sh-t Pii-Piirto

[Latu]

Omat sivut

Pirreä hoitaa Anne, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[Latu]

Meow lopetti Piirron hoitamisen, ja tästä lähtien tamman ottaakin hellään huomaansa Anne.

[Anne]

3.2.2013 Maalaistalli

Hallimaisen rakennuksen eteen oli parkkeerattu muutamia autoja.

- Ei kait tästä peremmälle uskalla ajaa, isä sanoi ja pysäytti auton muiden viereen.
- Enköhän mä tästä perille selviä, sanoin tähyten eteen päin. Pienen matkan päässä siinsi joukko punaisia rakennuksia, yksi taisi olla keltainen.
- Soittele sitten, kun haluat, että tulen hakemaan.

Nyökkäsin ja nousin autosta. Punainen farmarivolkkari häipyi takaisin kohti maantietä. Ryhdistäydyin ja aloitin taivallukseni kohti tallia. Sää oli pilvinen ja aika lämmin. Sellainen tylsän talvisunnuntain sää. Noh, ehkäpä tämä sunnuntai ei olisi niin tylsä kuin muutama aiempi. Ainakin hevosia oli luvassa.

Olimme muuttaneet uuteen kaupunkiin äidin työn perässä jouluna. Koulu oli vaihtunut, ratsastus suuressa Helsinkiläisessä ratsastuskoulussa oli päättynyt. Ne kaksi kaveria, jotka minulla oli ollut, olivat jääneet satojen kilometrien päähän, keskelle sivistystä. Kaikki oli siis muuttunut.

Nyt rämmin pitkin auraamatonta pikkutietä kohti maalaistallia. Tuuli kantoi nenääni lehmänlannan löyhkää, varmaankin jostain läheiseltä maatilalta. Tolppamuuntaja surisi tilan kulmalla. Muita ääniä ei juuri kuulunutkaan, parin linnun siverrystä lukuunottamatta.

Saavutin tilan pihan ja jäin hetkeksi äimistelemään paikalleni. Painaumat lumessa ja heinävanat muutaman oven edessä kielivät selkeää sanomaa, mitkä rakennuksista olivat mahdollisia talleja. Ja kyllä minä vanhan navetan tunnistin, en nyt sentään niin kaupunkipissis ollut.

Samassa yhdestä ovista pihalle pölmähtikin nuori nainen työntäen kottareita. Katsoin naista kysyvästi. Nainen kohotti katseensa ja moikkasi toisella kädellään pääsäten samalla kottikärryt alas.

- Sie oot varmaan se Piirron hoitaja?
- Joo, sanoin karhealla äänellä. Rykäisin. - Joo.
- Moi, Tuuli-Pilvi, nainen esitteli itsensä.

Kerroin nimeni ja samassa lähdimmekin kohti tallia. Matkalla Tuuli kertoi hieman Piirrosta. Vanhahko suokkimamma, jonka polvissa oli kulumaa. Kiltti hoitaa, mahdottoman kovasuinen ratsastaa. Ei esteitä mielellään, koulua ja maastoköpöttelyä enimmäkseen.

Nyökkäilin. Hoitohevonen oli minulle täysin uusi kokemus. En ollut sellaista aiemmin omistanut. Toki osasin hevosen perushoidon. Entisellä tallilla hevosia oli saanut jonkin verran harjailla ja laittaa kuntoon ennen tuntia. Mutta se, että joka päivä hoitaisi samaa hevosta, oppisi sen tavoille ja se minun, se oli täysin uutta.

- Onksiulla kokemusta suokeista? Tuuli kysyi.
- Ei pahemmin. Menin pari muutaman vuoden poneilla ja nyt vasta vuoden mennyt isommilla hevosilla.
- Suokit on silleen helppoja, että niitten kanssa voi Suomen olosuhteissa aika vapaasti tehdä kaikkea. Toisin kuin vaikka noiden, Tuuli osoitti läheisessä karsinassa majailevaa maksan väristä arabia. - Eli erikoisempia klumeruuliloimituksia esim. maastoon ei tarvita. Hikiseen selkään joku ilmava reikäloimi ja vaikka kevyt talliloimi siihen päälle, niin riittää hyvin.

