sph-t Ärmätti NU

[Latu]

Omat sivut

Ämmän omistaa Britta, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[Britta]

Sarjakuvakerrontaa
19. huhtikuuta 2012

#1

// Ararara loistavaa. :--D En tiedä miksi tää sai mein repeämään, oli jotenkin niin loistava lähestymistapa. -Latu

[Britta]

Oppia ikä kaikki
20. huhtikuuta 2012

"Tack!" huikkasin äidilleni joka oli tuonut minut toista kertaa Latulaan. Viime kerrasta ei ollut aikaa, eikä se todellakaan haitannut – pitihän minun tutustua uuteen hoitsuuni Ärmättiin. Eilinen päivä ei oikein ollut mennyt suunnitelmien mukaisesti (voin sanoa, että siihen kuului olotilojen muutoksia ja vaarallisia näykkimistilanteita), joten tänä päivänä täytyisi mennä paremmin. Astelin itsevarmana kohti tallia; tällä kertaa se koni ei yllättäisi minua. Avasin pienen oven, joka johti talliin. Kuulin välitöntä hirnuntaa ja hörähtelyä ja tosiaan – minut toivotettiin tervetulleeksi talliin. Ämmän karsina oli toinen vasemmalta katsottuna, ja se oli tyhjä. Missäköhän se suokinpallura mahtoi olla?

Kävelin ulos tallista ja tarkistin laitumet. Siellähän se ärnöttäjä seisoskeli, tyytyväisenä syöden heiniään. Miten en ollut huomannut sitä tullessani? No, ei sen väliä. Kävelin laidunta kohti, ja näin siinä laiduntavan toisenkin hevosen, joka ei ollut minulle ennestään tuttu. Se oli ruunikko puoliverinen, ja komea kuin mikä. Huomasi kyllä, että Ämmä oli tainnut päästä "lauman" pomoksi, ja puokki pysyi kiltisti taka-alalla. Maiskautin Ärmätille, josko se olisi tajunnut tulla lähemmäs. Ei vaikutusta. Nappasin tamman riimunarun ja päitset aidannokasta ja lähdin pyydystämään suomenjuntturaa. "Ärmätti-ii!" huhuilin tammalle joka kääntyi hieman äänen suuntaan ja katsoi sitten minua totisena ja sillä ilmeellä, ettei minun kannattaisi tulla lähelle. Lähdin kuitenkin rauhallisesti kävelemään hoitohevostani kohti, puhellen hitaasti. "Ämmä-ää, tule tyttö", juttelin ja maiskautin tammalle. Se lähti vastahakoisesti kävelemään luokseni, ja kun pääsi kohdalleni, se lähti täyteen laukkaan ympäri laidunta. Naurahdin. Tämä oli arvattavissa. Rupesin pyörittämään riimunarua edessäni ja lähestyin Ämmää. Tamma lähti uudelleen laukkaan puoliverisen katsellessa hölmistyneenä vierestä. Miksi kaveri nyt noin laukkaili, kun pääsisi lämpimään, kuivaan talliin? Lopetin heiluttamisen ja kävelin Ämmää kohti, jos se antaisi kiinni. Ei, uudestaan kiitolaukkaa. Aloitin uudestaan narun pyörittelyn ja Ämmä jatkoi tarhan ympäri laukkaamista. Puokki seisoa toljotti paikoillaan, kai se seurasi tilannetta. Lopetin pyörittämisen, koetin ottaa tammaa kiinni, ei taaskaan. Sama rundi jatkui vielä ainakin puolen tusinan verran, ja olin jo kyllästymispisteessä, mutten luovuttanut. Ämmä oli jo silminnähden väsynyt. Päätin koettaa vielä yhden kerran; pyöritys, lopetus, kiinni. Hei! Sehän antoi kiinni! Taputin tammaa kaulalle ja lähdin kävelemään laitumen porttia kohti. Hymyilin itsekseni – olin onnistunut.

Talutin Ämmän karsinaan ja laitoin riimunarun kiinni kalteriin. Tällä kertaa en ottaisi puremisriskiä, vaan olisin varmempi ja tutustuisin tammaan ihan rauhassa. Otin harjapakista esille kumisuan ja kovan harjan, että saisin suurimman osan lopuista talvikarvoista irtoamaan. Harjasin tammaa pyörivin liikkein joka puolelta, jonka jälkeen sipaisin irtokarvat pois kovalla harjalla. Ämmä näytti hapanta naamaa ja potkaisikin jossakin vaiheessa karsinansa seinää. Toruin tammaa, jolloin se näytti vielä happamammalta. Se ei halunnut olla siinä. Ärmätti kolisteli hampaitaan kalteriin ja purki turhautumistaan. Huokaisin syvään, ja taputin tammaa lavalle kun viimeistelin harjauksen. Kävin vaihtamassa harjat kaviokoukkuun ja puhdistin kaviot perusteellisesti. Ämmä yritti laskea kaviot kesken kaiken, mutta pidin ne silti ylhäällä tai nostin uudelleen ylös. Kun olin puhdistamassa takasia, se hemmetin humma lantasi silmieni eteen. Mulkaisin Ämmää, joka näytti siltä että se olisi voinut vihellellä ja sanoa "en tehnyt mitään". Nakkasin kaviokoukun harjapakkiin ja päätin lähteä taluttamaan Ämmää, huomiseksi olin varannut itselleni tunnin, jos silloin saisi Ärmätin ratsuksi. Avasin karsinan oven ja lähdin rauhallisesti taluttamaan Ämmää kohti tallin liukuovia. Liu'utin oven syrjään ja katsoin, kun itse tallin pääjehu The Latu körötti pihaan autollaan. Morjenstin miehelle ja siinä samassa keskittymiseni herpaantui ja Ämmä nykäisi täydellä voimalla. Sain sentään pidettyä narusta kiinni, kun Ärmätti kiihdytti kiitolaukkaan. Yritin pysyä perässä juosten, mutten töppöjaloillani onnistunut ja kaatua rotkahdin maahan ja roikuin riimunarussa kiinni. Aivoni huusivat "PÄÄSTÄ IRTI!" mutta kehoni ei totellut, joten lensin pukittelevan tamman narussa. "PERKELE!!" kuului takaani. Se oli mitä ilmeisimmin Latu, joka lähti juoksemaan pää kolmantena jalkana peräämme. "Päästä irti!" hän huusi, ja vihdoin käteni alkoivat toimia ja päästin irti. Naamani oli aivan sohjossa, ja näin kun nelistävä kopukka hälveni näköpiiristäni. Latu juoksi ohitseni ja pärskytti päälleni lisää sohjoa, joka ei mielentilaani kohentanut. Nousin kuitenkin nopeasti ylös ja juoksin talliin päin. Avasin oven ja hain laukustani porkkanaa ja rehujen luota kauraa. Muut hevoset pyöriskelivät karsinoissaan ja miettivät mitä tapahtui. Joku oli hakenut sen ruunikonkin sisään. Palasin ulos ja lähdin juoksemaan Latun perään. Huomasin helpotuksekseni, että Ämmä oli jäänyt syömään vanhoja heiniä, liekö heinäautosta tippuneita. Latu lähestyi sitä hitaasti, ja juuri kun hän oli saamassa otteen riimusta, Ämmä teki saman tempun kuin minulle laitumella – lähti laukkaamaan ohitse. Se lähestyi minua, ja aloin heiluttelemaan kauhaa, jonka olin täyttänyt kauralla. Survoin porkkanat taskuuni ja lähestyin hitaasti tammaa, joka hiljensi raviin ja lopulta kymmenen metrin päässä käyntiin. Se lähestyi minua hieman tutkaillen, kuin mietiskellen uskaltaisiko se tosiaan tulla luokseni. "Ämmä-ää, pikku tamma, tulehan tänne niin saat kauraa", lepertelin tammalle ja toivoin jekun toimivan. Heiluttelin kaurakauhaa ja pian tamma olikin enää viiden metrin päässä minusta. Enää kolme, kaksi, yksi... Ahaa! Sain kiinni riimunarusta ja annoin Ämmän painaa päänsä kaurakauhaan. Laitoin varulta riimunarun turvan ympärille ns. hirttolenkille, ja lähdin kävelemään tamman kanssa takaisin sisälle. Tamma nosti päänsä kauhasta ja tajusi, että oli joutunut kiinni. Se hypähteli ja steppaili paikoillaan, yritti pystyynkin nousta, mutta hirttolenkki esti sitä karkaamasta. Tässä oli jo tarpeeksi liikuntaa itse kullekin. Pyyhin rapaa silmiltäni ja avasin tallin liukuovet. Talutin Ämmän omaan karsinaansa ja tipautin porkkanat sen ruokakuppiin. Liekö niitä olisi ansainnut, ainakin huolehti meidän liikunnastamme.

Putsailin märkiä vaatteitani kun Latu astui vakavana talliin. "En mä sitä tahallani tehnyt!" vakuutin miehelle, joka katsoi minua vieläkin vakavana. "En minä sinua syytäkkään, vaan tuon tamman vanhempia. Miksi menin valitsemaan kaksi sellaista? Voi tätä elämää..." mies poistui takavasemmalle valittelemaan omaa tuuriaan, ja minä hipsin Ämmän karsinan eteen. "Oot vielä nuori, kyllä se siitä", sanoin sille. Se näytti ymmärtävän – eikö se niin mene, että nuoriso-ongelman ainoa ratkaisu on vanheneminen.

