Tallikirja

[Latu]

Kello on vasta puoli kymmenen aamulla, ja uskokaa tai älkää niin meikäpoika on tehnyt töitä jo varmasti koko päivän edestä -harmi vain että päivää on vielä pirun paljon jäljellä, ja yhdeltä alkaisi kahden tunnin issikkamaasto. Joku työporukka sieltä tulossa ja vain yksi taisi ollut ennen ratsastanut, joten aika lepsukka maasto siis tulossa. Kjarna on siis varmasti mielissään kun pääsee helpolla, olen ratsastanut sillä nyt joka päivä ja välillä huomattavasti rankemmin kuin tänään. On ollut estetreenejä, Irina on valmentanut ja se on ollut vetohevosenani issikkamaastoissa -hevosparka varmaan vihaa miua kun teetän sillä niin paljon töitä.
Mutta jos Kjarna vihaa miua, niin muuan kärttyrouva suorastaan inhoaa. Kävin nimittäin juuri hakemassa Hallan laitumelta sisälle, sillä sen oikea etunen on koko ajan niin lämpöinen että soitin eläinlääkärin sitä katsomaan. Ja oi että se tamma oli kiukkuinen kun joutui hevoskavereittensa luota pois, keskeyttämään ruokailunsa ja seuraamaan tuota hemmetin hiipparia sisälle jonnekkin hemmetin talliin. Kaiken huippu on se, että kun olin silittävinäni Hallaa anteeksipyytävästi nurkkakarsinassa, se apina otti ja puraisi käsivarresta! Kiitos niin minäkin sinua, vasen käsi (ja olenko juuri vasuri, olen) on aivan uskomattoman kipeä kiitos sateenkaarenkirjavan mustelman. Nyt en enää ihmettele miksi hoitajien ja tuntilaisten kesken liikkuu joku kumma juttu siitä että Halla on pelottava ja hyökkii -jos se tuollailla nappailee asiakkaitakin ilman varoitusta, niin sen minä sanon että tulee sellainen koulu sille suokille että on helisemässä! Rrrr. Myötätuntoni eläinlääkärille, häntä on kettuuntunut hevonen odottamassa peppu ystävällisesti ovea kohti...

Onneksi käteen tuli kuitenkin vain mustelma, ei sen pahempaa. Tänään pitäisi vielä nuoria kouluttaa, onneksi Chao auttaa miua siinä urakassa ottamalla Katriinan kontilleen. Se pikkuneiti on nimittäin aloittanut kunnon teineilyn -kiltistä pikkuvarsasta on kasvanut varsinainen primadonna, jonka suurinta huvia on olla tekemättä mitään mitä pyydetään, ja jos tekeekin niin tekee nuristen. Varsin normaali teinityttö siis. : ) Uskon kuitenkin että tuo on jotain iän tuomaa uhmaa, kun tammalta nyt vaaditaankin enemmän kuin vuotiaana. Eiköhän luonne tasoitu kun ratsukoulutus alkaa ja asiat eivät ole enään niin uusia.
Skidi sen sijaan on aivan yhtä kultainen kuin emänsäkin, ja heinäkuun alkupuolella alan siirtämään sitä tuntikäyttöön. Alkuun sillä menisi tietenkin osaavammat, mutta uskon että esimerkiksi talutustunneille sen voi laittaa piakkoin. Ihanaa miten meille on syntynyt tämmöiset kultaiset ponitammat, ensin Annu ja sitten Skidi... Annu tosin myytiin Susikallioon, niin saa sekin ratsastuskoulu nauttia kilteistä, voikkovärisistä ratsuponeistamme.

[Latu]

Olen ollut nyt ainakin viimeisen kuukauden ajan hoitajien kauhuna, pahimpana painajaisena oikein. Nimittäin kohta on potkijaiset, ja syynään jokaisen aktiivisuutta -olen kovettanut mieleni kerrankin, ja valmistautunut henkisesti potkaisemaan kaikki ne pellolle jotka eivät ole päivämäärään (11.8!) mennessä olemassaolostaan ilmoittaneet. Sitten päähäni pälkähti, että nyt kun olen rankannut itseni tällaiseen lujaan tilaan, niin saman tien voin myydä hevosia ja pienentää vähän piiriä: nytpä voin ainakin keskittyä tarkemmin jokaisen hevosen, ratsastajan ja hoitajan hyvinvointiin. Tosin tiedän ja tunnen itseni, muutaman vhkr-vuoden päästä minulla on taas samanmoinen kasa hevosia... mutta voin ainakin hetkeksi suoda itselleni sen helpotuksen, että olisi muutama suu vähemmän ruokittavana.

