hann-t Rodina HA

[Latu]

Rodinan omat sivut
Kutsutaan: Dinna
Syntynyt: 14.12.2010, VHKR
Sukupuoli: tamma
Rotu: hannover
Säkäkorkeus: 163 cm
väri: rautias

Koulutustaso: KO:vaA RE:70 cm
Kasvattaja: Hopeapajun Kartano
Omistaja: Latun Talli
Hoitaja: Chao, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[chao]

Making my entrance.

Seisoin tallin ovella hitusen hermostuneena. Uusi paikka, uudet ihmiset ja uudet hevoset olivat omalla, erilaisella tavallaan jännittäviä tällaisen vanhan kurppanankin mielestä. Perhoset liihottelivat vatsassa etsien tietään ulos. Omaksi onnekseni löytämättä sitä. En edes ehtinyt koota rohkeuttani ja astua sisälle talliin, kun minua tölväistiin olkapäästä.

"Rouva on hyvä ja väistää." Karvainen nuori mies tokaisi minulle taluttaessaan raudikkoa hannover-tammaa ohitseni talliin.
"Onks tuo Dinna?" No sepäs oli messevä keskustelun aloitus, on hyvä antaa itsestään aurinkoinen ja hyvä ensivaikutelma... Ajatukseni alkoivat taas suuntautua sarkasmin puolelle.
Mies pysäytti hevosen ja kääntyi vilkaisemaan minua.
"Rouva taitaa olla Chao?"
Nyökkäsin ja tunsin itseni taas 15-vuotiaaksi.
Mies työsni riimunnarun käteeni ja poistui takaisin tarhoille - luultavasti hakeakseen lisää hevosia talliin.

Huokaisin ja rapsutin hevosta otsasta. Valkeat karvat karisivat tallin ovelle, kun jäin haaveilemaan. Toisaalta, en myöskään tiennyt missä karsinassa tamma asui, joten en oikein osannut kuskata sitä omalle paikalleenkaan. Niinpä tyydyin nyrpistämään nokkaa hevosesta irtoaville karvoille ja pölylle ja seisoskelemaan tallinovella tekemättä mitään.

Ukkeli haki uuden hevosen ja talutti sitä ovea kohti.
"Toiseksi viimeinen karsina!" Olin kuulevinani tuulen tuiverruksen läpi. hiivatin kevätmyrskyt, puhjetkaa juuri huonoimpaan aikaan, kiitos. Toivoin kuulleeni oikein ja lähdin hipsimään hevosen kanssa kohti takanurkkaa. Karsinan ovessa luki, kuin lukikin sotkuisella ja epäselvällä käsialalla Rodina. Jes, olin kuullut täysin oikein. Avasin karsinan oven ja talutin tamman sisälle karsinaansa.

Karsinan lattialla lojui kasa heinää, jonka päättelin tamman päiväheiniksi. En siis antanut tamman odotella turhia, vaan päästin kärsimättömän eläimen irti narusta. Dinna hyökkäsi heinilleen ja ignoorasi minut aivan täysin. Tosin niin teki kyllä jokainen hevonen päiväheiniensä aikaan. Jätin neidin aterioimaan ja siirryin tutkimaan tallia.

Ensimmäisenä tutustuin ilmoitustauluun ja tuntilistaan. Dinna menisi ensimmäiselle tunnille, ja sitten se olisi loppuillan minun. Ajatus sai hymyn kohoamaan kasvoilleni, pääsisin siis kokeilemaan hevosta selästäkin käsin ja vielä ensimmäisenä päivänä, voi jee! Siirryin sitten pidemmälle talliin, tutkien läpi karsinat ja niiden asukit, varustehuoneen, toimiston, taukotuvan, joka suorastaan tursusi porukkaa ja tarvikehuoneen. Uskoin nähneeni kaiken ja siirryin taukotuvan uumeniin esittelemään itseni.

Kättelin koko joukkion ihmisiä, joista yksi oli ratsastuksenopettaja ja yksi tallityöntekijä, loput hoitajia. Minulle myös esiteltiin ulkona tuulessa viilettävä karvainen mies: kyseinen ilmiö oli tallin omistaja. Ja nyt kun tunsin kaikki (en muistanut yhdenkään nimeä) ja tiesin tallin sisältöineen (en muistanut minne olin jättänyt hoitohevoseni), niin suunnittelin laittavani tamman valmiiksi tuntia varten... mikäli siis löytäisin takaisin varustehuoneeseen ja hoitohevoseni luo.

Vaeltelin taas sinne tänne ja toivoin löytäväni matkalla kompassin tai kartan. En varmaankaan löytäisi enää ulos tästä sokkelosta, mietin astuessani vahingossa sisään varustehuoneeseen. Hymynkare nousi poskilleni ja poimin hyllyistä ja telineistä Dinnan harjat, satulan ja suitset. Sitten lähdin etsimään karsinaa, johon olin raudikon työntänyt.

Löysin tallikäytävälle, jonka vakuuttelin olevan "se oikea käytävä" ja jätin tavarat seinän viereen. Tammaa oli kehuttu kiltiksi ja helpoksi käsitellä, joten uskaltauduin hoitamaan sen karsinassa. Avasin siis harjapakin ja nappasin käteeni kumisuan ja harjan. Sitten siirryin hevosen karsinaan höpötellen sille niitä näitä - enhän tahtoisi Dinnan pelästyvän ja loikkaavan niskaani, siinä voisi sattua... minua siis.

Tamma nosti hitusen katsettaan päiväheinistään ja seurasi katseellaan minua. Kun kosketin tammaa kumisualla se laski katseensa takaisin maahan ja siirsi keskittymisensä takaisin päiväheiniinsä. Naurahdin hiljaa ja ryhdyin sukimaan tammaa voimakkain, pyörivin vedoin. Ja voi sitä pölyn ja irtokarvan määrää! Ja kuinka vihasinkaan tätä puolta keväässä. Mustat ratsastushousuni olivat kohta punaruskeat ja vihreä villapaitani toimi magneettina kaikelle irtoavalle pölylle. Mutta sitähän minä en enää huomannut, olin turhan keskittynyt sukimaan hevosta.

Dinna viis veisasi minun puunauksestani, mutta itse nautin päästessäni konkreettisiin kosketuksiin jykevän tamman kanssa. Hinkkasin ja harjasin sen putipuhtaaksi päästä kavioiden kärkiin. Muistinpas myös putsata kavioitkin. Sitten varustin tamman ja kuiskin sille pehmeitä sanoja korvaan, kunnes sen oli aika lähteä töihin. Tuntiratsastaja otti Dinnan ohjat, sanoi ettei tarvitse apua ja talutti raudikon ulos ovesta. Itse jäin seisomaan hölmistyneenä karsinan ovelle - mutta vain hetkeksi. Sitten huomasin karsinan olevan vielä siivoamatta, se oli kaikesta päätellen jätetty tarkoituksella minulle.

Mikäpä siinä, mietin etsiessäni käsiini talikkoa ja kottikärryjä. Törmäsin jokapaikanhöylään, joka esitteli minut kottikärryjen ja talikoiden säilytyspaikkaan, sekä lantalan puhtaaseen ja likaiseen puoleen. Kiitin kauniisti esittelystä ja etsin Dinnan karsinan käsiini. Siivosin tamman asuinsijan sen ollessa tunnilla, ja toin sille uutta purua täynnä tarmoa. Ehdin jopa varustaa itseni kypärällä ennenkuin tamman tuntiratsastaja ehti taluttaa sitä ulos kentältä.

"Mä jatkan sen kanssa tästä, kiitos." Tokaisin ja siirryin Dinnan vierelle. Tuntilainen näytti hieman hämmentyneeltä, mutta päästi onnekseni tamman ohjista irti, jotta sain ne vietyä tamman kaulalle takaisin. Laskin jalustimet, kiristin satulavyötä ja ponnistin selkään. Kiristin vielä kerran vyötä ja säädin jalustimet.
"Mahtuukos tonne toiselle puolelle kenttää ratsimaan?" Jouduin huutamaan kysymykseni tuntilaisten hälinän yli Irinalle (tätä tätiä en voinut unohtaa.). Tämä nyökkäsi ja komensi jotain tyttöjoukkoa kokoamaan puomeista rajan, jolla jakoi kentän kahtia.
"Kiitos!" Huudahdin pyytäessäni Dinnaa kevyellä pohkeiden painalluksella käyntiin.

Tamma huokasi raskaasti ja lähti löntystelemään käynnissä pitkin kaviouraa. Tamma tuntui perus-ratsastuskouluhevoselta, mutta tahdoin tietää, löytyisikö siitä se kouluratsun puoli, jota minulle kehuttiin. Pyysin tammaa kulkemaan hieman uran sisäpuolella ja reippaamassa tahdissa. Dinna käänsi korvansa taaksepäin, ei vihaisesti, vaan kuunnellakseen, ja teki työtä käskettyä. Tamman askel piteni ja tahti reipastui. Ehkä hevonenkin huomaisi, etten minä kuulunut sen vakio-tuntiratsastajiin.

Kävelimme hyvän tovin, kunnes kokosin ohjat nyrkkeihini ja pyysin tammaa raviin. Ensin Dinna tuhahti, piiskaisi hännällään ilmaa ja heitti päätään sivulta toiselle. Vauhti ei kiihtynyt mihinkään. Olin järkyttynyt, minua oli juuri vastustettu. Käytin voimakkaampia pohkeita ja Dinna siirtyi tahmeaan, hitaaseen hölkkään. Se ravasi kaula pitkällä edessä jalat laahaten perässä. Kaakinraakile toi mieleeni reumaisen kamelivanhuksen.

Ei, tämähän ei vedellyt. Tunsin uteliaiden hoitajien ja tuntilaisten katseet niskassani, kun väänsin koulukiemuroita tamman kanssa kentän takalaidalla. Latu ja Irinakin vilkuilivat suuntaani minkä tunnin pidolta ja hevosten sisään hakemiselta kerkesivät. Itse väänsin tamman kanssa voltteja ja temponlisäyksiä minkä ehdin. Joka kerta hevonen vastasi apuihini paremmin ja paremmin, mikä sai omankin mieleni kohoamaan. Keventelin rennosti ja irrottelin hevosta niskasta molmepiin suuntiin. Taivuttelin sitä keskiympyrällä ja otin paljon siirtymisiä saadakseni sen hereille. Dinna kyllä osasi, se ei vain viitsinyt.

Mutta pian koin pienemmän luokan ihmeen. Tamman selkälihakset alkoivat tuntua takapuoleeni satulan läpi. Jalkojen raahaava ääni lakkasi, joka merkisti sitä, että hevonenhan alkoi pikkuhiljaa lämmetä. Oih, ihanaa. Olin niin otettu, että annoin Dinna kävellä hetkisen aikaa pitkin ohjin, venyttää juuri käyttämäänsä selkää hetkisen aikaa.

Sitten aloitimmekin työt. Lämmittelin tammaa käyntien jäljiltä harjoitusravissa, taivutin sitä kumpaankin suuntaan pääty-ympyröillä ja tunsin, kuinka takapää lähti nyt paremmin mukaan. Tamman turpa vaipui ja se alkoi pöristä. Hetken pelkäsin hevosen tukehtuvan kuolaansa, mutta sitten sitä alkoi valua pitkin suupieliä tippuen suurina vaahtopalloina ryntäille. Hyvä, nyt se ei ainakaan hukkuisi sylkeensä.

Jatkoimme uraa pitkin ja pitkälle sivulle valmistelin laukannoston. Dinna yritti nostaa sen etuajassa, mutta käänsin tamman ravivoltille. Siirtyminen tapahtuisi vasta, kun minä pyysin ja siirsin nostopaikkaa puoleen väliin pitkää sivua. Nyt Dinna odotti kärsivällisesti, kunnes tunti puolipidätteen ja nosti sitten hurmaavasti keinuvan laukan. Tein muutaman laukkavoltin ja siirsin tamman käyntiin. Valmistelin uuden noston ja tunsin kuinka tamma kokosi takajalat alleen ja ponnisti kevyesti laukkaan. Miten ihana hevonen.

Tein laukannostot toiseenkiin suuntaan ja jäähdyttelin tamman ravissa volteilla ja lopuksi rentoutuin sen selkää ja kaulaa pidemmällä ohjalla ravaten. Siirsin istunnalla hevosen käyntiin ja annoin ohjien völua sormieni läpi. Dinna pörisi ja lennätti kuolaa ympäri kenttää. Se ravisteli päätään, kuin olisi juuri kokenut elämänsä järkytyksen. Kävelin tamman kanssa sen aikaa, että lakkasi puuskuttamasta. Sitten pyysin sen kaartoon, liu'uin alas selästä ja nostin jalustimet. Kokosin ohjat kaulalta käteeni ja talutin tamman karsinaansa. (Nyt muistin jo missä se sijaitsi, wupii!) Sain matkalla hyväksyvän nyökkäyksen Irinalta ja olin harvinaisen otettu.

Riisuin tamman karsinassa ja kuskasin varusteet paikoilleen. Hevonen ei ollut kovinkaan paljoa hionnut, joten uskalsin harjata sen vielä huolella. Sitten siirsin harjapakinkin takaisin varustehuoneeseen. Kävin vielä rapsuttelemassa puoliunessa seisoskelevaa hevosta ja siirsin sitten ulkoisen olemukseni ensin tallipihalle ja siitä volvooni. Sitten kaasutin volvoni pois pihasta, mutta vannoin vielä palaavani.

