ic-o Breandan Bradaigh

[Latu]

Omat sivut

Pallea hoitaa Karoliina, joka myöskin hoitaa päiväkirjaan kirjoittamisen.

[Karoliina]

11.09.2012. Sydämeni valittu..

Nojasin portin pieleen ja tuijotin kauempana juoksevaa irlannincob -varsaa. Sen harja heilahteli vauhdin mukana, kaviot takoivat mutaista maaperää ja välillä se pärskähteli kuuluvasti. Hymyillen kiskaisin takin kaulusta hytisten korkeammalle ja syvennyin sitten taas tutkailemaan katseellani uuden hoitohevoseni menoa. Hetken ravailtuaan se pysähtyi kauemmas, loi katseen suuntaani ja laski sitten turpansa maahan. Ruunikonkirjavan sieraimet värähtelivät, kun samettiturpa kosketti mudasta märkää maata. Siinä se Palle nyt seiskoskeli, hassun varsan katse silmissään. Palle. Maistelin sanaa ääneti suussani. Tuntui oudolta. Hetki sitten olin hoidellut Myrsky-tammaa, nyt olin vaihtanut welshin ihan toisenlaiseen hoidokkiin. Tosin nyt minun ei tarvinnut ikävöidä Myrskyn perään, olinhan kiikuttanut sen lähtiessäni mukanani. Tarkoitukseni ei ollut enää jatkaa Latulan hoitajakaartissa, mutta sitten Myrskyä hakiessani huomasin tarhassa kirmailevan irlannincobin, joka valloitti sydämeni. Niinpä kinusin vaavin hoitohevosekseni ja tässä sitä taas oltiin. En jaksanut enää pysyä perässä monesko hoitohevonen Palle oli hevosharrastukseni aikana, monta niitä oli kuitenkin ollut.

- Hei, meinasitko sä paleltua hengiltä täällä?, kuulin tytön huikkaisevan korvani juuresta. Hätkähdin ja pyörähdin salamana ympäri, vetäen käden vaistomaisesti rintakehälleni.
- Huh, ei saa säikytellä, naurahdin hämmästyneenä ja edessäni seisova Britta virnisti pilkallisesti.
- Tämäkö nyt on sitten se sun uusi hoitohevonen?, Britta kysyi ja nojasi vieressäni tarhan porttiin.
- Jep, tämäpä tämä, vastasin ja nojauduin itsekkin takaisin porttia vasten. Hetken aikaa oli hiljaista. Palle oli vetäytynyt hiukan kauemmas, vilkaisi meidän suuntaamme ja jatkoi sitten maan haistelua.
- Aika pieni, meinasitko tolla karauttaa auringonlaskuun, Britan naurahdus rikkoi hiljaisuuden yllämme. Vilkaisin tyttöä äimistyneenä.
- Miten niin pieni? Aaaa, tajusin vitsin ja muksaisin leikkisästi brunettea olkapäähän nyrkillä.
- Se kasvaa kuule tosta vielä, taukki. Sitten me näytetään kuka on kuka, naurahdin ja Brittakin yhtyi nauruun.