Mistä tulikin mieleen surullinen juttu, Luffi loi varsansa. Pikkuori syntyi kyllä ajallaan, mutta kuolleena... Musta, läsipäinen pikkupoika laukkailee nyt vehreämmillä mailla. Kuolinsyytä ei tiedetä, eikä edes meidän vakkarieläinlääkärikään osannut sanoa mitään. Varsa ei ollut edes erityisen isokokoinen, joten se ei ollut liian iso synnytettäväksi kuten alkuun pelkäsin kun ratsuponin 160-senttisellä puokilla astutin (Minusta tuntui että Luffi katseli vuorotellen kauhunsekaisin ilmein minua ja Rommia silloin kun se astutettiin. "Ei kai TUO tule miun kimppuun, Latu sano että ei tuo?! ". Luffi-raasu, vaikka loppujen lopuksi homma sujuikin ongelmitta ja ilman draamaa.)
No, menetys on osa elämää, ja eläimiä kasvattaessa pitää olla aina valmis siihen ettei kaikki suju kuten on suunniteltu. Toki tuota nimetöntä ponivarsaa hiukan kaipaa ja haikeana sitä miettii, että millainen siitä olisikaan tullut isona... But show must go on, ehkä joskus samasta parista saadaan eläväkin varsa meitä ilahduttamaan.

Ehkäpä syksy tuo iloisempia asioita mukanaan. Hevoset ovat nyt vietelleet pientä kesälomaa kun tuntilaisiakaan ei ole niin paljoa kesäaikaan, ja tallin arki on pysynyt leppoisana ja paikka varsinaisena lintukotona. Hallan jalkakin on jo parantunut, lämpöä ei ole enää kertynyt kuukauden lepoloman jälkeen ja nyt tamma on jo palannut tuntikäyttöön.

[Latu]

Syksy on tuonut vakkarituntien lisäksi mukanaan myöskin muutoksia: islanninhevoset ovat kaikkien issikkaihmisten suruksi nyt sitten muuttaneet pois tallista omaan projektiinsa. Ajattelin vain, että ne eivät pääse ihan oikeuksiinsa ratsastuskoululla, niillä ei ehdi kisaamaan tarpeeksi eikä varsojakaan voi teettää niin paljon kuin himottaisi.
Yksi vauveli ei kuitenkaan ole pahasta, ja siksi iloksenne ilmoitankin että Neiti astutettiin eilen omalla Rommillani. Kaikki sujui hyvin eikä Möntti-poikakaan saanut turpiinsa, ja tänään vielä otettiin homma uusiksi ihan varmuuden vuoksi. Sen jälkeen kun Luffi loi varsansa, miulle on tullut kamala paine että seuraava varsa syntyisi elossa, sillä ottaa se kieltämäti aika koville kun pieni elämä päättyy ennen kuin se edes alkaakaan. Pidetään siis nyt kaikki peukkuja, että meillä olisi pian pikkuinen puokkivarsa ilahduttamassa! Mikäli sieltä tulee tammavarsa niin aion pitää sen ehdottomasti itselläni, kun ensinnäkin Neiti alkaa olemaan jo sen ikäinen että lähempänä joulua se alkaa valumaan eläkkeelle, ja toisekseen Rommi on jättänyt tähän mennessä vain orivarsoja -olisi ihana saada sen tammajälkeläinen talliin!

