fwb-o Acromantula

[Latu]

Rommin omat sivut

Kutsutaan: Rommi, Möntti
Syntynyt: 16.6.2010, VHKR
Sukupuoli: ori
Rotu: suomalainen puoliverinen
Säkäkorkeus: 170 cm
väri: mustan päistärikkö

Koulutustaso: KO:VaA RE:120cm
Kasvattaja: Tino Mönkkä
Omistaja: Latu, joka myöskin kirjoittaa päiväkirjaan

[Latu]

Kirjoittelen varmasti aika lyhyitä pätkiä, älkäätten kuolko siihen.
Tässä viime viikollahan kävin Rommin kanssa meidän ensimmäisissä estekisoissa intoa ja itsevarmuutta puhkuen. Liikaakin, sillä ilmoitin meidän aivan liian suuriin luokkiin, 110 ja 120. Kyllähän mokomat korkeudet kotona onnistuivat siinä hurjan viiden esteen ratoina, mutta minä typerys olin hommannut itseni 11 esteen kentälle, täysin vieraalle tallille ja mikä inhottavinta, ensimmäisiin yhteisiin kisoihini Rommi-Möntin kanssa.

Rommihan olisi suorittanut radan kunnialla, mutta vain siinä tapauksessa jos minä en olisi ollut selässä. Nimittäin kun sattui käymään niin, että kusi valahti punttiin siinä samalla hetkellä kun jouduin yksin kaikkien niiden silmäparien eteen, hyppäämään suurinta rataa mitä koskaan kisoissa olen hypännyt. Sillä juupa joo, myönnetään, yli metrin ratoja en ole koskaan kisannut. Kun lähtömerkki kajahti, olin valmis valumaan kylkeä pitkin alas ja jäämään maahan makaamaan. Niin hirveää se oli.
Loppujen lopuksi kiitän onneani siitä että selvisimme pelkillä pudotuksilla -minä olin niin pihalla kaikesta että käänsin vain Rommin esteelle, ori tehkööt itse mitä teki, meikäpoika täällä selässä vaan odottaa että pääsee turvallisesti maalilinjan yli! Perhana että nyt hävettää muistella sitä, mutta ehkä opin vähän nöyryyttä ja ensi kerralla sitten paremmin.

Seuraavat kisat ovatkin sitten onneksi täällä, joten ehkä en jännitä niin paljon -ja tajuan viimeistään Irinan määkimisestä ohjeistuksesta mennä tarpeeksi helpthingy luokkaan tasooni nähden. Niihinkin pikkukisoihin aion harjoitella ahkerasti, sillä nyt ihan totta aion petrata ja opetella oikeasti hyppäämään. Tänään tosin pidin vähän taukoa ja kävin vain maastossa käppäilemässä. Olen käynyt Rommilla vasta kerran maastossa sen jälkeen kun herran ostin, ja sen kyllä huomasi: kaikki traktoreista lumisiin puihin ja räksyttäviin naapurinkoiriin oli tosi ihmeellistä. Pelännyt ei Möntti yhtään, otti lähinnä terveellä kunnioituksella ja kiinnostuksella kaikki uudet asiat vastaan.

[Latu]

Tänään tunnit alkavat vasta neljän aikoihin, joten käytin tilaisuuden hyödyksi ja liikuttelin oripoikia ja häsläsin paljon nuorikkojen kanssa. Loppujen lopuksi tehokkuuteni kostautui, sillä huomasin ajan rientävän siivin ja samperi, olin Rommin liikutuksen unohtanut täysin! Ei muuten mitään, mutta en tahtonut orille ylimääräistä vapaapäivää, suunnitelmissa kun oli että huomenna antaisin sen lekotella ja sunnuntaina vielä viimeiset harjoitukset ennen kisoja.

Piti kuitenkin jotakin nopeaa keksiä, joten juoksutus tuli kysymykseen. Tiedän nimittäin jo valmiiksi, että vaikka varaisin tunnin sitä varten, jaksaisin pyöriä vain puolikkaan. Näin ollen kipitin hakemaan juoksutusvarusteet karsinalle ja hain hyvin, hyvin lumisen hevoseni sisälle. Möntti-mokoma oli kellinyt ja piehtaroinut tarhassaan niin, että kaiken maailman kokkareet olivat tarttuneet sen karvaan -ja suli vedeksi heti karsinassa. Nyt minulla oli märkä hevonen...
Rommilla oli taas näitä hetipoiskiitosnam-päiviä. Karsinan oven ei tarvinnut olla kuin hippusen raollaan, ja jo ori oli tunkeutumassa ulos. Kun talutin harmon (Sandra on nero lempinimien kanssa) maneesiin, käveli se vierelläni korvat hörössä ja ympärilleen kiinnostuneena katsellen.