#2

[Britta]

Sadepäivä
21. huhtikuuta 2012

Sade ropisi auton kattopeltiä vasten. Pyyhkimet viuhuivat ikkunalasissa ja loskainen tie jätti kurajälkiä auton maalipintaan. "Kamala sää", ajattelin ja katsahdin auton ratissa hääräävää äitiäni. Hän taisi olla samaa mieltä, ainakin jos ilmeestä osasin lukea. Hän manaili äänettömästi tätä keliä, enkä yhtään ollut eri mieltä. No, ainakin lumet sulaisi pian, ja se ei minua haittaisi pätkän vertaa. Saisivatkin jo lähteä, on sitä odoteltu. "No niin, muista sitten soittaa kunhan tulen hakemaan ja ole varovainen", äitini sanoi ja hurautti Latulan pihaan. "Joo joo", vastasin ja hyppäsin kamoineni ulos autosta. Juoksin äkkiä tallin suojaan ja syöksyin sisään ovesta. Sain osakseni hirnuntaa ja hörähdyksiä, ja suuntasin askeleeni suoraan Ämmän karsinalle. Olin eilisen episodin jälkeen päättänyt etten vielä ratsastaisikaan tunnilla, vaan tutustuisin tammaan maasta käsin. Jätin tavarani tamman karsinan eteen ja lähdin tarkistamaan tuntilistaa. Ämmä ei ollut listalla, ja olin hihkaista riemusta. Pääsisin heti puuhailemaan hoitsuni kanssa. Kävelin takaisin Ärmätin karsinalle ja avasin karsinan oven varovasti. Pujahdin sisään pienestä raosta, ettei se karkaisi ulos karsinastaan. Ämmä katsoi minua hieman sen näköisenä, että "mitä tuo taas tänne tuli", mutta en välittänyt. "Moikka Ämmä", sanoin sille rauhallisesti ja lähestyin sitä. Väistin hammashyökkäyksen ja toruin tammaa. Se ei saisi minusta yliotetta. Kosketin varovasti tamman kaulaa, ja sain osakseni taas hampaat, jotka eivät osuneet. Kielsin taas tammaa. Se murjotti, ihan ilmiselvästi. Ehkä tämä sää sai senkin ärnöttämään vielä enemmän? Silitin Ämmän kaulaa, eikä se välittänyt. Hei, tämähän oli jo edistystä! Kosketin hellästi tamman poskea, ja se painoi korvat luimuun. Okei, ei ehkä tuota. Silittelin tamman selkää ja kylkiä, eikä se tehnyt mitään. Hymyilin.

Päätin lähteä taluttelemaan, ja ehkä jopa juoksuttamaan tammaa maneesiin. Hain varustehuoneesta tamman suitset ja liinan. Palatessani huomasin jonkun, kenties uuden hoitajan (no, en minäkään mikään vanha ole) puunaavan sitä eilistä ruunikkoa puokkia, ja tarkistin sen nimen. Merjanka, eli Merri. Ruuna näytti nauttivan harjauksesta, eikä hoitajakaan keskittynyt muuhun kuin hoitsuunsa.

Sujahdin uudelleen sisään karsinaan ja lähestyin tarmokkaana Ämmää. Se oli nurkassa, eikä pääsisi mihinkään. Ärmätti potkaisi seinää mielenosoituksellisesti, mutten pelästynyt. Näykkäys, huti. Tartuin tamman päähän ja ujutin kuolaimet sen suuhun. Easy job, eh? Laitoin muut hihnat ja remelit kiinni ja otin karsinan ulkopuolelta liinan. Kiinnitin sen tamman toisene kuolaimeen ja vedin sen toisesta läpi. Voíla! Avasin karsinan oven ja talutin Ämmän liukuovelle. Liu'utin oven syrjään ja astuin raikkaaseen, sateenjälkeiseen ilmaan. Ulkona tihkutti vielä hieman. Kävelin maneesin ovelle, jolloin Ämmä nykäisi samalla lailla kuin eilen, mutta tällä kertaa olin valmiina. Toruin tammaa ja avasin maneesin oven. Ärmätti katsoi ihmeissään ympärilleen, olikohan se vielä kerennyt tutustuakaan maneesiin. Vihelsin, ettei mahdollisesti maneesissa olevat hevoset pelästyisi, ja talutin Ämmän sisään. Suljin oven perässämme ja tarkastelin ympäristöä. Kiva maneesi, ilman erikoisuuksia, mutta sekään ei haitannut. Ulkona oli harmaata, mutta silti tarpeeksi kirkasta siihen, ettei maneesiin tarvinnut laittaa valoja vaan pärjättiin ihan vain luonnonvalolla. Ämmä tarkkaili myöskin maneesia, pää koholla ja korvat pystyssä. Lähdin taluttamaan tammaa maneesia ympäri ja tarkkailin sen liikkeitä. Ihan kivan näköiset.

Muutamia kierroksia käveltyämme lähdin juoksemaan. Tamma junttautui paikoilleen eikä halunnut ravata, mutta maaniteltuani ja käskettyäni sitä se lähti hieman laiskaan raviin. Kun en jaksanut enää juosta, pysähdyin ja menin puolen kentän keskelle. Sitä ennen kävin hakemassa maneesin laidalta juoksutuspiiskan, ihan vain varmuuden vuoksi. "Käynti", sanoin tammalle joka lähti kävelemään laiskaa käyntiä. Maiskautin ja heilautin piiskaa, jolloin tamma kiristi vauhtiaan. "Ravi", sanoin sille ja hetken laiskottelun jälkeen Ämmä nosti ravin. Sen ravi oli kivannäköistä, ja en malttanut odottaa ensimmäistä ratsastuskertaani. Käskin Ämmää ravaamaan lujempaa, ja sitten hitaampaa. Jonkun aikaa Ämmän ravailtua sanoin sille: "Laukka." Laukan sijasta tamma heitti ilmoille pukin ja ilmaisi ajatuksiaan. Napautin piiskalla maata ja maiskautin. Ei vaikutusta, pystyynnousu ja uusi pukki. Huokaisin ja koetin uudelleen. Tällä kertaa tamma nosti laukan, mutta se oli vastalaukka. "Prr, soo." Toisella kerralla tamman onnistui nostaa oikea laukka ja se sai minut hymyilemään. Tamma laukkasi kauniisti (lukuunottamatta paria pukkisarjaa), ja sen pää alkoi painua kaarelle. Laukka oli vaan kovin nopeaa, ja sain hidastella sitä paljonkin. Teimme saman harjoituksen vielä toiseenkin suuntaan, ja se sujui jo paremmin. Ovelta alkoi kuulua viheltelyä, ja hidastin tamman ravista käyntiin. Näin minulle tuntemattoman naisen tulevan tuntilaisten etunenässä ja kävelin Ämmän vierelle. Taputin sitä kaulalle, ja olihan se hionnut ihan mukavasti juoksutuksella. Tuntilaiset asettuivat kaartoon maneesin keskelle, ja minä lähdin Ämmän kanssa kävelemään vielä loppukäyntejä. Tamma hamusi takintaskuani, ja saattoipa jopa pienesti näykkäistäkin, koska se haistoi taskussa olevat porkkanat. Pieni poikkeus sääntöön ei olisi pahaksi, ja annoin tammalle yhden porkkananpalan kädestä. Ämmä rouskutteli sitä iloissaan, ja jättäytyi minusta hieman jälkeen. Seassamme alkoi kävellä myöskin tuntilaisia, joten muutaman kierroksen jälkeen koin parhaaksi lähteä pois hallia täyttämästä. Tuntia pitävä nainen sulki oven perässäni ja aloitti tunnin. Hymyilin – vielä joskus minäkin ratsastaisin Ämmällä tunnilla, ja sen jälkeen auringonlaskuun.

Harjasin Ämmän perusteellisesti karsinassa ja tipautin loput porkkananpalat tamman ruokakuppiin. Ne ahmittuaan se katsoi minua sen näköisenä, että "eikö sinulla muka ole lisää?", mutta eihän minulla ollut. Jätin tamman kuivamaan talliin ja soitin äitini hakemaan. Taputin tamman lapaa vielä jäähyväisiksi, ja se hörähti (miettikää, HÖRÄHTI!) perääni. Saapastelin tavaroideni kanssa ulos. Sade oli lakannut, ja aurinko kurottautui esiin pilviharson takaa. Tästä ei päivä enää paranisi.

#3

[Britta]

Friendship ahead!
22. huhtikuuta 2012

Tänään oli kauniimpi päivä kuin eilen. Ei satanut, mutta ei kyllä paistanutkaan. Aurinko piileskeli paksun pilviverhon alla, eikä ollut suvainnut näyttäytyä koko päivänä. Pakkas-, tai tällä hetkellä lämpömittari näytti plussaa viiden asteen molemmin puolin, riippui mistä katsoi. Seisoin bussipysäkillä odottamassa minua poimivaa bussia, koska äidilleni oli tullut joku akuutti meno, joten hän ei pystynyt minua tallille heittämään. Kuulin bussille tyypillistä hurinaa, ja pian sinikeltainen keula siinsi kulman takaa. Bussi pysähtyi kohdalleni ja avasi ovensa suhahtaen. Nousin portaat ylös ja pysähdyin kuskin kohdalle maksamaan. Kalpea, mitä ilmeisimmin työhönsä kyllästynyt bussikuski kertoi tarvittavan rahasumman ja maksuni jälkeen ojensi minulle rutiininomaisesti vaihtorahat. Kiitin kuskia ja lähdin tavaroineni etsimään paikkaa jo muutenkin täpötäydestä bussista. Istahdin jonkun vanhan, nuokkuvan mummelin viereen ja toivoin, ettei matka kestäisi kauan. Katselin maisemia mummon naaman takaa. Ne vilistivät ohi kuin gasellit konsanaan. Mummo hätkähti epäonnekseni hereille ja kyseli minulta maita ja mantuja. Voitte vain kuvitella, mitä kaikkea hän kysyi. Tässäpä muutamia: ”Niin kenen tyttö sie olet?” ”Missä on vessa?” ”Voetko tulla pyyhkimmään miun persukseni vessoon?” ”Minne sie jäät?” ”Mitä sie tiet?” Yritin vastata mummelille mahdollisimman asiallisesti, ja sain kuulla mummon koko elämänkerran – ainakin melkein. Juuri kun olin pyörtymässä tylsyydestä ja ällöttävyydestä, huomasin että pysäkkini oli melkein kohdalla. Painoin hätäisesti stop-nappia ja sain huomata, kuinka hyvin se toimi. Normaalisti kun autosta olisi kuulunut lievä piippaus, ja STOP-teksti ilmestynyt kellotauluun, ei tapahtunut mitään. Kurottauduin mummeliin päin painaakseni nappia uudelleen. Rämpytin ja rämpytin, tuloksena nothing. Tökkäsin viereisellä rivillä olevaa nuorta poikaa, joka katsoi minua kuin pedofiiliä tai puumaa. Yskäisin pienesti ja pyysin poikaa painamaan stop-nappia. Hän epäröi hetken, ja painoi nappia – kuitenkin liian myöhään. Katsoin sivuikkunasta ohikiitävää bussipysäkkiä ja läiskäytin käden otsalleni. ”Tyhmä, tyhmä, tyhmä”, sanoin hiljaa itselleni ja purin huultani. Stop-valo oli syttynyt kellotauluun, mutta minulla ei ollut aavistustakaan kuinka pitkälle joutuisin odottamaan ennen kuin seuraava pysäkki tulisi. Yhtäkkiä minua rupesi väsyttämään ihan hirveästi, en tiennyt mikä sen aiheutti. Silmäni rupesivat lupsumaan ja ajantaju hävisi tyystin. Tuudittauduin rauhallisiin ajatuksiin ja annoin unen viedä voiton.