Yritän pitää tallin hevosmäärää kohtuullisena, mutta siinä on omat kommervenkkinsä. Ensinnäkään en tahtoisi yhdelle hevoselle kamalasti työtunteja, joten niitä tarvittaisiin sen verran että yksikään ei joutuisi tekemään pitkää päivää. Toisekseen valitettava totuus on se, että jotkut hevoset eivät vain yksinkertaisesti sovellu ratsastuskouluun ja ne on pakko myydä, ja mistäs taiot äkkiä tilalle uuden hevosen? Suoraan sanottuna siis en voi pienentää hevosmäärää pienentämättä toimintaa, ja sitä en halua tehdä sillä tarpeeksi tiukoilla noiden eurojen kanssa ollaan muutenkin. Tämä on tietenkin lohdullinen uutinen hoitajille -ei tarvitse pelätä henkihieverissä hoitsunsa myyntiä, mutta toisaalta tarkoittaa paljon lisätöitä ja -huolehtimista tallin työntekijöille. Kohta tätä menoa pitää palkata uusi talliapulainen, kun Sandra ei voi opiskelujen takia joka päivä paikalla olla ja kun viikonloppuna tulee jälleen uusi hevonen. Puhun nyt siis tietenkin Revan Harmoniasta, upeasta, kilpakuntoisesta fwb-tammasta jonka aion tuntihommien lisäksi ottaa talliin Neidin seuraajaksi kisatykin titteliin. Ajattelin jopa, että Harmoniaa pyörittäisin enemmän kisoissa ja vain satunnaisesti tunneilla, sillä nykyisin tilanne on vähän toisin päin: hevosia ei ehdi kilpailuttaa, kun tunteja on buukattu täyteen ja päivät on pitkiä... Enpä olisi uskonut, että joskus tulisi tilanne kun lisää hevosia on pakko ostaa, ja vielä ihmeellisempää on se etten tee sitä kovin mieluusti!

[Latu]

Aamulla tavoistani poiketen linkaisin punkan pohjalta ylös kuin en mitään muuta olisikaan toivonut kuin aikaista herätystä: harvinaisen ripeästi ja poikkeuksellinen heränneenä tein aamutallin, ja minulle jäi jopa pikkuisen luppoaikaa jonka siunasin tulevan päivän suunnitteluun. Tänään ei nimittäin ollut mikään tavallinen päivä -oliko ratsastuskoululla oikeastaan tosin mikään päivä tavallinen-, sillä iltapäivällä tallissa olisi jo uusi hevonen. Ja millainen hevonen se olikaan... Tunsin oloni onnekkaaksi, hyvitetyksi, kun Kiiskinen oli tarjonnut minulle suhteellisen edullisesti puoliverikasvattiaan, joka erikoisen kirjavan värityksensä lisäksi oli mitä taidokkain kouluhevonen. "Nuorihan Harmonia on, mutta loppuun asti koulutettu ja kisoissakin näyttöä kahdenkymmenen viiden sijoituksen turvin!" oli Kiiskinen, Wuorelan Ratsutilan omistaja miulle puhelimessa mainostellut. En ollut tammaa käynyt koeratsastamassa, mutta minulle riitti video- ja kuvanäytöt sekä eläinlääkärin lähettämä todistus hyvästä kunnosta. Miun mielestäni jokaiseen tilaisuuteen pitää tarttua, ja sitä paitsi paloin halusta päästä rehentelemään sillä että koulullani pääsisi nyt paitsi 150cm-tasoisen estetykin selkään, myöskin GP-tason kouluratsun ohjiin. Pikkuinen kirpaisu on vain se, etten itse ole tasoltani lähelläkään Grand Prixiä, Intermediatesta tai edes vaativasta A:sta puhumattakaan... Olenkin jo varovaisesti keskustellut Irinan kanssa, josko hän suostuisi kisaamaan Harmonialla. Voin nimittäin vannoa että valuisin maan alle jos tamman osaaminen tippuisi kuin lehmän häntä vain minun osaamattomuuteni takia.