Oli ihanaa juoksuttaa varsojen jälkeen hevosta, joka oikeasti tajusi mitä tarkoittaa mm. "seis". Ihan totta, itkin helmiä ja sateenkaaria ihan vain siksi että Rommi kuunteli minua eikä koko ajan valunut minun luokseni, vaan pysyi oikeasti siellä kehällä. Ensimmäisissä laukoissa poika heitti vain muutamat pikkupukit ja nykäisi ulos päin, mutta pysyin jopa pystyssä ja nykäisin takaisin. Problem solved.
Kuten arvattu, en jaksanut kuin päälle puoli tuntia maneesissa seisoa ja Rommia juoksuttaa. Älkääkä nyt katsoko miua pahasti että olen huono ja laiska hevosenomistaja, koska Rommihan joka tapauksessa sai purettua vähän energiaansa ja kaipa molemmat opittiinkin taas hitusen jotakin.
Koska aikaa vielä oli heitettyäni Rommin takaisin tarhaansa, tein jotain ennenkuulumatonta: pesin varusteet. Kyllä, Latu_pesi_varusteita. Onneksi kukaan ei ollut tätä ihmettä todistamassa, joten nyt kukaan ei varmasti usko että suoriuduin moisesta eeppisestä ja hengenvaarallisesta urakasta, niin että saan onnellisesti pitää laiskan sian leimaa otsassani. Ah.




Tänään tosiaan oli sen verran keväinen sää, että maneesissa tarkeni hupparin ja hanskojen voimin. Kevät kevät tule pian...

[Latu]

Ja nyt taas kylmeni ilma, voi kuinka mukavaa. Kyllähän mie silloin toissapäivänä vähän arvelinkin, ei se kevät ihan vielä tullut -masentavaa silti kun taas -10 astetta ja nuttua pitää vetää niskaan.

Huomennahan on tallin estekisat, ja illalla porukalla aiotaan laittaa tallia vähän kisakuntoon -pikkuisen siivotaan, laitetaan tee-se-itse kahvio pystyyn (ihan varsinaista kanttiinia ei ole joten maneesin katsomon viereen tulee se kahvitarjoilu) ja sillein. Tarkemmin selitän näistä tämmöisistä kumminkin tallikirjaan.
Tänään olikin vain pari tuntia, joten suurin osa iltapäivää ja aamua sain puuhailla omiani, mm. varsoja opettaa. Ja, tietenkin, Rommipullan kanssa vielä fiilata meidän taitoja, huomenna kun päästään näyttämään ihan kotikontujen asukkaille miten osataan -tai miten osaamattomia ollaan.

Odotin jo toiveikkaana että Rommi juoksisi luokseni höristen tarhan portille. No, tulihan se vastaan, mutta löntystellen ja ääntäkään päästämättä -ja tiedän että ori tuli vastaan joko herkkujen perässä tai tietäen että pääsisi kohta loimestaan eroon. Ehkä vielä joku päivä, ehkä vielä joku päivä....
Loimi oli, yllätys yllätys, ihan luminen ja märkä, mutta Rommi sen alla oli jopa pysynyt ihan siedettävänä. Siksi viedessäni loimen kuivumaan otin toisen samanlaisen karsinalle -en halua että ori sotkee itseään ennen huomista! Pesemään näin kylmällä en aio ryhtyä, mutta illalla vielä puunaan hevosen ja laitan mahdollisimman paljon juttuja valmiiksi, niin ettei huomenna tarvitse muuta kuin laittaa harja nystyille, varusteet molemmille päälle ja tadah. Onneksi olen saanut (kuten aina tähänkin mennessä) pisteidenlaskijaksi, ajanottajiksi jne. muiksi toimihenkilöiksi vieraita ihmisiä, niin että itsekin voin kisata. Varsinkin nuoret hevoset kokevat ensimmäiset kisansa täällä minun tai Sandran ratsastamina.