Bussi kaarsi pysäkille ja pysähtyi nytkähtäen. Torkuin vielä tietämättömänä ja bussikuski pälyili taustapeilistä nousiko kukaan seisomaan, vai oliko joku kenties pilaillut. Tunsin tökkimistä olkapäässäni ja havahduin hereille. ”Mitä, missä milloin? EI, ei kai taas?” hätäilin suunnattomasti, olinko taas väärällä pysäkillä. Huomasin, kuka minua tökki. Se vanha mummeli. ”Mie ajatteloa tupsaotin että siun pittäesi varmuan tässä lähtie?” Siunattu mummo! Meinasin läiskäyttää suukon hänen poskelleen, mutta hillitsin aikeeni. ”Kiitos”, sain vaivoin ähkäistyä ja katsoin mummelia silmiin. Hänen ilmeensä oli muuttunut salaperäiseksi, ja hän kurottautui korvaani kohti. ”Olen oikiasti ÄHVPIIAI:n salainen mummeliagentti”, hän supatti korvaani ja olin pyörtyä niille sijoilleni. Sen takia hän kyseli minulta niin paljon! Nousin tuolilta tavaroineni, ja juuri kun olin aikeissa sanoa hyvästit mummolle, hän repesi hillittömään nauruun ja sai naurultaan sanotuksi: ”Mie vitsaelin.” Nyökkäsin , naurahdin väkinäisesti ja kävelin bussin ovelle. Kiitin kuskia kyydistä ja astuin ulos bussista. Oli siinäkin matkaseura. Minulla olisi vielä matkaa takaisin bussin tulosuuntaan. Oikeastaan minulla ei ollut hajuakaan minne mennä, mutta päätin lähteä kävelemään takaisin päin. Jossakin vaiheessa saapuisin tallille. Toivottavasti.

Ähkäisin äänekkäästi ja kohensin kassini asentoa kädessäni. Typerä poika, typerä viivästys, typerä toimimaton bussinappi... Murahdin ajatuksilleni ja jatkoin taapertamistani. Olin kävellyt jo arviolta parisen kilometriä, ainakin. Paljonko lie jäljellä? Kuulin takaani auton hurinaa ja käännyin katsomaan. Miksi tuo auto näytti jotenkin niin tutulta? Ei kai vaan... Ei se voinut olla... OLI SE! SE OLI LATUN AUTO! Olin hurrata ja tuulettaa äänekkäästi, mutta tajusin sitten ettei minulla olisi siihen aikaa. Juoksin hetkeäkään ajattelematta keskelle tietä ja rupesin huitomaan vimmatusti käsilläni näytellen kohotettua peukaloani. Uskon, että Latu todellakin häkeltyi näkemästään, koska hän pysähtyi kymmenisen metrin päähän minusta ja astui ulos autosta. ”Mitä helevettiä sä hommaat?” mies kysyi pää kallellaan. Naurahdin pakonomaisesti. Ainakin hän tunnisti minut. Ehkä. Mies lähestyi minua ja antoi katseensa kulkea minussa päästä varpaisiin. ”Näytät tutulta... Hoidatko jotakin kaakkia meillä?” hän kysyi ja huokaisin helpotuksesta. ”Joo, Ämmää”, vastasin ja lähdin kävelemään Latua lähemmäs. ”Ai sitä ärnöttäjää, joo”, Latu sanoi ja katsoi minuun arvioivasti, ”Mitä sä täällä teet?” ”Eheh, no tuota, siinä kävi sellanen juttu että... Äh, anti olla. Liian pitkä juttu, selitän matkalla. Jos sä nyt otat mut kyytiin”, sanoin ja katsoin tallinomistajaa anovasti. ”Vedä toi puppyface pois naamaltas, se ei sovi sulle”, mies sanoi ja viittilöi minut autonsa kyytiin. Nauroin, en voinut sille mitään. Ja tällä kertaa aidosti. Kävelin kartturin paikan oven eteen ja avasin sen. Ovi avautui valittaen, ja työntäydyin tavaroideni kanssa kyytiin. ”Sun täytys rasvata noi saranat”, huomautin miehelle paiskatessani oven kiinni. ”Joo joo, ehkä sitten kesällä”, Latu sanoi ja käynnisti autonsa. Se kehräsi kuin kissa, joten enpä ihmettele miksi Latu ei välittänyt saranoista. Lähdimme ajelemaan (okei, Latu ajoi) hiekkaista maalaistietä Latulaa päin, ja Latu itse väänsi radiostaan musiikin kovalle ja bassot täysille. ”Älä säkin!” valitin. Sain kuulla tarpeeksi amisautoja ihan kotonanikin. ”Pitäähän sitä vähän fiilistellä”, mies sanoi ja kiihdytti auton vauhtia. Ihmettelin miehen avoimmuutta ja sitä, ettei hän käyttäytynyt ujosti minua kohtaan. Niin, no, miksi hoitajaa kohtaan täytyisi olla ujo? En löydä siihen syytä, en vaikka kuinka etsisin.

”Home sweet home, tai ainakin melkein”, Latu lausahti kun pääsimme tallin pihaan. Heti, kun Latu sammutti autonsa ja astui ulos, alkoi aurinko pilkistellä pilvien takaa. ”Oh, great”, sanoin ivallisesti, ”meillähän on täällä oikea jumala.” Latu katsoi minua nauraen ja kohensi ryhtiään. Hän virkayskäisi ja lausahti: ”No niin, palvo minua!” Mies levitti kätensä ja nosti nokkaansa. En voinut olla tirskahtamatta. ”NEVER!” sai Latu vastaukseksi. Hän silminnähden yllättyi vastauksestani. ”Miten pikkutytöstä lähtee noin kova ääni?” hän ivaili ja katsoi minua alaspäin. Kulmani painuivat mutrulle ja katsoin Latua ärtyneenä. ”Pikkutytöstä?!” kiljaisin (okei, huusin) ja katsoin Latua silmät viiruina. Hän hätääntyi hieman ja peruutti. ”Joo joo, isosta”, hän myöntyi ja remahdin nauruun. Lähdimme yksissä tuumin laitumille, mutta hajaannuimme siitä omille teillemme.

Nousin seisomaan Ämmän laitumen aidalle ja katsoin tammani ”hurjaa” menoa. Siellä se laidunsi yksin ja laiskana. Merri oli jo mitä ilmeisimmin haettu sisälle, mutta laitumella tarhaili myös joku minulle uusi hevonen. Sekin näytti puoliveriseltä (eli Ämmä oli se joukkion erikoisin!), ja sillä oli kaunis väritys. Puokki ravaili tarhassa pää korkealla ja häntä pystyssä, enkä oikein enää osannut päätellä tämän rykelmän pomoa. Luikahdin aidan lautojen välistä sisälle tarhaan ja nappasin aidannokasta Ämmän päitset ja riimunarun. Peitin ne vartaloni taakse ja lähdin lähestymään Ämmää. Jospa kolmas kerta toden sanoisi. Vai oliko tämä toinen? Whatever, kuitenkin. Puhelin Ärmätille rauhallisesti, eikä tamma tajunnut tuloani heiniensyönniltään. Kun pääsin kohdalle, tamma huomasi minut ja otti pikaspurtin karkuun. Perr..jantaipäivä! Kaivoin taskustani leivänkannikan ja kävelin rauhallisesti se ojossa tammaa kohti. Maanittelin tammaa luokseni ja se jäi katsomaan minua korvat hörössä. ”Tulehan nyt..” Olin enää metrin päässä tammasta, kunnes kuului jostakin rasahdus ja tamma lähti karkuun. Ärähdin ja katsoin ääneen päin. Tummanpunahiuksinen, ehkä täysi-ikäinen tyttö livahti laudanraosta sisälle tarhaan. Yritin peittää ärsytykseni, mutta tyttö taisi osata lukea kasvojani. ”Mikäs nyt?” hän kysyi ja lähestyi minua. Hänellä oli käsissään sinivihreät päitset ja riimunaru. Hän seisahti viereeni odottamaan vastaustani. ”Ämmä ei anna kiinni, perhanan elukka...” kirosin tytölle ja katselin tammani menoa. ”Hei, entäs jos mä otan ton Hampin ensin, niin Äm-, tai siis mikä tuo suokki onkaan, saattaisi tulla helpommin mukaan”, tyttö selitti. Nyökkäsin hyväksyvästi – nerokas suunnitelma! Tummanpunahiuksinen tyttö lähestyi Hampiksi nimeämäänsä puokkia, joka antoi pukea itselleen päitset. Tyttö napsautti riimunarun kiinni tamman päitsiin ja käveli puokkinsa kanssa portille. Ämmä katsoi kaverinsa menoa ja hätääntyi – että hänkö joutuisi jäämään yksin! Ärmätti ravasi muutaman metrin päähän Hampista, ja ovelasti sain sujautettua päitset tamman jälkeen päähän ja kliksautin riimunarun lukon päitsin renkaaseen kiinni. ”Toihan toimi! Kiitos -” jätin lauseen kesken juuri sillä tavalla, että toinen tyttö osaisi kertoa siihen väliin oman nimensä. Ja osasihan hän. ”Mira”, tyttö täydensi ja hymyili. Hän avasi portin ja lähti kävelemään Hampin kanssa talliin.