Nyökkäsin edelleen. Samalla saavuimmekin Piirron boksille.

Karsinassa seisoi suurehko suomenehvostamma. Se oli perinteinen liinaharja piirtoineen ja sukkineen. Hassut kolkkapolvet ja lautasmaiset kaviot. Turkkimainen pehmeä karva ja karhea valkoinen jouhi. Ihan nätti. Ei mikään sydeäntensulattaja, mutta kivan oloinen.

- Mitä mä voin tänään tehdä tän kanssa?
- Latu sanoi, että ihan mitä vaan, Tuuli vastasi. - Täällä on aika rento meininki. Mutta voit aloittaa harjailulla ja kavioiden putsaamisella.
- Latu?
- Tallin bossi, Tuuli tirskahti. - Semmoinen vähän seko.
- Oookooo..

Tuuli näytti vielä paikkoja ja pian jäinkin yksin Piirron kanssa. Se oli karsinassa todellla kiltti. Annoin tamman ensin nuuskia kättäni ja sitten aloin harjailemaan sitä. En sitonut mammaa kiinni, sen käytös oli niin ystävällistä, etten kokenut tarvetta.

Kun tamma alkoi näytää siedettävältä, pääin viedä sen maastoon kävelylle. Selkään en vielä uskaltaisi. Voisin mennä ratsastamaan, kun täällä pidettäisiin tunteja, sen verran epävarma olin taidoistani.

Kävelimme Piirron kanssa parkkipaikalle. Sen takana avautui metsä, jossa olin erottavinani pieniä kinttupolkujen aiheita. Teimme pienen lenkin talvisessa metsässä. Kun palasimme tallille, oli päällä jo kovempi kuhina. Uusia naamoja vilisi siellä täällä. Päätin soittaa isälle nopeasti. Tutustumiset saisivat jäädä seuraavaan kertaan. Putsastin tilsat Piirrolta ja häivyin vähin äänin parkkiselle odottamaan punaista volkkaria.

// OIjoijoi miten kiva ja tunnelmallinen kuva sekä kirjoitus, taattua Annelaatua C: Kolmella pisteellä aukesi siunkin hoitopistetili. Tykkään siun realistisesta lähestymistavasta, ei meikäkään uskaltaisi heti ensimmäisenä päivänä lähteä tutustumaan keneenkään, hyvä että edes uuteen hevostuttavuuteen... -Latu

[Anne]

6.2.2013

Jakson lukkari antoi sen verran periksi, että pääsin keksiviikkoisin livahtamaan koululta jo ennen ruokailua. Mikä oli suuri helpotus. Koulupäivät täytyyivät edelleen kummallisesta yksinäisyyden ja muiden tuijotusten kohteena olemisen yhdistelmästä. En kyllä ollut varma paranisiko olotila tallillakaan, mutta hevosenhoitonälkä paloi sen verran voimakkaana, että halusin Piirtoa tervehtimään.

Bussilla kesti ikuisuuden ja toinen ikusuus kului, kun kävelin maantieltä Latun tilalle. Tallissa oli hiljaista, vain muutama hevonen pälyili karsinoistaan. Muut taisivat olla ulkona.

- Heissan! kuului miehen ääni selkäni takaa.
Käännyin kannoillani ja kohtasin hoikan, pitkähkö nuoren miehen. En saanut suustani sanaakaan ja miehen kasvoille syttyi kysyvä ilme.
- Mitäs täällä?

Havahduin ja sain vihdoin ilman kulkemaan äänihuulieni lävitse:
- Moi, Piirtoa tulin katsomaan.
- Ahaa, sä oot siis..., mies kaivoi ryppyisen paperilapun taskustaan ja lunttasi jotain. - Anne?
- Joo.
- Latu, tyyppi tarjosi kättään.

Tässä se siis oli, Latu. Olin viimeisen kolmen päivän aikana ehtinyt muodostaa jos jonkinmoista mielikuvaa Latusta, joka oli minulta ensimmäisellä käyntikerralla jäänyt tapaamatta. Mies (joka oikeastaan oli tosi poikamainen) ei vastannut mitään niistä mielikuvistani, joita olin pääkopassani keksinyt. Toisaalta Latu vaikutti rennolta ja rauhalliselta, toisaalta pälyili ympärilleen, aivan kuin jänen täytyis olla jossain muualla, laukkaamassa pitkin peltoja urheilla hepoillaan tai jotain.

