiti haluu, että se menee johonki isoon ratsastuskouluun. - Sinnehän se todellakin kuuluu, suhahdin täydellä sarkasmilla. - Vienkö mä Hanin ulos? - No ei varmaan vielä tarvii, voitko sä jäädä tänne hetkeks? - Sori, iskä on tulossa... keskeytin ja jäin kuuntelemaan. Hetken päästä kuulin auton renkaiden rahinaa. - nyt. - Okei, moikka sitte, tuu taas joku päivä, Latu hengähti, heilautti kättään ja katosi talliin. - Moikka.
//Oon vähän hidas kommentoimaan, mutta siun kirjoituksia on tosi kiva lukea kun ne on niin selkeitä, en malta olla hehkuttamatta sitä~ Ei vilise teksti silmissä pidemmissäkään jutuissa, kun rivität jokaisen puheenvuoron. Yllättävän toimivaa! -Latu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 15, 2012 21:13:33 GMT 3
MAASTORETKI - 15.5.2012
- Nooh, on niitä huonojaki päiviä, Latu sanoi myötätuntoisesti. - Kaikiltaha unohtuu joskus jotain. - Niin mut se oli eri asia! minä huudahdin. - Maikka ei ollu eilen puhunu mistää äikästä, ja ei tiistaina yleensäkää oo äikkää! Olin tullut tallille suoraan koulusta, kertonut ongelmastani Latulle. - Älähä nyt viiti, Latu huokaisi ja kohotti oletko-nyt-ihan-tosissasi? -ilmeellään kulmakarvojaan. - No viitinpäs! valitin. - Jos viitin nii viitin ja sillä selvä! Latu huokaisi toistamiseen ja katsoi minua jälleen tuolla samalla ilmeellä. - Nyt, hilijjaa, tyttö.
Latu oli nauranut itsensä kippuraan kaiken valittamiseni jälkeen. Hän pudisti päätään Hanin karsinan ulkopuolella. - Mitäs sä nyt tuijotat? kysyin synkästi. Suin Hanin pehmeää karvaa. - Noh? - En mä mitään, Latu vastasi ja käänsi pikaisesti päänsä pois. - En yhtää mitään. Tämä katsoi minua tutulla, leikkisällä ilmeellään. - Heh heh, tuhahdin. - Huono yritys. - No juu, mut mä vaa ajattelin... Meetkös sä tänää ratsastaa? Käänsin katseeni. - Mistäs sä sen arvasit? - Nooh, et oo ollu pitkää aikaa. - On ollu tunteja ja muuta, en oo ehtiny, väitin. - Torstai, perjantai? - Kiireitä. - No huh huh.
Kaavin mutapaakkuja irti Hanin oikeasta etukaviosta. Vasemman puolen olin jo puhdistanut. - Kauan kestää? Latu mankui. Hän seisoskeli edelleen karsinan ulkopuolella, oveen nojaten. - Ei kauaa, vastasin ja näytin kieltä. - Löytyykö kyky odottaa? Latu pyritteli sormiaan, raapi tukkaansa ja polki jalkaa aina välillä. Siihen asti, kunnes sain kaviot putsattua. Latu ojensi satulan karsinan oven yli. - Ollos hyvä. - No kiitos.
Tungin kuolaimet Hanin suuhun. Tamma hörähti kevyesti ja antoi minun (pienen nahistelun jälkeen) sujauttaa kylmät kuolaimet sen suupieliltä. Sitten laitoin suitset muuten sen päähän ja aloin kiinnittää hihnoja. - Hieno Hani. Latu naljaili edelleen karsinan ovella. - Eikös sun pitäis mennä... katsomaan... öö, ruokatilanne! yritin. - Hevoset on ruokittu pari minuuttii sitte, Latu vastasi synkästi. - Hoitajat on keksitty! - Öh... Ai, sanoinks mä ruokatilanne? Tarkotin vesitilanne! keksin epätoivoisena. - Hevosilla on automaatit, Latu huokasisi. - Mitä vielä? Tarkistetaankos vaikka, että heinäpaalei on riittävästi? - Joo! kiljaisin. Astelin ulos Hanin karsinasta ja tuuppasin Latua eteenpäin. - Noh, menehän nyt eteenpäin!
Kun olin saanut kaikki varusteet kunnolla laitettua, ehdin vielä huokaista syvään. Latu oli minun mielikseni mennyt katselemaan heinäpaaleja, oikeasti kyllä arvasin hänen olevan jossain muualla, tekemässä jotain aivan muuta kuin laskemassa paaleja... - No mooi! - Ei taas! - Khyyllä taas! - Kun mä sanon että ei taas, niin silloin se on ei taas! - Eiiikä ole! - On! - Ei ole! - Se on ihan varmana onpahan, kun mä niin sanon! - Eiiiij! - Khyyyyllä!
Köpöttelin Hanin kanssa pois pihalta. Sanaleikkien harrastaminen on näet minun puuhaani! - Okei, moikka sit, Latu mutisi suuttunutta esittäen. Aika hyvin, vertailin mielessäni. Huokaisin kuitenkin helpotuksesta, kun mies kääntyi yhtäkkiä poispäin ja alkoi hekottaa kuin hermoheikko. - Mooikkaa.
Istuin velttona Hanin selässä. Olimme kävelleet aina metsän toiselle puolelle asti. Kaksi pikkutyttöä käveli vastaan. - Toi tossa on hiano heppa! toinen tytöistä kiljaisi. - Se on niin söpö... - Öö... Niinhän te on... toinen tyttö uikahti ja astui syrjempään. - Ei kun ihan oikiasti, se on hiano, Maria! - Niin niin. Isompi tyttö kääntyi innokkaana puoleeni. - Mie olen siis Roosa, tuo tuossa on Maria. - Niin, mä olen Malia, pienempi tyttö sanoi. - Maria, Roosa korjasi. - En mä otaa tanoa Malia, Maria totesi. Sitten hän hämmästyi itsekin. - Siis... Malia... - Maria! Roosa ärjäisi. - Maria sie olet, ymmärrä nyt jo! - Okei, tämä inahti.
Maria vaikutti hieman pelokkaalta Hania kohtaan. Roosa vain silitteli tätä intoa uhkuen, kyseli kaikenlaista ja hyöri ympäriinsä. - Maria, sanoin topakasti ja laskeuduin Hanin selästä. - Tuu tähän. Maria katsoi silmät pyöreinä osoittamaani paikkaa. - Ai... Ai... Mä tulisin tinne? E-ei. - Maria, toistin yhä topakammin. - Tuu nyt. Mä tiedän, mitä teen.