Seurasin tyttöä ja kävi ilmi, että Hampin karsina oli kahden karsinan päässä Ämmän karsinasta. Tajusin, että olin unohtanut esitellä itseni. ”Ai niin, ja mä oon Britta”, kerroin Miralle oman nimeni. Kastanjanruskeat hiukseni olivat tänään kalanruotoleteillä, ja ne roikkuivat siististi rintakehäni päällä. Vedin mustaa, hieman pidempää kuin normaalia, pipoa syvemmin päähäni ja astuin uudestaan Ämmän karsinaan, kera pölyharjan. Tamma luimi taas, mutta en antanut sen pelästyttää. Hampaat – kielto – murjotus, se oli jo tullut tutuksi. Kauaa tamma ei jaksanut murjottaa, vaan kävi vähäisten heiniensä kimppuun ja oli kuin minua ei olisikaan. Sain harjailla tammaa ihan rauhassa, kun se keskittyi eväisiinsä. Tästä päivästä oli tulossa ennätys, vain yksi näykkäysyritys!

Tai sitten ei. Etukavioita puhdistaessani tamma yritti taas näykätä ja sai otteen collegehousujeni takamuksesta, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Toruin taas tammaa, joka näytti olevan hieman enemmän pahoillaan kuin viimekerralla. Vai näinkö harhoja? ”Mira”, huusin tytölle, ”mitä aiot tänään tehä Hampin kans?” kysyin häneltä ja astuin ulos Ärmätin karsinasta. Tummanpunahiuksinen tyttö kuikkasi karsinanovesta ja katsoi minuun pohtivasti. ”Hmm… Ajattelin lähtee pikkuiselle kävelylenkille maastoon, vaikka onkin Harmonian vapaapäivä. On niin ihana ilma, ettei tätä tilaisuutta voi vaan olla ottamatta!” Mira sanoi ja nyökkäsin hyväksyvästi. ”Voidaanko me Ämmän kanssa tulla mukaan?” kysyin tytöltä, joka nyökkäsi melkein heti. Hymyilin ja kävin hakemassa varustehuoneesta Ärmätin suitset. ”Miksi sä suitset?” Mira kysyi minulta valmistellessaan Hamppia. ”Ämmästä ei koskaan tiiä”, vastasin nopeasti ja luikahdin Ämmän karsinaan. Lämmitin hetken kuolaimia ja nappasin Ämmän päitsistä salamannopeasti, ettei se kerkeisi syventyä syömisen sijasta minun näykkimiseeni. Nostin ohjat tamman kaulalle ja irrotin päitset tamman päästä. Otin Ämmän pään syliini ja pujotin kuolaimet tamman suuhun. Vedin niskahihnan korvien yli ja kiristin muut remmit. Irrotin ohjat kuolaimista ja nakkasin ne tamman harjapakkiin. Otin riimunarun käteeni ja napsautin sen kiinni toiseen kuolaimeen ja vedin toisesta läpi. ”Joko oot valmis?” kuulin Miran kysyvän. Vastasin myöntävästi ja työnsin Ämmän karsinan oven syrjään. ”Menkää te edeltä”, sanoin Miralle peläten Ämmän pukkikohtauksia. Mira nyökkäsi ja lähti taluttamaan Hampin liukuoville minä ja Ämmä perässään. Kun Mira liu’utti ovet syrjään, auringonpaiste melkein sokeutti minut. Okei, ei ehkä IHAN, mutta melkein. Tammojen kaviot kopisivat käytävällä ennen kuin ne iskeytyivät puoliksi sulaneeseen soraan. ”Minne mennään?” Mira kysyi minulta. Aivan kuin minä olisin jotakin maastoreittejä tiennyt, ehei. ”Sä päätät, emmä tiiä yhtään mitä maastoreittejä täällä on”, vastasin Miralle, joka päätti ohjastaa meidät pikkumaastoon. Aurinko paistoi kauniisti oranssia valoaan meidän takaamme, kun kävelimme vieretysten tietä pitkin. ”Jospa olis kamera”, harmittelin ja katsoin Miran ovelaa ilmettä. ”No?” Mira veti taskustaan digikameran. ”Wow!” henkäisin ja etsiskelin sopivaa paikkaa kameralle. ”Tuolla!” huudahdin ja osoitin sopivankokoista kiveä tien reunalla. ”Laita itselaukaisimelle, ja tarpeeks aikaa”, ohjeistin Miraa, joka varsin hyvin tiesi mitä tehdä. ”Osaan kyllä”, hän sanoi nauraen, ja asetti kameran kivelle. Hän painoi laukaisinta. ”Äkkiä!” hästäsin, ja saimme kuin saimmekin järjestettyä itsemme riviin ja kivannäköiset posetkin siihen päälle. Katsoimme hymyillen kuvaamme ja meillä taisi olla sama ajatus: tässä oli uuden ystävyyden alku.

#4

[Britta]

Highs and lows
23. huhtikuuta 2012

Ämmä kävi tänään tunnilla, ja minua pyydettiin ottamaan tamma varmuuden vuoksi liinaan. Se oli hyvä ratkaisu, nimittäin tunnilla sattui ja tapahtui. Kuvastakin sen näkee...



Kuvassa ei ole ehkä anatomiat ihan kohdallaan, mutta yritetty on. ;D Jospa olisi edes himppusen näköinen. Ihmiset toteutettu sarjistyylillä ja sorry laatu ja ruutupaperi, kouluvihkot on sitä täynnä. Ja joo, loppu liina katoaa mystisesti taakseni, heheh. Lihasten viivatkin unohtui siinä kiireessä, mutta pikkuvikoja.

#5

// Mää tykkään justiinsa rennosti piirretyistä kuvista, koska niitähän ne hoitokirjat yleensä ovatkin täynnä ja niissä on yleensä eniten ideaa. Kuten tässäkin. :> -Latu

[Britta]

Hempeilyä
24. huhtikuuta 2012

Tänään kävimme kävelemässä maastossa Ämmän kanssa kahdelleen. Koetin kävelemistä päitsien kanssa, ja ihan hyvinhän se suijui muutamien kommellusten kera (ei sentään karannut!). Tamma alkaa jo tuntea minua, ja antaa jo silittääkin hyvin, hetkittäin mutta silti. En ole vielä "uskaltautunut" selkään, vaan haluan tutustua Ämmään ihan rauhassa luonteensakin takia.

Tänään huomasin myös, että Ämmän isäpappa Larikin on muuttanut talliin, sekä että Ämmän laitumelle on tarhattu uusi polle. Siitä ei tiedä, miten neidit päättävät arvojärjestyksen!



Sain websin toimimaan ja latasin sitten omille sivuilleni tuon kuvan niin saa näkyviin, taidan tehdä muillekin kuville saman. Ja taas ruutupaperi, teenhän näitä koulun vihkoihin, khehe.

#6

[Britta]

Forever is a long time
25. huhtikuuta 2012

Ämmä kävi tänään tunnilla, joten en kerennyt sillä ratsastaa. Autoin Ärmätin varustamisessa ja muussa toiminnassa, ja tunti meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Ja tulin sanoneeksi Ämmälle, joka on ruvennut jo minua enemmän kunnioittamaan, että olemme ikuisesti yhdessä. Ikuisuus on kyllä piiitkä aika, mutta kuvainnollisestihan tarkoitinkin.



En ole kiireiltäni kerennyt kirjoittaa, ja tuokin piirros oli aika pikainen varsinkin Ämmän osalta, kun koulussa sen taas piirsin kun tätä kiirettä pukkaa. Yritän pian kirjoittaa jonkun tarinankin, ettei päikky täyty pelkillä tuherruksilla. Ja laadusta kiittäminen on ihanaa digikameraa, skannaamaan en ole nytkään päässyt.

#7

// Sää oot ihan hirmuisen ahkera, nyt on suorastaan pakko antaa siulle ensimmäisen tason aktiivisuusmerkki jo ihan tän ekan viikon perusteella. :) -Latu

[Britta]

"Se on MUN!"
26. huhtikuuta 2012

”Vauhtia! Mulla on kiire!” huusin äidilleni vetäessäni vanhoja, mustia Conversejäni jalkaani. ”Joo, joo, juon tämän kahvikupposen…” äiti sanoi hajamielisesti ja kaatoi kahvia pannusta mukiinsa. Ärähdin kuuluvasti ja asetin kädet lanteilleni. ”On siinäkin hevosnainen, ei kiirehdi kun tytöllä on kiire tallille”, mutisin ja istahdin eteisen lattialle. Nypläsin takinreunaani ja tarkistin nopeasti, olihan kaikki mukana. Tänään olin päättänyt ottaa mukaani ratsastussaappaat, kypärän ja raipan, sekä tietenkin turvaliivin, nimittäin olin ensimmäistä kertaa menossa ratsastamaan Ämmällä, ja olihan sitä nähty millaista menoa siitä seurasi. Pukkeja pukkien perään, ja sitä rataa. Kannatti olla aina vähän varmempi kuin katua jälkeenpäin. Enköhän minä jossakin vaiheessa uskaltaisi ilmankin liiviä ratsastaa, mutta kun Ärmätistä ei koskaan aluksi tiennyt, niin oli hyvä pelata varman päälle. ”Litki jo se kahvis!” kiljaisin äidille eteisestä ja muistutin vielä, että Ämmälle tarkoitetut porkkanat ja omenanpalat täytyi ottaa mukaan. Sain vastaukseksi mumisemista ja rouskutusta, mistä päätellen äiti oli tainnut ottaa vielä pullaa kahvin kera. Kuulin lehden kääntyvän ja huokaisin. Paraskin hevosihminen. Ja pah.

Kun vihdoin viimein olimme saaneet sullotuksi itsemme autoon, alkoi matka Latun tallille aka Latulaan. Äiti körryytteli pienellä punaisella Toyotallamme maalaistietä, joka johtaisi meidät Latulaan. Katsoin jo kivasti sulaneita peltoja, kunnes huomasin Latulan talorykelmät. Punaista, ja sitten yksi keltainen. Hymähdin katsoessani poikkeusta säännössä – Latu oli näemmä halunnut erottua joukosta. En oikeastaan pitänyt punaisen ja keltaisen yhdistelmästä, mutta mikä minä olin siihen määräämään. Jos joskus huomauttaisin asiasta, Latu varmaan käskisi minua maalata omakotitalonsa punaiseksi, tai vielä pahempaa – tallirakennukset keltaisiksi, joten minun oli turha ilmaista mielipidettäni tästä asiasta. Äitini pysäköi autonsa tallin pihaan ja hyppäsin pikapikaa pois kyydistä. ”Kiitos ja näkemiin”, sanoin äidilleni asiallisesti. Nainen katsoi minua hieman hölmistyneenä, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin asiallisuudessani ei mitään outoa olisi ollutkaan.