Mutta takaisin Rommiin. Talutin oripojan hienoissa neonvihreissä -no pitää meidänkin erottua- harjoitteluvarusteissa maneesiin ja sidoin sen hetkeksi puomiin kiinni, kun aloin yksin rakentamaan rataa. Sitä voi jo arvailla, etten kovinkaan montaa estettä jaksanut pistää pystyyn -tyydyin viiteen, mutta pistin ne sen verran kimuranteille lähestymisille että tuntuisi kuin hyppäisin oikeaa rataa.
Rommi tuntui heti alussa mukavan napakalta, ja alkoi jyystämään kuolainta melkein heti. Sillä on todella mukava ratsastaa, vaikkakin alkuun kaikki oli vähän hankalaa -sitä huomasi kuinka huithapeli ratsastaja olinkaan, kun Rommimöntti ei tajunnut hölkäsen pöläystäkään, mitä siltä vaadin. Se on vain niin tarkka avuista... nykyisin melkein kaikki laukannostot onnistuu heti ensimmäisellä yrittämällä, avotaivutukset ja pohkeenväistöt joka toisella. YAY.

Nyt kun hyppäsin yksin, ei jännittänyt. Toinen asia tietenkin miten kaikkien niiden silmäparien, joista osa myöskin on meikäläisen oppilaita ja hoitaja-apulaisia, alla luonnistuu -mutta tänään hypättiin oikein tyylikkäästi. Rommi ei ollut ihan niin ad/hd fiiliksissä kuin mitä kisaoriista uskoisi, vaan sen kanssa ehdin jopa miettimään lähestymisiä kunnolla ja pääsin hyppyihinkin mukaan. Yhtään kieltoa ei tullut, ja lähden ihan hyvillä mielin huomenna radalle.

Tallissa vaihdoin jo satulahuovan valmiiksi punaiseen, mutta muut varusteet pistän vasta illalla hollille -kun tuntilaiset tulee, niin ne ovat kumminkin sen jälkeen hyrskyn myrskyn ja varmasti meikäläisen suojia lainataan estetunnille, ja sitten ne ovat likaiset.
Näihin kuviin näihin tunnelmiin, pidetään huomenna peukkuja!

[Latu]

Vasta nyt uskaltaudun kirjoittamaan: Eivät ne kotikisatkaan menneet ihan putkeen. :_D No, yritys hyvä kymmenen...

Ei me silti ihan ilman palkintoja enään olla. Nimittäin Rommi kävi pokaamassa Nochessa järjestetyissä mätsäreissä itselleen luokkavoittajan palkinnon kaikkien muiden puokkien turpakarvojen edestä. Rommi käyttäytyi siellä oikein hienosti, mitä hieman pörhisteli kun ihan-uusia-neitokaisia-tuli-vastaan-herramunjee. Mutta poukkoilut ja pyörimiset tämä viisas herra jätti toisille pojille, röyhisti vain vähän itseään ja hirnui ja hörisi tervehdyksiään. "Hei baby uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä, vai pitääks mun kävellä toisenkin kerran ohi?"

Mutta kotona pyörii arki, ja arki kulkee tarkassa aikataulussa -ainakin Rommilla. Tänäkin aamuna vein sen hiukan tavallista myöhemmin tarhaan, eli karsinassa minua odotti huimana pyörivä ori joka suurin piirtein juoksi ylitseni heti kun oven avasi. Ikinä ennen en ole joutunut laittamaan narua Möntin turvan ympärille, mutta tänään tuli sekin tehtyä kun tapaus oli niin järkyttävä pojan mielestä -hui hirvitys, 45min myöhässä tarhaan!
Päivällä tämä kamala traaginen episodi oli onneksi jo unohtunut Rommin mielestä, ja se seurasi luppanasti minua karsinaansa. Oli oikeastaan aika kivaa olla tallissa itsekseen, sain jutella Rommille mielin määrin eikä miua silti katsottu mitenkään oudosti tai pahasti.
Aamupäivän kiukuttelusta ei ollut jälkeäkään kun kipusin selkään. Rommi kuunteli hienosti, ja antoi jopa anteeksi pari noloa sählinkimokaa. Tässä on kyllä juuri sopiva hevonen minulle, kun huomauttaa yleensä heti jos teen virheitä. Koska virheistäni minut kisoissakin tunnetaan, heh...

[Latu]

Aikoihin en ole ehtinyt kirjoittelemaan, ja ymmärtäähän sen kun tallin pyörittäminen vaatii oman aikansa eikä sitten Rommin kuulumisia ehdi pahemmin kirjoittelemaan. Nyt on kumminkin sen verran rauhaisa päivä että ehdin jotakin kertomaan.