_____

Njuu, aloitustarinani voivat olla järkytys. : DD

[chao]

Not-so-paranormal.

Kurkistelin Dinnan karsinaan tamman yhä kaivellessa purujen seasta viimeisiä heinänkorsia. Listan mukaan tamma olisi menossa tänään jo kahdelle tunnille, joten ratsastamisen pystyisi luultavasti tältä päivältä unohtamaan. Mutta voisinpahan kuitenkin laittaa tamman valmiiksi tuntia varten, saisin edes jotain tekemistä sen kanssa. Paloin halusta tutustua raudikkoon perin pohjin.

Astuin karsinaan taas hpötellen hevoselle niitä näitä säästä ja jokapaikan kolotuksista, jota vanhuus toi mukanaan. Dinna tuskin kuunteli, se oli keskittänyt kaiken huomionsa purujen seasta pilkottaviin heinänkorsiin, jotka sen oli välttämätöntä kaivaa esiin, ikäänkuin heinän säilöminen omaan mahaan olisi tamman elämäntehtävä.

Siirryin hevosen vierelle ja rapsuttelin sitä harjan alta. Punaruskeaa karvaa varisi karsinan lattialle ja pölyä liimaantui sormenpäihin saaden ne tummumaan.
"Hyh hyh kun olet paskainen. Kun säät vähän lämpenee niin sut kyllä mamma pestään." Tokaisin hevoselle - ehkä vähän turhankin suureen ääneen.
"Hyvä juttu, sitten mun ei tarvitse siihen vaivautua. Mutta tää oli lupaus ja se muistetaan!" Kuulin miehen äänen tallikäytävältä. Sitten loittonevat asekeleet, jotka siirtyivät taukohuoneen suuntaan. Huokaisin. No niin, sain itseni sitten sovittua siihenkin hommaan. Toivoin vain hartaasti, ettei Dinna pelkäisi tai inhoaisi vettä - en jaksaisi kamppailla tammaa vastaan vesiletkun kanssa.

Suljin karsinan oven perässäni ja siirryin varustehuoneeseen, josta koukkasin mukaani Dinnan harjat. Sitten matkasin takaisin karsinalle ja tempaisin oven auki. Dinna käänsi hieman korviaan suuntaani, mutta siihen tamman antama huomio sitten jäikin. No, siitäpä minä viis veisasin, vaan sieppasin käteeni kumisuan, jolla ryhdyin pyörittelemään tamman talvikarvaa irti sen kaulasta ja kyljistä.

Hetken sukaa pyöriteltyäni Dinnan silmät painuivat kiinni ja sen ylähuuli lähti roikkumaan kohti lattiaa tamman nauttiessa hieronnasta ja kutiavan talvikarvan irtoamisesta. Itse olin varmasti niellyt jo muutaman kilon pölyä ja karvoja, mutta mitäpäs tuo tosi hevosnaista haittaa. Käteni krampattua sukimisesta vaihdoin aseeni normaaliin harjaan. Sillä pyyhin irronneen pölyn ja karvat pois tamman päältä. Ja totesin, että se näytti nyt entistä kamalammalta, kun kaikki aluskarvan ja ihon hilse ja pöly pääsivät värjäämään tamman ei-niin-valmiin kesäkarvan likaisen harmaaksi. Työni oli siis toistaiseksi yhtä tyhjän kanssa ja Dinna näytti yhä vanhalta kaakilta. Huokaisin raskaasti ja siirryin puhdistamaan hevosen kaviot. Yritin toimia mahdollisimman nopeasti, Dinna ei oikein ollut jalkojen puunauksen ystävä.

Harjasin vielä tamman pään ja suljin sitten harjapakin. Että vihasin karvanlähtö-kautta, aivan yli kaiken. Työnsin pakin tallikäytävän toiselle puolelle seinän viereen ja siirryin takaisin varustehuoneeseen, josta koukkasin mukaani tamman satulan ja suitset. Dinnan varustaminen olikin nopea homma, neiti kun ei turhia vänkyile. Ehdin myös hetken supatella tamman korvaan kauniita sanoja, ennenkuin sen tuntiratsastaja tuli hakemaan sen. Luovutin tammat ohjat ratsastajalleen ja kompuroin hakemaan talikkoa ja kottikärryjä.

Siivosin tamman karsinan ja palautin siivoamisvälineet paikoilleen. Lakaisin myös tallikäytävän, koska olin niin taitavasti sonnalla ja puruilla sen sotkenut. Ja ehkä vähän karvatuppojakin levitellyt sinne tänne. Sitten nappasin harjapakin kainalooni ja matkasin pihamaalle.

Levitin kaikki harjat nurmelle ja kopistelin pakin tyhjäksi karvoista ja muusta liasta, jota olikin kertynyt melkoisesti. Kävin piikkisualla kaikki harjat läpi, kopistelin molemmat suat puhtaaksi ja pesaisin kaviokoukun ja pakin pohjan vielä saippuavedellä. Sitten lastasin harjat takaisin paikoilleen. Pitää kesäkuumalla pestä tamman harjatkin huolella, tuskin sitäkään oli vielä koskaan tehty...

Palautin harjapakin karsinan oven viereen ja painelin kentän laidalle seuraamaan tunteja. Irinan opettaessa oppi katsojakin uusia kikkoja ja paloin jo halusta päästä kokeilemaan niitä hevosen selkään. Tykkäsin seurata varsinkin vaativan tason koulutunteja, hevoset liikkuivat kokeneilla ratsastajilla niin sulavasti. Toisin kuin alkeistunneilla, joita en ollut kyennyt katselemaan muutamaan vuoteen - pelkään aina alkavani huutamaan itsekin ohjeita ratsastajille, enkä usko opettajien siitä pitävän.

Tuntien loputtua sain Dinnan ohjat käteeni ja talutin tamman talliin. Riisuin siltä varusteet, harjasin pehmeällä harjalla sen hionneet kyljet ja kaulan. Sitten jätin tamman rentoutumaan rankkojen työtuntien jäljiltä. Itse sen sijaan en rentoutunut, vaan suuntasin kaikkien varusteiden kera satulahuoneeseen. Laitoin harjapakin paikoilleen, laskin pieneen ämpäriin lämmintä vettä ja etsin käsiini sienen ja satulasaippuan.

Hankasin suitset ja satulan putipuhtaaksi, ja vesi olikin urakan päätyttä melkoisen tummanharmaan sävyistä. Kuivasin vielä molemmat varustukset löytämälläni pyyhkeellä ja pesin kuolaimet. Nostelin sitten tavarat paikoilleen - niputettuani suitset tietenkin - ja suuntasin takaisin Dinnan luo.

Tamma torkkui takamus ovelle päin, joten jätin sen omaan rauhaansa enkä tunkenut nokkaani karsinaan. Tokaisin tammalle vain heipat ja siirryin ulos tallista. Heilautin lähtöni merkiksi vielä kättäni Latulle, joka nosti leukaansa huomattuaan hulluna viuhtovan naisen parkkipaikalla. Sitten nousin volvooni ja kaasuttelin taas matkoihin - vain palatakseni pian takaisin.

// Ahhh et arvaa kuinka nautin tarinoittesi lukemisesta. :> Nää on niin kivoja, ja innolla ootan lisää. Mie oon vaan tainnu unohtaa missäkään mainita, että tuntilaiset saa itse varustaa hevosia jos tahtovat, on niitäkin jotka tulee vaan ratsastamaan.

[chao]

Can't be with you, can't be without you.

Hiippailin pimeään talliin hihitellen itsekseni. Olin ihan sekopää ja saisin varmasti satikutia, jos jäisin kiinni. Tai sitten en, ken tietää, ehkä voisin oluella ostaa tieni pois pälkähästä... Tai jos huonosti kävisi, niin tallin omistaja ei käyttäisi alkoholia ja olisin taas pulassa. Käänsin katkaisijaa ja talliin syttyivät valot.

Hevoset katselivat karsinoistaan hämmentyneinä, eivät olleet tottuneet että tähän aikaan kukaan enää hiippailisi tallilla, ne vain odottivat iltaruokiaan. Kurkistin Dinnan karsinaan ja sain hevosenhöngän naamalleni. "Hei vain sullekin." Tokaisin tammalle silittäessäni sen turpaa. Dinna hamusi kättäni, ja perttyi silmin nähden, kun se ei saanutkaan näpeistäni mitään syötäväksi kelpaavaa.

Dinna oli mennyt kaksi tuntia, mutta tahdoin vielä käydä tamman selässä - tällä kertaa ilman yleisöä ja yleisiä mielipiteitä, vain rennosti hevosen kanssa kahdestaan. Pujotin tammalle riimun päähän ja napsautin narun kiinni siihen. Sitten heitin karsinan oven levälleen ja talutin tamman käytävälle.

Ja jos mahdollista, Dinna oli vielä kauheamman näköinen kuin päivällä. Raskaasti huokaillen sidoin tamman kiinni ja kiirehdin varustehuoneeseen hakemaan tamman tavarat. Tiesin tekeväni virheen jättäessäni hevosen käytävälle kiinni ilman valvontaa, mutta koska olin nyt jo oppinut, että kun kääntyy kerran vasemmalle ja juoksee mutkan taakse, on varustehuoneessa puolessatoista sekunnissa. Ja muutama sekunti tavaroiden haalimiseen ja pari hassua sekuntia takaisin hevosen luo. Huokaisin helpotuksesta - Dinna oli hengissä ja ehjä.

Tammalle itselleen se ei ollut yllätys. Se lepuutti takastaan ja torkkui korvat lerppuen tallikäytävällä. Tosin se havahtui ja kiinnostui tekemisistäni kun läimäisin satulan ja suitset käytävän seinän viereen. "Jep jep tyttö, käydään vähän kokeilemassa, mutta rauhassa. Ihan vaan puoli tuntia, niin et rasitu liikaa." Vinkkasin hevoselle silmää ja naurahdin itselleni perään. Tosiaan, jonkun pitäisi tarkistaa lääkitykseni.

Harjasin tamman pikaisesti ja varustin sen melkoisella vauhdilla. Jännitykseni tarttui jo Dinnaankin, joka alkoi stepata käytävällä kiinnittäessäni kypäräni leukahihnaa. Se sai vinon hymyn nousemaan kasvoilleni, olimme Dinnan kanssa kuin murtovarkaat keikalla. Irrotin tamman riimusta ja talutin sen ulos. Mieti matkalla kentälle, että saisikohan sinne jostakin valoja.

Talutin tamman kentälle ja suljin portin. Tosin eipä tänne valoja tarvittu, täysikuu möllötti taivaalla ja loi aavemaista valoaan kentälle - kuin olisi ollut hyvin, hyvin kelmeä päivä. Lisää jännitystä tähänkin tunnelmaan, sitähän tästä puuttuikin. Talutin hevosen keskelle kenttää, heitin ohjat kaulalle ja laskin jalustimet. Muistinpa vielä kiristellä satulavyönkin, jonka jälkeen ponnahdin selkään. Vilkaisin vielä varuiksi ympärilleni, mutta tallinpiha oli autio, ja ainoa paikalla oleva valo oli minun talliin jättämäni.

Pyysin Dinnaa kevyellä pohkeen painalluksella käyntiin ja tamma vastasi nyt apuihini pehmeästi ja innokkaana vastaanottamaan. Aikataulunvaihdos taisi tehdä meille molemmille hyvää, koska tunsin itsenikin vireämmäksi.

Aikamme käveltyämme kerin ohjat lyhyemmiksi ja istuin syvemmälle satulaan. Herättelin tammaa puolipidätteillä ja suunnanvaihdoksilla ensin käynnissä ja sitten ravissa. Dinna vastasi apuihini pehmeästi ja tuntui paljon reippaamalta, kuin aiemmin. Ryhdyin ratsastamaan pohkeenväistöjä ja taka-osakäännöksiä, joilla saisin tamman takapään mukaan työskentelyyn. Eipä sitäkään harjoitusta tarvinnut kauaa tehdä kun jo tunsin raudikon pyöristyvän allani. Sen selkälihakset liikkuivat samaan tahtiin omien lihasteni kanssa ja hetken tunsin jopa ratsastavani. En enää ollut vain matkustaja, vaan teimme töitä tamman kanssa yhdessä. Miten ihastuttava tunne, voisin tottua siihen.

Teimme vielä ravipohkeenväistöä ja taivuttelin tammaa ympyröillä molempiin suuntiin, kunnes läähätimme molemmat. Samaan aikaan kännykkäni herätys piippasi, puoli tuntia oli kulunut, aivan kuten olin Dinnalle luvannut. En tosin ollut uskonut sen puolisen tuntia olevan minullekin näin raskas... Elämäni pisin 30 minuuttia, täytyy sanoa.

Annoin Dinnalle lepopitkät ohjat ja kumarruin rapsuttamaan sitä korvien takaa. No juu, en ihan yltänyt korvien taakse, mutta rapsutin tammaa harjasta ja se tuntui tyytyvän siihen. Oikeastaan Dinna vaikutti kovin tyytyväiseltä siihen, että ratsastus oli ohi ja se sai venyttää selkäänsä ja kaulaansa. Itsekin venyttelin jalkojani ja käsiäni, ennenkuin otin tamman kaartoon ja liuin liioittelun hitaasti alas selästä.

