|
Post by Latu on Feb 4, 2013 0:32:50 GMT 3
Omat sivutInkun omistaa Latu, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.
|
|
|
Post by Latu on Feb 4, 2013 0:52:33 GMT 3
Myöhäinen saapuminen - 03.02.2013
(Väsynyttä tekstiä mutta pakko oli saada kirjoittaa, typoja x100, ehkä huomenissa oikoluen :D)
Myöhään illalla saavuin vihdoinkin kotiin Helsinki-Vantaalta, josta kävin noutamassa uudenvanhan hevoseni Inkun. Joo, olihan lennättäminen kallista, mutta onneksi Hawan ökyrikas väki oli hieman auttanut minua rahtikuluissa -eihän olisi tullut kysymykseenkään että hieno saddle seat-tammani stressaisi itsensä rikki pitkällä, huojuvalla merimatkalla! Itse asiassa lentokoneesta purettiinkin varsin tyynen oloinen tamma, Inkku vain kontissa seistä törötti ja katseli ihmisiä että mitäs nyt, mihinkäs me nyt mennään. Traileriin se nousi ilman ongelmia kisahevosen opeilla, ja matka Helsingistä aina tänne Itä-Suomeenkin sujui ilman ongelmia. Aina kun tauoilla kävin tammaa kopissa vilkaisemassa, se vain tyytyväisenä mutusti heiniä verkosta, kerjäten heti tietty herkkupalaa kun ovi aukesi. Eipä se edes teitunut pahemmin ajaessa, vaikka motarillakin painettiin ihan kunnolla kun halusin ehtiä ennen puolta yötä kotiin.
Ja kyllähän mie sitten ehdinkin: auton kello oli tasan tarkkaan 23:18 kun kaarsin sen kotipihaan ja aloin yksikseni purkaa hevosta traikusta. Kyllähän se vähän mietitytti että kovinko fiksua oli, mutta luotin siihen että Inkku oli yhtä helppo kuin lentokentälläkin, jossa sentäs oli kova hulina päällä. Inkku tulikin ihan nätisti alas ramppia pitkin, jääden pää pystyssä ihmettelemään pimeää, lumista pihaa. Se hetken seisoi hiljaa kuin suolapatsas siinä narun päässä, kunnes selvästi aisti muiden hevosten läsnäolon: hiljainen piha raikui kimakasta hirnunnasta, ja jossakin metsäin ja peltoin takana alkoi naapurin koirakin räksyttämään. "Sooh, nyt ihan nätisti" sanoin, tosin melkoisen turhaan -ei Inkku oikeastaan sitten muuta tehnytkään kuin hirnui ja hieman tepasteli, sen jälkeen se muitta mutkitta seurasi minua itselleen vieraaseen talliin, antoi sitoa käytävälle ja ottaa kuljetussuojat pois. Kirjava tamma katseli enemmänkin uteliaana touhujani, tahtoen väen vängällä haistella suojat läpi ennen kuin siirsin ne syrjempään. Muut hevoset katselivat karsinoistaan uteliaana uutta tulokasta. Talutin kuitenkin Inkun hieman syrjempään, karanteenikarsinaan. Se siitä näkisi kyllä muut hevoset, mutta oli sen verran kaukana ettei mahdolliset pöpöt tarttuneet -puolin ja toisin. Britanniasta tulleena sillä oli varmasti niin totaalisen erilainen bakteerikanta Latulan muihin hevosiin verrattuna, että varsinkin pikkuisista Kristasta ja Laulusta sen olisi nyt parempi pysyä vähän kauempana, vaikka olinkin Hawan porukoilta kuullut että siellä Inkku ainakin oli kovin varsarakas ollut. Nyt saisi kuitenkin luvan odottaa jonkun aikaa että pääsisi kosketuksiin muiden kanssa.