Rommi on ehtinyt jo 12-vuotiaaksi, eli tämä IRL-kesä tulee olemaan sen viimeinen kisakesä. Ajattelin että saavutuksistaan riippuen se pääsisi kisaeläkkeelle 14-16-vuotiaana, ja sen jälkeen olisi ihan vain miun omana harrasteratsuna -ehkä se jopa voisi silloin tällöin pyörähtää kokeneiden tunneilla? En haluaisi kehua, mutta Rommi on kyllä harvinaisen hyvätapainen herrasmiesori, ainakin verrattuna Sakiin ja Nasseen. Kisoissa tietenkin kaiken sen hulinan ja jännityksen vuoksi Rommi tykkää olla edukseen naisten silmissä, mutta kotona tutussa ja turvallisessa ympäristössä se osaa käyttäytyä ratsastuksen aikana. Toivon hartaasti, että Rommi periyttäisi varsoilleen moista keskittymiskykyä työhönsä...
Muuten en kyllä voi sanoa samaa, sillä eilenkin kun talutin Rommia takaisin laitumelleen, tuli tallipihalla stoppi. Kappas, Irina tuli maastoryhmän kanssa takaisin tallille -ja mitäs meidän tuntsarit onkaan kuin oikeastaan kaikki tammoja? Alkoi aivan jumalaton tanssiminen ja poukkoileminen, ja minä en siihen ollut valmistautunut. Oli ihan hilikulla ettei Rommi lähtenyt käsistä, ja siitäkös se soppa olisi syntynyt -luojan kiitos portti oli sen verran lähellä, että sain huijattua pojan siitä sisään. Piti kyllä vielä hetkeksi jäädä katselemaan, miten Rommi juoksenteli edestakaisin aidanviertä ja pörhisteli sellailla että harvemmin tältä orilta semmosta näkee. Ehkä jokin on nyt vaan kihahtanut Möntin päähän, kun ei se tuommoista vielä keväällä tehnyt.

Ratsastaesa ori on kuitenkin edelleen aivan mainio. Se välillä paikkailee minun virheitäni, mutta kieltämäti olen itsekin kehittynyt Rommin kanssa -vuosi sitten en olisi uneksinutkaan että uskaltaisin ikinä hypätä yli metriä.

[Karoliina]

16.09.2011. "Kun kaksi sielua kohtaa.."

- Mooi! Sä taidat olla sitten se Rommi?, virnistin suomalaiselle puoliveriselle, joka kuikuili minua mustan otsatukkansa takaa. Orin jalo pää nyökähteli puolelta toiselle, kun se tarkkaili jokaista liikettäni. Hymyillen tarjosin Rommille kättäni haisteltavaksi. Varovaisesti mustanpäistärikkö suomi puokki kurotti turpansa kohti kämmentäni. Kun se oli haistellut ihmisen tuoksuisen käteni, Rommi inahti ja pyrähti raviin. Naurahtaen jäin seuraamaan katseellani, kuinka jalo kavioeläin lipui kevyin askelin pitkin aidan vierttä. Pian valkopää oli taas luonani, aivan kuin ei olisi lainkaan ollut poissa.

- Oot hupero ja sun kanssa mun pitäis viettää aikaa sit marraskuun alkuun asti, naurahdin Rommille. Sen silmät olivat eloisat ja kirkkaat ja näytti siltä, että se puhui omaa kieltänsä. "Mitä sä nyt tyhmä ihminen luulet!"

Kun hetken aikaa olin viettänyt Rommin kanssa aidan vierustalla aikaa, päätin ottaa sen sisälle hoidettavaksi. Tahtoisinhan tietää, millainen eläin se oli käsiteltäessä. Ainakin Latu oli kehunut kilpahevosensa maasta taivaisiin, joten olihan se pakko uskoa, että se oli aarre hevoseksi. Varovaisin ottein kiinnitin riimunnarun Rommin riimuun. Ori kohotti hiukan upeaa päätään tarkkaillakseen ympäristöään.

- Mähän oon ihan tappi verrattuna suhun, hymyilin noin 170 senttimetriselle hevoselle. Joo, itse olin vain juuri ja juuri 159cm. No, toivottavasti Rommi ei tajuaisi meikäläisen lyhyyttä ja rupeaisi uhittelemaan sen takia. Naurahdin ajatukselle, että suuri suomalainen puoliverinen juoksentelisi pitkin maita ja mantuja ja Karoliina-parka vain roikkuisi riimunnarussa ja kiljuisi naama punaisena. Aukaisin tarhan portin ja talutin valkopää-Rommin tallipihan poikki tallin ovelle. Muissa tarhoissa käyskenteli erinäköisiä- ja kokoisia hevosia. Muutama niistä hokasi Rommin ja päästi ilmoille pieniä kiljahduksia. Tietysti orina Rommi päästi oman huutonsa. Naurahtaen työnnyin oriin kanssa sisälle talliin.