Nakattuani talliromppeeni uuteen talorykelmän taloon johon olin tutustunut, nimittäin hoitajien aittaan, kävin katsastamassa, josko Ämmä olisi vielä tarhassa. Nothing there, joten saapastelin talliin sisään miettien mitä tänään tekisin, itsenäisellä nimittäin. Tallissa oli muutama hoitaja hoidokkiensa kimpussa. Talliin oli lähiaikoina tullut paljon uusia hevosia (ja yksi poni, joka oli kyllä supersuloinen!), jotka olin katsastanut pikimmiten. Kaikki vaikuttivat vähintään ihan kivoilta, mutta itse olin menettänyt sydämeni Ärmätille, sille hömpälle. Talsin Ämmän karsinan eteen ja huomasin jonkun olevan siellä sisällä. Ämmä oli köytetty riimunarusta kiinni mahdollisimman tiukalle kiinni kalteriin, ettei se vahingossakaan pystyisi puraisemaan puunaajaansa. Ämmä katsoi minua kuin pelastusta, ja hirnahti kimeästi. ”Hiljaa!” kuului karsinasta nuori ääni. Kurkkasin kaltereiden välistä, ja huomasin minua ehkä kahta, kolmea vuotta nuoremman tytön. ”Öö… Kuka oot?” kysyin tytöltä joka hinkkasi Ämmän kylkeä kovin ottein. Tamma osoitti mieltään potkaisemalla seinää, jolloin tyttö läpsäytti suomiputtea lautaselle. Vai tällaista peliä. ”Milli, mutta mitä se sulle kuuluu?” tyttö kysyi ja katsoi minua omahyväisesti. Pissako kenties noussut päähän? ”Ihan sitä, että satun olemaan Ämmän hoitaja eikä sulla oo oikeutta harjailla sitä ihan tuosta vaan, ilman lupaa”, vastasin itsensä Milliksi esitelleeksi tytölle. Hänellä oli maantienruskeat hiukset, jotka olivat sidottu niskalenkille, ja hän oli minua ehkä muutaman sentin lyhyempi. ”On mulla lupa”, tyttö vakuutti kivenkovaa ja jatkoi Ämmän karvapeitteen ”raastamista”. ”Keneltä?” kysyin lyhyesti ja pidin katseeni tiiviisti Millissä. ”Ihan Irinalta, ettäs tiiät”, nuorikko sanoi itsetietoisesti ja käveli ohitseni Ämmän harjapakille. Ärmätti ei pitänyt yhtään kovakouraisesta kohtelusta, ja yritti repiä itsensä irti riimusta. Tyttö vaihtoi kaviokoukkuun ja palasi Ämmän karsinaan. ”Että voit kyllä mennä siitä, mulla on hommat kesken”, tyttö lopetti eikä suonut minulle vilaustakaan. Tuhahdin. Tästä Irina saisi vielä joskus kuulla, se oli varmaa. Mutta nyt oli tärkeintä saada pikkutyttö pois hoidokkini kimpusta, mitä pikimmiten.

Yritin taivutella tyttöä nätisti luopumaan hoitamisesta, että pääsisin ratsastamaan, mutta aivan turhaan. Tyttö ei ollut puheistani moksiskaan, ja jatkoi tamman jynssäämistä vaikka huomasi sen ärtyneisyyden. En tajunnut mikä tytöllä oli? Missä vaiheessa se oli Ämmään kiintynyt? Sisälläni alkoi kiehua raivo, kun näin anelevan katseen Ämmän silmissä. Olin kärsivällisesti odottanut jo jonkin aikaa hoitotoimien päättymistä, mutta ne tuntuivat olevan loputtomat. Äiti oli muistuttanut minua siitä, että tänään kävisin vain ratsastamassa tunteroisen ja lähtisin nopeasti pois, koska hänellä oli joku tärkeä työmeno mihin hänen täytyi ehtiä.

Istuin ärnöttämässä hoitajien aitan muhkealla sohvalla, kädet puuskassa ja tuohtunut ilme naamallani. Miten se pikkutyttö kehtasi? Topakalta ainakin näytti, muttei tainnut tajuta Ämmän omia etuja. Nappasin pöydältä vanhan Villivarsan ja syvennyin sen sisältöön, kunnes joku läimäytti oven auki. ”ÄMMÄ IRTI!” huusi ovelle ilmestynyt, minulle tuntematon tyttö ja lähti ripein askelin hakemaan tammalle kauroja. ”Mitään kauroja tässä tarvitse”, ärähdin ja paiskasin Villivarsan lattialle (sori vaan Latu). Astuin ulos hoitajien aitasta ja huomasin, kuinka Ämmä juoksi niin lujaa kuin ikinä pääsi, riimunaru vapaana. Kymmenen metrin päässä kuralammikossa makasi, kukapa muu kuin Milli. Tyttö nosti päätään lammikosta ja näytti vihaiselta. Kun kävelin rauhallisesti Ämmän luo, ja yritin maanitella sitä tulemaan, Milli juoksi Ämmän huomaamatta tamman vierelle ja nappasi kiinni riimunarusta. ”Ha haa, kukapa nyt on ovela!” tyttö kiljaisi ja laittoi riimunarun hirttolenkille Ämmän turvan ympäri. Märkä-Milli ja aina-yhtä-villi-Ämmä lähtivät ns. rauhaisalle kävelylenkille.
Olin juuri lähdössä heidän peräänsä, mutta soittoääneni pärähti soimaan ja tiesin, että äitini olisi pian täällä. "Tämä ei jää tähän", sihisin huulieni välistä ja odotin äitini saapuvan. Tästä ei tyttö pääsisi vähällä.

#8

Kiitos merkistä Latu! Olen otettu. ;o

[Britta]

Ensimmäistä kertaa selässä
27. huhtikuuta 2012

Köröttelimme äidin vanhalla Tojotalla taas kerran kohti Latulaa. Taustamusiikkinamme soi vanha tuttu I will stay, esittäjänä aina yhtä legendaarinen Hurriganes. Katsoin auton ikkunasta alakuloista maisemaa. Oli harmaata, ja vettä tuli kuuroina. Ilma ei ollut mitä mahtavin ensimmäiselle ratsastuskerralleni (jos Milli ei tänään tielleni sattuisi), mutta saisi välttää. Puristin palaturvaliivini olkaa ja puraisin huultani. ”Jännittääkö sinua?” äitini kysyi katsahtaen minuun taustapeilistä. ”Vähän”, myönsin ja käänsin pääni äkkiä takaisin maisemiin. Nyt ei auttanut jännittää tai muuten jännitys tarttuisi myöskin Ärmättiin, eikä se olisi hyvästä.

Tutut ja turvalliset maalaismaisemat alkoivat lipua ohitsemme ja äiti hidasti. Tiessä oli paljon kuoppia, ja siinä oli kelirikkoa. Kuopat olivat täyttyneet sadevedellä, joka oli muuttunut ruskeaksi velliksi. Ei mitään maailman ihaninta maata, ehei, mutta tähän sai tyytyä. Äiti laittoi vilkun päälle ja kaarsi maalaistallin pihaan. Tallialueella kävi pienoinen kuhina, ja olin iloinen päästessäni liittymään joukkoon. ”Danke”, sanoin äidilleni näin saksalaisittain. Hän hymähti minulle ja lähti huristamaan takaisin kotiamme päin.

En päättänyt hakea Ämmää vielä tarhasta, vaan antaisin sen laiduntaa vielä vähän aikaa. Näin sisällä paljon ihmisiä, muun muassa Lynnin, johon olin viimeaikoina tutustunut. Tyttö oli niiannut tutustuessamme, johon minä olin vastannut hieman oudoksuvalla katseella. Lynn selitti, että se oli hänellä pinttynyt tapa, ei sen kummempaa. Vaihdoimme muutaman lauseen Lynnin kanssa (jonka oikea nimi muuten on Lynnie!), ja tyttö tuntui haukkuvan Irinaa. En pitänyt hänestä myöskään yhtään sen enempää, joten tyydyin nyökkäilemään myöntävästi. Oli antanut Millin hoidella Ämmää kuin mitäkin omaa ponia. Ärähdin ajatellessanikaan nuorta tyttöä, ja kuin taikaiskusta puhelimeeni pärähti tekstiviesti. Hyvästelin Lynnin ja nappasin taskustani kännykkäni. Viesti oli tuntemattomasta numerosta. Avasin sen epäillen ja näin siinä luki:

”Muista sitte venytellä Ärmätin jalat jos ratsastat, muuten ne jäykistyy ja murtuu ja se kuolee tuskallisesti ja hitaasti!

- Milli”

Mistä se nulikka oli saanut numeroni?! Kenelläkään hoitajalla ei ollut vielä numeroani, joten kenellä sitten? Latulla? Pahempaa; Irinalla? Ei, ainut jolla oli numeroni, oli Latu. Murahdin, ja näppäilin vastaukseksi:

”Osaan kyllä itsekin hoitaa hoitsuni asiat, kiitos vaan.”

Pian tämän jälkeen sain vielä lukuisia viestejä, joissa Milli neuvoi minua miten minun pitäisi Ämmän kanssa menetellä. Hän myös kertoi, että olisi tänään tulossa tallille tarkistamaan Ämmän voinnin. Viimeisin vastaukseni Millille oli tällainen:

”Se ei yhäkään ole sinun hevosesi, joten sinun ei tarvitse huolehtia sen asioista yhtään enempää, kyllä minä hoidan. Piste.”