Olin siis varsinaisissa täpinöissä lähtiessäni dodgella ajamaan kohti Wuorelan kotiosoitetta. Muutaman tunnin ajomatka ei tuntunut missään, sillä ajattelin jännittyneenä sitä millainen aarre perässä kiikkuvassa, halvassa trailerissa olisikaan kotimatkalla. Saatoin siis vain kiittää onneani siitä ettei liikenne ollut erityisen vilkasta eikä äkkitilanteita syntynyt, sillä niin jännänä kävin ostostani ajatellessani.
Kaartaessani Wuorelan komean tilan pihalle en osannut kuin pienen kateellisen pilkahduksen kanssa ihastella. Upeat puitteet, upeat hevoset! Kiiskinen asteli tallirakennuksesta minua vastaan käsi ojossa, ja pikaisen sananvaihdon jälkeen lähdimme kävelemään kohti Harmonian karsinaa. "Se oli aamupäivän ulkona ja juoksutin siitä puhteja pois ajomatkaa varten" kasvattaja selosti kävellessämme pitkin tallin käytävää. Muutamat uteliaat hevosenpäät kurkkasivat karsinoistaan, ja kun piirrolla varustettu rautiaankirjava pää ilmestyi omasta kurkistusaukostaan, en osannut kuin hymyillä idiootin näköisesti. Mikä hevonen, ja olen sentäs nähnyt vain pään!
Harmonia oli hauska tuttavuus, se skannasi miut heti läpi herkkujen varalta ja oli muutenkin varsin touhukkaan oloinen: laittaessani sille Kiiskisen kanssa kuljetussuojia hommaa hankaloitti jatkuvasti väliin tunkeva turpa, ja häntää ei meinannut saada pintelöityä niin mitenkään, niin kovin innokkaasti se huitoi edestakaisin. Tunsin pientä ylpeyttä taluttaessani tammaa kohti traileria, sen astellessa reippain ja joustavin askelin vierelläni, kuikuillen ja hirnuen muille hevosille tervehdyksiään. Ilman Harmonian tervehdyshirnahdusta olisin myöskin missannut upean, kirjavan saddlebred-oriin tarhastaan: tietämättään Harmonia oli esitellyt minut oman, vuotiaan saddlebredini Inkun puoliveljelle.

Paperit oli kirjoitettu ja hevonen trailerissa, joten luvattuani kirjoitella aina välillä Harmonian kuulumisia lähdin ajamaan kotia kohti. Matka sujui rennosti, sillä tamma ei hyrskytellyt koppiaan -sillä riitti koko parituntisen ajomatkan ajan tekemistä heinäverkossa, jota se ei ollut vielä kotipihassakaan saanut tyhjennettyä. Kotipihassa, jossa pieni joukko tallilaisia olikin jo odottamassa uutta ilmestystä. En normaalisti pidä kovaa möykkää hevosostoksistani, mutta puskaradio toimii enkä nyt ollut malttanut pysyä hiljaa löydöksestäni. Nautin ilmassa karehtivasta jännityksestä laskiessani ramppia, puhumattakaan ihmisten hämmästyneistä ja ihastuneista katseista peruuttaessani Harmonian tukevalle maankamaralle. Tamma piti päätään korkealla ja haisteli uutta kotipaikkaansa selvällä uteliaisuudella, ja vastasi puomissa seisovien Epun ja Ronjan tervehdyksiin. Koulumestari oli saapunut taloon!
Nyt Harmonia, tai miten minä sitä kutsun rujosti Hampiksi, syö varsin tyytyväisenä heiniään pienessä lankkutarhassa. Pidän sitä viikon verran karanteenissa, mutta sitten ajattelin liittää sen Ronjan, Neidin ja Dinnan puokkilaumaan. Jollei karanteenia täytyisi pitää yhdistäisin neitokaiset jo parin päivän sisään, sillä Hamppia ei paikanvaihdos tunnu hirveästi stressaavan ja se tekee aidan yli mieluusti tuttavuutta uusiin ihmis- ja hevoskavereihinsa. Myöntäkää pois, Latunne oli tälllä kertaa oikealla asialla ostaessaan huippuhevosen pieneen maalaisratsastuskouluun...

[Latu]

