Post by Latu on Feb 1, 2013 19:16:53 GMT 3
Kirja kertoo tallin elämästä esittelystäkin löytyvän Joonatanin silmin. Joonatan ei ole virallisesti tallin työntekijä, eikä myöskään hoitaja, mutta hän pyörii usein siellä auttamassa ja imemässä oppia varsinkin lännenratsastuksesta. Joonatan asuu muutaman kilometrin päässä perheensä kanssa, ja heillä on ravihevosia.
Vaikka päivät pitenivät hitaan varmasti, oli pimeys silti jo täydellinen jo viiden jälkeen. Joonatan suunnisti otsalampun valossa pitkin tuttua hiekkatietä, hiekkatietä jota pitkin mentiin valtatielle, jota pitkin hän ajoi isänsä kanssa hevosilla -ja joka tällä hetkellä vei häntä kohden naapurin tallia, Latun tallia. Tai Eetun Tallia, kuten Joonatanin perheessä tuota naapuriukon outoa hevosyritystä kutsuttiin ennen kuin noille valkeni että ehkäpä yrityksellä voisi olla ihan virallinenkin nimi. Tosin Joonatanin logiikkaan ei uponnut, miksi tallin virallinen nimi sisälsi lempinimen ja tuttujen piirissä ei, mutta eipähän tuon kaikkea tarvinnut aina ymmärtääkään.
Joonatan tarpoi auraamatonta tietä pitkin pienten lumihiutaleiden tanssahdellessa maahan. Hän sammutti otsalamppunsa valaistussa pihassa, katsahtaen ympärilleen. Tällä kertaa pojalla oli oikeastikin hyvä syy tulla tallille, hän nimittäin oli edellisenä päivänä unohtanut siskonsa korvaläpät ja saanut totta kai kuulla asiasta pitkin korvia. Kilttinä isoveljenä Joonatan lupautui hakemaan läpät, eipä hän kyllä valittanutkaan siitä että sai hyvän syyn käydä Latulassa.
Tärkeimmät asiat ensin: Joonatan työnsi tallin oven rakoselleen ja livahti sisälle, pitihän hänen käydä Light-poikaa moikkaamassa. Järkytys olikin melkoinen kun tallissa oli ihmisiä: tuntemattomia tyttöjä! Kolmin kappalein! Joonatan oli niin tottunut siihen ettei tallissa ollut yleensäkään ottaen paljon ketään hänen ja työntekijöiden sekä hevostenomistajien lisäksi, että jäätyi totaalisesti löytäessään vieraita ihmisiä tutusta tallista.
Joonatanin sisääntulo ei ollut jäänyt huomaamatta, ja katseet kääntyivät tuohon samalla sekunnilla kun Joonatan tajusi, ettei keksinyt mitään hauskaa ja normaalia mitä voisi siinä tilanteessa sanoa. Poika vain marssi tyttöjen ohitse, mutisen epäselvästi "Moi" siinä ohimennessään. Ai että tuota nolotti, ei hän mikään charmiahuokuva ollut ikinä, mutta kyllä hän nyt normaalisti osasi ihmisiä edes kunnolla tervehtiä... Joonatanille ei vain koskaan ollut tullut mieleen, että tallissa sai kyllä käydä muutkin vieraat kuin hän!
Joonatan pysähtyi Lightin karsinan eteen, odottaen että ori huomaisi hänet -siihen ei kauaa mennyt, kyllä Light aina kaverin tunnisti, varsinkin namiautomaattina toimivan sellaisen... Joonatan hymyili ja avasi ovea sen verran että pystyi luikahtamaan sisälle ilman pelkoa hevosen karkaamisesta. Light tunki heti turpaansa pojan käsiin ja taskuihin, etsien omalla häslällä tavallaan herkkuja -niitä oli pakko olla. Pakko.
"Höhö, ei sulle mitään oo nyt, sori. Ehkä ensi kerralla," Joonatan sanoi ja työnsi Lightin turpaa pois taskujensa kimpusta.