"Anteeksi, joudut nyt olemaan vähän yksin" sanoin tammalle ja silittelin hetken sen kiiltävää kaulaa. Olipa hevosen karva ohutta... Britanniassa on niin leudot talvet että jo parin sentin lumikerros aiheuttaa siellä kaaoksen, Inkulle oli varmasti kova paikka muuttaa sieltä keskelle metrisiä nietoksia ja -20 asteen pakkasia. Valo syttyi päähäni, ja kipitin äkkiä hakemaan loimitelineeltä Piirron ymmärrettävistä syistä varsin käyttämättömän fleece-talliloimen. Se oli kuivumassa pesun jäljiltä, joten pöpöt ei varmasti tarttuisi -tosin asian muistin vasta loimea kiinnittäessä, onneksi oli onni myötä minulla hölmöllä! Inkku jäi loimi niskassa ja selvästi tyytyväisempänä katsomaan perääni kun kävelin pois tallista, ja vielä riemukkaammalta se näytti kun toin trailerista sen heinäverkon sisältöineen. "Tässä siulle vähän tuttua heinää, kotoas asti tuotu. Syö niitä vielä tänään, huomenna saat kyllä jo vaihtaa meidän pöperöihin," mutisin Inkulle kun se innoissaan alkoi nyhtämään heinää irti verkosta.
Valoja sammuttaessani käännyin vielä katsomaan. Inkku ei ollut ulkoisesti kamalasti sen erikoisempi kuin muutkaan tallin upeat rangerit, arabit sun muut hienoudet, mutta kyllä silti sillä olisi aina jotenkin ihan spessu paikka meikän mielessä. Ja voi, mitä suunnitelmia minulla Inkun varalle olikaan, jos se vain tietäisi mitä tulevat vuodet tuovat mukanaan sen elämään... jotain ihan muuta kuin saddle seatia, sen ainakin lupaan!
|
|
|
Post by Latu on Feb 19, 2013 0:21:41 GMT 3
That's one small step for a man, one giant leap for mankind - 18.02.2013
Inkku on kotiutunut varsin hyvin, ja sen uskalsin tänään jo päästää tutustumaan uuteen laumaansa: katselin aikani kun tammat nuuskivat toisiaan, ja varsinkin Piirto tuntui olevan niin intona uudesta kaveristaan että ei olisi pysynyt housuissaan jos olisi sellaiset omistanut. Rähinöitä ei kuitenkaan syntynyt, ja Inkku auliisti söi päiväheiniäänkin jälkimmäisimpänä. Sillä ei tunnu olevan mitään pakottavaa tarvetta lähteä pomoilemaan, itse asiassa pelkään enemmänkin että se on kohta kaikkien pompoteltavissa. Pitää siis tarkkailla tilannetta ja pitää huoli ettei Inkku nyt vallan liikoja nöyristele.
Sen verran ilolla tamma on muiden tyttösten seurassa, ettei olisikaan sitten tahtonut antaa enää kiinni! Inkku ei ole ikinä ennen tehnyt mitään sellaista, mutta tänään se käveli tyynen rauhallisesti minusta pois päin samaan tahtiin kun kiemurtelin kohti. Tuskastuin niin että teki mieli jättää riimunnaru siihen paikkaan ja marssia sisälle keittäämään ketutuskahvit... Se ei kuitenkaan nyt käynyt päinsä, Inkku on ollut koko elämänsä niin hyvätapainen etten tahtonut sen nyt vanhemmilla päivillään oppivan uusia, pahoja tapoja. Niinpä sitkeästi yritin, yritin ja yritin pyydystää tammaa narun päähän. Loppujen lopuksi maailman vanhin kikka toimi taas: hain tallista kuivaa leipää, menin tarhaan ja rapistelin leipää Inkun lähellä niin että se varmasti huomasi herkkuni. Aloin peruuttamaan pois päin ja söin samalla itse leipää oikein tyytyväisen näköisenä -voitte uskoa että vauhdilla tuli Inkkukin perässä! Miinuspuolta en kuitenkaan ollut ottanut huomioon, sillä niin tulivat kaikki muutkin pienen tammalauman jäsenet aina Haikusta Katriinaan... Vaivoin sain napsautettua narun Inkun päitsiin ja möngerrettyä ulos portista samalla kun kuusi muuta hevosta yritti änkypunkuilla pihalle leipäni perässä. Ei ollut mikään helppo homma sittenkään! Vaikka Inkku ei varmasti kovinkaan mielissään ollut pyydystämisestään, se silti mukisematta seurasi perässäni karsinalle. Sieltä kirjava tamma jäi uteliaana killittelemään perääni kun raahasin paikalle harjat ja padin, ja tutkaili tuttuun tapaan taskut läpi ennen kuin pystyin harjaamaan ilman että hevosen turpa olisi jatkuvasti tiellä. Inkku on vaan niin uskomattoman utelias ja seurallinen höppänä, ei siitä vain voi olla pitämättä -pakko oli vain hymyillä, niin mukavan tamman omistin. Ja nimenomaan kun se vielä tuppasi olemaan oma, niin hymy oli entistäkin leveämpi.