Maria katsoi minua. Hän oli suostunut tulemaan viereeni, Hanin luo, mutta silittäminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi. Hän pudisti tiukasti päätään. - Kyl sie pystyt, Maria, Roosakin kannusti. - Silität vaan. Minua ihmetytti. Sellaista se on niillä ei-hevosystävillä, mietin sitten. Maria kohotti kättään ja laski sen Hanin kaulalle. Sitten hän alkoi silitellä sitä kaikessa rauhassa. - Hyvä Maria, kehuin. Nousin pikaisesti takaisin Hanin selkään. Maria silitteli Hania melkein innokkaammin kuin Roosa! Kerroin tytöille, että minun olisi aika lähteä, koska minua tultaisiin hakemaan pian. - Moikka! - Heippa! - Moikka ja kiitot!
Kävelin pihaan hiekka allani rahisten. Hani köpötteli hieman minusta jäljessä talliin. Riisuin siltä nopeasti varusteet ja harjailin hikiset kohdat. Suin painaumat pois ja vein varusteet omille paikoillensa. Sitten menin Hanin karsinalle omena kämmenelläni. - Hieno tyttö. Hani rouskutteli omenaa selvästi tyytyväisenä. Se hörähti vielä kerran ja puhalsi lämmintä ilmaa kämmenelleni, ennen kuin minun oli lähdettävä. - Heippa, Hani! Juoksin tallipihalle, jossa isä odotti. Hyppäsin kyytiin. Isä kaasutti salamannopeasti pois pihasta, minä taas vilkutin matkalla Latulle, joka oli kuin olikin lähtenyt hieman ajelemaan. Jäin iloisin mielin odottamaan seuraavaa hoitokertaa!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 20, 2012 10:17:00 GMT 3
PAHANTUULISIA YSTÄVIÄ JA PIENIÄ ARVOITUKSIA - 20.5.2012
- No voi voi! ärisin puhelimeen. Bestikseni Annabella (Bella) oli alkanut muistutella kirjastosta lainaamistani kirjoista, jotka piti palauttaa jo huomenna. Paha vaan, että en ollut lukenut kirjoista yhtäkään, ja, olin lainannut kirjat hänen kirjastokortillaan! - Jos kirjat ei palaudu sinne kirjastoon huomisiltaan mennessä, niin mä voin luvata, että sä saat maksaa! Bella sähähti. - Aivan sama, tuhahdin silmiäni pyöräyttäen ja katkaisin puhelun. Bella osasi välillä olla niin pinnallinen... Päätin soittaa Michaelille. Tämä oli toinen paras ystäväni, englannissa syntynyt, samanikäinen poika. Hän oli jo kaksivuotiaana matkannut vanhempiensa kanssa Suomeen, ja tällöin saanut puhekielekseen murretun suomenkielen. Minusta oli hauska kuunnella pojan huvittavaa sanoitusta. - No? kuului Michaelin väsynyt ääni puhelimen toisesta päästä. - Mulla ois asiaa... - No? Michael toisti hieman virkeämmin. - Mä heräsin just. - Ai, sori Mikke, mut mulla ois puhuttavaa... Oot sä ollu hyvissä väleissä Bellan kans? - No, se on ollu vähä kummallinen... - Ai on? kiljaisin melkein iloisesti. - Siis... Se ei taidakaan olla vihanen vaan mulle. Kuulin Michaelin haukottelevan. - Nii, se soitti mulle eilen illalla ja sano vaan, et Saaralla on vieläki se Bellan oma, pinkki bilepaita lainassa. Voi elämä... - No just, tuhahdin. - Tuutko kahekstoista kahvilaa? - Vaikka.
Kello kaksitoista istuin pöydän ääressä, ikkunan vieressä ja odotin samalla sekä Michaelia sekä kahta lasillista virvoitusjuomia. Sitten tilaukset saapuivat. Odotin. Odotin. Michael ei tullut... - No hei! - Mikä kesti? murahdin synkästi. - Kello on jo melkein puol yks! Michael selitti, että hänen isänsä oli patistanut hänet kertomaan, mihin on menossa. Kun Michael suostui kertomaan, hänen isänsä tuumasi, että huoneen siivous olisi paikallaan. Noh, hieman ankaranpuoleinen kun tämä isä nyt on, Michael päätyi siivoamaan huoneensa. - Siivoomaan huoneen? käkätin. - Meidän piti tavata kaheltatoista tääl kahvilassa, mut herra siivoo huoneensa!? Voi sun kanssas... Michael katsoi minua synkkänä. - Heh heh.
Tänään en aikonut mennä Hanin luo. Ehkä joku toinen sunnuntai voisin mennä tervehtimään sitä vapaapäivänä. Tänään halusin kuitenkin antaa tammalle täysin vapaata aikaa kellon ympäri. Vietin loppupäivän Michaelin kanssa, illalla juttelin hänen kanssaan Facebookissa.
Ei se nyt niin paha oo, kyl Bella leppyy, sil on taas varmaa jotain perhejuttui.
No nii... Mut kyl mä haluisin, et se vois puhuu mulle. Heti kun mä soitin sille, nii se löi luurin korvaa ja pisti kännykän kiinni.
Se vaan vedättää sua.
Vedättää?
Nii, se oottaa sulta anteekspyyntöö.
Jaah, mut ei se anna mun edes pyytää anteeks. Lähetin sille jo viestin, mut ei se vastaa. Mut mun pitää mennä, moikka.
Moikka.
Laitoin koneen kiinni. Nyt tarvitsisi enää jäädä jännittämään, milloin seuraavan kerran pääsisin Hanin luo. Tai noh, milloin Bellan arvoitus selviää!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 24, 2012 12:00:03 GMT 3
AVULIAS TALLITYTTÖ & HIENO HEVONEN - 24.5.2012
Istuin Hanin karsinan nurkassa ja pitelin tamman päätä sylissäni. - Nyt mä pidän vähän taukoa, Hani-pieni, selitin. - Mut kyl mä tietysti jatkan sun hoitajana, ilman muuta! Hani hörähti kevyesti. Harjapakki tönötti vierelläni. Nousin hitaasti seisomaan ja nappasin pehmeän harjan. Sitten aloin harjata Hanin silkkistä karvaa. Kännykkäni piippasi, avasin sen ja katsoin viestin. Se oli Michaelilta.