Nostaessani jalustimia hätkähdin ohutta kaikua joka kantautui jostain tallipihan suunnalta. Tasaista rytmiä, kuin jokin soitin, rumpu tai sen tyylinen. Pysähdyin kuuntelemaan. Ääni voimistui ja lähestyi. Nielaisin ja käännyin. Opettajatar Irina seisoi kentän portin ulkopuolella ja liioitellun suurella liikkeellä löi käsiään yhteen. Naamani valahti vitivalkoiseksi, voi paska, nyt tuli turpiin. Vilkaisin äkkiä olkani yli, mutta pakotietä ei ollut. Nostin siis ohjat pois tamman kaulalta ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia.

Portin kohdalla pysähdyimme.

Irina avasi meille portin ja siirtyi sivuun tieltämme. Sanaakaan sanomatta ja edes silmiin katsomatta talutin Dinnan puolijuoksua sisälle talliin. Oh nuts, oh nuts, oh nuts. Tunsin itseni ylä-astelaiseksi, joka oli juuri jäänyt rehtorille kiinni tupakoinnista... Ajatus hymyilytti, mutta jouduin nielemään hymyni. Nyt piti näyttää nöyrältä. Pujotin tammalle riimun kaulalle ja riisuin suitset. Kääntyessäni ympäri ripustaakseni suitset käytävän seinälle törmäsin Irinan läpitunkevan tutkivaan katseeseen ja meinasin heittää vetelät housuuni.

Tämä nainen oli pelottavampi kuin yksikään näkemäni kauhuelokuva. Uskoin täriseväni, mutten uskaltanut pudottaa katsettani käsiini nähdäkseni kuinka pahasti ne vapisivat. Tuijotin siis vain iäkkäämmän puoleista naista suoraan silmiin.

Hämmästyksekseni Irina ei näyttänyt vihaiselta, vaan jos en paremmin tietäisi, olisin sanonut, että nainen hymyili. En uskaltanut vieläkään liikkua, hah, en uskaltanut edes hengittää.
"Ajattelitko pyörtyä siihen?"
Irina risti kädet rinnalleen ja kohotti moittivasti kulmakarvojaan.
"Sisäänhengitys on melkolailla elämän perusta, minä en ainakaan soita neidille ambulanssia."
Kahmaisin ilmaa keuhkoihini niin että pihinä kävi ja tuntui kuin olisin juuri tukehtunut kieleeni.
"Mukava että päätit jäädä keskuuteemme." Irina jatkoi. "Ja bravo."
"Täh?" Suitset olivat pudota kädestäni ja tajutessani sen nappasin ne niin vauhdilla takaisin kouraani että löin kuolaimilla otsaani.
"Aijai-jai-jai..." Uikutin ja painoin käden otsalleni. Möhläilyni sai Irinan naurahtamaan halveksivasti. "Onneksi et ole hevosen selässä tuollainen tumpelo. Muuten olisin paljastanut sinut jo. Nyt saat tämän kerran anteeksi siitä hyvästä, että ratsastit hevosta allasi, etkä vain keikkunut mukana. Ja saat korvaukseksi tästä auttaa isäntää iltatallin kanssa."
"Täh?" Otsaani nousisi varmasti komea kuhmu. Tai ainakin mojova mustelma.

"Kylläpäs teillä onkin laaja sanavarasto." Irina tokaisi ja poistui sitten paikalta ennenkuin ehdin tehdä mitään. Jäin seisomaan tyhmän näköisenä (no siihen ei minulta paljoa vaadita) tallikäytävälle tyhjä katse silmissäni. Havahduttuani koomastani käännyin Dinnaan päin, joka oli kuin ajatusteni ruummillistuma. Tamman ilme kysyi suoraan: "Mitä juuri tapahtui? What just happened?" Se sai hymyn nousemaan kasvoilleni. Ripustin vihdoin turhan vaaralliset suitset seinustalle ja riisuin tammalta satulan. Suin sen vielä läpi, jottei kuivunut hiki jäisi kutiamaan. Sitten talutin Dinnan karsinaansa ja suljin oven sen perässä.

Nappasin satulan, suitset ja harjat mukaani varustehuoneeseen. Laitoin tavarat nätisti omille paikoilleen, toivoen ettei kukaan huomaisi, että niitä oli käytetty tuntien päättymisen jälkeen. Sitten suuntasin kulkuni rehuvaraston suuntaan. Onneksi seinustalle oli pykätty jonkinlainen ohje hevosten ruokinnasta ja sain niille väkerrettyä illan väkirehuannokset ja kuskattua heinän karsinoihin. Tasainen rouskutus täytti tallin kiikuttaessani ämpärit jokaisen karsinan eteen. Eipä olisi siinä 'isännällä' nyt paljoa hommaa.

Sammutin valot tallista ja suljin oven perässäni. Väkersin vanhasta pullokuitista lapun tallin oveen, jossa kerroin hevosten saaneen jo heinät, ja että väkirehut olivat valmiina karsinoiden ulkopuolella. Tosin en uskonut listojen olevan ajan tasalla, mutta ehkä Latu tarkistaisi ämpärit ennen kuin heittäisi ne hevosille. Sitten hiippailin varjoja pitkin murtovarkaan lailla autooni ja ajelin pois tallipihalta.

Tosin ajovalot laitoin päälle vasta, kun tallin ääriviivat katosivat peruutuspeilistä...

___ ______ ________

Njuu, mää kun kuvittelen aina Dinnalle itseään täynnä olevan tekstiiliratsastajan selkään, joka ei tahdo liata uusia saappaitaan, ni siksi se on toivonut, että tamma on valmiiksi kuntoon laitettu, kun tunti alkaa. :'DD Sen takia mää laittelen Dinnaa aina valmiiksi tuntia varten... Mutta kiva kuulla, että joku tykkää miunkii raapusteluista. :'D

Ja juu, täm on jo toinen tarina tänään, mutta kun suoni kukkii, niin sen on annettava kukkia. ;>

[chao]

Different perspective.

Hyppelehdin iloisena pitkin tallikäytävää. Tänään saisin liikuttaa Dinnan ihan luvan kanssa, tammalla ei olisi ainoatakaan tuntia tänään. Wupii! Riimunnaru keikkui käsivarrellani ja mieleeni kohosi väkisinkin laulu täti moonikasta tanssahdellessani Dinnan karsinalle.
"Hei mamsu, olekko nää palautunut?" Kurkkasin karsinaan ja Dinna kohotti turpaansa puhaltaakseen lämmintä ilmaa kasvoilleni... muutaman räkätipan kera. Yökh, kuinka runollista.

Astuin sisälle karsinaan ja napsautin narun kiinni tamman riimuun. Talutin hevosen käytävälle ja sidoin kiinni. Sitten etsin käsiini tutun ja turvallisen harjapakin, sekä tamman varusteet. Kaappasinpa mukaani myös pintelit, sillä olin suunnittelut ihka ensimmäisen maastolenkkini Dinnan kanssa. Jippijaijee ja sillattii. Ja taas kävin saman rumban lävitse kuin niin monena muunakin päivänä. Ensin reilu sukiminen, jotta pääsisin tamman talvikarvasta eroon tämän vuosisadan puolella. Sitten kovemmalla harjalla kaikenlainen muu sonta irti ja vielä viimeinen silaus pölyharjalla ja tadaa, tamma oli miltei valmis jo.

Kavioiden putsaus, jota Dinna hankaloitti tänään mahdollisuuksien mukaan. Tänään olikin sitten sellainen päivä, kun kavioihin ei ollut lupa koskea, eikä jalkoihin lupa tarttua. Meinasin kiskoa jo muutamat hiukset päästäni nostaessani samaa jalkaa viidettä kertaa ja saaden sen melkein varpaalleni Dinnan painaessa sen takaisin maahan. Okei, kärsivällisyyttä nyt muori. Tarrasin ehkäpä hieman vihaisena jo tamman vuohistpsusta kiinni ja roikotin siitä jalkaa ilmassa sillä aikaa, kun vauhdikkaasti putsasin kavion. Noin, homma toimii. Toistin saman vielä kolme kertaa, kunnes olin saanut kaviot putsattua ja tarkistettua, että neidin kengät pysyisivät jalassa. Vasemman takajalan kenkä vaikutti hieman löysältä ja se saattaisi tipahtaa kesken matkan... Täytyisi muistaa mainita asiasta jollekin, kun tulisin takaisin.

Varustin tamman ihan uudella innolla, käärin kauniin vaaleansiniset pintelitkin sille jokaiseen jalkaan. Enhän voisi antaa itselleni anteeksi, jos neiti satuttaisi koipensa matkan aikana. Painaessani oman kypärän päähäni ja pujottaessani hanskat käteeni jännittynyt hymy karehti kasvoilleni. Toivottavasti homma toimisi, enkä vaikka putoaisi tai emme jäisi auton alle...

Latu tallusteli ovesta sisään ja murahteli jotain huomenen kuuloista, mutta en mene vannomaan. Se saattoi ihan yhtä hyvin olla jonkin sortin haistattelua tai matematiikan kaava. Ja kellokin oli iltapäiän puolella... No, ehken edes halunnut tietää. Ilmoitin miehelle, että painun maastoon ja tämä neuvoi minulle mukavan kuuloisen reitin metsän siimeksessä. Hienoa, pienempi mahdollisuus jäädä auton alle, jos niitä ei ole lähimaillakaan. Ilmoitin samalla Dinnan löysästä kengästä ja tämä lupasi hoitaa asian. Se kuulosti hieman pelottavalta, mutta uskoin miehen tarkoittavan kengittäjälle soittamista.

Sitten irrotin tamman käytävältä ja talutin tallipihalle. Siinä kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Nappasin vielä varmuuden vuoksi oven vierestä löytämäni raipantyngän mukaani ja sitten ponnistin selkään. Dinna aisti selvästi päivän erilaisuuden ja kuopi maata innokkaasti.
"Ja täti on sitten kunnolla." Tokaisin hevoselle ohjatessani sen kohti metsäpolkua.

Lumet olivat sulaneet aikoja sitten, toukokuun alun aurinko pilkisteli muutaman pilvenhattaran takaa, vaikkakin kuusenlehvät varjostivat sitä parhaansa mukaan. Istuin rentona raudikon tamman selässä joka viiletti käymäjalkaa pitkin metsäpolkua. Taisimme olla kumpikin yhtä innoissamme maastoreissusta jatkuvan kentällä pyörimisen sijaan - ainahan vaihtelu virkistää. Ehdin katsella käynnin aikana hieman ympärilleni ja hoksasin, että maastoreittihän oli ihan merkattu: punaisia kreppipaperi-suikaleita oli sidottu muutaman metrin välimatkoin puiden oksiin. Upeaa, ehkei minunkaan suuntavaistollani voisi eksyä?

Polku tuli ulos metsästä hiekkaiselle peltotielle. Kesantopelloilta näyttivät, ehkä niitä oli joskus käytetty laitumina? Kohautin hartioitani ajatuksilleni ja kokosin tamman ohjastuntumalle. Ei tarvittu kuin kevyt maiskautus ja Dinna ravasi jo pää ylväästi pystyssä, sieraimet suurina ja korvat innosta eteenpäin sojottaen. Itse keventelin melko korkealle ja tamma sai näin raviinsa vieläkin enemmän lennokkuutta. Tunsin toisaalta itseni hitusen tyhmäksi, tässähän oli nyt kyseessä ratsastuskoulu-ratsu eikä mikään monté-hevonen... Hmm, no jaa, väliäkös tuolla. Annoin Dinnalle pidempää ohjaa, jotta se saisi ravata rentona. Koska sitähän maastoilu on, ennenkaikkea rentoa.

Dinna pörisi, muttei pelosta vaan innosta. Epäilin meidän lähestyvän laukkasuoraa. Jännitys valahti jaloihini jotka yhtäkkiä tuntuivat lyijynraskailta. Dinna heitti punaruskeaa päätään saaden hulmuavan harjansa muistuttamaan tulenlieskaa. Tamma oli innoissaan ja itsevarma, ja sen olotila tarttui pikkuhiljaa minuunkin. Pystyin rentoutumaan ja toden totta, hetken matkan päässä peltotie vaihtui vanhaksi metsäautotieksi. Tukeva hiekkapohja ja loiva ylämäki olivat varmasti jo laukkapätkää, joten herättelin tamman avuilleni puolipidätteillä, istuin syvälle satulaan ja pidätteen kautta annoin tammalle luvan laukkaan.

Ja siitäkös mamma innostui! Se ponnisti eteenpäin, kuin olisi ylittänyt estettä ja tempaisi niin sanotusti ohjat omiin käsiinsä. Olin vähällä jo hermostua ja pidätin yli-innokasta hevosta. Käänsin sen ympäri saatuani sen ensin hidastamaan. Ottaisimme noston uudestaan, nyt ehkä vähän rauhallisemmin. Kuvittelin tamman tekevän saman tempun jollekin aloittelijalle ja jonossa, siitä voisi tulla rumaa jälkeä.

Toinen nostomme oli hillitty ja Dinna kuunteli apujani. Mäen päällä, kun totesin suoran jatkuvan silmänkantamattomiin, annoin tamman irrotella ja heitin ohjat kaulalle nojautuen itsekin kevyeeseen istuntaan. Tunsin kuinka hevosen pää painui ja askel venyi. Maisema vilisti silmissä ja kevättuuli piiskasi kyyneleet silmiin. Uskoin niiden olevan onnenkyyneliä, mitäpä muutakaan.