Asettin padin Inkun selkään ja lähdin hakemaan varusteita. Kaikkien hevosten kanssa en niin toimisi, mutta tämän rouvan kyllä pystyi jättämään padin kanssa karsinaan seisomaan, se ei sitä tiputa eikä tallo. Varustehuoneesta otin mukaan Inkun uudet, vasta tilatut länkkärisuitset sekä Lightin satulan: oripoika oli selän muodoltaan varsin samanlainen kuin projektini, ja ainakin minun silmään satula sopi Inkulle. Toki sillekin oman satulan ostan heti kun sopiva tulee vastaan, sillä ehdottomasti länkkärihommia tamman kanssa aikoisin jatkaa: Inkku on tajunnut varsin nopeasti mitä siltä odotetaan, ja varmasti letkeämpi matala muoto on tervetullutta vaihtelua saddle seat-luokkien korkeaan muotoon ja askellukseen. En tiedä että millainen Inkku oli ratsastaa briteissä, mutta veikkaan ettei se ainakaan yhtä rento ja iloinen ollut kuin nyt. Karsinalle palatessani oli padi odotetusti edelleen paikoillaan, joten laitoin suitset naulaan ja heitin satulan Inkun selkään. Alkuun se säikähti kun tottuneesti rumpsautin Lightin trail-satulan selkään kuin mille tahansa hevoselle -ja kun Inkkuhan ei ollut ihan mikä tahansa hevonen, vaan postimerkkisatulaan tottunut askellajikuningatar! Se päivä menikin sitten siinä että Inkku sai rauhassa tutustua satulaan uudestaan aiheuttamani järkytyksen jälkeen, mutta nykyisin ei sitten enää tulekaan mitään sanomista vaikka varsin rennolla meiningillä varustelen. Kun olin kiristänyt vyön, hain kypärän ja lähdin taluttamaan Inkkua lumisen, pimeän pihan lävitse kohti maneesia. Kello oli jo reippaasti yli kuuden eikä tallissa sattunut olemaan lisäkseni sillä hetkellä ketään muuta, tallitytötkin olivat käyneet jo aiemmin päivällä -sain nauttia yhteisestä, rauhaisasta laatuajasta Inkun kanssa. Verrattuna tallin moniin muihin vauhdikkaisiin, jopa ehkä hankaliin lännenhevosiin siro tamma oli oikeaa terapiaa.