Lightissä oli vain sitä jotakin. Alkuun Joonatan oli vain käynyt katsomassa kun hänen siskonsa kävi Latulassa ratsastustunneilla omalla hevosellaan, mutta kun ratsastuskoulutoiminta loppui, ei Joonatan hetkeen pieneen enää käynytkään. Kun hän sitten eräänä kesäpäivänä kävi ihan kyläilemässä isänsä ja siskonsa kanssa Latun luona ja mies esitteli uusinta ostostaan, ranger-ori Flashin' Lightningiä, oli Joonatan saman tien myyty. Toki hän piti kaikista hevosista, mutta Light oli vain niin upea, erikoisen värinen ja siniset silmät, plus olihan länkkärihevoset aina cooleja... Light sai Joonatanin kiinnostumaan lännenratsastuksesta ja opettelemaan sen alkeita Latun helpommilla hevosilla, mutta sisimmässään emopoika toivoi että saisi joskus ratsastaa Lightillä... Hän ei jaksanut kiinnostua läheskään yhtä paljon koulunypertelystä kuin vauhdikkaasta, brassaavasta lännenratsastuksesta.
"Anteeks mut mitä sä teet?" kysymys havahdutti ajatuksiinsa ja haaveisiinsa uppoutuneen Joonatanin, joka hajamielisesti haroi käsillään Lightin vaaleaa harjaa.
"Ööääöö joo en mitään, moikkasin vaan Lightia" Joonatan sanoi ruskeatukkaiselle tytölle joka seisoi kädet puuskassa karsinan ovella. Pojan korvat punoittivat kun tuo luikki ulos karsinasta, hän yritti katsoa kysyvän uhmakkaasti tyttöä mutta ei pystynyt noloilultaan katsomaan toista silmiin. Pahus! Joonatan luikki varustehuoneeseen tuntien tyttöjen katseet niskassaan. Kylläpä hän osasi sitten aina antaa niin hyvän ensivaikutelman itsestään... "En mitään..." Olisi nyt edes jotain fiksumpaa vastausta latonut!
Joonatan istahti loimilaatikon päälle, nojaten kyynärpäillä polviinsa. Hänestä tuntui jotenkin kummallisen irtonaiselta, aivan kuin hän olisi tippunut pois talliporukasta. Sillä hetkellä Joonatania oikeasti kadutti ettei hän ollut ottanut hoitajan paikkaa vastaan vaikka Latu sitä niin kovasti yhdessä vaiheessa tarjosikin -silloin tuntui siltä ettei vaan kehtaisi, kaikki hoitajathan on aina tyttöjä, ei hän voisi -nyt Joonatanista tuntui että hän ei olisi niin ulkopuolinen jos olisi mennyt mukaan hommaan.
"Tai sitten vain ryhdistäydyn, esittäydyn ja menen mukaan juttuihin," Joonatan tuumasi mielessään, tuijottaen jonnekin kauas, kauas tyhjyyteen...
Korvaläpät! Siinä ne oli, suoraan nenän edessä, roikkumassa jostakin kumman syystä Tipun suitsitelineessä. Joonatan ponkaisi ylös kuin pistoksen saaneena ja nappasi lämmikkeet mukaansa, taitellen ne huolella kasaan ja työntäen talvitakkinsa pohjattomaan taskuun.
Missio hoidettu, seuraava tehtävä olisi päästä kunnialla ulos, nolaamatta itseään enää yhtään lisää. Joonatan veti pipon suoraksi ja asteli selkä suorana ulos varustehuoneesta, kävellen käytävää pitkin kuin kuningas, sanoen moikat tytöille ja mennen pihalle.
Joonatan veti syvään henkeä. Tätä menoa hänelle tulisi vielä takuuvarmasti sosiaalisten tilanteiden pelko, ihan varmasti! Tuttujen ihmisten seurassa hän oli aina niin mukava, mutta tänään Joonatan löysi itsestään aivan uuden puolen: hän ei olisi ikinä voinut kuvitella jäätävänsä niin pahasti ollessaan yksin ventovieraiden seurassa!
Joonatan naksautti otsalampun päälle, tarkisti että siskon korvaläpät ovat varmasti taskussa, lähtien tarpomaan omia, jo puoliksi lumeen peittyneitä jälkiään pitkin kohti kotia.
Kesken matkan Joonatanin puhelin piippasi. Poika pysähtyi ja kaivoi kännykkää taskustaan, kuka häntä nyt kaipasi? Yksi uusi tekstiviesti. Latulta.
"Taisit kävästä tallissa kun uudet hoitajatytöt niin säikähtäneenä soittivat että mikä hiippari siellä mustissa pyörii. Tuu huomenna päiväsaikaan käymään niin näkevät sut ihan valosalla, mörkö!"
Joonatania ei voisi nolottaa enempää. Ikinä. Koskaan. Missään.