Tuntui, kuin olisimme laukanneet pienen ikuisuuden, kun vihdoin tammasta irtoava hiki ja valkoinen vaahto saivat minut jarruttamaan sen raviin. Hevonen olisi voinut jatkaa laukkaansa varmasti huomiseen päivään asti, mutta en tahtonut kuluttaa sitä aivan loppuun, sillä kun olisi taas huomenna tiedossa työpäivä. Niinpä käänsin tamman ja suuntasimme ensin reipasta ravia ja sitten pitkän aikaa pelkkää käymäjalkaa takaisin tallille.

Liu'uin tallipihalla alas selästä ja nostin jalustimet. Dinnaa voisi hieman huuhtaista, olisi lämmin päivä tiedossa. Pilvet väistyivät auringon tieltä ja tuulikin oli rauhoittunut, aivan kuin se olisi juossut mukanamme itsensä uuvuksiin. Itse tunsin loistavani kuin naantalin aurinko taluttaessani hevosen talliin. Kiinnitin sen riimusta tallikäytävälle ja riisuin varusteet ja pintelit. Tarkistin myös takajalan kengän ja olin ollut aivan oikeassa: hurja laukka oli vaatinut veronsa - olimme menettäneet yhden omistamme.

Sandra käppäili talikon ja kottikärryjen kanssa paikalle.
"Päivät." Nuori nainen tokaisi suuntaani ja vastasin tälle moikat. Sandra silmäili meitä hetken ja häipyi sitten vauhdikkaasti jonnekin. Ei tosin mennyt kovinkaan kauaa, kun nainen jo tuli takaisin.
"Viritin teille vesiletkun tohon ulos, niin saat vähän huuhtaista sitä ennenku heität tarhaan."
"Kiitos, mulla kun ei olis ollut mitään hajua mistä olisin vesiletkun keksinyt..." Tokaisin ja heitin kiitollisen hymyn huulilleni. Sandra siirtyi siivoamaan Dinnan viereistä karsinaa ja ilmoitin vielä naiselle, että voisin itse siivota Dinnan oman karsinan. Sandra myöntyi asiaan helposti ja innokkaana.
Vein Dinnan varusteet paikoilleen ja talutin tamman ulos. Löysin vesiletkun, mutta en keksinyt miten saisi tuosta härpäkkeestä vettä ulos. Sandra oli vastaus rukouksiini.
"Täältä saa hanan päälle!" Nainen näytti satulahuoneen seinässä olevaa venttiiliä, jossa letku oli kiinni. Nainen käänsi venttiiliä oikealle ja vettä alkoi virrata ulos tummanvihreästä puutarhaletkusta.

Huuhtaisin pikaisesti Dinnan jalat ja ryntäät, mutta koska vesi oli varsin viileää, en uskaltanut kastella tammaa läpikotaisin. Huuhtaisin myös hikiset kohdat sen kaulalta ja sitten kävin sulkemassa vesihanan samalla kun talutin Dinnan takaisin tallikäytävälle. Kavioin varustehuoneesta hikiviilan, jolla kuivasin hevosesta suurimmat vedet ja sitten talutin varsin tyytyväiseltä näyttävän tamman tarhailemaan. Dinna löntysti keskelle tarhaa nuuhkimaan kohtaa, johon päiväheinät yleensä heitettiin. Ehei mamma, ei vielä ole sen aika. Mietin lähtiessäni jatkamaan matkaani takaisin tallin uumeniin.

Sandra oli jättänyt minulle talikon ja kottikärryt Dinnan karsinan ulkopuolelle, eikä hommassa kauaa nokka tuhissut. Toisaalta olihan sitä paskaa tullut elämänsä aikana lapattua, joten miksi viivytellä turhia? Toin vielä karsinaan annoksen uutta purua ja pesaisin vesikipon sinne pudonneista heinistä ja kauroista. Vein kärrit ja talikon paikoilleen ja venyttelin vielä tallipihalla antaumuksella, ennenkuin hyppäsin taas volvooni.

Tyytyväisin mielin ja raittiin ilman myrkytyksen saaneena surrailin pois tallipihalta.
See ya tomorrow, huusin mielessäni Dinnalle kääntyessäni risteyksestä kohti kaupunkia.

[chao]

We walking in the air...

Aah, takaisin tallilla. Astuin ulos volvostani ja seisoin hetken paistattelemassa päivää tallipihalla. Aurinko lämmitti jo mukavasti, nurmi alkoi vihertää ja orien keväästä innostuneet hirnahdukset täyttivät äänialaa ja rikkoivat hiljaisuutta. Niin, kukapa sitä luonnonrauhaa olisikaan kaivannut? Naurahdin mietteilleni ja näytin varmasti enemmän tai vähemmän sekopäältä hymyillessäni itsekseni samalla kun astelin tallin uumeniin.

Dinna olisi ulkona, joten voisi aloittaa siitä ei-kivoimmasta, mutta välttämättömimmästä hommasta ja siivota karsinan. Kaavin itselleni kasaan taas tutun arsenaalin: kärryt ja talikon, joiden avulla sain karsinan pikavauhtia puunattua. Uutta purua vielä vanhan tilalle ja tadaa, olin valmis. Vielä tavarat paikoilleen ja pikainen käytävän lakaisu (sotkisin sen kohta kuitenkin uudestaan) niin voisin lähteä nappailemaan erään punatukkaisen tyttösen tarhastaan.

Dinna ei menisi tänään, kuin yhden tunnin ja senkin vasta illemmalla, joten kerkeäisin hieman treenata neidin kanssa. Olin saanut jonkunlaisen auringonpistoksen ja olin varmasti ollut mupihumalassa, kun olin ilmoittanut itseni ja Dinnan tallin estekisoihin. Enhän ollut vielä edes kertaakaan hypännyt Dinnan kanssa... Juu, täytyykin pyytää terapeuttiani seuraavalla kerralla tarkistamaan lääkitykseni, jokin tässä nykyisessä mättää ja pahasti.

Hain tamman käytävälle ja suin, sekä harjasin sen puhtaaksi. En jaksanut ryhtyä puunamaan, olin liian täpinöissäni siirtymään esteradalle tamman kanssa. Niinpä se sai vain peruspuhdistuksen. Putsatessani kavioita yllätyin iloisesti: tammalla oli jokaisessa jalassa uudet, kiiltävät kengät. Wupii, enää meidänkään rivimme eivät olleet yhden vajaita. Varustin Dinnan ja kiinnitin sille jännesuojat etusiin. Sitten oma kypärä päähän ja esteraippa kainaloon ja matkaan! Siirryimme tyhjälle kentälle.

Suljin portin takananani ja pujotin tamman ohjat kyynärtaipeeseeni, jotta voisin koota joukon esteitä samalla kun pitelisin tammaa kiinni. Dinna seurasi kiltisti perässäni raahatessani joukon tolppia ja vielä isomman joukon puomeja kentälle, asetellen ne jonkinsorttiseksi radaksi ja nostaen puomit about puolen metrin korkeuteen. Rataan kuuluisi nyt kuusi estettä: yksi okseri ja loput tavallisia pystyjä. Rakensinpa radasta hieman kauemmaksi pienen jumppasarjan ja muutaman ristikon - näin niinkuin lämmittelyksi. Ja olin jo puolikuollut ja hiestä märkä. Mikä atleetti, haa haa, ehkä pikemminkin se kotleetti. Jätetään etleetin hommat Dinnalle. Pyyhin hikivanan otsaltani, kuntoni oli totta tosiaan päässyt rapistumaan ihan huomaamattani.

Nostin ohjat tamman kaulalle ja laskin jalustimet säätäen ne kolme reikää tavallista lyhyemmiksi. Tänään katsottaisiin miten hyvin pelaisimme yhteen, minulla oli takanani monen vuoden kilpailukokemus esteiltä, mutta Dinna olikin kouluratsu. Katsotaan, sanoi tohtori. Ponnistin tamman selkään ja tarkistin vielä kerran satulavyön kireyden, en tahtoisi sen päästävän irti hevosesta kesken loikan. Ei, ajatus ei tosiaan houkutellut. Mutta vyö oli yhä kireällä, joten aiheta huoleen ei ollut.

Dinna lähti käskystäni reippaaseen käyntiin lepopitkillä ohjilla. Se katseli korvat hörössä kokoamiani esteitä ja jokaista estettä ohittaessamme sen askel nousi asteen verran ylemmäs. Tamma oli selvästi innoissaan: toisaalta, olihan tämä taas vaihtelua sen arkirutiineihin. Tamman innostus tarttui minuunkin ja keräsin Dinnan tuntumalle. Tamma valpastui heti ja vastasi apuihini huomattavasti herkemmin. Jokainen puolipidäte meni läpi ja se asettui kulmissa - välillä vähän liikaakin. Dinna yritti viedä päätään alas kouluratsun tavoin ja pyöristää itseään "muotoon", mutta pyysinkin sitä istunnallani eteenpäin. Olin tottunut esteillä ratsastamaan hevosta eteen ja mieluummin ylös, kuin alas, enkä aikonut vielä luopua vakaumuksistani - varsinkaan kouluratsun kanssa. Vai oletko itse yrittänyt hypätä muodossa ja kootussa askellajissa?

Dinna pärkäshteli innoissaan sen ravatessa kaula rahtusen kaarella, turpa loivasti maanpintaa kohti osoittaen. Tamma oli halinnassani, mutta en tahtonut sen keskittyvän kouluratsastusliikkeisiin. Ehei, sen piti olla eteenpäinpyrkivä ja energinen (tosin siihen ei paljoa vaadittu tämän tamma-mamman kanssa) ja oli minun työni kanavoida sen lihasvoima takapäähän. Mutta tällä kertaa ideana ei olisi saada takapäätä työskentelemään tamman alla kunnolla, vaan saada peräpäähän räjähtävää voimaa, jonka avulla Dinna loikkailisi esteiden yli kepeästi kuin gaselli.

Ei tarvittu montakaan laukannosto-harjoitusta ja temponvaihdoksia, kun tamman takajalat rummuttivat sotaisaa tahtiaan takapuoleni alla valmiina räjähtämään. Kun Dinna oli kunnollla saatu lämpiämään tasaisella suuntasin tamman ensimmäiselle lämmittelyristikolle. Kavaletiksikin pieni este taittui ilman, että tamman edes tarvitsi kummemmin nostaa jalkojaan. Näky nauratti itseni lisäksi myös kentän laidalle kertynyttä väenpaljoutta, josta tunnistin Irinan, muutaman hoitajan ja olin tunnistavinani myös erään karvaisen ukkelin takarivistä, mutta en ollut varma, saattoi olla myös joku hoitajista... (kuka hoitajista tunnustaa olevansa karvainen ja miehekäs? Itseni lisäksi siis...)

Sitten keskittymistäni kaivattiinkin jo takaisin kentän aitojen sisäpuolella. Käänsin Dinnan hieman korkeammalle ristikolle, jonka tamma ylitti, kuin laiska lehmä. Dinnaa ei paljon kavaletit kiinnostaneet, se tahtoi hyppäämään, eikä harppomaan. Lämmittelläkseni kunnolla tamman selkälihaksia ohjasin sen vielä jumppasarjalle, jolla ei korkeutta ollut kuin muutama kymmenen senttiä, mutta koska väliin ei saanut mahdutettua yhtäkään laukka-askelta (hyppy->alastulo->hyppy uudestaan suoraan alastulo kohdasta, in case somebody didn't know.) niin joutui Dinnakin jo käyttämään hieman päätään. Ja tamman kettuilu matalille esteillekin loppui siihen. Annoin tamman keskittyä hyppäämiseen ja keskityin itse omaan istuntaani ja apuihini tammalle. Katse oli tärkein aseeni, mutta pitihän se tuntiratsun kohdalla varmistaa, että sen laukka ja laukan tempo pysyisivät tasaisina ja tamma eteenpäinpyrkivänä.

Lämmittelyesteiden jälkeen otin Dinnan raviin ja siitä käyntiin antaen sille hetkeksi pitkää ohjaa. Tamma pärisi kuolaa ja muita päästään irtoavia eritteitä ilman halki heitellessään päätään epäuskoisena. Aivan kuin Dinna olisi kysynyt, että tässäkö tämä oli? Mihin ne oikeat hypyt jäivät, dude? Mutta annoin tamman puuskutuksen ensin rauhoittua ja hien hieman kuivahtaa, ennenkuin siirsin sitä taas raviin.

Harjoitusravissa ja laukassa kevyt ja nopea lämmittely, ennenkuin suuntasin hevosen "oikealle" radalle. Dinna heitteli päätään niin että sen punainen harja hulmusi ja pureskeli kärsimättömänä kuolaintaan. Jouduin kuitenkin siirtämään tamman vielä hetkeksi käyntiin - olin nimittäin unohtanut missä järjestyksessä olin suunnittelut radan suoritettavan ja minun piti käyttää pieni hetki sen muisteluun. No, ratamestariksi minusta ei siis olisi, tuskin olisi hyvä ratamestarin piirre, että tämä unohtaisi, missä järjestyksessä rakentamansa rata tulisi suorittaa.

Kun ajatukseni radan suorittamisjärjestykseen oli taas selvä nostin laukan. Dinna suorastaan loikkasi eteenpäin saatuaan laukkakäskyn ja jouduin tekemään hevosen kanssa muutaman voltin saadakseni sen takaisin hallintaani. Tyttö oli hieman yli-innokas... Kun taas hallitsin tamman laukka-askelten pituutta ja tahtia pystyimme siirtymään kohti ensimmäistä estettä. Otin jättänyt okserin viimeiseksi, joten pystyin keskittymään ensin perusrataan. Muutama lähestymisemme olin päin peetä, käänsin hevosta turhan tiukasti, ja se pudotti. Okserille tamma pidensi askeltaan pyynnöstäni ja lennähti pienen pituusesteen yli leikiten.