En aikonut harjoitella kauan, sillä tärkeintä olisi että Inkulle jäisi hyvä mieli harjoituksesta. Annoin sen kävellä muutaman kierroksen alkukäyntejä, ja samalla jumppasin omaa kroppaani venyttelemällä jalkoja, käsiä ja hartioita. En ollut myöskään vieläkään tottunut saddlebredin keinuviin askeliin; treenatun askellajihevosen kulku oli jotain aivan omaa luokkaansa. Keinun sulavasti askelten tahdissa, missään vaiheessa ei tullut töksähdyksiä käynnissä, ei ravissakaan. Laukka Inkulla oli kuin unesta, suuri ja pehmeä keinutuolilaukka... Voisiko näitä saada lisää, kiitos? Kääntelin Inkkua erilaisille teille käynnissä, välillä menimme aivan sikinsokin pitkin maneesia. Epäsuora ohjasapu oli jo tuttu juttu Inkulle, eikä sille tuottanut varsinkaan käynnissä mitään ongelmia kääntyillä. Ravissa se ei aina välillä tuntunut tajuavan ohjan painetta kaulaa vasten jos kosketin ohjalla liian läheltä lapaa -tamma työsti lavoillaan niin hurjasti, että veikkaan sen jättäneen kokonaan huomaamatta apuni ellen melkein korvien kohdalta koskettanut ohjalla. Silloin Inkku kääntyi aina kuin postimerkin päällä, ja vaikka miten valmistauduin tamman tiukkoihin käännöksiin ravissa, meinasin silti nytkin muutamaan otteeseen jatkaa matkaani suoraan ilman hevosta. Inkku kuunteli istuntaa todella hyvin, ja temmonmuutokset onnistuivat pelkillä perskannikoilla askellajin sisässäkin. Pysähtyäkin Inkku osasi ihan vain tiivistämällä istuntaa, mutta whoa-pyyntö tuotti sille jälleen kerran ongelmia. Saddleri kyllä tajusi jo pysähtyä askellajista kuin askellajista sen kuullessaan, mutta peruutusta se ei vielä kyennyt yhdistämään siihen. Inkku kääntyi katsomaan minua kysyvästi, kuin että "mitäs nyt?" Sain aina nykiä Inkkua peruuttamaan, ja heti kun hölläsin ohjaa niin Inkku ei itse jatkanut peruuttamista kuten olisin toivonut. Tuskastus alkoi kutittamaan niskavilloja, ei tämä vaan pelittänyt! Otin laukannostot kumpiinkin suuntiin ja jatkoin harjoitusta siinä uskossa että Inkulla olisi vähän fressimpi ote hommaan. Ei ollut. "Miten minä saan sinut tajuamaan" mutisin kun Inkku ties miten monennen kerran pysähtyi kuin seinään, muttei peruuttanut. Olin päättänyt etten lähtisi maneesista ennen kuin Inkku olisi edes jatkanut peruuttamista ilman että roikuin suussa, joten minähän olisin ratsastushallissa vaikka sitten vielä aamuyöstäkin jos niikseen tulisi! Inkkukin huokaisi kun pyysin sitä jälleen eteenpäin -se oli selvästi melkein yhtä turhautunut kuin minä, turhautunut siihen ettei ymmärtänyt mitä siltä vaadittiin.
Loppujen lopuksi "lyhyt harjoituksemme" venyi lähes tunnin mittaiseksi. Kun Inkku lopulta -ehkäpä vahingossa, mutta en jaksanut enää välittää- otti kaksi peruutusaskelta vielä senkin jälkeen kun hölläsin paineen, kehuin sen maasta taivaisiin, annoin levätä ja silittelin ja taputtelin kuin Derbyvoittajaa. Pieni askel Inkulle suuri askel meidän länkkäriuralle!
|
|
|
Post by Latu on Feb 28, 2013 14:23:03 GMT 3
Talitintit laulaa ja lumi sulaa - 28.02.2013
Jos kukaan ei ole sitä vielä pomppivaisista askelistani ja ylipirteästä olemuksestani huomannut, niin rakastan kevättä. Ra-kas-tan! Se tunne kun yhtenä päivä huomaatkin auringon lämmittävän, lumen sulavan ja lintujen laulavan, on jotain sanoinkuvaamatonta, ja odotettuani koko pimeän ja vihaamani talven olen oikea ylipirteyden perikuva ainä ärsyttävyyksiin asti. Tänäänkin heräsin auringonsäteiden kutitteluun, joten päivästä oli pakko tulla aivan loistava. Aamutallin tehtyäni aloinkin heti suunnittelemaan, mitä kaikkea kivaa sitä tänään voisikaan tehdä; varsinkin Inkun kanssa voisin jotain erikoista keksiä, jottei tamma vallan tylsistyisi ainaisiin länkkäriharjoituksiin. Miksipä en vaikkapa lähtisi maastoon kun ilmakin oli noin kaunis?