Kun Britta oli lähtenyt hakemaan Ärmättiään manaten syksyn kylmät tuulet alimpaan helvettiin, päätin minäkin napata Pallen narun päähän ja lähteä sisätiloihin tutustumaan uuteen tuttavuuteen.
- Palle, hihkaisin orivarsalle. Tosin tajusin vasta sen sanottuani, että ei se luultavasti osaisi vielä omaa nimeään. Niinpä tartuin portin pielessä roikkuvaan riimunnaruun, tyrkkäsin portin edestäni auki ja astuin tarhaan. Palle oli kääntynyt suuntaani ja tuijotti nyt minua herkeämättä. Vedin portin varmuuden vuoksi takaatani kiinni, jos varsa vaikka onnistuisi jallittamaan minua ja livistäisi tarhasta omille teilleen.
- Tules pikkuherra, Karo-tädillä on sulle täällä herkkuja, maanittelin ruunikonkirjavaa luokseni ja otin muutaman pitkän askeleen eteenpäin. Oriin sieraimet värisivät ja se uskaltautui ottamaan myös pari askelta minua kohti. Ojensin kättäni irlannincobia kohti. Hetken se empi, mutta lopulta Palle uskaltautui reippaasti minun luokseni.
- Hieno poika, kuiskasin ja annoin sen hamuilla pienellä turvallaan kämmentäni.
- Mä taisin vähän juksata sua, ei mulla nyt mitään oo. Mut katotaan jos tallissa olis jotain, naurahdin orille ja sivelin sen pehmeää turpaa. Palle tutkaili minua vieläkin päästä varpaisiin, joten en uskaltanut tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Kuljetin etusormea varsan turvalta otsalle ja hipaisin sen lyhyttä otsatukkaa. Nyt näin tarkemmin ruunikonkirjavan varsan siniset silmät.
- Voi kun sä olet suloinen, hymyilin pikkuiselle ja tartuin toisella kädellä varovaisesti sen riimuun. Palle vilkaisi minua silmäkulmastaan epäilevästi, mutta vannotin oriille etten söisi sitä.

Matka talliin sujui hitaasti mutta varmasti. Aluksi Palle vastusteli mukaani lähtemistä, mutta lopulta suostui tulemaan kun rapistelin taskunpohjalta löytynyttä karkkipaperia kourassani. Työnsin kohmeisella kädelläni liukuoven auki. Palle säpsähti kolahdusta hiukan, muttei saanut kuitenkaan mitään hepulia. Talutin varsan perässäni talliin ja tuuppasin oven perässämme kiinni. Uuden hoitohevoseni pikkuruiset kaviot kopsahtelivat tallin lattiaa vasten kun kuljimme rinnatusten karsinoille. Käytävällä seisoi Lynnin entinen hoitohevonen, nykyisin hänen omaisuuttaan oleva Hani, joka hörisi nähtyään Pallen.

- Päästäisiinkö me tästä ehjin nahoin ohitse, juttelin arabialaiselle täysiveriselle kun se kurkotteli kaulaansa meidän suuntaamme. Palle ei välittänyt suuremmasta lajitoveristaan, päinvastoin. Ori käveli vierelläni nätisti, luomatta edes silmäystäkään Hanin suuntaan. Takaatani kuului Lynnin älähdys.
- Hani, älä ahdistele pienempiä, tyttö komensi hevostaan.
- Ei se meitä häirinnyt, naurahdin ja käänsin varsan perässäni tämän karsinan suuntaan. Vedin kolisevan oven auki ja sukelsimme puhtaaseen karsinaan sisälle.
- No hyvä, mä jo luulin että Hani söisi tollasen pienen palleron elävältä, näin Lynnin virnistävän samalla, kun tyttö laski satulan käsistään telineeseen.
- Hah, Palle olis puolustautunu tietysti, huikkasin huvittuneena takaisin ja työnsin karsinanoven kiinni. Irrotin riimun orin päästä ja laskin sen roikkumaan kaltereiden väliin.
- Vai mitä, Pallero?, naurahdin hiljaa ruunikonkirjavalle ja taputin sitä kevyesti kaulalle. Pieni hevosenalku pärskähti, aivan kuin se olisi sanonut 'no tottakai!'.
- Eiköhän meidän yhteistyö ala tästä sujumaan, vai mitä?, juttelin irlannincobille ja pyöritin sen lyhyttä harjaa etusormeni ympärille. Miksipäs ei, ainakin toivoin niin.