Tytön käyttäytyminen raivostutti minua suuresti, ja päätin käydä hakemassa Ämmän mahdollisimman pian tarhasta ja lähteä ratsastamaan, ettei Milli kerkeisi tänne saapua. Lähdin varmoin askelin kävelemään kohti Ärmätin tarhaa ja nappasin päitset ja riimunarun aidannokasta. Pujahdin sisälle tarhaan, jossa oli muutama Ämmän tarhakaveri jäljellä. Tänään Ämmä ei minulle vastustelisi, olin sellaisella tuulella että oksat pois. Lähestyin rauhallisesti laiduntavaa Ämmää, joka antoi minun tulla lähelleen ja melkein laittaa päitset päähänsä, mutta karautti sitten kauas pois, eikä antanut minulle mahdollisuutta ottaa itseään kiinni. Tämä olisi nyt sotaa. Tai ainakin sotaharjoitusta.

Monen yrityksen ja läheltä-piti-mutalammikkotilanteiden jälkeen sain kuin sainkin Ämmän kiinni. Toivoin tosissaankin, että Ämmä rupeaisi mahdollisimman äkkiä tajuamaan minut ihan kunnolla pomokseen, eikä käyttäytyisi kuin kuriton kakara. Vaikka sellainenhan se olikin, kakara ja aika kuritonkin. Olin kuullut Latulta Ärmätin vanhemmista, ja eihän omena kauas puusta ollut pudonnut, ei todellakaan. Ehkä jopa lähemmäs mitä ikinä pystyikään. Taluttaessani Ämmää se yritti ryöstää itseään maasta pilkottaville, viimevuotisille ruohotupsuille, mutten antanut sille periksi ja olin valmiina. Tamma pärskähti kuuluvasti ja katsoi minuun vaatien edes yhtä ruohonkortta, mutta pudistin päätäni. ”Myöhemmin, myöhemmin”, mutisin tammalle jonka pää painui alas. Se oli silminnähden pettynyt päätökseeni.

Harjasin Ämmää pitkin ja rauhallisin vedoin, kuitenkin turhia hidastelematta. Puhdistin kaviot hieman kiirehtien, mutta kuitenkin puhtaaksi asti. Milli ei vielä ollut saapunut tallille, ja olin siitä iloinen. Kävin hakemassa Ämmän satulan ja suitset. Laskin satulan maahan ja päätin ensiksi laittaa suitset, jos se rauhoittaisi Ärmättiä. Nakkasin ohjat nopeasti kaulalle ja riisuin Ämmältä päitset. Olin tehnyt tämän ennenkin, mutta nyt se tuntui erilaiselta. En ollut pahemmin ennen Ämmää varustanut meksikolaisia suitsia omistavia polleja, joten sekin oli suhteellisen uusi juttu. Lämmitin hetken kuolaimia käsissäni. Ämmä yritti näykkäistä minua mielenosoituksellisesti, mutta toruin tammaa (kuinkakohan monennen kerran), jonka jälkeen se rupesi kaavamaisesti murjottamaan ja potkaisi seinää. Huokaisin. Ämmä oli kyllä aika toivoton (lue: hieman hitaasti kehittyvä) kopukka, mutta pidin siitä sellaisena kuin se oli. Kyllä se vielä kehittyisi ja siltä karsittaisiin näykkiminen pois. For sure. Yrittäessäni laittaa tammalle kuolaimia, otteeni kirposi sen päästä ja tamma sai viskaistua päänsä korkeuksiin. En meinannut millään saada sitä takaisin alas, joten vedin ohjista alemmas, jolloin ne painoivat tamman kaulaa, ja sen täytyi laskea päätään. Yritys 2: tamma ei avannut suutaan. Painoin Ämmän suuta hampaattomasta kohdasta ja se aukaisi suunsa. Sujautin kuolaimet suomenhevosen suuhun ja vedin niskahihnan korvien taakse. Kiristin loput remmit ja kävin sitten satulan kimppuun.

”Siinäpä vasta oli hommaa”, huokaisin ja pyyhkäisin olematonta hikeä otsaltani. Vielä omat varusteet ja sitten olisi valmista. Kuulin, kun tallin ovi kolahti, mutten kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Vedin vielä turvaliivin ylleni, ja voíla – olin valmis ratsastaja. Katsoin, kuka tulija oli, ja olin pyörtyä näkemästäni. Milli! Nappasin raipan käteeni ja astuin Ämmän karsinaan. Nostin ohjat tamman jäntevältä kaulalta ja lähdin taluttamaan Ärmättiä maneesiin. En ollut huomaavinanikaan Milliä, joka seisoi kädet puuskassa selvästi arvostellen tekemisiäni. Kävelin tallin liukuoville ja liu’utin ne syrjään. Siitä saapastelin nopeasti maneesiin, nimittäin ulkona tihkutti. Ämmä oli ruvennut jurottamaan, kun huomasi mihin oli joutumassa, eikä tuo ollut ihme.

Kiristin Ämmän satulavyötä vielä muutamalla reiällä, eikä tamma oikein tainnut siitä tykätä. Säädin vielä jalustinhihnat ja nousin tottuneesti selkään. Aloitin alkukäynneillä (milläpä muillakaan), ja tutustuin rauhassa Ärmätin liikkeisiin. Ne olivat aika pienet, mutta niinhän pikkusuokilla kuuluikin olla.

Alkukäyntien jälkeen loin Ämmään kunnolla tuntumaa käynnissä, ja se tuntui jopa ihan mukavalta. Se pysähtyi käskystä (ainakin vielä), ja lähti liikkeelle aika laiskanpuoleisesti. Kannustin tammaa nopeampaan käyntiin, jonka vaikutuksesta se pysähtyi paikoilleen. Se ei olisi millään lähtenyt eteenpäin, ja muistutin tammaa raipalla. Tamma lähti peruuttamaan pää korkealla ja heilautti häntäänsä. Nappaisin tamman lapaa uudestaan raipalla, ja tamma hypähti paikoillaan. Annoin tammalle pohjetta, ja se myöntyi vihdoinkin pyyntööni raipan avustuksella.

Tamma ei millään ilveellä olisi halunnut nostaa ravia – maneesin nurkassa oli joku ”pelottava mörkö”, jonka takia piti pakitella tuon tuosta. Maiskautin tammalle ja näpäytin sen lautasta raipalla, kun pohje- ja ääniapuni eivät näyttäneet toimivan. Pukki. Pysyin ensimmäisessä pukissa hädin tuskin mukana, mutta seuraavassa, korkeammassa pukissa lensin kaulalle ja siitä loppujen lopuksi tumpsahtaen maahan. Ämmä jäi seisomaan paikoilleen omahyväisenä ja itsetuntevana – nyt hän oli se voittaja. Nousin ylös maasta ja kopistelin kamppeitani. Minulle ei ollut käynyt pahasti, joten tartuin Ämmää suitsista ja nousin uudelleen selkään. Kannustin sitä uudelleen raviin, ja aina pukin aikana annoin sen tuta raippakäteni voiman. Lopulta se väsyi vastaan vänkäämiseen ja nosti ravin. Se oli laiska, mutta ravi se oli kumminkin. Tein paljon voltteja ja pääty-ympyröitä ja yritin saada tamman taipumaan. Tai ainakin yritin tehdä, nimittäin aina voltille kääntyessä tamma olisi ollut menossa suoraan, ja se laski ravin pois. Raipasta tamma pukitti, ja pukittamisesta se sai raippaa. Tätä se oli se Britan koulutus, siihen ei muu auttanut. Tällä tavalla oli kotitallilla saatu ongelmahevosia paremmalle tolalle, ja jotenkin näinhän se Ämmäkin täytyi kouluttaa. Eihän se voinut tietää kunnolla mikä on oikein, mikä väärin, olihan se vasta nuori.

Volttiharjoitusten jälkeen otin siirtymisiä ja pysähdyksiä, joista Ämmä ei olisi millään halunnut lähteä uudelleen liikkeelle. Tästä seurasi taas tahattomia peruutuksia ja keskelle kääntyilyä. Pyydettäessä pakkia ei kuitenkaan löytynyt, ah, kuinka ironista. Ja kaiken tämän keskellä myös Milli saapui maneesiin arvioimaan ratsastustaitojani. Voi kun hienoa.

Oli laukkaharjoitusten aika. Laukkapohkeista sain pukkeja, hah hah, hauskaa. Silloin, kun sain laukan nostettua ja se tuntui hyvältä, Ämmä pudotti sen kesken kaiken. Maneesin nurkissa näkyi taas muka niitä mörköjä, jotka tuntuivat olevan vain tekosyy ryöstämiselle ja pukkilaukkasarjoille. Käteni tuntuivat turrilta, koska Ämmä painoi kovasti käsille. Se tuntui kovasuiselta jästipäältä, jota ei saanut kääntymään eikä toimimaan miten halusi. Tässä vaiheessa moni kauniisiin, liitäviin, hienosti totteleviin ja liikkuviin puoliverisiin tottunut olisi menettänyt malttinsa ja sormensa, mutta minä en. Päätin näyttää tammalle, kuka on pomo. En edes jaksanut laskea montako kertaa tipuin tai olin tippumassa, mutta kapusin aina uudestaan selkään. Tamma keksi uusiksi tempuikseen sivuloikkia ja vaikka mitä hauskaa, mutta en lannistunut. Tunnin lopussa otin vielä loppuravit ja päästin sitten käteni tuskasta antaen Ämmälle vapaat ohjat. Sormeni olivat jumittuneet koukkuasentoon, ja niiden suoristaminen oli yhtä tuskaa. Ämmä käveli ripeästi uralla heilutellen päätään välillä puolelta toiselle, välillä kävellen pää korkealla yrittäen keksiä uusia pelästyksenkohteita.

Riisuin tammalta varusteet ja harjasin sen jalat. Tamma oli hieman hikinen, joten jätin sen talliin. Kellokin oli jo niin paljon, ettei sitä olisi ulos kannattanut viedäkään. Milli oli kyllästynyt katsomiseeni ja lähtenyt kesken tuntini pois, muttei se haitannut. Ensi kerta menisi paremmin, aivan varmasti menisi. Ja kaikki tulevat ällistymään yhteistyömme voimasta.