Pelkäsin jo joutuvani tulemaan alas selästä nostamaan esteitä, mutta kentän laidalla Irina käskytti hoitajia nostamaan esteet puolestani ja puna lehahti kasvoilleni. Toisaalta, olisin valmis tekemään saman muille, mutta silti minua hävetti, tunsin olevani kuin erityiskohdeltu, vaikkei se ollut totta. Toisaalta muut hoitajat nostelivat esteet hymyssä suin nostaen peukaloita ylös ja huutelemalla, että hyvin menee ja hyvä siitä vielä tulee. Puna lauhtui hieman kääntäessäni Dinnan uudestaan radan ensimmäiselle esteelle.

Nyt rata meni paremmin, tokihan aikavirheitä virallisessa suorituksessa olisi tullut ja pari kolautusta meillä kävi - taas minun huonojen teideni takia. Mutta yksikään puomi ei pudonnut. Päätinkin lopettaa hyvään suoritukseen ja jäähdyttelin tamman. Yleisökin hälveni ymmärretyään minun lopettaneen. Jäähdyteltyäni Dinnan tulin alas selästä ja nostin jalustimet ylös. Löysäsin satulavyötä parilla reiällä ja siirsin taas ohjat kyynästaipeeseen. Dinna käveli loppukäyntinsä samalla kun minä raahasin estekaluston takaisin paikoilleen - kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Sitten talutin uupuneen tamman talliin ja kiinnitin sen käytävälle. Riisuin varusteet ja vein ne paikoilleen. Irrotin Dinnan tallikäytävältä ja talutin sen vesiletkun luo. Sandra käynnisti letkun meille, kun sattui kävelemään ohi ja huuhtelin tamman kaulan, ryntäät ja jalat. Pyyhkäisin suurimpia vesiä kädellä pois ja vein Dinnan karsinaansa. Kävin sulkemassa vesihanan ja hakemassa tamman uudestaan narun päähän. Olinpas torvelo, hevosethan tarhailivat tähän aikaan päivästä.

Talutin Dinnan siis takaisin tarhaansa, jonne tamma lönkytteli laiskasti. Toivottavasti se jaksaisi vielä illan tunnin, mutta toisaalta, eihän meidän treenimme ollut kestänyt, kuin hiemn yli tunnin ja tammalla olisi neljä tuntia aikaa palautua, joten miksei se muka jaksaisi? Hyvin se jaksaisi, vakuuttelin mielessäni suunnattessani takaisin talliin. Nyt tarvitsisin kahvia, ja onnekseni olin bongannut sellaista keittävän esineen taukohuoneesta.

Suuntasin siis taukohuoneeseen keittämään itselleni (ja kouralliselle hoitajia) terävät sumppikupposet. Päädyimme vielä juomaan kahvimme ulos. Istuskelimme raahamillamme muovituoleilla ja vastapuhjennella nurmikolla nauttien keväisen auringonpaisteesta. Joku miehentapainen käveli ohitsemme ja murisi jotain "Pyh, naiset..."- suuntaista käppäillessään kohti pihattoa.

Tosin meiltä tulikin yhdestä suusta äijän perään: "Pyh, miehet." Ja sitten jatkoimme tyytyväisinä auringonpalvontaamme.

[chao]

El stupido, quo?

Sí.
Olin varmasti todellinen typerys. Istuin taas Dinna selässä matkalla maastoon, mutta eihän se minusta normaalia typerämpää tehnyt. Ehei, vaan koska tykkäsin hypätä, mutta koska oli myös ihastuttava ilma maastoiluun päätin yhdistää nämä kaksi. Olin aikaisemmin päivällä reippaillut oikein olan takaa (jumantsuikka sentäs!) ja raknetanut maastoreitille muutaman maastoesteen, korkeutta abouttia 60 senttiä. Ja päätinpäs sitten lähteä niitä testamaan, onneksi Dinna ei taaskaan menisi kuin yhden tunnin.

Ja onneksi 112 oli helppo muistaa ja sairaala vain muutaman kymmenen minuutin ajomatkan päässä, joten jos ja kun putoaisin päälleni risuesteeseen, minut saataisiin nopsakasti sairaalaan, aivotärähdystä hoitamaan. No kylläpäs se ajatus huojensi oloani...

Dinna kuitenkin oli rauhallinen ja rento, suorastaan hyytelömäisen hyllyvän rento. Hyvä että tamma suostui liikkumaan eteenpäin, vaikka aikaisemmin se oli ollut aivan innoissaan maastoilusta. Noo, ehkä lämmin kevätsää uuvutti kenet tahansa, joka kantoi noin paljon ylimääräistä karvaa mukanaan. En ollut taaskaan saanut tammasta kuin muutaman hassun kilon irtokarvaa karstattua käytävälle. Dinnaan jäi ainakin viisikymmentä kiloa vielä talvikarvaa... Tuskin pääsisin siitä eroon ennen heinäkuuta.

Kävelimme melko pitkän pätkän hiekkatietä, ennenkuin tajusin kerätä ohjat käteeni ja pyytää Dinnalta ravia. Tuntui kuin tamman jalkoihin olisi kiinnitetty kaksipuolista teippiä, joka esti sen normaalin jalkojen nostelun. Hevonen laahasi jalkojaan perässään kuin huonosti rasvattu frankenstein. Tai muutaman kerran auton alle jäänyt zombi. Toisaalta itse näytin selässä varmasti viulunkielen pikkuserkulta jännitykseni takia, joten kompensoimme hyvin toisiamme.

Ravasimme letkeästi vartin verran, kunnes pääsimme metsän laitaan. Siellä pyysin tammalta laukkaa ja nousin jo valmiiksi kevyeeseen istuntaan. Varjoisassa metsässä Dinnankin pää kohosi (ja se näytti huomattavasti vähemmän laiskalta nautakarjan edustajalta) ja korvat siirtyivät sivuilta sojottamaan eteenpäin. Ja Dinnan huomattua ensimmäisen esteen (jos sitä siksi voi kutsua) tunsin kuinka askel venyi ja tahti kiihtyi. Annoin tamman itse määritellä hyppykohtansa ja vain myötäsin istunnalla ja ohjalla. Raudikko liiteli kepeän risuesteen yli helposti ja täynnä sanoinkuvailematonta riemua.

Hevosen innostus tarttui minuunkin ja siirryin matkustamosta ohjaamoon. Rauhoitin esteiden välillä tamman laukkaa, jottei se olisi viimeisessä hypyssä aivan kuollut. Hyppytilanteessa totesin kuitenkin, että minun on parempi vain istua tyytyväisenä business-luokassa tamman tehdessä työt. Dinna nimittäin hyppäsi paremmin, kun en ollut säheltämässä ja häiritsemässä sitä. Tosin kaatunut (ja puolilaho) puunrunko oli jäädä hyppäämättä, kun koivu nyt on melko pelottavan värinen puu. Tamma otti stopin ja vaikka istuinkin sen jälkeen kaulalla (sain vihdoin niistä korvista kiinni.) niin onnistuin kuin ihmeen kaupalla pysymään kyydissä ja saamaan itseni jopa takaisin satulaan. Jouduin käyttämään raippaa saadakseni Dinnan voittamaan koivunrunko-pelkonsa, mutta lopuksi esteestä mentiin yli jättäen jättimäinen ilmavara neidin jalkojen ja rungon väliin.

Palasimme rauhalliseen jäähdyttelytahtiin tallille ja kävelimme kentällä vielä Dinnan kuivaksi. Sitten laskeuduin selästä ja jäin seisomaan tamman viereen, kun seuraavan tunnin ratsastajat saapuivat - just in time! Ojensin iloisesti Dinnan ohjat sen ratsastajalle, joka kiitti kauniisti ja ponnahti kevyesti tamman selkään.

Minä poistuin siivoamaan Dinnan karsinan ja sitä kautta kotia kohti volvoni kyydissä. Ehkä emme kuolisikaan kilpailuissamme? Tai ken tietää,mitä vain voi sattua. Ja nimenomaan juuri sattua.

____ ____________

Haa! Vihdoin sen mittainen hoitotarina, jonka olisin jaksanut lukea, jos lapsi ei olisi alkanut itkeä juuri sopivasti. : DD

[chao]

It's your choice.

Tallipihalla oli todellista vilskettä, tuntilaisia ja hoitajia hyppi sinne sun tänne, Irina huuteli kentällä pukkoileville ratsukoille ja tallista kuului nälkäisten hevosten huutoa, niin että korvat soivat. Seisoin itse sormi suussa keskellä tätä kaikkea, kun en tiennyt mistä aloittaisin. Ja muutenkin moinen vilinä sai pääni pyörälle. Teki vain mieli istua niille sijoilleen ja odottaa että ihmiset kaikkoaisivat, mutta kauanpa saisin odotella. Niinpä suuntasin kulkuni kohti tallia.

Sandra oli ehättänyt jo siivota Dinnan karsinan ja sen tuntiratsastajakin tahtoisi epäilemättä laittaa tamman kuntoon. Ei siis mitään tekemistä, Dinna kun menisi kaksi tuntia tänään, enkä viitsisi rasittaa tammaa enää sen jälkeen - ettei tule ylikuntoa...

Voisinpahan edes harjata neidin! Niinpä kävin satulahuoneen kautta kaappaamassa tamman harjat ja tungin itseni Dinnan karsinaan.
"Hei mamsu." Tokaisin hevoselle laskiessani kumisuan sen punaiselle karvalle. Talvikarva alkoi nyt kaikota ja sen alta alkoi löytyä hevonen. Tosin vieläkään tamma ei ollut parhaimmillaan, mutta pysyin toiveikkaana. Suin tamman itsepintaisesti läpi yrittäen karstata mahdollisimman paljon irtokarvaa pois hevosesta. Onnistuinkin siinä mielestäni ihan kelvollisesti - Dinnan tunnisti jo kavioeläimeksi.

Sukimiseen kyllästyttyäni vaihdoin kovaan harjaan ja siitä pehmeään harjaan. Viimeistelin luomukseni pölyharjalla ja putsasin vielä kaviotkin. Tadaa, valmista tuli. Rapsuttelin omassa rauhassani tammaa otsatukan alta, kun Sandra pamahti karsinan ovelle.
"Cee, laitatko sen samalla kuntoon ku sen ratsastaja ei ehdi, ko tulee sen verran myöhässä?"
Toljotin tyttöä ensin epäuskoisena ennenkuin sain jonkinlaisen suomenkielisen lausahduksen muodostettua.
"Öö, joo tietty." Sandra oli ehinyt jo kadota ja totesin ettei järkeni pelannut tarpeeksi nopeasti tämän paikan normaalitahdissa pysyäkseen. Vaan eipä tuo itseäni haitannut, hulluilla oli aina hauskempaa... Eikun ei se ihan noin mennyt, no, hällä väliä. Siirsin ulkoisen olemukseni kaapimaan satulahuoneesta Dinnalle kuulvuat varusteet ja etsiydyin sitten takaisin tutulle karsinalle.

Dinna torkkui toista takastaan lepuuttaen, ei kovin innokkaan näköisenä lähdössä töihin, mutta aika harva meistä on. Varustin tamman ripeästi, kello oli jo miltei tasan, ja talutin sen kentälle. Joutessani tuntiratsastajaa odotellessa kiristin tamman satulavyön ja laskin jalustimet. Parkkipaikka oli kuitenkin tyhjä, eikä autonääniä kuulunut. Huokaisin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. Dinna hamusi hihaani ylähuulella uskaltamatta kuitenkaan tarttua siihen.

"Sen ratsastaja ei tuu!" Sandra huusi tallin ovelta ja Irina tämän kuullessaan kohotti minulle kysyvästi kulmaansa.
"Tuotko Sandra mun kypärän?" Huusin tallille päin, eikä mennyt nanosekuntiakaan, kun yli-reipas naikkonen oli jo kiikuttanut kypäräni minulle. Kiitin kauniisti ja painoin sen päähäni. Mittasin ja säädin jalustimet, varmistin vielä kerran satulavyön ja ponnahdin selkään. Mikä onni, pääsisin ihan kunnon tunnille, vou vii!

Ja mikä tunti se olikaan! Tuntui kuin olisin ollut Irinan silmätikkuna koko rääkin ajan (mikä on kyllä aivan uskottava ajatus...) ja minä olin aina se, jota käytettiin esimerkkinä, niin hyvänä, kuin huononakin. "Ei, ei noin, katsokaa miten Dinna ja Chao menevät!" "Ja tässä hyvä herrasväki näemme loistavan esimerkin miten pohjetta ei tule siirtää taaemmas, kiitos Chao." Olin revetä liitoksistani, mutta yritin parhaani mukaan totella Irinan ohjeita.

Lepokäynnissä päädyin venyttelemään Dinnan selässä ja muut ratsastajat - jotka olivat varmasti yhtä lopussa kuin minäkin - päätyivät seuraamaan esimerkkiäni. Irina piti meille vielä saarnan siitä, mikä tunnilla oli mennyt hyvin ja mikä hyvin huonosti. Otin palautteeni rakentavana ja minulle jäi tunnista hyvä mieli. Taputin innoissani Dinnaa Irinan todetessa että olimme kaikki jo melko hyviä ratsastajia.