Koko viikon tallilla on saanut kärsiä miun jurotuksesta, sillä vaikka kovasti yritänkin pitää henkilökohtaiset asiat erossa töistä niin pakko kyllä myöntää että aika kärtsynä sitä tässä ollaan oltu. Viimeiset viisi päivää ovat tuntuneet siltä että kaikki on miua vastaan -hevoset kyllä huomaavat jos ei ole ihan tilanteen tasalla, joten miua on pomoteltu, kiikutettu, riepotettu ja muksittu ihan tarpeeksi yhden elämän varalle -jopa Rommi on tuntunut ottaneen tilanteesta hyödyn irti ja täräytti meikäläisen eilen kumoon kun otin sen karsinastaan: kyllä sitä vaan oli kerrankin kova kiire kentälle kun piti ruokkiva käsi jyrätä? Ainoa lohtu oli, ettei tallissa ollut silloin ketään ja sain jupista "etuilevasta bratwurstista" aivan rauhassa ja ilman tirskuntaa: Rommin selvästi omahyväinen katse oli jo ihan tarpeeksi. Aivan kuin se ei olisi riittänyt, ori pullikoi kentällä ihan perusharjoituksissakin mahdollisimman ärsyttävästi ja penikkamaisesti, ja sanonpa vain ettei se ole koskaan ennen mokomaa tehnyt! Ehkäpä vain armas kisaparini yritti vihjata että hymy pyllyyn, tallissa et murjota, mutta hellä puhaltelu ja aamuinen hörinä olisivat sen kertoneet aivan yhtä selvästi ja tuhat kertaa mukavammin kuin kuolainta jyystävä, häntää pyörittävä mukamas-esteratsu, joka sillä hetkellä muistutti enemmänkin uppiniskaista, remonttia shetukkaa... Illalla oria pestessäni edes sen hassuttelu ei miua pahemmin jaksanut hymyilyttää saamani kohtelun jälkeen, sillä pelkäsin Rommin pelaavan samalla tavalla seuraavana päivänäkin, jolloin sillä oli tiedossa matka kantakirjaustilaisuuteen. Jännitys ei ainakaan kummankaan fiiliksiä helpottanut.

Tänäaamuna piritys tuli kuitenkin varsin yllättävältä hevostaholta, mutta ei-niin-yllättävissä merkeissä: Neiti ei ollut aamuruokinnan alkaessa karsinassaan yksin, vaan sen seurassa oli pikkuinen musta tammavarsa joka piilotteli pitkine koipineen emänsä takana kun silmät pyöreinä sitä tuijotin. Karva sillä oli jo kuivaa eli varmasti alkuyön tunteina pikkuinen oli tähän maailmaan putkahtanut, ja sen verran oppinein ottein se osasi emän nisille etsiytyä että aterioinut se oli varmasti jo useampaankin otteeseen. Olin jo aikaisemmin miettinyt nimen valmiiksi, joten Augurey NU eli Anki tulee meille kaikille varmasti vielä hyvin tutuksi jäädessään opiskelemaan tuntsariksi. Neiti on jo sen ikäinen että sen mie myyn leppoisaan eläkekotiin heti kun Anki-vauva on vieroitettu, miusta nimittäin tuntuu että tiiviin kisa- ja tuntsariuran päätteeksi rauhallinen ympäristö loppuelämälle tulisi sille tervetulleena juttuna. En tunne tekeväni väärin Neidin myydessäni, vaikka tulihan sitä vähän haikea olo siinä tammaa silitellessäni ja kehuessani sitä upeasta tyttösestään... Hevosista on aina vaikea luopua hyvänkään tarkoituksen vuoksi, siitä on esimerkkinä Eppu joka lähti tallilta toissapäivänä. Karoliina, joka nykyisin hoitaa Rommia jonkin aikaa ja tänäänkin tulee auttamaan tilaisuudessa herran kanssa, osti ex-hoitsunsa itselleen ja tiedän sen saavan hyvän kodin -silti tuli vähän sellainen olo että ihan kuin oma mukula oltaisiin viety miult pois. Eppu kun omana kasvattina tuli niin pirkuleen tutuksi ja sitä näki joka päivä, näki sen kehittyvän ja kasvavan... ja nyt se on poissa. Kyllähän mie kuulumisia saan varmasti kuulla, mutta ikävä on silti.

Ollaan nyt Apsilla pienellä kahvi- ja patonkitauolla Karoliinan kanssa, tästä on vielä vähän päälle tunnin ajomatka kotiin. Rommi seisoskelee kiltisti traikussa heinäverkon kimpussa eikä aiheuta mitään hämminkiä -enään. Kantakirjaustilaisuudesta saatte kuulla seuraavassa kirjoituksessani, sen lupaan että odottamisen arvoinen se tarina todellakin on, kiitos Rommin että meikäläisen törttöilevän persoonan! Ensi kertaan siis, nyt voisi sulkea läppärin ja jatkaa ajamista niin ehtisi vielä ihmisten aikaan takaisin kotitallille

[Latu]

Tarkoituksena oli kirjoittaa teille kunnon, yksityiskohtainen stoori miten meille kävi ktk-tilaisuudessa, mutta taidankin jättää sen ilon Karoliinalle. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna: Liian kauan traikussa seisonut ori + paljon kauniita tammoja ja kilpakosijoita + jännittynyt Latu = "Hevonen irti!" Jep, onneksi ei mitään pahempaa sattunut ja selvittiin pelkällä säikähdyksellä, vaikka Rommin ego nousikin liian korkeisiin lukemiin itsenäisen kunniakierroksen päätteeksi...

