Anteeksi kamalasti tämmöinen epäaktiivisuus heti alkuun. Tämä tarinakin piti laittaa tänne jo paljon aikaisemmin mutta sain vasta nyt kirjoitettua loppuun... :')
8. maaliskuuta 2013 - Lumihiutaleiden tanssiLumihiutaleet tanssahtelivat ilmassa kepeinä takertuen kevyesti vaatteisiini. Pysähdyin ihastelemaan lumen kuorruttamaa tallipihaa voidakseni kuulla, miten hiutaleet laskeutuivat hiljaa rapisten puiden oksille ja piponi päälle. Oli ensimmäinen päiväni Latun tallilla, tai siis Latulassa, siksihän tätä paikkaa yleisimmin kutsuttiin. Terästin kuuloani kun hiutaleiden tömähtely peittyi tietä pitkin lähestyvien kavioiden kopinaan.
Pian huomasin tuijottavani silmiin suunnilleen ikäistäni, ehkä vuoden tai pari nuorempaa tyttöä joka kökötti pienen ja äärettömän suloisen shetlanninponin selässä vilkaisten suuntaani hieman uteliaana. Loihdin kasvoilleni pienen hymyn ja astahdin aavistuksen verran lähemmäs kohdalleni osunutta ratsukkoa.
"Moi", avasin keskustelun. "Mä olen Verna."
"Ja mä Erica", toinen esittäytyi. "Sä olet ilmeisesti uusi täällä?"
Seurasin katseellani kuinka Erica laskeutui poninsa selästä ja nosti jalustimet ylös.
"Joo, mä pääsin Haikun hoitajaksi."
En voinut olla hymyilemättä sanoessani asian ääneen. Se kuulosti niin ihanalta. Verna ja Haiku, Haiku ja Verna. Kliseisesti ilmaistuna saatoin sanoa olevani onnentyttö. Erica nyökkäsi hymähtäen hölmistyneen iloiselle ilmeelleni.
"Mistähän mä löytäisin Latun?"
"Mä voin näyttää jos sä jaksat odottaa että mä hoidan ensin Emilian."
Nyökkäsin tytölle ja seurasin tämän perässä sisälle ihanalta tuoksuvaan talliin.
Haiku oli uskomattoman suloinen. Nuori tamma vilkuili ympärilleen uteliaana tunkien turpaansa karsinan kaltereiden välistä. Välillä se heilautti päätään ja otti askeleen kauemmas kuin arvioiden minua katseellaan tuuheiden räpsyripsiensä takaa. Joku käveli takaani raahaten painavan näköistä loimikasaa ja katsoen minua huvittuneesti, mutten huomannut mitään muuta kuin kauniin nuoren suomenhevosen. Hetken päästä sama hahmo kulki takaani uudestaan, mutta tällä kertaa tämä pysähtyikin kohdalleni.
"Kyllä sä ihan karsinaankin voit mennä. Käyt vaikka taluttelemassa tai jotain", Latun ääni ilmoitti minulle naurun pilkahduksella höystettynä. Säpsähdin hieman ja vilkaisin viereeni astellutta miestä.
"Haiku on vaan niin upea."
Latu virnisti ihastukselleni.
"Riimunnaruja on tuolla."
Vilkaisin Latun osoittamaan suuntaan ja nyökkäsin.
"Okei."
"Sano sitten jos jokin on epäselvää, jos mua ei näy niin siitä vaan muilta kysymään", mies sanoi vielä ja lähti jatkamaan omia puuhiaan jättäen minut kaksin Haikun kanssa.
"Sulla on kaunis nimi", kuiskasin hiljaa tamman pörröiseen korvaan. Hevonen heilautti päätään hengitykseni ilmavirran kutitellessa sen korvakarvoja ja keskittyi sitten tarkkailemaan ympäristöä. Käänsin omankin katseeni eteenpäin ja jäin hetkeksi ihailemaan niitä samoja maisemia joita olin jäänyt toljottamaan aiemmin päivällä saavuttuani tänne. Lumikuorrutteiset niityt, yksittäiset ilmavirran lennättelemät lumihiput, laskeva talven aurinko - ne kaikki olivat yhdessä jotain niin ihanaa. Mutta kaikista ihanin seisoi vieressäni, tuuppien minua turvallaan kärsimättömänä tästä haaveilusta.
"Hyvä on, mennään sitten", nauroin tammalle joka viskasi jälleen päätään kevyesti ilmaan niin, että harjajouhet laskeutuivat höyhenenkeveinä koristamaan tamman kaunista otsaa samalla tavoin kuin lumihiutaleet olivat aiemmin tehneet. Ainoa ero oli, että jouhien laskeutuminen ei päästänyt pienintäkään äännähdystä minun korviini.
// Eipä tuo mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan 
Eipä olisi kukaan uskonut että Haikusta kasvaisi ihan oikeasti kaunis, kun se pienenä oli semmoinen karhunpentu. Ihmeitä tapahtuu! -Latu
Eipä olisi kukaan uskonut että Haikusta kasvaisi ihan oikeasti kaunis, kun se pienenä oli semmoinen karhunpentu. Ihmeitä tapahtuu! -Latu