Nyt mä sen tajusin. Bella selitti et sil oli taas perhehuolii, vanhemmat oli jo sen mielest näyttäny siltä, et ois eroomas, mut sehän oli taas sellane pikkuriita, joita niiden perheellä tuntuu olevan aika paljoki. Mut nyt kaikki on taas iha hyvin, Bella sano soittavansa sulle nyt.
Luin viestin vielä kertaalleen. Minun teki mieli hyppiä ja kiljua, heittäytyä Hanin kaulaan, mutta hillitsin itseni. En halunnut säykäyttää hevosia. Laitoin nopean viestin takaisin.
No kiva! Mut harmi, kun se joutu taas kokemaa sen vanhempien riidan. Ei se mustakaa ois kivaa.
Juuri, kun olin saanut viestin lähetettyä, kännykkäni soi. Bella, mietin iloisena. - Moi, Lynn. - Moi. Teeskentelin välinpitämätöntä, edelleen loukkaantunutta. - Ööh, sori se juttu. Mun vanhemmat riiteli taas... - Riiteli? Voi ei! kiljaisin nyt yllättynyttä esittäen. - Joo. Anteeks. - Anteeks multaki, onks se nyt sovittu? - Joo, mut ei mul muuta. Moikka. - Juups, mooi.
Karoliina oli vaivautunut hieman tahdittamaan vauhtiani. Hän laittoi Hanille suitsia, minä olin juuri kiristämässä satulavyötä. Vähän ajan päästä olimme saaneet Hanin valmiiksi. Talutin sen pihalle ja tungin siellä kypärän päähäni. - Kiitti avusta! hihkaisin. - Eipä kestä, toi oli ihan kivaa, Karoliina naurahti. - Mut hyvää tuntia! - Kiitti. Karoliina tepasteli takaisin talliin, minä puolestani talutin Hanin kentälle. Siellä tarkistin vielä satulavyön kireyden ja ponnistin selkään. Laitoin jalustimet oikean pituisiksi ja lähdin uralle. - Tänään me ravataan, Haniseni, hymyilin tuttuun tapaan. Tamma heilautti päätään ja pärskähti. Kun olimme mielestäni kävelleet uralla, taivutelleet ja teneet eri harjoituksia käynnissä, maiskautin kevyesti ja annoin Hanille avut lähteä raviin. Sen ravi oli ihanaa. Ei liian töksöttävää, eikä liian hidasta tai mutkikasta, eli juuri sopivaa. - Hyvä, Hani. Tein ravissa voltteja, vaihdoin suuntaa aina välillä eri harjoituksilla, tein kolmikaarista kiemurauraa ja lopuksi annoin Hanille vapaat ohjat. - Niin sitä pitää!
Vähän ajan kuluttua taputin hellästi Hanin kaulaa ja laskeuduin selästä. Jostain läheltä kuului hirnahdus. Käännyin katsomaan. Mustajouhinen, valkokarvanen, komea hevonen paineli ravissa hienosti pukeutunut ratsastaja selässään. Hevonen oli kylmäverinen, ja todella hienon näköinen. Ori varmaan, huomautin mielessäni.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 14, 2012 11:40:54 GMT 3
PIILOSILLA, FT. LATU - 14.6.2012
- Ei se nyt niin paha oo, huusin Latulle Hanin selästä. Tämä nauroi katketakseen. - Iha hyvin menee, hän sihahti naurun lomasta ja jatkoi naurua jatkamistaan. - Jep jep! Nostin laukan pitkällä sivulla ja näytin Latulle kieltä. Ja tämän nauruhan vain yltyi... Latu oli halunnut välttämättä päästä katsomaan kun harjoittelin koulua kentällä. "Onks se nyt niin ihmeellistä?" olin sanonut. Ja hän taas vastasi: "No mä tulen jos tulen, haittaakse?" Ja niin edelleen. - Mut voitko sä mennä poo-iis? minä kysyin. - Ee-een. - Joo-oo. - Ee-ii. - Laa-tuu... - Noo-oo? - Lopeta.
Tämän tästä saa, kun on mennyt Latulle jotain vihjailemaan, mietin itsekseni ratsastuksen lopetettuani. Murahdin kuuluvasti ja käänsin selkäni. Harjasin Hanin molemmin puolin ja putsasin vielä kaviot. Alkoi sataa, senhän minä huomasin. Ja samalla hetkellä ryntäsin ulos - harja kädessä. - No voi perkule! - Mitäs? - Mun pyörä. Puhalsin hiuskiehkuran silmiltäni. - Niiiiiin? Latu kysyi. - Se kastuu... - Jaa, Latu sujautti liukkaasti ja asteli pyörälleni. Hän siirsi sen pikaisesti sateensuojaan. Siinä se. Huokaisin. - Kiitti, vaikka kiitoksia sä tunnut nyt vähiten tarviivan... sanoin hitusen kyllästyneenä. - Joo, ole hyvä vaan, Latu irvisti. - Parempiki puhuja! minä murahdin hampaideni välistä ja heitin Latua harjalla. Tämä vain nauraa kihersi ilkikurisesti ja koikkelehti karkuun.
- Latuuuuuuuuu! huusin mahdollisimman kuuluvasti. Hän oli juossut johonkin - ilmeisesti piiloon - sateensuojaan ja jättänyt minut maasta pomittu, märkä harja kädessä seisomaan kaatosateeseen. - Lällällällälläälää! tämä hihkaisi jostain. - Mikäki lapsellinen kakara! mölähdin. - Eet saa kiinnii! tämä rallatteli ilkikurisesti. Näin kuitenkin samalla hänen jalkansa vilahtavan tallin takana. Tuosta minä en erehdy, ajattelin. Lähdin hiipimään kohti Latua. Kaatosateen rummutuksessa hän ei kuitenkaan kuulisi myöskään juoksuaskelten töminää, joten pinkaisin eteenpäin. Näin osan Latun hiuksia, joten tiesin hänen olevan juuri vilkaisemassa kulman takaa. Silloin hyökkäsin häntä päin ja tartuin hihaan. - Äääk! Latu ulvaisi toivottomana. - Kiinni sain! minä kiljaisin voitonriemuisena. Hetken me seisoimme siinä vaiti, kunnes naurunremakka puhkesi. Me molemmat olimme litimärkiä, ja tässä me nyt seisoimme. Nauroimme, kunnes minä vakavoiduin... ja lähdin juoksemaan karkuun! Latu seisoi paikoillaan. Hän ei ollut tajunnut tilannetta. Kun vihdoin pääsin talliin, kuulin hänen huutonsa: - Lyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyn!!!! Ja minä nauroin. Hiljaa, kuitenkin.