Alle tunti pohdintojeni jälkeen olinkin jo tallipihalla kirjavan, lännenvarusteisen hevoseni kanssa. Kiristin vyötä vielä varmuuden vuoksi ennen kuin nousin jakkaralta selkään -jakkaralta siksi, etten toki tahtonut kalliin satulan jalustinhihnojen venyvän. Satula oli edelleen Lightin, mutta minä olin jo netistä pyytänyt sovitettavaksi erästä pleasure-satulaa joten ehkäpä jo pian Inkulla olisi oma penkki. "Ollaanhan me sitten nätisti" kysyin ratsultani antaessani sille pohkeita liikkeellelähdön merkiksi. Eihän Inkku tietenkään mitään vastannut, mutta yritin luottaa siihen että se olisi maastossa rauhallinen: en ollut vielä tätä aiemmin mennyt kenttää etäämmäksi pihasta tamman kanssa, joten minulla ei ollut mitään käsitystä sen maastovarmuudesta. Toisaalta Inkku on ollut aina ennenkin hirveän fiksu ja kiltti ratsastettava, joten ehkäpä minunlainenkin varovainen maastoilija uskaltaisi siihen luottaa. Inkku käveli kyllä normaalia reippaammalla askeleella ja katseli uteliaana ympärilleen, mutta rauhattomalta se ei vaikuttanut.
Talitinttien iloinen titityy raikui ilmassa ratsastaessani mökkitietä pitkin, veden tippuessa puiden oksilta ja nuoskalumen narskuessa kavioiden alla. Ilma oli paljon lämpimämpi kuin olisin odottanutkaan, ja minulle tuli aivan järjetön hiki talvitakissani. Edes vetoketkun aukaiseminen ei paljoa tilannetta helpottanut auringon porottaessa täysin pilvettömältä taivaalta -ja siltikään en viitsinyt valittaa, olihan sentäs kevät! Ja sen jälkeen kesä... Mieleni lähti vaeltelemaan kesään, sen helteisiin päiviin ja mukaviin uittoreissuihin, yöttömiin öihin ja grillaamiseen... Inkku onneksi seurasi lumeen tallattua polkua vaikkei ratsastaja enää oikeissa sfääreissä oikein ollutkaan: olin yksinkertaisesti aivan liian hurmioitunut siitä hetkestä ja päässäni vaeltelevista haavekuvista. Havahduin vasta pitkän matkan päästä, olimme jo ohittaneet kesämökin ja jatkaneet matkaa järven rantaa pitkin pientä metsäpolkua seuraillen. Tiesin polun jatkuvan vielä useamman kilometrin ennen kuin päätyisimme taas hiekkatielle, joten annoin itselleni luvan vajota takaisin unelmiini Inkun pehmeiden saddlerinaskelien siivittämänä. Tamma tuntui olevan aivan yhtä iloinen pienestä retkestämme hienossa säässä kuin minäkin. Päästyämme lopultakin hiekkatielle uskaltauduin nostamaan ravin. Inkku totteli heti, voi kuinka lentävät ja suuret askeleet sillä olikaan! Se oli selvästi innoissaan askellajin vaihtuessa, mutta laukalle se ei väkisin yrittänyt vääntää vaikka ravi olikin hyvin vauhdikasta ja kaukana lännenhevosille ominaisesta, rauhallisesta jogista. En kuitenkaan tahtonut sillä hetkellä hillitä Inkun intoa, ja annoin sen ravata useamman kilometrin aivan sitä tahtia kuin se vain tahtoi. Vasta lähempänä tallia pyysin Inkkua istunnalla siirtymään takaisin käyntiin niin että se sai hieman jäähdytellä.