Tallilaisia koskettaa kuitenkin enemmän muutkin asiat kuin se, miten sähläsin oman hevoseni kanssa. Ehkä kiinnostavin tieto on se, että olen hurahtanut lännenratsastukseen entistäkin syvemmin. Siitä voitte kiittää/syyttää aika paljoltikin Jonnea, jonka puuhastelua Vilman kanssa seuratessani olen oppinut paljon lajista. Myöskin lännenratsastuksen tapa käsitellä hevosia kiehtoo. Niinpä olen nyt imenyt oppia muilta harrastelijoilta, selannut VLRYn sivuja intensiivisesti lävitse ja pyytänyt opetusta. En ole mikään mestari, edes kisälli, mutta tyvestä puuhun noustaan ja perusasiat alkavat olemaan handussa jo sen verran että olen uskaltanut jopa muidenkin nähden jo ratsastaa. Lumohan sai nuorena jonkin verran lännenkoulutusta, ja olen nyt jatkanut siitä. Myöskin Veeran harkitsin kouluttavani juuri pääasiallisesti westerniin, kävi jopa villi ajatus mielessä että en edes koskettaisi enkkutyyliä sen tamman kanssa. Lumon kanssa on juuri se ongelma, että se handlaa molemmat ratsastustavat: välillä avut menevät auttamattomasti sekaisin (sekä minulta että siltä, myönnän). Se tuntuu kuitenkin olevan sen verran fiksu hevonen, että tuntee satulasta ja istuntatavasta, miten mennään. Yleissatulassa miullon yleensä tapana olla vähän liiankin lennokas könöttäjä, joten kun istuutuu syvälle raskaampaan lännensatulaan, on Lumon kai vähän pakko huomata ero.