Latu juoksi. Juoksi talliin päin. Seurasin katseellani joka karsinaa. Heureka! Tyhjä, pimeä karsina ammotti edessäni. Avasin oven ja vedin sen jälkeeni kiinni. Sain kiittää onneani: musta T-paita ja ohut, tumma ratsastustakki sekä uudet, mustanruudulliset ratsastushousut. Ja tietenkin lyhytvartiset bootsit. Käperryin karsinan pimeimpään nurkkaan ja odotin. Odotin ja odotin. Kunnes Latu tepasteli talliin. - Lynn? Naurahdin. - Lynn, Latu toisti närkästyneenä ja käveli ohitse karsinan, jossa olin. Hän kävi kaikki perusteellisesti läpi. - Missä se on?
- Se ei nähny mua, suhahdin itselleni. Sitten Latun varjo ilmestyi uudelleen talliin. Kätkin hiukseni takin hupun alle, jotta Latu ei erottaisi niitä pimeässä. - Hei ihan oikeesti, Neiti L. Tuu esiin! Kun Latu oli kävellyt kauas ohi, huusin pienellä äänellä: - Torvi, ootko sä sokee!? Siinä samassa Latu kääntyi ja juoksi takaisin päin. Nyt hän aikoi käydä läpi joka karsinan. Hän kävi karsinan sisällä katsomassa. Latu kulki siis siksakkia, ensin tämän puoleinen karsina, sitten toisen puolen. Ja taas takaisin tänne puolelle. Kun hän oli juuri siinä karsinassa, mikä oli olinpaikkaani ennen, valmistauduin. Latu meni toisen puolen karsinaan. Ja sillä aikaa minä hiivin juuri siihen, jossa Latu oli käynyt! Kun hän kävi pimeässä karsinassa, eikä löytänyt sieltä mitään, ja lähti, minä hiippailin takaisin sinne. Ja tämä, tämä leikki se vasta kauan jatkuikin!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jun 28, 2012 20:11:08 GMT 3
HARJAILUA & JUOKSUTUSPÄIVÄ - 28.6.2012
- Heippa, Hani! huudahdin miltei iloisena laittaessani riimua tamman päähän. - Sori, mä en oo aikoihin päässy hoitamaan, vaan välillä ihan pikasesti, myönsin. Hani hörähti kuuluvasti ja antoi minun taluttaa tämän talliin. - Terve vaan, kuulin jonkun hihkaisevan käytävältä. - Moi...? vastasin hieman hämmentyneenä. Hani kopisteli vierelläni karsinaan. Riisuin mietteliäänä riimun ja hain harjapakin. - Missäs oot viimeaikoina ollu, ei oo sua näkyny... ääni totesi. Se oli selvästi tytön ääni, eli ei ainakaan Latu. - No, mulla on ollu sitä sun tätä... Luulis, että kesäloma ois varsinaista lomaa, mutta mun tapauksessa se on kaikkee muuta! - Okei, tyttö sanoi ja astui esiin. Britta! Miksen jo heti tajunnut... mietin. Aloin sukia Hania pitkin vedoin.
- Britta! nauroin. Olin iloinen, kun vihdoin näin tämän. Tietenkin olin! - Lynninen, tämä vastasi iloisena. - Meetkö sä tänään ratsastamaan? - En... - Ai, miks? - Mulla on kotitöitä. Mä oon kuitenkin jo kyllästyny tähän hyppelyyn, ja koitan vähä tasottaa hoitokertoja, mutta kun aina on jotaki... Huoh. Harjaan ja juoksutan. - Aa, tiedän tunteen. Mut, mä tästä meen, moi!
Kun olin putsannut Hanin viimeisenkin kavion, laitoin sille riimun takaisin päähän ja talutin sen käytävälle. Otin pitkän juoksutusraipan mukaan ja suuntasin ulos. - No niin... Nyt alotetaan! ilmoitin hehkeästi ja napsautin liinan kiinni riimuun. Hani käveli reippaasti suurta ympyrää.
Hani laukkasi elegantisti isolla ympyrällä liina heiluen. Se pärkähteli iloisesti aina silloin tällöin ja teki aina välillä pari pikkupukkia silkasta ilosta. - Hyvä, hyvä, Noin sitä pitää! kehuin ja pysäytin tamman. Tepastelin taputtamaan sen kaulaa ja syötin sille taskusta vetämäni porkkanan. Sitten talutin sen takaisin talliin ja omaan karsinaansa. Tarkistin vielä kaviot ja totesin tamman olevan valmis takaisin laitumelle. Niinpä pujotin riimun yhä uudelleen sen päähän ja talutin sen tallipihalle. Taluttelin sitä hetken pihalla ja annoin sen syödä ruohoa, kunnes suuntasin laitumelle ja päästin Hanin siellä vapaaksi. Sitä seurasi hauskan näköinen pukkilaukkaspurtti ja eikun syömään!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 15, 2012 16:37:07 GMT 3
PITKÄ MAASTOLENKKI, EI SATULAA, IHAILEVIA LAPSIA... - 15.7.2012
Kallistin päätäni. - Ei kun ihan oikeesti! Lähetään! Britta vaikutti uskomattoman iloiselta kuullessaan minun lähtevän ratsastamaan. Hän oli kuulemma itsekin valinnut juuri saman ajan. Latu oli antanut minulle luvan tulla ratsastamaan ja hoitamaan Hania nyt sunnuntaina, vapaapäivänä, koska viime hoitokerrasta oli jo kauan aikaa, ja tämä päivä oli minulle kokonaan vapaa. Britan tilanteesta en tiedä, mutta olin iloinen, että hänkin tuli juuri tänään. - Okei, jos haluut. Oonki jo kauan halunnu nähä sun ratsastustaidot! kiusasin. Pökkäsin Brittaa kylkeen ja suuntasin varustehuoneeseen. Hain pikaisesti Hanin harjat. - Pöh! Britta esitti loukkaantunutta. Hän seurasi minua pois varustehuoneesta harjalaatikko kädessään. - No mä sun! Nauroin ja avasin Hanin karsinan oven. Tamma hörähti sydämellisesti ja Hamusi taskujani. - Hei, tyttö! Tarjosin sille porkkanan ja kävelin karsinaan. Suljin oven ripeästi perässäni, jotta utelias tamma ei pääsisi pujahtamaan käytävälle.