Tallin pihassa selästä laskeutuessani olin aivan fiiliksissä. Inkku oli käyttäytynyt mallikkaasti ja maastoreissu oli todentotta ollut rentouttava. Kirsikkana kakun päällä, en ollut tarvinnut tuntumaa kertaakaan koko matkan aikana -minullahan oli jo aika mallikelpoinen länkkäsaddlebred!
|
|
|
Post by Latu on Mar 14, 2013 13:54:59 GMT 3
Horsing around - 14.03.2013
Kutkuttava tunne vatsanpohjassani oli mukavanlainen, ja minusta tuntui kuin selkäydintäni pitkin olisi juossut sähkövirta. Inkku havaitsi jännittyneen olotilani harjatessani sitä, mutta se tuntui aistivan ettei jännitys ollut pelonsekaista, lähinnä riemukasta ja malttamatonta odotusta. Inkku nimittäin varsoisi seuraavana vhkr-vuonna! Kaikki oli lähtenyt siitä kun tajusin ettei kukaan elä ikuisesti, ja niin surullista kuin sen myöntäminen olikin niin Inkku oli jo lähemmäs parikymppinen. Vielä hyväkuntoinen ja pirteähän se oli, mutta kokemuksesta tiesin että tilanne saattaisi muuttua nopeastikin. Olin aina suunnitellut astuttavani Inkun sitten joskus, eikä mieleeni ollut tullutkaan että se hetki tulisikin jo näin pian: jos tahdoin varsottaa tammani, se pitäisi tehdä nyt kun se oli vielä varmasti voimissaan, ennen eläkepäiviään. Niinpä siis otin hetimmiten yhteyttä Hawaan ja lähdin kyselemään oreista sekä mahdollisuudesta keinosiemennykseen -en aikonut lähteä lähettämään Inkkua takaisin Britteihin astutettavaksi, en ainakaan kovin mieluusti. Ehdotukseni onneksi kuitenkin kävi päinsä, ja niinpä eläinlääkärin avustuksella Inkku alkoi kantamaan upean, liinakkoharjaisen HWA Cygnus Connectionin varsaa. Inkku on siis jo todettu kantavaksi, ja nyt en niin mitenkään malttaisi odottaa tallin ensimmäisen saddlerivarsan syntymää... Mutta siihen menisi vielä aikaa, tällä hetkellä yritän keskittyä elämään tässä hetkessä. Siitäkin huolimatta ajatukset herpaantuivat aina silloin tällöin haaveksimaan pienestä, jalosta varsasta, toivon mukaan tammasta mutta Cygnuksen värillä... Yhtä mukavalla luonteella kuin Inkkukin on varustettu... "Auts!" Inkku oli saanut tarpeekseen siitä että pienesti tupsuttelin sitä harjalla ajatuksiini uppoutuneena, eikö hän ansainnut mitänä huomiota häh? Tamma tuuppasi varmasti omasta mielestään hellästi minua rintakehään, mutta todellisuudessa turpa läsähti rintalastaan sellaisella voimalla että hyvä etten lentänyt karsinan seinää vasten ollessani muutenkin täysin muissa maailmoissa. Toisaalta myönnettäköön, ansaitsin sen, eikä Inkulle vain voinut olla vihainen kun se siinä niin killitteli ja oli syliin tunkemassa saatuaan vihdoinkin huomioni. "Olet sie vaan sellanen höpsöttelijä" sanoin tammalle hellästi jatkaessani harjaamista. Olin luonnostani sellainen höpöttelijä, autollekin juttelin jos sillä yksin ajelin, joten ei ollut ihme että juttelin jatkuvasti myös hevosille. Tallissa ei ollut lisäkseni muita kuin Tuuli, joka pesi Emilian valjaita käytävällä, ja hänellä oli varmasti hauskaa kuunnella selitellessäni kaikki elämäni tapahtumat maan ja taivaan väliltä Inkulle. "Mä varmaan oon tehnyt jonkun synnin kun et mullekin juttele" Tuuli sanoi mukamas vihaisena, hymyn paljastaessa kuitenkin lauseen olevan pelkkää