#9

[Britta]

Hyvä päivä
28. huhtikuuta 2012

Seisoin bussipysäkillä hieman kylmissäni, odotellen tuttua bussia. Toivoin todellakin, että tällä kertaa bussissa ei olisi sitä samaa mummelia kuin viime kerralla… Se olisi hirveää. Katsahdin kelloani. Viisi minuuttia myöhässä, kuten tavallista. Tänään viisikin minuuttia tuntui paljolta, koska minun täytyi päästä katsomaan Ämmän tuntia. Toivon tosiaankin, ettei Milli tulisi sinne… Oikeasti. Jos jotakin vihaan tällä hetkellä, niin sitä kersaa. Luulee olevansa niin paljon, vaikkei oikeasti ole. Juuri tällaiset ihmiset ärsyttävät minua toden teolla – kuvittelevat olevansakin jotain ja kulkevat nokka pystyssä ohitse. Ei näin, ei todellakaan. Syvällisten mietiskelyjeni lomassa huomasin bussin ilmestyvän pusikon takaa näkyviin, ja kävelin hieman lähemmäs autoa. Se pysähtyi kohdalleni töksähtäen ja avasi ovensa. Ystävällinen kuljettaja katsoi minun jokaista askeltani ja lopulta sitä, kun maksoin matkani. ”Kiitos, mukavaa kun matkustat linjallamme!” sanoi nainen, ja loi minuun aurinkoisen hymyn. Hän sai minut heti paremmalle tuulelle. Jospa tällaisia ihmisiä kävelisi vastaan joka kadunkulmassa, mutta niin ei todellisuudessa ole – ei lähellekään. Kävelin pitkin bussin käytävää, ja istahdin bussin keskiosaan kokonaan tyhjälle paikalle. Nostin tavarani ikkunanpuoleiselle penkille ja istuin itse käytävänpuoleiselle. Bussi nytkähti käyntiin lähtiessään ja sain jättää hyvästit bussipysäkilleni.

Maisemat valuivat ohitseni etanan vauhtia. Olimme sattuneet juuri traktorin eteen, ja tie oli liian kapea ohittamiselle. Vielä äsken niin aurinkoinen bussikuski syyti traktorikuskille kirosanoja avoinna olevasta ikkunasta, josta huomasi ettei nainen ollut mitä kärsivällisin näissä tilanteissa. Traktorikuski ei traktorin melulta kuullut bussikuskin noitumista, ja sai olla siitä onnellinen. Mummot ja papat etupenkillä katsoivat bussikuskia moittivasti, ja nainen joutui pyytelemään anteeksi etupenkin vanhuksilta. Hän ei kuitenkaan kuuluttanut mitään mikin kautta. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi mielestäni saattanut itsensä häpeään. Tai no, mistä sitä tietää kuinka iso häpeäkynnys naisella oli.

Huomasin Latulan bussipysäkin lähestyvän ja kohottauduin tuolista painaakseni stop-nappia. Painoin napin pohjaan asti ja kuului pieni piippaus. Kärttyinen nainen ohjasi bussin pysäkille ja nousin tuoliltani. Kävelin tavaroideni kanssa käytävän päähän ja kiitin kyydistä. Nainen ei kyennyt kuin mumisemaan, ja painoi bussin ovenavausnappulaa. Astuin ulos bussista ja lähdin juoksien kohti tallia – alkoihan Ämmän tunti pian.

Hengästyneenä avasin tallin oven ja jäin siihen huohottamaan. Pysäkiltä tallille oli kuitenkin aika pitkä matka, ja olin juossut sieltä tänne. Hetken hengittelyn jälkeen astuin ovensuusta ja suljin oven perässäni. Kävelin tottuneesti Ämmän karsinalle ja kurkkasin sen sisälle. Siellä ei ollut ketään, mutta takanani odotti tuntilainen auttajaa. Lupasin auttaa tuntilaista (joka muuten oli poika!), kunhan olin vain vienyt tavarani hoitajien aittaan.

Kun palasin Ämmän karsinalle, pojalla olikin jo auttaja: Milli! Hän yritti neuvoa vanhempaa poikaa hyvin asiantuntevasti, mutta jouduin myöntämään, että puolet neuvoista oli täyttä puppua. Jäin norkoilemaan Ämmän karsinan eteen ja odottelemaan, josko Milli tarvitsisi apua. Yhtäkkiä käytävältä alkoi kuulua jylisevää naisenhuutoa, joka oli hyvinkin äkäistä. Se oli Irina. ”MILLI!” nainen jylisi, ”Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa sinulle, ettei sinulla ole oikeutta mennä Ämmän karsinaan?! Et ole tarpeeksi asiantunteva siihen hommaan, Ämmällä on jo hyvä hoitaja ja hän seisoo juuri tässä karsinan ulkopuolella ilman hommaa! KATSO nyt miten olet köyttänyt tamman?!” Milli punastui ja vilahti karsinanraosta ulos. Irina seurasi Milliä ja läksytti häntä oikein olan takaa, tiukka nuttura villisti heiluen. Olin jo tirskahtaa, ja muutin täysin mieltäni Irinasta. Hänhän oli ihan mukava tyyppi, tässä valossa todellakin. Milli tuskin enää tulisi uudestaan tallille, kun kaikki tallissa olevat (eli lähestulkoon kaikki hoitajat, tuntilaiset sekä Latu) kuulivat läksytyksen. ”Ja muistakin SE!” lopetti Irina läksytyksensä huutaen ovelta. Mitä todennäköisimmin Millin itsetunto taisi laskea nollasta sataan aika pikaisesti, ja luulen, että häneltä saattoi tulla pienet vihan/surun/ärtymyksen/whatever-itkut, ja olin jo hieman säälimässä tyttöä, mutta sitten ajattelin häntä tarkemmin ja pudistin sisäisesti päätäni. Hän ei ansaitsisi sitä.

Avustin poikaa, joka esittäytyi Eetuksi, hoitamaan ja varustamaan Ämmän. Poikaa jännitti, ihan syystäkin, mutta neuvoin häntä olemaan vain topakka, niin kyllä se siitä. Ämmälle täytyi vain näyttää oma pomoutensa, niin siitä tulisi lässykkä. Ainakin niin oli Latu kertonut, ja minäkin olin jo menossa siihen suuntaan. Katsoin poikaa, jolla ei ollut omaa turvaliiviä, ja muistin, että olin ottanut omani mukaan. Kävin kipaisemassa sen kassistani ja ojensin sen pojalle. ”Ole hyvä, saat sen lainaan. Ihan siltä varalta, jos Ämmä on normaali, ja varsinkin jos tämä on eka kertasi”, sanoin hymyillen ja poika otti palaturvaliivini vastaan. Hän virnisti pienesti ja kiitti minua avusta. Eetu talutti tamman maneesiin Irinan käskystä ja vilkutin pojalle pienesti. Naurahdin ja soitin äitini hakemaan tunnin jälkeen. Tänään olisi vielä paljon tehtävää kotona, joten en ehtinyt viipyä kauempaa. Äitini tuloon asti katsoin Eetun tuntia, ja alku meni hänellä ihan hyvin, kunnes täytyi ottaa ohjat ja alkaa tosissaan töihin. Pojalle kävi huonosti; paha tippuminen ja (toivottavasti lievä) aivotärähdys, muttei hän siitä lannistunut, vaan jatkoi ratsastamista. Tunnin loputtua hän ojensi minulle hiekkaisen liivini ja hymyili niin hyvin kuin ololtaan pystyi. Taputin poikaa olkapäälle ja nyökkäsin hänelle kuin sanoen ”kyllä se siitä”. Poika vilkutti minulle pienesti takaisin, kun minun täytyi lähteä äitini tultua. Tämä oli hyvä päivä. Näitä ei joka puussa kasvaa.

#10

// Siulla on kyllä ihan uskomaton writing spree, paljon hyvälaatuista tekstiä -nostan hattua! -Latu

[Britta]

Vapaapäivä
29. huhtikuuta 2012

Tänään Ämmällä oli vapaapäivä, ja hoidin sitä mahdollisimman perusteellisesti.



#11

Himppusen iso kuva tuli muttamutta... :D Kiitos kehuista! (:

[Britta]

Smile!
30. huhtikuuta 2012

”Vihreää”, sanoi mustatukkainen Karoliina ja löi värinvaihtokortin pöytään. Osa pöydässäolijoista voihkaisi, mutta Karoliinan oikealla puolella istuva Veera hihkaisi ja löi pöytään vihreän kutosen huudahtaen samalla: ”UNO!” Olimme siis hoitajien aitassa, istumassa hiekkaisella lattialla pelaten Uno:a koko hoitajapoppoolla. Harmiksemme vain Chao oli kieltäytynyt pelistä, koska hänen täytyi tutustua uuteen hoitohevoseensa, Veeniin, sekä minulle vielä tuntematon Jasny ei ollut tallilla juuri tällöin. Meillä oli superhauskaa, ja olimme tutustuneet toisiimme paljon paremmin. Kierros eteni uudelleen Karoliinaan, joka lätkäisi pakan päälle +4-kortin, jolloin Veera älähti. Veeran oikealla puolella istuva Mira katseli meitä muita ensin hetken kahden korttinsa takaa ja asetti pöydälle kaksi ykköstä. ”Voitto!” hän kiljaisi ja ryhtyi nauramaan. Lynn läsäytti omat korttinsa pöydälle ja esitti murjottavaa, joka sai kaikki repeämään. ”Hei, kenen teistä hoitsut on menossa tohon jatkotunnille?” Karo, Vennun hoitaja kysyi. Muut mietiskelivät hetken, ja sillä aikaa vastasin itse myöntävästi. ”Eetu tulee sillä”, tarkensin ja sain muiden katseet osakseni. ”Eetu? Kuka Eetu?” Inga kysyi heti ensimmäisenä, ja olin varma, että hän oli aikeissa mennä kohentamaan meikkiään. ”Joku mun ikänen poika, joka ratsasti viimeks tunnilla Ämmällä”, vastasin Ingalle ja sain kuulla sanoja Ämmän omalaatuisemmasta luonteesta ja siitä, että ”miten joku voi mennä sillä ollenkaan”. Rosie naurahti tuon kommentin johdosta, olihan Lari Ämmän isäpappa, ja siltähän se oli luonnettaan perinyt. ”Vennu menee tänään ekaa kertaa tunnille, vissiin”, Karo selosti ja muutkin kertoilivat omista tilanteistaan. Vilkaisin puhelimeni kelloa, ja se näytti puolta. ”Eikö meidän pitäs jo mennä? Kello on kuiteski jo puoli, ja tuntilaiset alkaa nyt viimeistään tulla”, sanoin ja nousin itse ylös. Viitoin mukaani Karoa, Lynniä, Karoliinaa ja Natalieta. Loput jäivät siivoilemaan myrtyneinä sotkujamme.