Kaivelin Rommin harjapakkia, etsiskellen sieltä kumisukaa. Kun se osui käteeni, ähkäisten vetäisin sen lukuisien harjojen alta. Lopputuloksena oli, että harjat tulvahtivat käytävälle ja minä päästelin ärräpäitä. Rommia vain katseli avuttoman hoitajansa touhuja ja varmasti naureskeli meikäläiselle. Keräsin harjat takaisin pakkiin ja käännyin ympäri. Rommi tapitti minua jo kysyvästi.

- Joo joo, kyl mä sut harjaan, murahdin huvittavasti orille ja rupesin pyörittelemään kumisualla sen kylkiä. Tallikäytävä oli yllättävän hiljainen, lukuun ottamatta pientä huminaa ja Rommin satunnaisia pärskähdyksiä. Uppouduin hiljaisuuden takia hetkeksi omiin ajatuksiini. Havahduin siihen tosiasiaan, että hoitelisin nyt muutaman hetken kilparatsua. Apua, ei minun laiseni tyypin kuuluisi puunailla kilparatsuja, vaan pelkkiä tuntihevosia tai pullaponeja. Ei siinä, että Rommissa olisi jotain vikaa, tuntui vain hiukan hassulta, kun olin tottunut paijailemaan niitä tallin tuntitöitä tekeviä konimuksia.

- Aaa, joo, sorii, huudahdin, kun Rommi rupesi pyörimään paikoillaan. Suomalaista puoliveristä varmaan rupesi jo nyppimään, kun harjasin sitä vain yhdestä kohdasta.
- Onko herra nyt tyytyväinen?, ynähdin sukkajalalle, kun vaihdoin toiselle puolelle. Vastaukseksi sain vain tyytyväisen pärsähdyksen.
- Kuule, jos sun omistajas ei olisi vähän mokaillut, sä et nyt olis siinä mun hoidettavana, hymyilin ystävällisesti valkopäälle.

Hetken harjailtuani Rommia, rupesi ulko-ovelta kuulumaan pientä kolinaa ja ryminää. Myös muutama huudahdus ja kiroilukin sieltä kajahti. Kohotin vaistomaisesti kulmiani ja Rommikin tuntui katselevan äänien suuntaan. Pian ovi aukesi ja sisään rymisteli sotanorsua muistuttava suomenhevonen. Ilmeeni kirkastui ja aivan vaistomaisesti tunnistin hevosen.

- Eppu!, kiljahdin ehkä hiukan liian innokaasti ja sain vieressäni olevan Romminkin säpsähtämään. Epun suitsissa roikkuva tyttö vilkaisi minua hämmästyneenä. Naurahtaen taputin Rommia pahoittelevasti kaulalle ja kävelin tyttöä ja Eppua kohti.
- Onpas susta tullu Eppu jo iso tyttö..., mumisin itsekseni, unohtaen melkein kokonaan tytön tamman vierellä. Vain tytön rykäisy sai minut havahtumaan.
- Ai anteeks, ei ollut tarkotus sillä lailla kiljahdella, naurahdin hiukan hämilläni. Tyttö hymyili.
- Mistäs sä tunnet Epun?, tämä kysyi, katsoen minuun.
- Ai joo, Eppu on mun vanha hoitohevonen, tunnen tän neitosen ihan varsasta asti, hymyilin ja taputin vankkaa suomenhevosta kaulalle. Eppu näytti tunnistavan minut jo vähän pidemmän ajan päästä ja tuntui olevan tyytyväinen nähdessään minut.
- Epun emä oli myös Latun Tallin asukas, Kapu nimeltään. Sekin oli minulle tuttavuus, hoidin Kapua ennen kuin Eppu syntyi ja hiukan sen jälkeenkin. Sitten Kapu jouduttiin lopettamaan vanhuuden takia..., sanoin, antaen katseeni lasittua ja tuijottaa vain Epun liinaharjaa. Vanhat muistot palasivat pintaan. Oliko siitä muka jo vierähtänyt muutama tovi, kun Kapu siirtyi vihreimmille niityille? Olisin varmasti pysytellyt ajatuksissani ja muistelmissani kauemmin, ellei tyttö olisi taas rykäissyt.
- Hups, taidan olla tänään vähän omituisella päällä, naurahdin, katsahtaen tyttöä pahoittelevasti.
- Ei se mitään. Minä olen muuten Minnea, Epun nykyinen hoitaja, Minneaksi esittäytynyt tyttö sanoi.
- Minä olen Karoliina, kaikki "haukkuu" yleensä Karoksi, että sillä nimellä minua saa sitten kutsua, naurahdin taas. Rommin äkäisen oloinen kavion kuopaisu sai minut katsahtamaan oria kohti.