Olen jopa sen verran rohkaistunut että viime viikolla uskaltauduin kisaamaan. Ilmoittautuminen tapahtui erittäin extempore ja kaduin heti sen jälkeen -olin aivan varma että nolaisin itteni, siellä on kokeneita ratsastajia huippuine, lajiin orientoituneine hevosineen ja mie pölähän paikalle vasta-alkajana tuntihepan selässä. Olihan siinä pakko vähän yrittää ajatella huumorilla ja valmistautua koitokseen asenteella "kerranhan sitä tässä vain eletään". Sitä paitsi kyseessä oli vain pienet, E-kategorian kisat -en kuolisi vaikka mokaisin!
Kisapäivä tuli ja pakkauduin autoon apulais-Sandran ja hänen ystävänsä kera, perässä kiikkui trailerissaan pahaenteisen levoton Lumo. Tallin legendaarinen arkajalka oli lähdössä elämänsä ensimmäisiin lännenkisoihin ratsastajanaan niin jännittynyt Latu, ettei aamulla saanut edes syötyä siinä pelossa että aamiainen palaisi samaa tietä takaisin. Tuntematon kaveri ei myöskään jännitystä lievittänyt, mitä tuokaan tossa nyt miusta oikeen oli ajattelevinaan kun naama lakananvalkoisena ajoin kohti Shylia Farmia.
Paikan päällä Lumo ei erityisemmin rohkaissut meikäläistä, sillä se säpsyili ja esitti hienoa balettia jokaisen jänskän äänen, näyn tai hajun kohdalla. Kasvoja kuumotti kun muut osallistujat vähän naureskellen katselivat meikän tamman toimintaa -eivät tainneet ottaa erityisen varteenotettavina vastustajina? Naureskelulla ja nolostumisella oli kuitenkin varsin yllättävä vaikutus, sillä sain oudon buustin yllättää kaikki -ihan kaikki, jopa itsenikin! Niinpä aloin entistä tarmokkaammin sukimaan steppaavaa Lumoa, juttelemaan sille ja vetämään tylsistyneen roolia -oikeasti tärisin niin paljon että hyvä että housuissani pysyin, mutta Lumoon näytös upposi kuin häkä ja sekin alkoi jo rentoutumaan meikäläisen siinä haukotellessa ja ollessa ihan hohhoijaa.
Selkään noustuani Lumo jännittyi taas, mutta jatkoin samaa hohhoijailua. Ratsastin rennosti ja alkuun jopa löysästi, jotta armas pilkkupylly tajuaisi ettei silläkään ole mitään syytä jännittää kun ratsastajakin suurin piirtein nukkuu. Itse suorituksessa illuusio kuitenkin särkyi, sillä miehän olin kauhusta kankeena ja pelkäsin nolaavani itteni lopullisesti. Sandra ystävineen vilkutteli iloisesti katsomosta ja tsemppasi, mutta miuhun se vaikutti enemmänkin siten että toivoin muuttuvani näkymättömäksi: ihmiset katselivat ketä tirskuvat tytöt tsemittivät, ja hermostuin lopullisesti kaikista niistä uteliaista katseista. "Eikös tuo ollut se ballerinatamma?", olen varma että kuulin kuiskinnan. Ihme oli että sijoitun vain kolmanneksi viimeiseksi, sillä olin niin kauhuhorteessa etten muista koko luokasta lähestulkoon mitään.
Voi kunpa se olisi jo ollut ohi, mutta kun ei. Olin ollut typerä ja itsevarma ilmoittaessani itseni myöskin ranch riding-luokkaan, ja harkitsin vakavasti sairaskohtauksen esittämistä ja siten osallistumiseni perumista. Apuri-Sandra kuitenkin näki lävitseni ja tyrmäsi aatteen heti, tyrkäten pelkurin takaisin satulaan ja pakottamalla ryhdistäytymään. Hän kertasi ääneen luokan tavoitteet -"tuomari etsii mukavimman näköisen hevosen ratsastaa, pyörit siel vaa muiden kanssa ja teet mitä tuomari pyytää. Siua ei arvostella, mutta jos jännität niin Lumokin tekee niin ja se kyllä tuo miinusta." Pyöritin lausetta mielessäni, ja loppujen lopuksi se ei ehkä olisikaan niin kamalaa -totta tosiaan, en olisi edelleenkään yksin kentällä kaikkien katsottavana, ja tottelisin vain tuomaria. En odottanut suoritukseltani suuria, mutta olo oli luokan sisäistämisen jälkeen paljon kevyempi ja vapaampi. Lisäksi sählättyäni edellisessä luokassa kukaan ei enään odottanut minulta hienoa suoritusta -ei paineita. Ei minulle, ei Lumolle.
Arvatkaa mitä? Me voitettiin! En tiedä edesauttoiko edellisen luokan sähläys, sillä sain maininnan "rauhoitetusta hevosesta". Lumo oli kuin eri hevonen, heti kun itse lopetin jännittämisen nimittäin. Letkeä, ehkä vähän varuillaan mutta kuitenkin rauhallisesti askeltaen. Tämmöistä on sattunut Lumon kanssa ennenkin koulukilpailujen puolella, mikä on vissi merkki siitä että tammuska vaatii vain itselleen hyvähermoisen, rauhallisen ratsastajan.
Olo on nyt hyvin, hyvin ylpeä. Lännenratsastus on meikälle edelleen kuin vieras maa, mutta ensitatsi on saatu ja toivoa löydetty. Aion uskaltautua nyt kisaamaan ja olemaan avoimempi uusia lajeja kohden, sillä länkkäröinnin päätteeksi tuntuu aina yhtä kotoisalta ja turvalliselta istahtaa tavalliseen yleissatulaan. Että howdy vaan!

[Latu]