murjailua. Nuori nainen oli ilmestynyt nojailemaan karsinan ovelle huomaamattani, ja suorastaan hätkähdin kuullessani äänen -muutaman sekunnin sadasosan ajan mietin, oliko Inkku vastannut minulle. "Näh, höpölöpö," vastasin yhtä lailla virnuillen, "me vaan tässä Inkun kanssa vaihdettiin kuulumisia." "Jahas, no mitäs Inkku kertoo?" Tuuli kysyi, enkä voinut enää vastustaa -minun oli pakko päästä leijumaan Inkun tulevasta varsasta, ja Tuuli sai kunnian olla tallin ensimmäinen joka tulevasta hevoslapsosesta kuuli. Hän ei reagoinut aivan niin vahvasti kuin olisin toivonut, mutta yhtä kaikki sanoi odottavansa innolla millainen varsa tulisi -tässä tallissa ei nimittäin saddlebredejä ole ennen kasvatettu, itse asiassa ennen Inkkua talliin ei ollut sellaisia ennen astunutkaan! Tuulin marssiessa takaisin varusteiden äärelle harpoin minäkin hakemaan Inkulle deltan ja juoksutusliinan. Olin vain ratsastanut, ratsastanut ja ratsastanut viimeiset viikot, joten teki varmasti molemmille ihan höpöä tehdä välillä muutakin. Inkku tuntuikin olevan mielissään kun lähdin taluttamaan sitä maneesiin liinan kanssa, napaten lyhyen carrot stickin, eräänlaisen lyhyen juoksutusraipan siis, samalla mukaan -se tiesi että nyt harjoiteltaisiin maasta käsin, selkään ei olisi tulossa ylimääräistä painolastia, jes. Aloitimme käymällä ympyrällä kaikki askellajit läpi, eikä mikään tuntunut tuottavan päänvaivaa Inkulle. Se kuunteli äänenpainoja hienosti, ja oli aivan sama sanoinko ravissa "lauk-KA!" vaiko "suk-KA!" niin Inkku joka tapauksessa nosti laukan. Olin pakahtua onnesta ja ylpeydestä kun Inkku myöskin pysähtyi heti pyytäessä: "WHOA!" ja Inkku pysähtyi kuin seinään, muistaen myöskin aivan oma-alotteisesti peruuttaa muutaman askeleen ja jäädä nököttämään paikoilleen niin pitkäksi aikaa kuin tahdoin. Sitä kehujen määrää en voi edes kuvailla mitä Inkku ansaitsi, mutta loppupeleissä tamma näytti aivan yhtä tyytyväiseltä kuin minäkin. Kävelin Inkun luokse ja lyhensin narua, sillä päätin vielä katsoa kuinka sidepass sujuisi. Olin jo kerran aiemmin tämän harjoituksen tehnyt Inkun kanssa maasta käsin, ja tamma tuntui tunnistavan jutun tutuksi. Se oli silti alkuun hieman hämillään -kuten viimeksikin- kun pyysin sitä siirtymään sivulle, taka- ja etuosa vuorotellen. Inkku yritti vain kääntyä kävelemään siihen suuntaan mihin paineellani ohjasin, eikä meinannut mitenkään pysyä poikittain. Aina kun se otti muutamankin askeleen aivan suoraan sivulle, kehuin sen maasta taivaisiin ja annoin levähtää hetken. Inkku oli selvästi edistynyt jo viime kerrasta, vaikkkin carrot stickin oli edelleen pidettävä huoli takapään liikkumisesta, ja sen jälkeen minun piti painaa etupääkin poikittamaan. Viime kerralla Inkku ei kuitenkaan tajunnut edes sitä että tarkoituksena oli poikittaa, joten siinä mielessä edistystä oli tapahtunut jo hurjasti. Onnistumiseen oli hyvä lopettaa. Päästin Inkun vielä hetkeksi juoksemaan maneesissa vapaana, hevostelemaan rauhassa palkintona hyvästä suorituksesta. Nauratti ja itketti samanaikaisesti kun kirjava tamma piehtaroi oikein urakalla maneesihiekassa, se hiekkamonsteri minun pitäisi vielä nimittäin harjta puhtaaksi...