[Karoliina]

29.07.2013. Jostain pitää jatkaa..

Siitä oli kauan. Tai ainakin minusta tuntui siltä. Elämä oli muuttunut, minä olin muuttunut ihmisenä, Palle oli kasvanut, sekä tietenkin muuttunut samalla. Nojauduin portin pieleen ja painoin leuan kämmenselkiäni vasten. Tuijotin horisontissa näkyvää, kirjavaa oria. Se ei ollut huomannut minua, mikä ei haitannut yhtään. Halusin pysähtyä hetkeksi paikoilleni ja vain tuijottaa sitä. Sitä, kuinka kesäillan tuulenpuuska pyöritteli sen tuuheaa harjaa, kuinka sen häntä heilahteli puolelta toiselle häätäen kaikki inhottavat kärpäset. Palle oli jo iso poika. Ja omatuntoani kolkuteltiin. Hävetti. Miksen vaivautunut käymään edes parempina päivinä tervehtimässä irlannincobia? Kevät oli ollut henkisesti rankka. Hetkessä olin jääny kaiken pahan keskelle aivan yksin, ilman kenenkään tukea ja apua. Päivät meni nukkuessa ja yöt murehtiessa. Ja kun tuli taas aika käydä nukkumaan, itkin päivän raskauden tyynyliinaan. Mutta nyt olin päivä päivältä jälleen vahvempi, valmiina kohtaamaan Pallen.

Oli kulunut vartti tulostani, kun Palle kohotti päänsä ruohomättäästä. Se katseli poispäin minusta, mutta ei mennyt aikaakaan kun sen katse kääntyi tarhan portille. Tiesin tottakai että se oli hevonen, ei se minua soimaisi. Mutta silti tunsin oloni jännittyneeksi, vieläkö se muistaisi minut. Palle otti askeleen, toisen. Sillä kesti hetki tajuta kuka sitä tarkkaili. Pian se löntysti reippaasti kohti tarhan porttia, otsatukka heilahdellen silmien edessä. Kohottauduin käsieni varassa seisomaan ja vislasin kevyesti. Orin korvat kääntyivät äänen suuntaan ja se päästi matalan hörähdyksen. Tunsin kuinka sisälläni lähti vyöryämään lämmin aalto.

- Palle, tule tule!, kuulin itseni hihkaisevan hoitohevoselleni. Herasilmä jähmettyi kymmenen metrin päähän minusta.
- Tule vain, kuiskasin hymyillen, avaten porttia hiukan raolleen. Palle seisoi vieläkin kauempana minusta. Pujottauduin portin välistä tarhaan ja suljin sen takanani. Ori tuijotti minua, minä tuijotin takaisin. Se katsoi minua kysyvästi. Pystyin vain arvailemaan, oliko se iloinen näkemästäni vai tahtoiko se tallata minut pannukakuksi kostoksi siitä, että olin noin vain hylännyt sen.
- Et kai sä oo jo unohtanut, naurahdin ja lähdin kulkemaan Pallea kohti. Työnsin käteni farkkushortsien taskuun ja vedin sieltä vanhan karkkipaperin. Hennosti rapistellen sitä lähestyin oria, jonka korvat kääntyilivät eri suuntiin. Kun olin parin metrin päässä siitä, ojensin käteni kohti sen turpaa. Varovasti ori kurottautui haistamaan avointa kämmentäni, aivan kuin käteni olisi ollut hento loppusyksyn lehti, joka roikkui viimeisillä voimillaan puun oksassa.
- Sori, mä en tajunnu tuoda mitään hyvää, mutisin pahoittelevaan sävyyn. Mutta se ei tuntunut häiritsevän ruunikonkirjavaa. Se hörähti jälleen ja tuuppaisi turvallaan käsivarttani. Ilmeisesti se olin vain iloinen jälleennäkemisestä. Painoin otsani hevosen otsaa vasten ja sivelin sen poskea hellästi.
- Ja sori siitä kun en oo vaivautunut tulemaan, jatkoin.
- Mutta jos käännetäänkin uusi sivu ja aloitetaan jälleen puhtaalta pöydältä.
- Ja herranen aika susta on tullu jo iso, huokaisin ja kohotin katseeni Palleen. Se katsahti minua hiukan oudosti. "No sä et oo ainakaan kasvanu yhtään, typerä tyttö!"