Tulimme kaartoon ja laskeuduin alas tamman selästä. Autoin myös toisen tunnin ratsastajan sen selkään ja poistuin sitten katsomon puolelle. Sain muilta yleisönä nököttäviltä hoitajilta hyvää, mieltä kohottavaa palautetta ja jäin katsomaan näiden kanssa vielä toisen tunnin. Tuntien päätyttyä autoin tuntilaista Dinnan pois hoitamisessa ja avitin pikaisesti kiireistää Sandraa jakamaan hevosille iltarehunsa, ennenkuin suuntasin taas volvooni, jolla kaasuttelin rauhakseen pois. Ensi kertaan...

_______

Nää lyhenee kerta kerralta. :'D Alkaako ideat loppua? Oi mikä mielikuvitus, riitti peräti seitsemään tarinaan. :'DD Noo, ehkä keksin seuraavalle kerralle jotain todella jänskää...

[chao]

Osallistuttiin Dinnan kanssa KERJ:n. :> Tuotosluokkaan.

Ja voitettiin koko hela tide! : DD ollaan aika karuja.

Syvästi pahoittelen teoksen laatua, jouduin tosiaan käyttämään kameraa, koska skannerini sanoi työsopimuksensa irti ja hyppäsi lattialle. Korjausmies päästi vanhan ystäväiseni kärsimyksistään, eikä toistaiseksi rahaa uuteen ole, joten jotta tämä raapustus kerkesi ajoissa se piti kuvata. Muut kuvat tulevat ilmestymään äiskän skannerin kautta. :> ... sitten kun tulevat. :'D

[chao]

Relax honey, there's nothing to worry about. (kisapäivän tarinaa...)

Edellisenä iltana töideni jälkeen oli sitten pärähtänyt mieleeni, että kappas, meillähän olisikin huomenna Dinnan kanssa yhteisen aikamme ensimmäiset kilpailut, kenttäkilpailut. Enpäs sitten vaikeampia enää löytänytkään. Ja sen ajatuksen jälkeeni mieleeni tuli, ettei Dinnaa oltu vieläkään pesty. Ja sitten muistin taas seuraavan päivän kilpailut ja kiirehdin tallille.

Sandran kanssa pesimme ja puunasimme tamman läpikotaisin. Loputkin talvikarvojen rippeet varisivat paskaisen veden kanssa alas tamman kupeita. Suihkuttelin ylimalkaisesti letkulla Dinnaa, joka tuntui vähät välittävän jostakin niin normaalista, kuin vedestä ja pesemisestä - onneksi. Työnsin tammalle verkkoloimen vielä niskaan ja kävelin sitä tunnin verran kuivaksi maastossa talutellen. Sitten pesin vielä tamman hännän, selvitin harjan ja hännän ja vieläpä letitin molemmat valmiiksi huomista varten.

Aamulla aikaisin olin harjaamassa Dinnaa kilpakuntoon. Työnsin sille fleece-loimen ja kuljestusuojat päälle, ennenkuin talutin sen traileriin repimään täyttä heinäverkkoa onnesta soikeana. Sillä aikaa pakkasimme Sandran kanssa auton. Latu oli suostunut kuskaamaan meidät kisapaikalle, vaikka olisin voinut itsekin ajaa. Pelkää varmasti trailerinsa puolesta. Sandra oli suostunut kisahoitajakseni ja niille hoitajille, jotka suostuivat ja ehtivät auttamaan, oli jätetty tehtävä-lista ilmoitustaululle. Sitten vain itse kyytiin ja matkaan.

Auto kaarsi Heijastuksen pihaan ja tunsin kuinka perhoset vatsassani pääsivät irti. Suuntasin ensimmäisenä wc:n puoleen, Sandra lähti ilmoittamaan minua ja maksamaan ilmoittautumista. Latu etsi parkkipaikkaa yhdistelmälleen. WC oli tyhjä. Tuijotin peilistä omiin silmiini, joista kuvastui pieni, alkava pakokauhu. Mitä hittoa olin tekemässä? Laskin lavuaarista kylmää vettä, jolla pesin naamani. Hengittelin hetken lavuaariin nojaten, huusin hetken kirosanoja (purin jännitystä ;>) ja stten suuntasin auttamaan Dinnan purkamisesta traikusta.

Olimme hetkessä valmiit lämmittelyyn. Ensimmäisenä olisi vuorossa koulukoe, joka jännitti itseäni eniten. Tosin Dinnalta helppo cee onnistuisi vaikka silmät kiinni, enkä itsekään ollut sen huonompi, mutta kisatilanne tottakai jännittää. Lämmittelyssä Dinna lönkytteli eteenpäin kaula pitkänä, kuin jokin reumainen märehtijän tapainen. Se sai muutaman muun ratsastajan suun kääntymään voitokkaaseen hymyyn.
"Cee hei, haloo jumalauta, Nyt ryhtiä!" Sandra kiljahti lämmittelyn aidalta ja ajatukseni palasivat jojon lailla, salaman vauhtia takaisin päähäni. Keräsin ohjaa tiukemmaksi, istuin syvemmälle satulaan ja kokosin Dinnaa puolipidätteillä alleni. Tamma alkoi kehrätä käynnistyessään ja sen selkä pyöristyi takapuoleni alla. Se alkoi taipua ja totteli herkästi antamiini apuihin. Tämähän on aivan arkipäivää, nyt loppui haahuilu, muistutin kipakasti itseäni pyytäessäni Dinnaa väistämään pohjettani. Hymyt muiden ratsukoiden joukosta laimenivat tai hävisivät kokonaan... Sitten meidät kutsuttiin radalle.

Helppo C nyt on aina helppo C, se todellakin meni kummaltakin meistä ihan silmät kiinni, kunhan vain muistimme keskittyä. Sitten alkoikin valmistautuminen rata-esteosuudelle, nämä olivat kuitenkin yksipäiväiset, joten tahti olisi aivan käsittämätön. Toivoin totisesti että Dinna jaksaisi koko radan, esteet olisivat kuitenkin 80cm korkeita, hieman korkeampia kuin mihin tamma itse oli tottunut.

Rata oli vaikea. Tiukat kaarrokset olivat isolle hevoselle vaativia, vaikka esteiden yli se pääsikin. Saimme yhden virhepisteen, mutta eipä radalla ollut kuin yksi puhdas suoritus. Olimme esteradan jälkeen toisena tilastoissa ja odotimme pääsyä maasto-osuudelle. Maastoesteitä, hmmm, katsotaan mitä Dinna tykkää. Kotona se oli ollut innoissaan, toivottavasti se olisi nytkin.

Ja lähtölippu heilahti. Me lähdimme matkaan rauhallisessa laukassa, hyppäsimme puhtaasti kaksi ensimmäistä kaatuneista puista tehtyä estettä ja sitten suuntasimme metsään, jonne rata jatkui. Lisää tukkeja, puhtaasti yli, ei mitään hätää vielä.

Olin pudota selästä hevosen lyödessä yhtäkkiä jarrut pohjaan.
"Mitä hittoa?" Ehdin huutaa, kunnes tajusin sen itsekin. Polun keskellä seisoi vihainen, selvästi häiritty haisunäätä, joka ei tosiaan näyttänyt pitävän meistä. Käänsin Dinnan salamannopeasti ympäri ja laukkautin sitä muutama kymmenen metriä taaksepäin. Pysähdyimme odottamaan, josko näätä lähtisi tiehensä ja sydän kurkussa olin jatkuvasti valmis pakenemaan, mikäli pieni metsäneläin ei pitäisikään ajatuksesta poistua radalta.

Onneksi minun ja Dinnan ei tarvinnut paeta enempää, vaan näätä luikki tiehensä ja pääsimme suorittamaan radan loppuun. Loput esteistä, joita olin panikoinut, menivät heittämällä yli. En voinut lopettaa nauramista ja rentouteni tarttui hevoseen, joka hyppäsi rennosti ja innoissaan kaikki eteen tulleet esteet. Saimme parhaimman ajan maasto-osuudelta.

Kävelin Dinnan kanssa jäähdytelläkseni tammaa, kunnes meidät kutsuttiin palkintojen jakoon. Olin onnesta soikeana, ja minua yhä hymyilytti kohtaamseni näädän kanssa. En ollut ehtiä kertoa vielä Latulle tai Sandralle, miksi hymyilin niin ovelasti, joten näytin varmasti enemmän tai vähemmän pimeältä ratsastaessani Dinnan kentän keskelle.

Sinna sai kauniin, sinivalkean ruusukkeen suitsiinsa ja minä sain onnittelut ja uuden satulahuovan tammalle - valkoisen, tikatun kisahuovan. Jees, kyllä kelpaa. Latu juoksi katsomosta hakemaan huovan, mutisi jotain että minun olisi helpompi viedä kunniakierros ilman sitä. Uskon kuitenkin äijän vain halunneen huovan itselleen, tuskin näkisin sitä enää.

Vaan kaikki pahat ajatukset karsiutuivat pois, kun käsky kävi: "Kunniakierros oikeaan." Kuului ääni kaiuttimista.

Dinna kääntyi innoissaan niiltä sijoiltaan laukkaan ja tuulen tuivertaessa tamman harjassa tajusin, että olin maailman huonoin letittäjä, jolla oli maailman paras hoitohevonen.

//Tosi hienoa että uskaltaudut kisaamaan ulkopuolisillakin talleilla Dinnalla, ja vielä hienompaa että sain siitä kuvankin! Laittelen heti Dinnan sivuille. :)

[chao]

This is a baaaaad-baaad day...

Pitelin tammaa ohjista kentän portin edessä. Dinna katsoi kentälle rentona, suorastaan tylsistyneenä, enkä itse ollut sen energisemmän näköinen. Tunti kentällä oli juuri loppumassa ja Dinna olisi vuorossa seuravaaksi. Sen tuntiratsastaja etsi itselleen yhä kypärää tallissa, joten olin lupautunut pitelemään tammaa sen aikaa. Tuntilainen oli myös laittanut tamman valmiiksi ja Dinna menisi kaksi tuntia, joten en pääsisi tänään selkään. Ja varmasti viimeinen tuntilainen tahtoi itse hoitaa tamman pois.

Tulin siis tänään tallille vain siivoamaan karsinan ja katsomaan, että neidilläni olisi kaikki ok. Toisaalta, olin melkoisen väsynyt vielä kaikkien kilpailujen aiheuttamasta stressistä, joten tuskin olisin jaksanutkaan keskittyä tamman ratsastamiseen. Dinnalla ei ollut energisyyden kanssa muuten mitään ongelmia, mutta tamma nyt vain näytti siltä, kuin olisi voinut nukahtaa tylsyydestä.

Tamman ratsastaja otti ohjat käsistäni ja minä siirryin talikkoni ja kärryjen kanssa lappamaan paskaa sisätiloihin. Eipä tosin yhden karsinan siivoamiseen kauaa mennyt ja tylsyyksissäni pesin vielä neidin vesikipon, ennenkuin siirryin ulos karsinasta. Lakaisin tallikäytävän ja sitten hivuttauduin kentän vierelle kuuntelemaan hetkeksi tuntia. Todetessani sen, että voisin nukahtaa siihen kevätaurinkoon Irinan tasaisen juputuksen kaikuessa taustalla, päätin nousta ylös ja lähteä kohti kotia. Ehkä olisi hyvä aika ottaa kaikki irti vapaapäivästä ja nukkua vähän ressiä pois...

Volvo akasutti pihalta pois, vain palatakseen pian uudestaan - hieman virkeämpänä.

____________

Nää tarinat alkavat kuvastaa todella paljon todellisia olotilojani, pahoitteluni siitä. n___n

Arg näitä lyhyitä tarinoita, mutta välillä se hyvältä kuulostava aihe ei enää tekstinä näytäkään hyvältä ja kun pää on valmiiksi tyhjennetty inspiraatiosta ei jäljelle jää, kuin raato, josta sitten tulee luotua peräti kymmenen lausetta...

Noo, kunhan saan noista estekisoista väkertämäni sarjakuvan valmiiksi, niin katsellaan sitten, miten saan taasn mielikuvituksen kukkimaan! n___n vai saanko ollenkaan... 0_o"

[chao]

Dare to fly in darkness?

Hiippailin taas iltamyöhällä tallille ja kirosin mielessäni yli-kiireistä päiväaikatauluani, jonka takia en ollut ehtinyt tulla Dinnaa päivällä tapaamaan. Tamma oli onnekseni mennyt vain yhden tunnin tänään, joten luvassa oli ratsastusta. Suunnitelin jo mielessäni mukavaa maastoreissua, nyt kun iltasääkin oli jo lentoa ja antoi osviittaa kesään, vaikka taivas olikin tumma. Onneksi sentään pilvet eivät varjostaneet mielialaani, vaan kirkas tummansini alkoi tuikkia pienistä tähtösistä ja äidyin melkein tunteelliseksi vaappuessani kohtia tallia.

Dinna katseli uteliaana karsinastaan kun raahasin tallikäytävän taa täyteen kaikenlaisia hevostarvikkeita harjapakista satulaan ja ratsastuskypärään. Kaivelin aikani tallin kätköjä ja löysin jopa heijastinsetin, joka tosin näytti issikka-kokoiselta, mutta saisi kelvata. Vaikkei näin korvessa varmasti olisi auton autoa, saatika mitään muutakaan muulla kuin kauramoottorilla käyvää konetta. No, enpä silti suostuisi pimeään iltamaastoon ilman heijastimia.