Noin tunti oli mennyt, kunnes vihdoin seisoimme kaikki tallipihalla. Hani oli upean näköinen auringossa. - Eikä! Britta huudahti äkkiä. - Mitäs nyt? - Alkaa sataa! Britta oli selvästi surkeana. Niin kaunis ja hyvä ratsastusilma oli yhtäkkiä muuttunut sateiseksi ja inhottavaksi sääksi... - No hei, mä en kyllä pistä tät ratsastuskertaa pelkän sateen piikkiin. Äkkiä selkää, ettei se kastu! Britta katsoi minua hetken kummastuneena, mutta myöntyi sitten jotain mutisten ja asettui Ärmätin vasemmalle puolelle. Tamma viuhtoi päätään ärsyyntyneenä ja huitaisi jalallaan. Asetuin Hanin vierelle ja ponkaisin selkään. Ilman satulaa oli kuitenkin ihmeen helppo nousta selkään. Ärmätti peruutteli ja vaihtoi vähän väliä paikkaa, vaikka Britta kuinka ärähteli ja nyki ohjaksista. Loppujen lopuksi suostuin pitämään Ärmätin ohjista kiinni sillä aikaa, kun Britta nousi selkään. - Kiitti, tämä huokaisi istuessaan Ärmätin paljaassa selässä. - Mut tän selkä kyl ehti jo kastuu... Nauroin pitkään Britan venähtäneelle ilmeelle. Vähän ajan päästä Ärmätti tuntui jo kyllästyvän ja alkoi riuhtoa ohjista minkä jaksoi. Lähdimme liikkeelle. - Tää sade on niin ärsyttävä! Britta parahti vähän matkaa kuljettuamme. - Pilas koko ratsastuksen... - Mennää metsää, siel on suojaisaa, vastasin. - Joo! Sielhän on meille suojapaikka! Britta puristi Ärmätin kylkiä pohkeillaan. Tamma ampaisi päätään viskoen raviin.
- Hei! Sä oisit voinu jatkaa viel vähän alkukäyntejä, mutisin hymyillen. Osoitin pysähtynyttä Hania, joka olisi myös halunnut selvästi vauhtiin. - Haluun sateensuojaan, Britta vastasi posket punaisina. Juuri kun kaatosade alkoi osoittaa alkunsa merkkejä. - Okei, nyt mennää! sanoin kuin napista painamalla ja myötäsin ohjista pohkeilla puristaen. Hani ymmärsi merkin ja siirtyi raviin. - Laukkaa, tai me kastutaan! Britta huudahti edestäni. - Vai meinasitko sä ravata koko loppumatkan?
Laukkasin Hanin kanssa Ärmätin rinnalla. - Ämmä jää pahasti jälkeen! huudahdin voitonriemuisesti ohittaessamme heidät Hanin kanssa. Metsän reunassa siirryimme käyntiin, siellä voisi olla sateen takia todella liukasta. - Hani onki täysverinen, Britta huomautti. Tää Ämmä-suokki ei sentään oo mikää laukkahevonen! - No ei oo Hanikaa, se on vaa rodun mukaa niin nopee. Rutistin Hanin märkää kaulaa hymyillen. - Ja ihanan kiltti...
Vasta hetken käveltyämme huomasin, että sade oli lakannut. - Nyt meidän ois parasta mennä pois täält metsästä, nimittäin noi puiden oksat tiputtelee koko ajan pisaroita meidän päälle, sanoin ja ojensin käteni ylös. Kämmenelleni tippui siinä samassa yksi. - Joo, ootkin oikeessa, Britta vastasi. - Hitsi, ei voi laukata kun on märkä maa, hän surkutteli. - Oisin mäki halunnu... Mut hei, kun me mennää tonne hiekkatielle, sanoin ja osoitin puiden välistä pilkistävälle tielle. - voidaa laukata tuolla! - Juujuujuu, Britta virnisti ja hoputti Ärmättiä eteenpäin. Tämä kuitenkin vetäisi päänsä alas ja hidasti entistä enemmän. Hani sen sijaan kannatteli päätään korkealla, korvat höröllä pitkistä ohjista huolimatta. - Mehän voidaa ottaa siel laukkakisa. - Vaikka Hani on kyl varma voittaja... sanoin ja irvistin Britalle. - Turha yrittää!
- Kyl tääkin käy, Britta myöntyi laukatessamme rauhallisesti hiekkatiellä. Aurinko oli raivannut tiensä pilvien ohi ja paistoi nyt kirkkaasti paikkoja kuivattaen. - No hyvä. Nautin Hanin keinuvasta, hitaasta laukasta. Sitten se höristi korviaan ja nosti päänsä. - Mitäs nyt, tyttö? Sitten tajusin. Kaksi lasta juoksi meitä päin. Vilkaisin Brittaa. Tämä kohautti olkiaan ja jatkoi matkaa. Minä puolestani taputin Hanin kaulaa, mutta seurasin hieman varautuneemmin lasten menoa. Kävelin hiljaa eteenpäin. Lapsista hieman lyhyempi, poika, juoksi pysähtyneen Britan luo. Poika katsoi Ärmättiä arvioiden ja oisoitti tätä vesipyssyllä. - Tum, tum, tum! Sotaheppa, juokse! tämä irvisteli ja painoi vesipyssyn liipasinta, mutta osoitti sillä samalla maahan. Ärmätti hätkähti ja näykkäisi vihaisena ilmaa. Poika vain jatkoi hullutteluaan. - Wou, vihainen sotaheppa puree! Pysähdyin kummastuneena Ärmätin taakse, pienen välimatkan päähän. Vaaleahiuksinen tyttö tuli Hanin luo. - Ihana! Saako sitä silittää? - Joo, vastasin ja tarkkailin tyttöä. Tämä selvästi välitti hevosista hieman enemmän kuin poika. Tyttö oli huomannut hämmentyneen ilmeeni ja sanoi heti: - Mä oon Anette, toi on Timo. Älä välitä siitä, se tykkää tosta toisesta hevosesta, mut hevonen ei oikein taida tykätä siitä. Tottahan toki, juuri silloin Ärmätti pärskähti ja heilautti päänsä ärtyneenä Timoa kohti. Äänekäs hampaiden naksahdus sai meidät kääntämään päämme, mutta Timo ei hetkahtanutkaan. - Pam! Pam! Urhea sotilas päihittää sotahepan! poika nauraa räkätti ja räiski vesipyssyllä Ärmätin jalkoihin. Anette näki Britan kauhistuneen ilmeen poikaa kohden, mutta tämä ei edes kääntänyt katsettaan Brittaan. - Timo!