|
|
|
Post by Latu on Apr 5, 2013 18:33:24 GMT 3
Ketku aamupäiväyllätys - 05.04.2013
Viime tiistaina tullessani aamulla talliin antamaan aamusapuskat, tuttuun tapaani kurkkasin myöskin Inkun karsinanpohjalle toiveikkaana. Tamma oli siellä kuitenkin vielä yksin suuren pallovatsansa kanssa. Toiveikkuuteni ei siltikään kadonnut mihinkään, sillä Inkulla oli ollut jo pelottavan pitkään vahatipat -minulla oli koko ajan tunne että varsan olisi pitänyt jo syntyä, joten oli vain ajan kysymys milloin maailmaan syntyisi jälleen yksi amerikanratsuhevonen lisää. Siksi Inkku myöskin vietti myöskin suurimman osan päivästä sisällä, sillä en tahtonut että se varsoisi pihalle; vaikka kevät olikin jo lämmin ja lumi suli vauhdilla, oli ilma silti minusta vähän turhan kylmä pienelle vastasyntyneelle varsalle ilman kunnon immuniteettia. Rapsuttelin Inkkua vielä pienen ylimääräisen hetken vietyäni muut hevoset pihalle, kuuntelin sen vatsaa ja lähdin takaisin talolle aamukahville.
Kun aamupäivällä tulin takaisin talliin putsaamaan karsinoita arvasin heti että jotakin oli tapahtunut. Inkku ei normaaliin uteliaaseen tapaansa tunkenut päätään käytävän puolelle nähdäkseen kuka saapui, ja se yksistään oli hyvä syy harppoa varmasti ainakin viiden metrin askelein karsinalle. Kurkkasin oven ylitse ja mitäpä muuta minä siellä näinkään kuin pienen, rimppakinttuisen rautiaankirjavan varsan! Sen karva oli jo melko kuivaa, joten mitä luultavimmin Inkku oli jakautunut kahdeksi heti kun olin poistunut tallista. Ketku oli ajoittanut perinteisesti synnyttämisen niin että se oli yksin, onneksi varsominen oli sentäs sujunut ongelmitta. Mietin, uskaltaisinko mennä vielä karsinaan häiritsemään. Inkku ei kuitenkaan vaikuttanut suojelevan varsaansa liikoja minulta, ja toisaalta pikkuiselle voisi tehdä ihan hyvää tutustua jo alkutaipaleillaan ihmisiin. Niinpä puikahdin ovenraosta karsinaan, Inkulle jutustellen ja tarjoutuen rapsuttamaan. Alkuun tamma vaikutti hieman siltä ettei tahtoisi ehkä minua lapsukaisensa lähelle, mutta hetken tuumittuaan se tuli ystävälliseen tapaansa luokseni ja antoi minun katsoa varsaa tarkemmin. Pikkuinen piilotteli honteloilla jaloillaan emänsä takana, kurkkien hassunkurisesti häntäjouhien seasta. Laskeuduin kyykkyyn ja silittelin Inkun jalkaa, jutellen samalla varsalle -yritin eleilläni kertoa että katso nyt miten mukava tyyppi olen. Hetken tuumittuaan vauva uskaltautuikin ojentamaan kaulaansa minua kohden, ja jossakin vaiheessa huomasin silitteleväni sen pörröistä karvaa. Varsa näytti hyväkuntoiselta, ja siinä tutkiessani pistin myöskin merkille että kyseessä oli orivarsa. Ei tullut tammaa kuten olin toivonut, mutta en voinut silti sille mitään että sulin tälle pikkukaverille täysin. Kun me oltiin hetki tutustuttu, se alkoi jo turvallaan tuuppimaan ja hyvä ettei syliin kiivennyt -veikkaan että meille tulee mielenkiintoisia hetkiä kun pikkuori kasvaa suureksi!
Nyt muutama päivä varsan syntymän jälkeen katselen sen iloisia loikkia maneesissa emänsä perässä. Pikkumies pääsi ensimmäistä kertaa elämässään maneesiin juoksemaan, ja voi jukupätkä millaista rallia niistä hirvenkoivista lähti, hyvä että Inkku pysyi perässä. Onnellisia pikkupukkeja tuli tuutin täydeltä ja meno oli aivan kahjoa! Onko lienee siis taas niin että nomen est omen, kun päätin pikkuiselle laittaa vanhempien mukaan nimen Madman Swan... En kyllä yhtään tiedä että kumpi on "Damista" ylpeämpi, minä vaiko Inkku.
|
|