- Anteeksi Rommi-Pommi, mä unohdin sut ihan täysin, ynähdin ja vilkaisin vielä kerran Eppuun.
- Me varmaan nähdään vielä toistekin, hymyilin Minnealle ja tämä nyökkäsi.
- Mä menen nyt hoitamaan tämän jyrätankin, heippa, Minnea sanoi ja nykäisi hiukan Eppua, jotta suomenhevonen liikkuisi. Päätin itsekkin siirtyä takaisin hoidettavani luokse, joka jo malttamattomana ja käärmeissään minua mulkoili.

Laskin Rommin tarhaan tämän kavereiden joukkoon. Hyvin hoidettu ori ravasi tarhan perälle ja laski päänsä ruohotuppojen ääreen. Hymyillen ripustin riimunnarun tarhan portille ja suljin portin. Hetken aikaa seisoin aloillani ja tuijottelin upeaa hevosta kauempana. Ilta-auringon hennot säteet maalasivat sen karvapeitteelle kuvioita ja sai mustan karvan kiiltämään. Tyytyväisin mielin poistuin portilta ja lähdin kulkemaan pitkin tallilta pois vievää tietä kohti kotia. Eiköhän meistä tulisi Rommin kanssa vielä ystäviä...

// Tykkään kun kirjoitat niin.... no, laajasti, muistelet menneitä ja sellaista. Se on tosi hyvä piirre muista hoitotarinoissa, ettei jumitu vain nykyhetkeen vaan että kirjoittaa myös menneistä ja tulevaisuudensuunnitelmistakin. Tätä oli kiva lukea, innolla ootan seuraavaa (Ei mitään paineita... ;D Mutta kun Rommi on aina Rommi ja se on isukin kultamussu, ja mie en sitten sanonut tuota...) -Latu

[Karoliina]

06.10.2011. Torstai

Sade löi tuttuun, syksyiseen tapaansa maneesin peltikattoon, synnyttäen sisällä maneesissa vienon huminan. Istuskelin katsomossa nojaten kyynerpäideni varassa väliaitaan, joka erotti ratsastusalueen katsomosta. Uralla työskenteli Rommi, jota silmä kovana tapitin. Latu työskenteli kisaoriinsa kanssa erittäin taidokkaasti ja heillä tuntui olevan luotettavan vahva side. Suuri ja voimakas ori kulki kaula kaarella silkkisen pehmeää ravia. Sen ryntäät olivat hikiset työskentelystä, mutta hevosen katse oli silti onnellinen. Rommi ei selvästikkään pakoillut työntekoa ja sen huomasi suomi puokista. Se oli Latun alla kuin sulaa vahaa, helppo käsitellä ja totteli apuja.

- No, miltäs näytti?, Latu kysäisi, hidastettuaan oriinsa käyntiin kohdalleni.
- Mmm..Kyllä siitä varmasti sopivan tuntiratsun saisi, tosin vaativampien tunneille, naurahdin, muistellen juuri äsken näkemääni.
- Sun alla se tuntuu kulkevan erittäin reippaasti ja nätisti, mutta mites muiden ratsastettavana?, kysyin, vilkaisten ensiksi Rommiin, sitten Latuun.
- No, kyllä se ihan hyvin on muillakin mennyt, välillä vähän ollut testaileva uusien ratsastajien kanssa, Latu vastasi hetken mietittyään.
- Selkis, kyllä siitä varmasti ihan hyvä tuntikopukka tulee, naurahdin, kurottautuen taputtamaan valkopäisen hevosen hikistä kaulaa.
- Me mennään vielä Rommin kanssa loppukäynnit, niin sä voit sitten hoitaa sen, jos haluat?, Latu kysyi.
- Juu, mikä ettei, vastasin hymyillen, suoristaen samalla väsyneen kipeää selkääni. Maiskautus ja pieni pohkeiden puristus, niin Rommi oli taas sujuvasti uralla.