- Yksikin veto vielä, niin sä lähdet kotiin! Anette varoitti ja katsoi Timoa pistävästi. Tämä värähti, hän tiesi, mitä Anette ilmeellään viestitti. Sen jälkeen hän katsoi Brittaan. - Saanko mä suihkuttaa tohon tielle? Hän näytti sormellaan kohtaa hiekkatien reunassa. - No siihen saa suihkuttaa, mut Ämmään et koske, jooko? Timo nyökkäsi ja jatkoi räiskimistään hieman kauempana. Vähän väliä hän kuitenkin kääntyi Ärmätin puoleen ja taputteli sen kaulaa. Britta ei kuitenkaan välittänyt, sillä Ärmättikin nautti ansaitsemastaan hellyydestä. Sitten Timo alkoi taas suihkutella tielle. Britta seurasi tämän menoa mielenkiinnolla. - Tuleekohan tosta joku kuvio...? hän arvioi itsekseen.
Anette oli sen sijaan painanut kätensä Hanin kaulalle. - Tää on niin kaunis, ihan kun enkeli, hän naurahti. - Mikä sen nimi on? Entä rotu? - Se on Hani, nuori arabi, vastasin. Minusta oli mukavaa kertoa Hanista. - Oih, onks se sun oma? Anette henkäisi. - Ei, se on mun hoitsu, hymyilin. Olisin todella halunnut Hanin olevan omani... - Tosi söpö, ja ihanan värinen. Mä haluisin tollasen... - Harrastatko sä ratsastusta? kysyin kohteliaasti. - Joo, alotin viisvuotiaana... Oon nyt seittemän. Mut meil ei oo varaa, eli en tavallaan enää... Anette näytti surulliselta. - Hmm... Katsoin Anettea. - Haluisitko sä istuu Hanin selässä? kysyin, kuin asia olisi ollut maailman luonnollisin. - Mitäh? Aneten silmiin syttyi selvästi pilkahdus, ja hänen suunsa loksahti auki. - Saisinko mä? Laskeuduin Hanin selästä. - Joo. Ohjasin Aneten Hanin vierelle ja pyysin häntä nostamaan jalkansa. - Mun pitää puntata sut, et muuten pääse selkään, tirskadin, ja niin Anettekin nauroi.
- Wau! Anette suorastaan tärisi Hanin selässä. Pidin sen ohjista kiinni. - Okei, voinks mä nyt sanoo kavereille, että oon ollu arabin selässä? tämä intoili. - Joo, sano vaan, virnistin. Autoin Aneten pois selästä ja kapusin sinne pian itse. Hani hörähti. Annoin sille hupparin taskussa majailleen omenan, ja tämä poimi sen varovasti kämmeneltäni. Anette katsoi Hania ihaillen. - Te sovitte hyvin yhtee... - Kiitti, nauroin ja silitin Hanin kaulaa. Vasta silloin huomasin Britan nousseen satulasta. Hän selosti jotain Timolle, samalla kun Ärmätti napsi ruohonkorsia tienvarresta.
- Moikka! huudahdin vielä lapsien perään. Heidän oli kuulemma mentävä syömään, koska he asuivat ihan lähellä. Ajatus huvitti minua. - Olipas seki pitkä tapaaminen, Britta nauraa hekotti kävellessämme hiekkatietä pitkin tulosuuntaan. Minäkin nauroin. - Joo-o! Mitä sä muuten selostit sille Timolle? kysyin hymyillen. - Mä en enää jaksanu vaan istua Ämmän selässä ja kattoo Timon outoja vesipyssytöherryksiä, joten mä annoin Ämmälle tilaisuuden syyä ja aloin opettaa Timoo. Britta virnisti muistellessaan sitä, kuinka hän oli kertonut Timolle suomenhevosista ja Ämmästä. Poika oli vain hihkunut ja taputellut Ärmättiä. Ja ruiskutellut vesipyssyllään maahan. Paitsi kerran toisensa jälkeen se ei ollut pelkkä maa, vaan pikemminkin naama...
Olimme kävelleet metsän läpi, ja laukkasimme kilpaa loppumatkan takaisin tallille. Hani oli voittanut kisan ylivoimaisesti, koska Ärmätti oli tehnyt yhdessä vaiheessa äkkipysähdyksen ja jäänyt syömään. Ja pukannut samalla Britan selästään... Oli minullakin ollut aina välillä pieniä horjahduksia, mutta Hanin ja sen kullanarvoisen, mutta ohuen harjan avulla olin päässyt kapuamaan takaisin selkään ennen tippumista... Britta laukkasi luokseni kasvot punaa hehkuen. - Ja tämä ärmätti jaksoikin vielä tiputtaa mut selästään, hän mutisi, mutta tiesin hänen salailevan huvittuneisuuttaan. Laskeuduimme hevosten selästä tallipihalla ja talutimme ne talliin. Heti ensimmäiseen karsinaan kääntyessään Hani oli hirnahtanut kimeästi Ärmätille, aivan kuin sanoen: "Ei noin saa tehdä!" Ärmätti oli vastannut samalla lailla, ennen kuin käännähti viereiseen karsinaan.
Kun olimme riisuneet suitset, pesseet kuolaimet ja vieneet ne varustehuoneeseen, harjasimme hevoset ja veimme ne laitumelle. Molemmat pukittelivat villisti, mutta vähän ajan päästä ne molemmat palasivat takaisin aidalle. Silitin Hanin silkkistä turpaa ja ojensin pienen makupalan. Britta silitteli Ärmättiä, mutta Ämmän huomatessa jääneensä ilman makupaloja, se ravasi takaisin keskelle laidunta pärskien ja pukitellen. Pian Hani käänsi päänsä ja ravasi myös keskemmälle. Nauroimme ja juttelimme Britan kanssa yhdessä, ennen kuin sanoimme Hanille ja Ärmätille heipat ja lähdimme takaisin talliin tekemään loput tallihommat. Suorastaan loistava päivä!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 17, 2012 21:37:14 GMT 3
ASKEL, ASKEL, ASKEL, HOP! - 17.7.2012
- Tänää me mennää kentällä, Hani... Silitin tamman silkkistä karvaa. Se ei olisi millään halunnut häipyä laitumelta, mutta pakko oli. Tamma oli minun "edukseni" litimärkä. Kun olin vienyt Hanin karsinaan, päästin sen irti ja suljin oven. - Tänään on esteitä, totesin ilkikurisesti. - Latu sano, että me voidaan nyt tehä sitä mitä huvittaa. Hymyilin itsekseni. Hani hörisi, aivan kuin vastaukseksi. Vilkaisin ympärilleni tallikäytävällä ja käppäilin varustehuoneeseen. Vilkaisin hyllyä ja koetin napata harjapakin otteeseeni, mutta käteni hapuili tyhjää. Käänsin katseeni hyllylle, mutta Hanin harjapakki ei yksinkertaisesti ollut siellä. Tallissakaan ei ollut ketään, jolta kysyä...