- Piirto on tarhassa, Latu sanoi. - Meetsä ratsastamaan?
- E-en usko. Harjailen vähäsen, ehkä putsaan kamat.
- Okei, meillä on ensi viikolla tunti, jos haluat sinne tulla mukaan, Latu ehdotti. Aisti varmaan lievän hermoiluni yksin ratsastuksen suhteen.

Nyökkäsin. Latu kertoi, mistä löytaisin Piirron ja lähdinkin samantien hevosen tarhaa kohden.

Ilma oli harmaa, satoi märkää lunta ja lumi narisi nuoskana jalkojeni alla. Tulin portille ja viheltelin hevosille päin. Vaaleanrautias Piirto näytti erilaiselta kuin viimeeksi. Lumi oli sulanut sen selkään ja kastellut karvan tummanruskeaksi, harja roikkui märkänä riepuna pitkin sen kaulaa.

Tamma ei meinannut millään tulla portille, vaikka kutsuin sitä nimeltä. Ei auttanut kuin mennä pyydystämään sitä. Tietenkin astuin tarhan puolella isoon sohjolätäkköön, joka kasteli uggsieni kopioversiot läpimäriksi. Kirosin, tarvitsisin kunnon tallivarusteet. Ei ratsastus, vaan talli. Tällä hetkellä omistin yhdet talvikengät ja ne olivat juuri jalassani lätisevät töppöset.

Sain Piirron pian kiinni, sujautin sille riimun ja maiskautin tamman liikenteeseen. Talutin sen talliin ja sidoin tallin käytävlle riimunnarusta kiinni. Kuivailin mamman vanhaa karvaa ensin pyyhkeellä ja sitten harjailin sitä. Talli oli täynnä kuivuvia loimia, niiden timmi löyhkä täytti koko tallin. Piirto seisoi paikoillaan tyytyväisenä, kun tutkin vielä sen jalkoja. Latu kävi kerran niskan takana seuraamassa tilannetta ja antoi minulle purnukan lääkettä, jota saattoi laittaa polviin ja sääriin.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun sain Piirron harjan setvittyä. Sitten tamma pääsikin karsinaansa päiväheinien pariin.

(Sori, en yhtään tiennyt miten nuo tallinkäytävät menevät, toivottavasti sopii tiluksiin jotenkin =D)

// Oikein hyvin sopii, itse asiassa osuit suorastaan pelottavan oikeaan jopa pallolamppujen kanssa! :D Sie kirjoitat ja piirrät niin realistisella tyylillä että nam, kuvastakin nappaa heti se sellainen plussanpuoleinen talvikeli. - Latu

[Anne]

26.2.2013 Köpöttelyä

- Vaikka se painaa kädelle tunnilla ja sitä on vaikea ratsastaa alle, on se kuitenkin maastossa ihan ok, oli Latu sanonut.

Minun oli vaikea uskoa sitä. Ensimmäinen koulutunti maneesissa ja sitä seurannut ratsastuskokeilu kentällä olivat vetäneet hartiani ja käsivarteni hyytelölle. Ja herättäneet kauhua Piirrolla ratsastamista kohtaan. Mutta nyt istuin tamman selässä ja se vaikutti lauhkealta siinä tallipihalla seistessään.

- Annat vaan ohjaa, älä lähde vetokilpailuun, kuulin Latun sanat päässäni. - Meette vaikka käyntiä, hissukseen.

Mentäisiin sitten käyntiä. Hissukseen. Maiskautin tamman liikenteeseen ja pidin ohjat juuri ja juuri tuntumalla. Käänsin sen kohti maastopolkuja ja annoin tamman askeltaa tasaisesti.

Metsässä huomasin, että Latu oli oikeassa. Koheltamisesta ei ollut tietoakaan, kun antoi Piirron vain kävellä. Välillä liinaharja nosti päätään ja katseli ympärilleen, mutta sen olemus oli rento ja se pärski.