Nyt on ollut pitkänmallinen tauko tallikirjaan kirjoittelusta, sillä hommaa on ollut nyt tässä alkutalven (jos tätä nyt talveksi voi sanoa, krhm) aikana ihan luvattoman paljon. Lokakuun lopulla tuli tuntitoiminnan aloittamisesta kokonainen vuosi, ja siinä ajassa kaikki on jo vähän vakiintunut -vakkaritunnit, vakkariratsastajat, toivekurssit ja hauskat asiakasporukat. Toisaalta myöskin tunteja ollaan järjestetty yhä enemmän ja enemmän asiakasmäärän kasvaessa, ja vaikken toki valita lisästä rahantulosta niin kyllä se muutamakin lisätunti viikossa alkaa tuntumaan meikässä. Kun iltatalli on tehty niin istun melkein puoleenyöhön asti koneella vastaillen meileihin ja tekemässä tuntisuunnitelmia, siinä samalla syön sitten illalliseni koneen ääressä. Ja sen jälkeen huimille 6h yöunille. Ei siis kannata lainkaan ihmetellä, miksi mie oon välillä hirmuisen väsynyt, sekoan sanoissani ja unohtelen tavallistakin enemmän. Mutta kaikille jotka säikähti, niin eipä sitä työtä pelätessään voi hevosalaa harkitakaan, ja kaikki on kyllä sen arvoista! Talliporukka on aivan mahtavaa, hoitajien kanssa tullaan juttuun eikä asiakaskunnassakaan ole ollut sen suurempia ryttyjä. Hevoskaartiimmekin olen varsin tyytyväinen, se on monipuolinen ja jokaiselle löytyy varmasti sopiva ratsu. Tähän väliin on toki pakko mainita uusin hankintani, risteytysponiruuna Sepe, joka edustaa tallin huomattavaa miesvähemmistöä. Itse asiassa tällä hetkellä tuntikaartissa ei olekaan muita ruunanrupsukoita tai herraskerholaisia muutenkaan, ellei harvakseltaan edistyneiden tunneilla pyörehtelevää Rommi-oria lasketa. Se on kyllä sen verran oma heboinen, että aika kitsaasti annan muiden sillä ratsastaa; korkeintaan Karoliinan eli Rommin hoitajan.

Oletteko muuten huomanneet tallin tiloissa toimivan seuran, Hämyratsastajat eli HäRan? Seuraan ovat tervetulleita niin tavoitteellisesti kisaavat kuin harrastelijat kuin vasta-alkajatkin, sillä toiminnan lisäksi seuran jäsenyydellä saa alennuksia kausikorteista sekä vakuutuksen aina 4000v€ asti.
Anteeksi tämä pieni mainostus, mutta minusta seura on kiva lisä ja sen puitteissa tuleekin järjestettyä paljon tapahtumaa tallille. Ensimmäinen estevalmennus pidettiin tänään ja palautteena tuli että lisää vaan. Katsotaanpa siis, josko joulun jälkeen olisi toinenkin valmennustunti tulossa. Ainakin ERJn alaiset esteratsastuskisat olisi tiedossa, että wink wink kaikki esteratsastajat.

Mutta mitäpä mie höpöttelemään seuroista ja tuloista, teitä kiinnostaa varmasti paljon enemmän tallilaisten kuulumiset -hyviä tosin nekin, onneksi. Anna esimerkiksi kävi pyörähtämässä kantakirjaustilaisuudessa, ja se hyväksyttiinkin kirjaan kakkospalkinnolla. Ei paha, ei paha! Anna käyttäytyi tapansa mukaan erittäin moitteettomasti, ja sai siitä kehuja kehän ulkopuolella. Toisaalta Anna otti vähän liiankin lungisti, sillä siitä ei meinannut löytyä sellaista säpäkkyyttä joka olisi tehnyt ponista vieläkin terhakamman oloisen.
Anna-poni olisikin tarkoitus astuttaa kevään aikana, ja vaikka varsa menisikin aika varmasti myyntiin niin saahan siitä silti sen puoli vuotta nauttia, pienestä ponivaavista nimittäin! Olen muidenkin tammojen astuttamista harkinnut, mutta suunnitelmat ovat tosiaankin vasta suunnitelmia enkä osaa sanoa mistään mitään varmaa.
Uusi vuosi tuo mukanaan muitakin yllätyksiä ja uudistuksia, näette sitten... Mutta odottakaa toki ennen sitä innolla joulua, sillä tallilla on taas perinteiset pikkujoulut, tällä kertaa tosin jo 22. päivä. Poikkeus johtuu 23. pidettävistä tammanäyttelyistä, joissa niissäkin kyllä on oma jouluisuutensa. Sandra ja Irina nimittäin esittävät kivan pienen parijoulukatrillin luokkien välissä kahdella hurmaavalla rautiaalla, Gazalla ja Nassella. En kyllä sitten tiedä että mikä on lopputulos kun nuo kaksi sähikäistä laittaa samaan aikaan esittämään muka harmonista kouluratsastusta, sen näkee vasta sitten...