Astelin hämmentyneenä takaisin Hanin karsinalle. Katsoin karsinan perälle. Siellä oli jotain sinertävää... Avasin oven ja menin katsomaan. - Harjapakki! huudahdin ärtyneenä. Miten joku oli kehdannut jättää sen tuonne? Hanihan olisi voinut vaikka astua sen päälle ja satuttaa itsensä! Murahdin itsekseni. Toin harjapakin karsinan oven viereen ja otin pölyharjan. - Nyt lähtee liat ja märät läntit, kuules, nauroin.
Kun olin saanut Hanin puhtaaksi ja varustanutkin sen, talutin sen iloisin mielin pihalle. Tihkusade ei saanut paikkaa, en tällä kertaa aikonut välittää mistään muusta kuin Hanista ja ratsastamisesta. Talutin sen kentälle ja nousin selkään. Sitten säädin jalustinhihnat ja lähdin käynnissä kiertämään uraa.
Ravasin pitkän sivun loppuun ja tein voltin. Sen jälkeen nostin laukan, ohjasin ristikolle... ja ylistin esteen höyhenenkevyesti. - Hyvä, Hani! kehuin ja taputin tammaa kaulalle. Se nosti päätään ja höristi korviaan. Sitten se hirnahti. - Joo joo, siel on sun tallikavereita, ei muuta!
Esteiden hyppääminen oisoittautui varsin hyväksi ideaksi. Hani hyppi esteen toisensa jälkeen entistä sulavammin, ja yhdessä vaiheessa se jopa kiihdytti niin paljon, että hypyssä olin lentää nenälleni maahan... Hanin kanssa oli selkeästi mahtava hypätä. Lopuksi vielä ravailin puomien yli ja tein paljon voltteja, kunnes hiljensin loppukäynteihin ja annoin sille pitkät ohjat. Irrotin jalkani jalustimista tein satulassa kaikenlaisia harjoituksia maailmanympärysmatkasta selässä seisomiseen. Kaikki käy, mietin.
Talutin Hanin pois kentältä suoraan talliin ja riisuin siltä varusteet. Sitten harjasin sen. - No, Haniseni. Nyt sä jäät talliin... Mä tuun taas joku päivä, sit kun ehin. Seuraava ajotus sulle on tuntipäivä! Halasin tammaa, joka puolestaan hörisi innokkaana. - Uudestaako haluisit esteille? No et ainakaa tänää pääse mihinkää enää! nauroin ja silitin Hanin päätä. - Nyt pitää mennä, moikka!
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jul 18, 2012 14:27:30 GMT 3
PAINAJAISTEN ALKEISTUNTI - VAI OLIKO SITTENKÄÄN? - 18.7.2012
Seisoin karsinassa Hanin vieressä ja sujautin kuolaimet sen suuhun. Jenna oli halunnut vielä harjailla tammaa, vaikka hänen olisi pääasiassa pitänyt laittaa sille satula... Loppupelissä siirsin Jennalle tarkoitetun jakkaran syrjään ja nostin satulan Hanin selkään. Jenna lopetti arjauksen samalla sekunnilla ja riensi silittelemään Hanin päätä. Huokaisin syvään. - Jenna... - No? Tyttö käänsi sinertävät silmänsä minuun ja katsoi minua kysyvästi. - Su... Öh, sun piti alunperin laittaa Hanille satula, mut se taiskin kääntyy mun hommaks, huomautin peittäen pistävän sävyn äänessäni. - Ai, anteeks... Jenna mutisi. Hän painoi päänsä ja tallusteli käytävälle. - Niin alistuva, huokaisin puoliääneen. Oikeasti Jenna oli yleensä iloinen ja melkein villi, mutta tuntiessaan syyllisyyttä hän muuttui aina.
Satulan laitettuani taputin Hanin kaulaa ja tarjosin sille omenan. - Sä pääset tänää alkeistunnille. Samassa Jenna ryntäsi karsinaan. - Onks Hani valmis? hän kysyi jälleen pirteänä. - Joo, huokaisin. Alkeistuntilaiset olivat nyt olleet jo muutamia tunteja Latulassa, ja tällä kertaa he saivat laukatakin. Taluttajat heillä oli silti vielä oltava.
Kiristin vielä satulavyön kentälle saavuttuamme. Sitten pyysin lyhyen Jennan nostamaan vasemman jalkansa, ja luettelin: - Yks, kaks, kol, nyt! Jenna ponkaisi avustuksellani Hanin selkään ja tarrasi ohjiin. - Pehmee käsi, komensin ja näytin tytölle esimerkkiä. Sitten osoitin Hania, joka aukoi hermostuneena suutaan. - Anna nyt iha pitkät ohjat vaan, mä laitan jalustimet...
Kun olimme päässeet kunnolla liikkeelle, huomasin selkeiästi, mikä Jennan ratsastusongelma oli. Hän jännitti käsiään ja veti ohjista. Hani steppaili levottomana ja veti päänsä alas, jotta saisi inhottavan tunteen pois suusta. - Pidä käsi rentona, älä pidä ohjii noin kireellä, sanoin. Löysäsin ohjia ainakin kymmenen senttiä, ennen kuin Hani tunsi olonsa taas mukavaksi. - Nyt pidä käsi noin, ei yhtää löysempää tai yhtää kireempää. - Okei... Jenna vastasi epävarmana. Hän oli tietenkin tottunut pitämään ohjia kireällä, joten yllättävä ohjien "löysyys" sai hänet epäröimään.