Tallille päin palatessa Piirto hieman kuumeni, se olisi halunnut ravata. Vieläkin vältin kiusausta jäädä roikkumaan ohjiin. Tein selkeitä pidätteitä, johon otin mukaan koko istunnan syvimmistä vatsalihaksista lähtien. Piirto kuunteli niitä suhteellisen hyvin, vaikka muutaman tölttäävän raviaskeleen ottikin.

Saavuimme hengissä tallille. Kolmen vartin kävely metsässä oli sujunut yllättävän hyvin. Taputtin tammaa ja laskeudun voitonriemuisena sen selästä.

Tallille päin palaamassa. Piirto intoilee, muttei liikaa. :)

-

// Kyllä se siitä, Piirto on ihan mahtava polle maastossa, se menee vaikka läpi harmaan kiven! :) Ja jälleen kerran aiheutat alemmuuskomplekseja meikässä, tuo kuva on aivan mahtavan tunnelmallinen! - Latu

[Anne]

21.7.2013

- Niin meillä on tällaisetkin, Latu virnisti ja ojensi minulle ruutuvihon, jonka kannet olivat hapertuneet kosteudestä pehemäksi.

Häpeän puna levisi poskilleni. Sopersin jotain hädissäni ja katse betonilattiaan suunnattuna nappasin vihkosen mieheltä.

- Jos jatkossa täytät sitä? Latu jatkoi hieman kiusoittelevaan tyyliin. - Lähinnä noita jalkojen hoitoa ja kuntoa ois hyvä seurailla...

Latu lopetti puheensa vaimentaen ääntään. Tajusin sen sanomattakin. Piirrolla oli jo ikää ja huonot jalat eivät parantaneet tilannetta. Jos merkintöjen perusteella alkaisi näyttää siltä, ettei parantumista olisi tapahtumassa, tamma luultavasti lähtisi. Ja jos taas toisinpäin, Piirto saattaisi olla useita vuosia vielä työkykyinen ja kivuton.

Latu häipyi ja kirosin vielä itseäni hoitovihkosen täyttämättä jättämisestä. Olin koko kevään ja kesän Piirtoa ahkerasti hoidellut ja ratsastellutkin. Varsinkin keväällä olin rohkaistunut ratsastuksessa ja kentän hiekan taas pilkistäessä olimme treenannet Piirto-mussukan kanssa perushommia useamman kerran viikossa. Talvella olin maneesia käyttänyt muutaman kerran, mutta se oli miltei koko ajan varattu, ainakin niinä aikoina, kun pääsin tallille. Ja Piirto saattoi joskus innostua, joten kaahotus muiden seassa ei ollut inspiroinut.

Ruutulehtiö toisessa kädessä kaivoin kännykkäni esiin. Vanhanaikaisessa kännyssäni oli kohtalainen kamera, jolla sai joskus jopa onnistuneita otoksia. Löysinkin jonkun ystävällisen sielun minusta ja Piirrosta nappaaman kuvan huhtikuun lopulta, kun treenasimme kentällä. Kuva oli tosin pahasti pikselöitynyt, muuta saisinpahan hoitovihkoseen todistetta, että hommia on tehty. Kuhan pääsisin kuvan tulostamaan jonnekin.

Katsoin kauhulla istuntaani. Piirto tosin näytti kuvassa sympaattiselta, energiseltä ja pehmeältä. Vaikka kuvaushetkestä oli jo kuukausia, luulin, että olin näyttänyt hevosen selässä aavistuksen vakuuttavammalta. Olinhan kevään aikana kiinnostunut ratsastuksesta tosiassani. Kirjaston säälittävä hevoskirjavalikoima oli luettu useampaan otteeseen. Hötönetistä olin lukenut turhaan vinkkejä, miten hevosen saisi peräänantoon. Keittiönjakkaralla olin keventänyt illat pitkät saaden jalkapohjiin jakkaran tukimetallien aiheuttamat nirhaumat. Ehkä kehitystä oli tapahtunut jossain. Ehkä rohkeudessa. Ehkä tasapainossa. Ehkä yhteistyössä. Muttei näköjään istunnassa..