Otin Dinna käytävlle ja harjasin tamman punaisenruskean karvan kiiltäväksi. Talvikarvaa ei tammalta löytynyt enää kuin mahan alta ja kainaloista, joten pystyn hyvillä mielin sanoa, että olen saanut urakkani melkolailla päätökseen - Dinna on klanittu kesää varten. Puin tammalle heijastimet, joita se ihmetteli melkoisesti, sekä normaalit ratsastusvarusteet. Painoin kypärän omaan päähni, heitin heijastinliivin niskaani ja talutin tamman ulos.

Toukokuisen yön viileys hulmahti poskilleni astuessamme ulos tallinovesta. Ilma oli raikas, muttei kylmä. Tosin olin varannut taas paksun tallihupparin niskaani, joten en varmaan tuntisi kylmää, vaikka olisi kymmenen astetta pakkasta... No, hälläpä väliä. Dinna nuuhki innoissaan tummaa yöilmaa ja pörisi kärsimättömänä, kun mittailin jalustimia oikean pituisiksi ja kiristelin satulavyötä. Sitten ponnahdin tamman selkään ja käänsin sen turvan kohti maastoja.

Dinnan käynti piteni, kun pääsimme tallipihasta pois ja sen liikkeitä oli helppo seurata. Istuin rentona tamman selässä antaen sen kävellä pitkin ohjin ja katsella ympärilleen. Dinna oli pirteän valppaana, muttei onneksi säikkynyt, vaikka joka toisesta pusikosta lähtikin jokin eläinkunnan edustaja liikkeelle. Päästyämme leveälle metsätielle kiristin ohjia ja pyysin tammaa raviin.

Dinna hypähti innoissaan eteenpäin ja sen ravin liitovaihe tuntui kestävän ikuisuuden. Tamma oli selvästi innoissaan öisestä maastolenkistä - kaipa sekin toi jonkinlaista vaihtelua, kun ei nähnyt eteensä... Minä taas luotin tamman näköön, koska itse en erottanut, kuin vaalean hiekkatien hempeät ääriviivat tummaa nurmitaustaa vasten. Dinna onneksi tuntui tietävän, minne olimme menossa ja se oli hyvä, koska minä en tiennyt.

Ravasimmme rentoa ja rauhallista raviamme jonkin aikaa, en tiedä tarkalleen kuinka kauan, olin menettänyt ajantajuni aikoja sitten. Tulimme ulos metsästä suuren pellon reunaan. Kyntämätön pelto näytti vakaasti kesannolta ja mietin, rohkenisinko yllyttää tamman laukkaan. Sitten päähäni pälkähti, ettei yhdestä laukasta tulisi niin paljon haittaa kuitenkaan, eikä kukaan näkisi kun kerran pimeässä hilluin. Niinpä pyysin tammaa siirtymään pellolle.

Dinnalle pelto tosin tuntui olevan tuttu paikka, se suorastaan tärisi kärsimättömänä, kun ei saanutkaan laukkakäskyä samantien. Päästin sen piinastaan, nojasin jalustimille, siirsin käsiäni eteenpäin, jotta tammalla olisi edessä tilaa liikuttaa kaulaansa ja sitten maiskautin lähtömerkiksi.

Dinna ei heti tajunnut, mitä ajoin takaa ja mahdoin näyttää tolvanalta seistessäni perse pystyssä hevosen selässä, joka tönötti paikoillaan tietämättä mitä tehdä. Onneksi oli kuitenkin pimeää, eikä minua voinut nähdä, joten ainoa, joka minulle olisi nauranut, olisin ollut minä itse, mutta siinä tilanteessa nauraminen ei ollut ensimmäinen reaktioni. Maiskautin uudestaan ja vihdoin blondiksi syntynyt tamma sai viestin piuhojen päähän asti - ja se tajusi mitä siltä pyydettiin.

Punainen hevonen syöksyi eteenpäin. Sen kaviot piiskasivat maata, kuin joku olisi hakannut ruoskalla tahtia. Punainen harja loimusi vinhana tuulessa, kuin rauhaton tulenlieska varomattoman uhrinsa ympärillä. Istuin tamman selässä ja mukauduin sen laajoihin, nopeisiin liikkeisiin. Dinna nautti vauhdista täysin rinnoin ja hetken aikaa uskoin, etteivät tamman jalat koskettaneet maata enää laisinkaan.

Punainen hevonen oli kasvattanut siivet ja kiisi liitäen halki toukokuisen pellon. Odotin meidän jo päätyvän tähtitaivaan tuolle puolen, mutta löysimmekin itsemme vain toisesta päästä pellon reunaan. Karu pudotus todellisuuteen. Tamma puuskutti höyrypilviä viileään yöilmaan näyttäen kuin riivatulta, hien kiiltäessä tähtien valossa sen kaulalla ja kupeilla. Itse puuskutin selässä, kuin olisin tullut juuri lenkiltä ja taputin innoissani hevosta, joka oli vähintään yhtä innoissaan, kuin minäkin.

Ravasimme rauhallisessa tahdissa pellon toiseen päähään ja matkan metsää, kunnes siirsin Dinna käyntiin. Annoin tamman kävellä hikeään kuivaksi ja hengitystään tasaisemmaksi koko loppumatkan tallille. Olihan siinä taas kokemusta kerrakseen. Tallipihalla liu'uin alas Dinnan selästä, nostin jalustimet ylös ja talutin pikku hiljaa treenistään palautuvan tamman talliin.

Riisuin Dinnan ja itseni varusteista ja harjasin tamman huolella. Pyörittelin sukaa kuivuneen hien kovettamalla karvalla ja naureskelin tamman venyvälle ylähuulelle.
"Varo vaan mamma, pudotat sen vielä." Tokaisin tammalle, kun sen ylähuuli valui jo reilusti alahuulen yli kohti lattiaa. Putsasin vielä kaviot ja kylmäsin linimentin kanssa, ihan vain varmuuden vuoksi, tamman jalat, ennenkuin päästin sen karsinaansa. Samassa sekunnissa neiti oli jo kyljellään puruissa ja piehtaroi niin antaumuksella, että seinät vain kolisivat. Naurahdin tammalle ja jätin sen nukkumaan. Vein kaikki tavarat vielä omille paikoilleen ja lakaisin tallikäytävän, ennenkuin suuntasin taas kohti kotia. Ehkä huomenna ehtisin tulla katsomaan tammaa päiväsaikaan...

[chao]

Jumping above the sky...

Siivoilin Sandran kanssa karsinoita joutessani. Dinna saisi sulatella päiväheinänsä rauhassa, tamma ei muuten pääsisi suunnittelemieni esteharjoitusten yli unissaankaan. Ajatus sai hymyn kasvoilleni.
"Kyl sä oot outo muija, ei tää siivous noin hauskaa oo..." Sandra tokaisi huomattuaan typerän virneeni naamalla.
"Kui niin?" Tokaisin viattomana ja viskasin kasan sontaa kärryihin. Sandra tuhahti ja lähti kuskaamaan täyttä kärryä kohti lantalaa.
"Kaikenlaisia sekopäitä tännekin päästetään..." Nainen mutisi mennessään ja sai minut virnistämään entistä typerämmin. En olisi voinut olla enempää samaa mieltä.

Tallin siivouksen loputtua raahasin Sandran pystyttämään kanssani kentälle esteitä. Ja melkoisen radan saimmekin aikaan! Tosin esteet jäivät tarkoituksella hieman matallammiksi, tahdoin vain kohottaa Dinnan itsetuntoa hyppäämisen suhteen, joten tamman olisi tarkoitus myös päästä esteistä helposti yli. Korkeutta oli vain puolesta metristä kuutenkymmeneen senttiin, joten tamman pitäisi päästä niistä yli helposti. Varsinkin kun kiperiä mutkia ei ollut ja etäisyydet muutenkin todella pitkiä.

Läpsäytimme Sandran kanssa kädet yhteen urakan lopuksi ja totesimme yhteen ääneen tarvitsevamme virkistettä. Kohti hoitajien huonetta siis, janoinen kansa kaipasi juotavaa.

Astuimme huoneeseen ja vilkuilimme ikkunasta esterataamme.
"Looking good." Sandra tokaisi lyödessään mehulasit pöytään. Ei mennyt kuin nanosekunti ja kupit oli tyhjennetty. Kuin juomakisassa ikään. Sandra sanoi tulevansa nostelemaan pudottamiamme esteitä kentän laidalle ja sai siitä hyvästä tyynystä poskeensa. Poistuin murhanhimoisesti muristen paikalta ja jätin Sandran hihittelemään yksikseen täyttäessään veispulloja itselleen kentänlaidalle. Me pudoteta ainuttakaan, perhana... Mietin napatessani narun kouraani ja suunnattesani tarhoille päin.

"No niin mamselli, nyt on päiväruoka sulanut." Tokaisin punaiselle tammalle astuessani tarhaan. Dinna nosti päänsä kevään alkunurmesta ja jäi - onneksi - seisomaan paikoilleen. En olisi jaksanut jahdata tammaa metriäkään, joten oli onneni että se antoi kiinni niin helposti. Riimunnarun lukko päästi kliks-äänen napsahtaessaan kiinni tamman riimuun ja sen jälkeen suuntanamme olikin talli.

Dinna oli pikavauhtia valmis ja tamma sai jopa jännesuojat etujalkoihinsa, ennenkuin suuntasimme hiekkakentälle. Onneksi yöllä oli satanut niin kenttä ei - toivoman mukaan - pölyäisi... Ainakaan kovin pahasti. Nousin tamman selkään ja Sandra sulki portin perässämme. Lähdimme kävelemään vasempaan kierrokseen ja Dinna tuntui tahmealta, kuin tukkaan juuttunut purkka. Tammaan oli selvästi tarttunut keväisen auringon tuoma yleinen laiskuus - kuten meihin kaikkiin.

Aloitimme lämmittelyn, mutta tamma tuntui niin tahmealta että keskeytin sen melkein heti. Sandra kipaisi meille raipan ja sitten jatkoimme taas suoritustamme. Nyt Dinnaankiin saatiin liikettä ja energiaa, kevyt napautus pohkeen taakse sai tamman heräämään ja suorastaan syöksähtämään eteenpäin. Perhana, tämähän olikin tosissaan... Tuntui tamma sanovan ravatessaan korvat taaksepäin käännettyinä. Keventelin ravin tahdissa ja taivuttelin Dinnaa puolelta toiselle. Teimme runsaasti voltteja ja muita ympyröitä ravissa ja laukassa, tahdoin saada tamman taas ratsastettua eteen ja ylös ja kun Dinna tuntui olevan melko hyvin pohkeen ja kuolaimen välissä ohjasin sen ensimmäiselle esteelle.

En olisi ikinä odottanut moista, Dinna katsoi estettä ja juuri ponnistusvaiheessa veti liinat kiinni ja sellaisen sliding stopin, että moni quarteri olisi ollut kateellinen. Vauhdin melkein kokonaan pysähdyttyä tamma oli jättiloikan oikealle kääntyen samalla 180 astetta - ja vauhdilla! Roikuin tamman kaulassa kiinni kuin henkeni edestä. Jalustimet heiluivat irrallaan siellä täällä tamman kuljillä ja yritin saada jonkinlaista otetta satulasta jotta saisin itseni takaisin sinne. Dinna jatkoi päätöntä laukkaansa välittämättä minun epätoivoisista ponnisteluistani pysyä mukana.

Tulin hetken kamppailun jälkeen siihen tulokseen, etten pääsisi takaisin tamman selkään ja kiskoin ohjista minkä pystyin saadakseni hevosen hidastamaan. Juri kun otteeni tamman kaulasta kirposi se pysähtyi täydestä laukasta niille sijoilleen. Tipahdin selälleni maahan, mutta onnistuin pitämään ohjat käsissä. Dinna tosin ei olisi sitä kaivannut, se nuuhki välinpitämättömänä hiekkaa vieressäni ja näytti viattomalta, kuin pieni kerubi.

"Ooksä okei?" Sandra huusi nauruaan pidätellen katsomosta. Vilkaisin muijaa murhaavasti, joka sai tämän repeämään täysin. Sandran nauru raikasi autiossa tallissa asti ja sai minut alistumaan kohtalooni. Olin pudonnut. Puistelin ylöspäästyäni hiekat vaatteistani ja hyppäsin takaisin Dinna selkään. Heino alku kesälle, kuvittelin mielessäni mustelmat, jotka olin saanut, en niinkään putoamisesta, vaan tamman mukana roikkumisesta. Huokaisin, keräsin ohjat käteeni ja pyysin tamman raviin.

Nostin ennen estettä laukan ja ohjasin tamman samalle pystylle, kuin josta olimme äsken yrittäneet päästä yli. Tai minä olin. Mutta nyt Dinna oli selvästi saanut pelleilystä tarpeekseen, totesi vissiin että nyt oli liian kuuma juosta ihmisiä karkuun. Tamma koikkelehti matalien esteiden yli kuumissaan ja heitellen hikeä matkan varrelle melkoisia lammikoita. Lopetimmekin hyppy-yrityksemme melko nopeasti ja aloitimme jäähdyttelyn.