- Ravia! Latu huusi kentän keskeltä. Jenna tuijotti edelleen käsiään, mutta onnistui pitämään hyvän otteen ja kunnon tuntuman, mutta edelleen samanlaisen otteen, minkä olin opettanutkin. Aloin juosta Hanin vierellä, joka puolestaan lähti ravaamaan yllättävän pitkin askelin. Yhtäkkiä Jenna keri ohjat jälleen äärimmilleen, ja Hani pysähtyi suutaan aukoen. - Löysää ohjia, käskin miltei ärtyneenä, mutta Jenna tuijotti lamaantuneena eteensä ja veti ohjista minkä pystyi. - Mitä sä oikein teet?! Hani poukkaroi kiusaantuneena ja otti äkillisiä sivuhyppyjä päätään nostaen. - Löysää nyt niitä ohjia! sanoin Jennalle. Tämä puristi nyrkkinsä yhteen ja istui satulassa täysin paikallaan. Lopulta Hani hypähti eteenpäin, ja Jenna tiputti ohjakset käsistään. Minun teki mieli huutaa. Mutta tiesin silti, että Jenna oli ollut peloissaan.
Vilkaisin Latua, joka oli koko tapahtuman ajan seisonut Myskyn toisella puolella ja kiristänyt Mari-tytön jalustimia. Huokaisin. - Mikä sulle tuli? Jenna mutisi jotain pelonsekaisesti, mutta tajusin hänen jo rauhoittuneen. - Mä... mä en tiedä-. - No nyt kaikki on hyvin. Mä otan ohjat, sanoin topakasti, ja Jenna tiesi, ettei vastalauseita otettu enää vastaan. Silitin Hanin kaulaa rauhoittavasti. Eihän se sitä tahallaan tehnyt, Hanihan sai ohjien repimisestä vetopaniikin... Tuo ei kyllä aikaisemmin tullut mieleeni, mietin.
Kävelin Latun luo, ja selitin koko jutun. Latu katsoi Jennaa. - Onks toi totta, Jenna? - O-on... Mut... mut mä jouduin itekki ihan paniikkiin... - Ei se mitää, Latu huokaisi, mutta tiesin, ettei hän ollut iloinen. - Hanille tulee vetopaniikki jos ohjista aletaan vetämää. Pysäyttämine on eri asia, mut jos muutenki repii melkein kuolainrenkaast, se ei enää hyväksy sitä, vaan pakenee kipuu. Eli Lynn taluttaa nyt ohjista, ja sä voit ottaa harjasta tai satulan etukaaresta kiinni, jos pelottaa. Tai sit vaan sanot Lynnille. Kohta sä saat ohjat omiin käsiin, kunha et vedä, pidät vaan tuntuman.
- Laukka, Latu komensi. Maiskautin Hanille ja kohensin vauhtiani. Hani ymmärsi avun, mutta kiihdytti silti vain ravia. - Nyt mennää oikeeta kierrosta, eli vasen pohje taakse ja oikee eteen, sanoin Jennalle. Tämä nyökkäsi ja takertui Hanin ohueen harjaan. Hän antoi ohjien olla tuntumalla, mutta silti sopivan löysällä, jotta Hania ei vahingossakaan sattunut suuhun. Kun Jenna oli saanut oikeat laukka-avut annettua, Hani lähti tasaiseen, liitävään laukkaansa. Juoksin sen vierellä minkä jaksoin, ja osasin huokaista helpotuksesta, kun Latu käski vihdoin antaa pitkät ohjat ja siirtyä käyntiin. - Hyvä, Jenna! Loppu meni kuule tosi hyvin, sanoin ja taputin äänettömästi käsiäni. - Noin sitä pitää, niin sitte edistyt! Jenna nauroi. - Kiitti! Kyllä mä uskon, että mä jatkossa osaan pitää kädet rentona, hän sanoi varovasti. Nyökkäsin hymyillen. Lopputunnin perusteella päivä oli taas kasassa!
Kävelimme Jennan kanssa talliin, ja käännyimme heti ensimmäiseen karsinaan Hanin kanssa. Jenna sai avata suitsien soljet ja pestä kuolaimet. Sitten hän vei ne varustehuoneeseen ja tuli luokseni karsinaan. Vein Hanin satulan itse varustehuoneeseen, ja palasin takaisin antamaan Hanille omenan. Jenna oli jo harjailemassa Hanin karvaan jääneitä painaumia. - Hyvä. Kai sä pärjäät, jos mä meen vähä jututtaa Latua? kysyin. - Joo, kai, Jenna hymyili. - Eli siis joo? varmistin vielä. - No... kai. - Ei, kun joo tai ei. - Joo. - Hyvä. - Kai.
Kävelin nauraen Latun luo. - Lopputunti suju aika hyvin, vai mitä sanot? tuuppasin Latua kylkeen. - Joo, yllättävän hyvin, Latu vastasi. - Sä sait sen säilyttämää hyvän otteen ohjii. - Niinpä taisin saada... - No, Jenna tulee taas ensviikolla. Sillon se saa kyl Myrskyn, se ei nääs välitä, vaik nyt vähä vahingos joku ohjista vetäiski. Ja onha Jenna aika lyhytki, Mysky sopii sille hyvin. - Nii joo, mut mä meen viel sanoo Jennalle moikat ja sit taidan lähtee itekki, vastasin. - Joo, kai sä pyörällä olit. - Jep. - Okei, moi. - Mooi.
Jenna sipsutti tallipihalle kättään heiluttaen. - Moikka! - Moikka, nauroin, ennen kuin Jenna katosi vanhempiensa autoon. Sitten käännyin Hanin puoleen. - Enskerta onki sitte jonku toisen kanssa. En mä tiiä, et oonko mä täällä just tuntiaikaa, mut ainaki joku päivä tuun taas. Voi olla pitkä väli tai lyhyt väli, mut liian pitkää väliä en ikinä jättäis. Mikä se nyt sit onkaa... Hani hörisi ymmärtäväisenä. Mietin niitä alkupäiviä sen kanssa. Sitä, kuinka se ei millään antanut kiinni laitumella. Sitä, kuinka se arasteli minua kuollakseen hoitaessa ja steppaili hermostuneena taluttaessa. Nyt se oli kuin eri hevonen: se tuli minua melkein vastaan laitumelta hakiessa, antoi hoitamisen sujua rennosti ja rauhallisesti ja talutus ja muu liikutus, kuten ratsastaminen ja juoksutus onnistuivat kaikki todella hyvin. Hymyilin. - Hyvä tyttö, Hani.
|
|