Pitäisi varmaankin mennä tunneille, niin selviäisi.

Pläräsin kännystä kuvia eteenpäin. Suurin osa oli ottamiani. Piirto syö. Piirto tarhassa. Piirto tallinkäytävällä harjattavana.

Tämän kuvan muistinkin. Se edelsi yhtä parhaista maastolenkeistämme. Piirto oli ollut retkellä huippu; ravannut rennosti ja kävellyt rauhassa pitkin ohjin. Muistan laittaneeni sille paksut fleecepintelit jalkoihin ja käyttäneeni niitä myöhemminkin. Olivat osoittautuneet oiviksi kapistuksiksi Piirron vihloville koiville.

Söpö <3

Alkukesästä maastolenkit olivat lisääntyneet ja kesäkuun puolessa välissä Piirto olikin ollut pääasiassa laitumella. Mikä oli hyvä: oma kesätyöni mansikanpoimijana veti sen verran voimia, että jaksoin raahautua tallille vain kerran-pari viikossa. Silloinkin lähinnä harjailin Piirtoa ja taluttelin liikutuksen muodossa. Omat jalat olivat kyykkimisestä hellinä.

Puhelimestä löytyi joukko laidunkuviakin. Laukkakuvat olivat epämääräistä sotkua, mutta muutama onnistunut stillkuva syövistä hevosista löytyi. Tässä Piiro ja Haiku laitumella.

Tyytyväisenä suljin puhelimen. Ottaisin vihon kotiin ja päällystäisin sen kontaktimuovilla. Tekisin siihen selkeän taulukon jalkojen lämpötiloista ja turvotuksista sekä hoidoista. Kirjoittaisin ahkerammin puuhasteluista maailman ihanimman tamman kanssa!

// En kestä miten mahtavia kuvia ja mahtava hoitotarina — nuo kännykkäkuvat ovat tositositositosi mainio idea, ja toivat erottuvuutta tekstiin. Like! : ) - Latu

[Anne]

3.9.2013

Syksy oli jo saanut otteen ilmasta. Se suhisi maalaismaisemassa tavalla, jota ei voi sanoin kuvaille. Sen vaan tuntee. Myös koulu oli alkanut, vuosi tuskaa olisi vielä edessä: ysiluokka.

Annoin kuitenkin ankeiden ajatusten karata. Piirto ravisteli kaulaansa, kun siistin sen harjaa. Tamma oli hienossa kunnossa; karva kiilsi ja oli vielä lyhyttä kesäkarvaa. Sen heinäkuun jälkeinen heinämaha oli laskeutunut sopusuhtaiseksi pallukaksi ja puki vanhusta hyvin. Taputin raudikkoa ja pujahdin karsinasta ulos hakemaan suitsia ja satulaa.

Pian tamma seisoikin pihamaalla. Vedin ratsastushanskat käsiin ja kiristin satulavyön. Punnersin itseni hevosen selkään ja katsahdin vielä kelloa. Se oli jo puoli kahdeksan, aurinko painui jo lähemmäs metsänrajaa. Latu palasi kentältä Floran kanssa ja moikkasi. Nyökkäsin takaisin. Upealla kullanvärisellä tammalla oli selvästi tehty kunnon länkkäritreeni, sen hiestä tummuneet lavat kertoivat.

Maiskautin tamman liikkeeseen ja suuntasimme kohti metsää. Olin taas unohtanut heijastinliivin. Siinä minun täytyis taas skarpata syksyn tullen. Ravuutin tammaa hieman mesätiellä ja se kulki varmasti. Pian käänsinkin Piirron sängeksi ajetulle pellolle, jota latulaiset olivat saaneet luvan käyttää. Tammalle ei tarvinnut merkkiä antaa. Nousin vain kevyeen istuntaan ja Piirto lähti innokkaaseen laukkaan.

Taivas värjääntyi jo purppuraan ja koleus puri yhä enemmän vaatteiden läpi. Tämä oli täydellistä.

// Napakka ja ytimekäs teksti joka on helppolukuinen kaikin tavoin. Kuvassa on kivat värit, tykkään varsinkin tyylitellystä ja simppelistä mutta silti selkeästä taustasta. - Latu