Avasin hoitajien aitan oven raittiiseen ulkoilmaan. Ulkona oli muuten ihan lämpöisää, mutta tuuli puhalsi kylmästi ja sai sään tuntumaan puolta kylmemmältä. Asetin käteni puuskaan yrittäen saada itseni lämpimämmäksi, turhaan. Perässäni taapertava nelikko oli myös silminnähden kylmissään ja olimme kaikki helpottuneita, kun pääsimme sisälle talliin. Huomasin Eetun odottelemassa minua Ämmän karsinan takana ja virnistin pojalle. Karo suuntasi Vennun karsinalle, Lynn Hanin, Karoliina Myrskyn ja Natalie Merrin. Ämmä oli vielä ulkona, joten lähdimme Eetun kanssa hakemaan tammaa sisälle.

Laitumella esittelin Eetulle muutkin hevoset, ja kerroin myös, että uusin hevonen, trakehnertamma Veeni, asusti myös samassa tarhassa. ”Chao on ruvennut hoitamaan sitä”, selostin, ”hän näyttää pitävän astetta vaativimmista hevosista.” Eetu nyökkäsi ja pujahti perässäni aidanraosta sisälle tarhaan. ”Ämmää, tule tamma”, kutsuin hoitsuani. Ämmän pää nousi heinäkasan keskeltä ja sen korvat nousivat höröön. Se katsoi minua uteliaasti, ja ravasi pienen matkan luokseni. ”Hyvä tamma!” kehuin sitä ja lähestyin sitä rauhallisesti käsi ojolla. Kädessäni kannoin leipäpalasta. Eetu jäi odottamaan hieman sivummalle, hänen täytyisi kerätä luottamusta Ämmään, niin hän oli minulle sanonut. ”Tule tyttö, tule!” kutsuin Ärmättiä joka hieman viivytellen asteli luokseni, ja lopulta antoi laittaa päitset päähänsä. ”Hieno Ämmä!” kehuin tammaa ja taputin sitä kaulalle. Laitoin riimunarun kiinni päitsien renkaaseen ja lähdin taluttamaan Ämmää pois tarhasta. Meidän suhteessamme oli tapahtunut huimasti edistystä viime aikoina, eikä se enää minulle paljon temppuillutkaan – hoitaessa. Eetu avasi minulle portin ja sulki sen perässäni. Pysähdyin odottamaan poikaa, ja Ämmän pää kohosi oitis. Se tutki ympäristöään innokkaasti, katseella. ”Eetu”, sanoin, ”sä saat taluttaa Ämmän tästä talliin.” Pojan ilmeessä näkyi epävarmuus, mutta hän tarttui silti ojentamaani riimunaruun. ”Muista olla napak-” lauseeni jäi kesken, kun Eetun huuto kiiri korviini ja koko tallipihalle. Se oli naisellisempi mitä olin ajatellut, ja se sai minut nauramaan. Ämmä oli lähtenyt vetämään Eetua perässään, ja Eetu oli lyönyt kengänpohjat maahan. ”Pidä vaan, hyvä!” ohjeistin Eetua kävellessäni itse reippaasti Ämmän viereen. He eivät kerinneet kauas. Otin kiinni riimunarusta ja nykäisin sitä. ”Hyi, ei nuin saa tehä!” toruin tammaa ja se katsoi minuun uhmakkaasti. No, se siitä edistyksestä. Pomonaan se minua kuitenkin piti, ainakin vähän, koska ei lähtenyt enää vetämään minnekään vaan antoi Eetun taluttaa itsensä talliin. Laitoimme Ämmän pesarille Eetun (ja minunkin, heh) työmme helpottamiseksi, ja pitihän Ämmän oppia pesupaikallakin viettämään aikaansa. Ärmätti ei millään olisi halunnut tulla pesarille, ja Eetun täytyi vetää tamman riimunarusta kunnolla ja minun maiskutella ja melkein työntää Ämmää takaa. Eetun jäädessä harjailemaan tammaa, kävin hakemassa sille valmiiksi sen suitset ja satulan.

Eetu nosti viimeisen kavion ja puhdisti sen huolellisesti. ”Bravo”, sanoin pojalle ja taputin Ärmätin kaulaa. Annoin Eetun laittaa itse vastahakoiselle Ämmälle satulan, josta se ei oikein pitänyt. Se peruutti ja yritti potkaista ja löi etukaviotaan maahan, mutta Eetu vain kylmänviileästi puri huultaan ja nosti satulan selkään kaulan kohdalle. Poika liu’utti satulan oikealle kohdalle ja kiristi satulavyön. Ämmä yritti kovastikin pullistaa, mutta kutittelin sitä sierainten luota että sen oli pakko hengittää. ”No niin, sisään, ulos, nyt!” sanoin Eetulle, joka kiristi satulavyön. Ärmätti painoi korvat luimuun ja yritti näykätä minua kun ei Eetuun yltänyt, mutta kielsin sitä. Minä laitoin Ämmälle suitset, Eetu saisi harjoitella ne tälle nuorikolle myöhemmin. ”Onko sulla oma turvaliivi?” kysyin pojalta, joka nyökkäsi minulle. ”Viime kerrasta oppineena, joo. Käynpä hakee sen jos viitit oottaa?” Nyökkäsin. Sivelin Ämmän kaulaa, joka ei vielä niin hirmu lihaksikas ollut, mutta tämän ikäiseksi kuitenkin. Se käänsi päätänsä minua kohden ja ennalta-arvaamattomasti rupesi hinkkaamaan päätänsä minuun. ”Äh, lopeta!” sanoin nauraen suomiputelle. Eetu saapui takaisin ja tarttui Ämmän ohjiin. Irrotin suomalaisen päitset naruista ja astuin Eetun tieltä. Tamma lensi kuin katapultti heti tien saatuaan aukinaiselle liukuovelle ja veti Eetua perässään. Olin tikahtua nauruun, mutta kävelin kuitenkin rivakasti hänen peräänsä. ”Soo Ämmä, soo”, sanoin tamman perästä. Ämmä oli juossut ruohontupsujen luo. Eetu yritti kiskoa Ämmän päätä ylös ruohosta, turhaan. ”Ämmä!” ärähdin samaan aikaan kun Eetu nykäisi, jonka seurauksena Ämmä nosti ärtyneesti päätään. Hänen ruokahetkensä keskeytettiin! Voi kuinka kamalaa! ”Älä välitä, se testaa”, lohdutin masentunutta Eetua, ”Kyllä se siitä.” Poika ei näyttänyt niin varmalta, mutta nyökkäsi vaitonaisesti.

Autoin Eetun Ämmän selkään ja lähdin itse takaisin hoitajien aittaan seuranani Karo, Lynn, Karoliina ja Natalie. ”Mä luulen ettei se Eetu taida pysyä selässä”, Karoliina sanoi. Nyökkäsin hieman virnistäen. ”Aina voi toivoa”, Natalie huikkasi edempää ja kiihdytti vauhtiaan, ”Latu on tuonu sinne herkkuja, mä syön kaiken yksin kun ootte noin hitaita!” ”Hei, odota!” kuului Karon suusta, joka lähti juoksemaan Lynn perässään Natalien perään. Jäimme Karoliinan kanssa kävelemään nauraen. Pian kuitenkin huomaamattamme kiristimme vauhtiamme, ja olimme itsekin täydessä juoksussa. Kun avasimme aitan oven, koko hoitajajengi oli mussuttamassa herkkuja muruset poskilla. ”Tää näky on ikuistettava!” huudahdin ja kaivoin kameran taskustani. ”Smile!”

#12

[Britta]

Kisapäivä!
1. toukokuuta 2012

Tänään kävin Ämmällä ensimmäiset kisani! Tiedän, tiedän, kerran selässäolon jälkeen se oli aika uhkarohkeaa, mutta kaverini yllytti minua, joten en voinut olla vastaamatta haasteeseen. Luokassa oli hirrrveän paljon osallistujia, mutta selvisimme siitä kuitenkin kunnialla. Sijoituimme Ämmän kanssa kahdensiksikymmenensiksineljänsiksi ja osallistujia oli 59, joten ihan ok:sti meni.. Kävin kisojen jälkeen irroittelemassa Ämmällä tallin läheisellä pellolla, ja palasin sitten Latulaan. Latu oli hieman vastahakoisesti antanut minun käydä kisoissa, mutta naureskeli sitten kun kerroin mitä oli käynyt. Juttelin palatessani myös Lynnin kanssa.

Ämmä ravailee.

En jaksanut piirtää kuvalle taustaa (laiska). Yritin ratsastajaa, mutta sekin oli absolutely nou. Ja Latu, olen hyvin vastuuntuntoinen, kheh. Ja pahoittelut kuvan suuruudesta.

#13

Kisojen osoite

[Britta]

Maastoilua
2. toukokuuta 2012

Tänään kävimme Ämmän kanssa (selästä käsin, jee!) samoilemassa Latulan maastossa. Eilen, ja vielä tänäänkin, oli satanut lunta, ja tienpientareet olivat ohuen lumivaipan päällystämät. Maastolenkki meni rauhallisissa merkeissä (käyntiä, välillä ravia ja ihan pikkuinen pätkä laukkaa), ja en sentään tippunut vaikka aika lähellä olikin. Tapasimme myös pupun, joka oli harvinaisen kesy ja jäi ihmettelemään meitä. Silloin Ärmätti painoi korvansa luimuun ja peruutti, taisi siinä muutama pystyyn-pukki-sarja tulla hädässä, muttei suurta. Muuten meillä oli tosi hauskaa, ja tämä olikin palauttava eilisen kisojen jälkeen.

Kuva

Yritän saada paremmin näkyvän version pian, tämäkin oli skannattu ja tuli tuommoinen kirkas kasa. Siinä oli varjostukset ja kaikki, hoh hoh. No, näitä sattuu. Kuvakin tuli liian isona niin piti laittaa noin.

#14