Kävelin tamman maastossa kuusien varjossa kuivaksi ja laskeuduin maanpinnalle jo toisen kerran tänään tallipihalla. Tällä kertaa jalat edellä ja täysin tarkoituksella. Nostin jalustimet ja talutin Dinnan talliin. Riisuin tamman pikavauhtia ja suin sen vielä läpi, jottei kuivunut hiki jäisi kutiamaan ja hankaamaan. Sitten viskasin neidin nopeasti tarhaan, ja se vietti ensimmäisen vartin siellä tankkaukseen. Kiitin mielessäni automaattisia juomakippoja, olisin saanut muuten käsin raahata 150 litraa vettä tammalle.

Palattuani talliin lakaisin pikaisesti sotkuni tallikäytävältä ja kiirhedin hoitajien huoneeseen. Sandra oli jo tankkauksen täydessä vauhdissa ja minä liityin mehuineni seuraan.
"Toi täytyy viel korjaa pois." Sandra tokaisi ja osoitti ikkunasta esterataamme. Nyökkäsin.

Kumpikaan ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan tehnyt elettäkään lähteäkseen viileästä huoneesta jääkaappien kylmien juomien luota...

[chao]

Always looking over my shoulder.

Dinna ravasi kaula kaarella pureskellen kuolainta. Kuola tipahteli suurina valkeina läsikinä sen rinnuksille ja jaloille. kaviot tömisivät hiekkakenttää vasten tasaista tahtia. Tamman sisäkorva oli kääntynyt juoksuttajaa kohti ja se työskenteli koko sielun ja ruumiin voimillaan päämääränä vain miellyttää narun päässä seisovaa ihmistä. Punainen tamma oli upea näky...

...ulkopuolisen silmin. Nojasin kentän porttiin ja kiroilin mielessäni rahakkaita yksityistuntilaisia, joilla oli varaa Irinan SM-valmennukseen aamupäivisin. Kyllähän minäkin, jos olisin pohatta. Tämän ratsastajan tapauksessa taisi olla enemmän kyse mamma och pappa betala-tyylistä. Huokaisin raskaasti. Hoitajana olo oli henkisestikin raskasta. Irina pyysi ratsukon käyntiin ja vilkaisi minua kulmiensa alta.
"Eikös sulla ole hommia vai?" Kysymys jäi roikkumaan ilmaan painavana, ja päätin karata siltä, ennenkuin Irina keksisi minulle jonkin paskahomman. Raahustin myrskynmerkkinä talliin ja sain Sandralta jo ovella harvinaisen kysyvän ilmaan ja toisen kulman kohotuksen.

"Inhottaa nää pappa betala-typyt, jotka luulee osaavansa ja omistavansa kaiken." Nurisin Sandralle istuessani tallikäytävälle selkä seinää vasten. Sandra teki seuraa ja naurahti.
"Joo, mutta ne vähän niinku pitää tallin toiminnassa."
Huokaisin alistuneesti. Näinhän se oli. Irinan oppilas oli lopettanut tunnin ja talutti tammaa talliin. Nousin seisomaan ja vilkaisin ratsastajaa kysyvästi.
"Haluutko apua sen kanssa?"

Ratsastaja naurahti ivallisesti. "En." Tämä tokaisi kylmästi taluttaessaan hikisen tamman karsinaansa. Pureskelin huultani ja istuin takaisin Sandran viereen, joka näytti harrastavan samaa estääkseen itseään tokaisemasta jotain yhtä kylmäkiskoista takaisin. Ratsastaja hoiti Dinnan pois ja poistui paikalta.

"Arg, nyt on pakko saada jotain juomista." Tokaisin ja nousin ylös. Sandra nyökkäsi ja siirryimme mehulle hoitajien huoneeseen. Istuimme hiljaisuuden vallitessa, kunnes Sandra nousi ylös, huuhteli mukinsa ja työnsi sen astiakaappiin. "Nyt urpo lähdetään maastoon!" Nainen huudahti minulle nyrpistellessäni puolityhjälle mehulasilleni.
"Dinna on niin väsy jo..." Yritin aloittaa lauseen, jonka keskeytti Sandran painava sihahdus. "Kyllä se jaksaa kävellä, dorka." Nainen tokaisi ja lähti kävelemään takaisin talliin napaten minut käsikynkkäänsä. "Okei, okei, saanko kävellä kuitenkin itse?" Vilkaisin kättäni retuuttavaa naista, jonka pelkkä ilme kertoi, että sellaista vaihtoehtoa ei valikossa olisi.

Sandra laittoi Niiloa kuntoon tallikäytävällä samalla kun minä harjasin Dinnaa karsinassa. Puunasin hevosen edellisen ratsastajan jäljiltä ja varustimmme hevoset Sandran kanssa samoihin aikoihin. Löysinkin pian itseni tallipihalta pitäen kiinni Dinnan ohjista. Sandra ponnahti kevyesti Niilon selkään minun vielä säätäessäni jalustimia. Tyttö jäi ponin kanssa odottamaan, kun kampesin itseni ison peevee-tamman selälle. Sitten Sandra huitaisi kättään lähdön merkitsi ja suuntasimme metsäpolulle.

Maastossa mieleni alkoi kohentua. Toisaalta hymyni oli herkässä aina, kun pääsin kampeamaan itseni Dinnan selkään... Tamma oli vieläkin hieman uupunut, muttei niin uupunut, etteikö olisi siinä sivumennen jaksanut napsia jokaisesta oksasta omat maistiaisensa mukaansa. En viitsinyt edes kieltää tammaa, olihan se toiminut tänään jo niin hyvin. Onneksi kyseinen aamutunti jäisi tamman ainoaksi tältä päivältä.

Höpisimme Sandran kanssa niitä näitä, juorusimme naisten tavoin julkkiksista, miehistä ja inhottavista tallilaisista. Purkautuminen teki hyvää meille molemmille ja kirvoitti naurunkin ilmaan. Siinä aika juoksi aivan huomaamattamme ja parin tunnin maastolenkki päättyi tallipihaan. Istuimme hevosten selässä ymmärtämättä oikein itsekään, kuinka nopeasti aika olikaan mennyt, kunnes älysimme laskeutua selästä ja siirtyä talliin hoitamaan hevoset pois.

Hetkeä myöhemmin Dinna mutusteli tyytyväisenä päiväheiniä tarhassaan. Nojailin aitaan ja tiirailin raudikon tamman laiduntamista. Mielialani oli taas kohonnut ja tunsin olevani oma itseni. Uskoin yhä vakavasti Dinnan parantavaan voimaan, tamma oli tehnyt sen taas.

Se oli taas pelastanut päiväni.

[chao]

A bad hair day.

Dinna kuopi kärsimättömänä tallikäytävällä. Sen ilme huusi toimintaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kielsin tammaa töpäkästi ja keskitin taas huomioni täysin tamman harjaan. Selvitin sitä kaikenmaailman harjojen, kampojen ja suihkeiden kanssa saaden sen selväksi ja kiiltäväksi. Kesää varten olin päättänyt myös nyppiä sen sekä hieman lyhyemmäksi (oli päässyt taas kasvamaan...) että hieman ohuemmaksi.

Mutta Dinnaa ei kiinnostanut ollenkaan seisoa paikallaan tuntia, kun väkersin sen harjan kanssa aivan innosta pinkeänä. Olin päättänyt saada harjan hyvän näköiseksi, silloin sen letittäminen kilpailuihin ei olisi pakollista, ja jos sattuisikin olemaan, olisi se huomattavasti helpompi tehdä. Ja kyllä, aioin yhä jatkaa Dinnan kanssa kisausta, olimme pärjänneet odotettua paremmin, enkä ollut sitä tyyppiä joka lopetti ollessaan huipulla.

Dinna pärskähti taas kärsimättömästi. Se halusi toimintaa. Kielsin taas tammaa hötkyilemästä ja jatkoin omissa ajatuksissani harjan nyppimistä. Suunnitteli tasoittavani hännänkin ja näin lämpimällä kelillä, kun aurinko paistoi kuumana taivaalla, jossa ei ollut pilvenhattaraa, voisin myös harkita peseväni neidin. Sandra tosin oli vannottanut käymään ensin ratsastamassa, Dinnalla kun ei olisi tänään tunteja ollenkaan. Lopetin harjan rassaamisen ja tiirailin hieman kauempaa työni tulosta. Ja olin siihen tyytyväinen. Sitten kaivelin aikani Dinnan harjapakkia, huokaisin syvään ja hyppelehdin satulahuoneeseen. Kaivoin ensiapupakista sakset ja hihuttelin takaisin Dinnan luo, joka näytti jo nukahtavan tylsyyteen keskelle tallikäytävää.

Tarrasin Dinnaa hännästä, eikä tamma jaksanut edes korviaan heilauttaa. Se torkkui pää matalalla roikkuen ja korvat sojottaen molemmat laiskasti eri suuntiin. Se näytti väsyneeltä aasilta. Annoin tamman koisata ja lyhentelin ja tasoittelin häntää kesäkuntoon. Varoin kuitenkin lyhentämästä liikaa, jottei tallin omistaja lyhentäisi minua...

"Ja avot!" Huudahdin kun häntä oli paraatikunnossa. Dinna raotti toista silmäänsä ja huokaisi raskaasti. Vein sakset takaisin paikalleen ja ryhdyin laittamaan Dinnaa kuntoon. Harjasin tamman ensin huolella ja satuloin sen pikavauhtia. Tahdoin kunnon laukkamaaston tänään, mutta tahdoin myös ehtiä pestä tamman, ennenkuin minua huutaisi nälkäinen pikkulapsi kotiin. Nousin tallipihalla selkään ja lähdimme reipasta käymäjalkaa kohti maastoja.

Kävelimme hetken aikaa ja Dinnakin alkoi heräillä horroksestaan. Aurinko porotti suoraan niskaamme - ja vieläpä kuumasti. Se sai molemmat meistä laiskistumaan, joten näin parhaaksi suunnata tamman kanssa metsän varjoon. Ravailimme joustavaa metsäpolkua pitkin löysällä ohjalla. Tamma pyrki eteenpäin, muttei kuumuvalla tavalla. Se vastasi apuihin herkästi ja pehmeästi ja odotti selvästi innoissaan jo laukkaamaan pääsyä. Sen innostus tarttui itseenikin ja kun metsätiellä näin vähän pidemmän matkan jo eteeni kannustin tamman laukkaan. Eipä sitä kannustusta paljoa tarvittu, myötäsin ohjalla ja nojauduin hieman eteenpäin ja Dinna jo ponnahti laukkaan.

Seisoin jalustimilla ja nauroin. Tamman venyvät askeleet ja tuulen kanssa kilpaa puhiseva hengitys saivat hymyn huulilleni. Sitten sain kärpäsen naamaani ja totesin että suu kannattaakin pitää kiinni. Jatkoin silti hymyilyäni, vaikken enää ääneen uskaltanutkaan nauraa. Dinna heitteli päätään innoissaan, pärskyi ja lennätti valkeaa vaahtokuolaa ilmaan ja päälleni. Laukkasimme niin pitkään, kunnes tamma itse alkoi väsyä ja hidasti vauhtia vapaaehtoisesti. Käännyimme ympäri ja kävelimme muutaman sata metriä, ennenkuin otimme jäähdyttelyravia pienen pätkän.

Kävelimme loppumatkan takaisin tallille, jossa laskeuduin satulasta. Nostin jalustimet ja talutin tamman tallikäytävälle. Kiinnitin sen molemmin puolin, riisuin sen varusteista ja kiikutin kamat paikoilleen. Sitten irrotin neidin ja talutin sen ulos. Sandra laittoi meille vesihanan päälle ja sidoin tamman kiinni koivuun sillä aikaa, kun odottelin veden lämpeämistä. Dinna seisoi pää riipuksissa vieläkin väsähtäneenä laukkapätkästä, kun aloitin tamman huuhtelun. Vesi oli lämmintä, joten itseänikään ei haitannut, vaikka sain siitä vähän päälleni tamman ravistellessa tukkaansa. Sandra toi meille ämpärissä sieniä ja pesuainetta ja lupasi auttaa hankaamisessa.

Pesemisessä ei kauaa nokka tuhissut, kun Sandra hinkkasi toisen puolen ja minä toisen puolen. Vesi ja vaahto tosin värjäytyi harvinaisen tummanruskeaksi, enkä voinut olla miettimättä, milloin Dinna olisi viimeksi pesty kunnolla. Noo, kerran vuoteen jos tamman pesee, niin hyvä tulee. Dinna sukat ja piirtotähti vaihtoivat myös väriään harmahtavan valkoisesta vitivalkoiseksi ja aloin olla ylpyä tehdystä työstä. Huuhtelin vielä Dinna huolella ja kävimme sen vielä hikiviilojen kanssa läpi. Sitten Sandra jäi korjaamaan työmme jälkiä pois ja minä lähdin taluttelemaan tammaa kuivaksi.

Enkä joutunut kauaa edes käppäilemään tamman kanssa, leuto kesätuuli ja kuuma auringonpaiste hoitivat hommansa. Dinna oli kuiva alta aika yksikön ja pystyin työntämään sen takaisin tarhailemaan. Ensimmäisenä tehtävänään Dinna tietenkin kävi pyörimässä selällään hiekassa, mutta lohduttelin itseäni - ja Sandraa - siitä, että hiekka lähtisi hyvällä harjauksella pois.

Putsasin vielä Dinnan karsinan, pesin sen vesikipon ja laitoin iltaruuat valmiiksi. Lakaisin tallikäytävän jälkeeni ja suuntasin kulkuni pihamaalle.

Olipahan siinäkin taas yksi päivä vierähtänyt, mietin hypätessäni punaiseen volvoon.
Aika täällä kulkee liian nopeaan.