Aukaisin tallin ulko-oven ja työnnyin sisälle lämpöiseen rakennukseen. Ulkona satoi vettä kuin saavista kaatamalla ja hevosetkin tuntuivat olevan tyytyväisiä siihen, ettei niiden tarvinnut virua ulkona läpimärkinä. Pidin ulko-ovea auki, jotta Rommi pääsisi sisälle omistajansa kanssa. Uljas ori sai pari tervetulo-hirnahdusta tammoilta, mutta siihen se sitten jäikin. Kello oli jo puoli seitsemän, joten tunteja ei enää ollut ja tallikin oli jo hiljaisempi, tosin ihmisten osalta. Hevoset kahisutteliviat karsinoissaan heiniään ja jostain perältä kuului kiivas kolina, ilmeisesti joku kopukka potkiskeli turhautuneena karsinan seiniä tai ryskäsi ruokakuppinsa kanssa. Latu käänsi Rommin käytävällä ja piteli oria ohjista sen aikaa, kun tepastelin miehen ja tämän kisahevosen luokse.

- Noin, nyt on hoitajan vuoro, Latu virnisti ja tyrkkäsi hevosen ohjat kouraani.
- Siihen hommaanhan sut on pestattu, mies jatkoi vinoiluaan virnistellen.
- Heh heh, naurahdin huvittuneena ja siirryin Rommin oikealle puolelle.
- Oo kiltisti poika, mut löytää toimistosta sit papereita pyörittelemästä, jos tulee jotain asiaa, Latu tokaisi ja taputti kisaoriaan kaulalle ennen kuin asteli käytävää pitkin toimistoa kohti.
- Nonniin Rommi, aloitetaanpas, hymähdin hevoselle ja rupesin väkertelemään varusteiden kanssa.

Kun Rommi oli turvallisesti ja huolellisesti hoidettu pois varusteista, harjattu, loimitettu ja suljettu karsinaansa heiniensä kanssa, sain huokaista hetkeksi. Kuuntelin hetken aikaa hiljaista heinien kahinaa ja hevosten tuottamia ääniä. Päätin tylsyyden tappamisen ansiosta tarttua Rommin harjojen kimppuun ja puhdistaa ne, aivan huvin vuoksi. Tartuin harjapussiin ja lähdin kiikuttamaan sitä varustehuoneeseen, en aivan viitsinyt istutua käytävälle ja levitellä harjoja pitkin ja poikin. Aukaisin varustehuoneen oven ja sukelsin pimeään huoneeseen. Näpsäytin valot päälle ja etsin katseellani hyvän istumapaikan. Penkin bongattuani istuduin sille ja levittelin harjat lattialle. Yksitellen rupesin väkertämään niiden parissa ja putsailemaan niitä. Hiljainen humina ja korvissa soiva suhina sai minut hyräilemään erilaisia biisejä, mitä nyt mieleen juolahtikaan. Pian huomasin jo hoilottelevani kappaleiden sanoja hyräilyn sijasta. Kesken laulusessioideni varustehuoneen ovi aukesi ja sisään astui luultavasti yksi tallin hoitajista. Suljin rivakasti suuni ja toivoin, ettei hän vain olisi kuullut rääkyvää lauluani, ainakaan kauan.

- Hyvin laulettu, vaalea tyttö naurahti ja laski reppunsa oven pieleen.
- Öhmm..joo, ai. Siis kiitti, naurahdin vähän tuskallisesti ja painoin katseeni harjoihin.
- Ketä sä muuten hoitelet?, tyttö kysyi, riisuen samalla päällystakkiaan.
- Rommia marraskuun alkuun asti, sitten pitäis kuvioihin ilmaantua toisenlainen koppura, hymyilin, unohtaen jo äskeisen lauluhetkeni.
- Oi, Rommia! Sitä Latun kisahevostako?, tyttö kysyi selvästi innostuneemmalla äänellä.
- Sitäpä sitä, vastasin kysymykseen. Laskin jo puhdistetun harjan takaisin harjapussiin ja otin uuden harjan kätösiini.
- Mä hoitelen Bellaa, sitä pullapalleroa, tyttö naurahti ja nosti luultavasti hoitohevosensa harjapakin käsiinsä.
- Okei, Bella on kyllä suloinen ponipallero, naurahdin, samalla jatkaen harjojen puhdistusta. Tyttö esitteli itsensä Teddiksi ja minä vuorostaan kerroin oman nimeni. Satulahuoneeseen laskeutui vieno hiljaisuus, lukuunottamatta rahinaa, joka lähti harjoista niitä rapsuttaessani.
- Mutta joo, mä meen nyt Bellan luo, oli kiva tutustua, Tedd sanoi hetken päästä, vilkuillen samalla ovelle päin. Nyökkäsin ja heitin heipat tytölle, joka katosi takaisin talliin. Itse jäin vielä ähkimään hetkeksi Rommin harjojen pariin.

---
Pakko myöntää, että nyt ei ole kyllä ihan parasta tarinalaatua, mitä voisi olla. Jotenkin ei nyt löytynyt sitä..tunnetta (; Noo, ei voi mitään, toivottavasti kelpaa.

// Aina ei voi inspata, ja en mie ainakaan huomannut tossa mitään laadunpuutetta -hyvin kirjoitettu, napakka ja selvä teksti. : > Ja mie kyllä aattelin että viimestään joulukuun alussa Rommin pistän tuntsariksikin, kunhan sen kisaura on nyt ihan virallisesti päättynyt ja miullon uusi kisaprojekti (Rommin varsa itse asiassa!) alla~ -Latu

[Karoliina]

07.10.2011. Autumn

Syystuuli pyöritteli keltaisen sävyisiä lehtiä hiekkatien pinnalla. Laahustaen käpsyttelin kohti taas tuttua ja turvallista Latun Tallia ja siellä odottelevaa suomipuokkia. Pakko myöntää, meillä rupesi jo pikkuhiljaa natsaamaaan yhteen Rommin kanssa. Olin aivan varma, ettei ori koskaan "kunnioittaisi" meikäläistä, vaan pitäisi pelkkänä heittopussina, mutta ei. Rommi näköjään oli sitten hyväksynyt tälläisen tallihiiren, joka sitä puunaili silloin tällöin, kun aikaa löytyi. Vetäisin tumman harmaan syystakkini vetoketjun salaman nopeasti kiinni, kun lokakuun kylmä viima pureutui vaatteideni läpi suoraan iholle. Hyrh.

Kello oli jo melkein puoli viisi, kun vihdoin saavuin tallipihaan. Pimeys oli jo hiljakseen hiipinyt kaljujen koivupuiden ja sekametsien takaa ja yritti vangita tallialueensa pimeyteen. Syvään huokaisten potkaisin edessäni jököttävän pikkukiven kengänkärjelläni ja seurasin sen hiljaista vierintää ojanpientareelle. Tarhoissa käyskentelevät hevoset katsahtivat tulijaan. Virnistin itsekseni, talli oli ainakin paikka, jossa joku pisti merkille tulemisesi ja menemisesi. Hevoset olivat aina tilanteen tasalla. Hiippailin tallipihan poikki ulko-ovelle, jonka nopealla käden liikkeellä räväytin auki. Vieno valonsäde pilkahti silmiini kun sukelsin lämpöiseen rakennukseen. Vedin keuhkoni täyteen ihanaa, hevosen ja heinän tuoksuista ilmaa, ennen kuin lähdin kulkemaan Rommin karsinalle. Se ammotti tyhjyyttään. Ei ollut tuttua valkopäätä odottamassa. Vain likainen ja lannan täyttämä boxi.

- Jaaha, Latu kehveli arvas tuloni ja jätti tän meikäläisen huomaan, mumisin itsekseni, kurkistaen likaiseen karsinaan. Omaa kohtaloani manaten kiersin katseellani tallin läpikotaisin, etsien talikkoa ja kottikärryjä.
- Ha!, tokaisin, huomattuani Ronjan karsinan vierustalla tarvitsemani välineet. Nopein ja reippain askelin saavutin haluamani ja yhtä nopeasti ne myös kiikutinkin Rommin karsinalle. Tallissa oli aavemaisen hiljaista. Kentällä oli pyörinyt juuri tunti, kun tulin, joten sain puuhastella töitteni parissa ihan omassa rauhassani. Hivutin Rommin karsinan oven auki ja sukelsin hampaita kiristellen karsinan syöväreihin. Lannan lappaminen kottikärryihin kävi rivakasti, vaikkei se omiin lempipuuhiini kuulunutkaan. Mutta kenenkäs ei.

Karsinan kiillettyä puhtautaan ja itseni onnittelemisen jälkeen tartuin hiukan jo haalistuneeseen riimunnaruun ja lähdin kulkemaan ulos tallista, tavoitteena hakea romuluu-Rommi hoidettavaksi. Suljin ulko-oven perässäni ja tunsin kylmän tuulen painautuvan vasten poskiani. Kylmät väreet kulkivat vaistomaisesti selkäpiitäni pitkin, kun ajattelinkin talven tuloa. Okei, olihan kauniit, valkoiset hanget ja lumiset puut maailman fantastisin näky, mutta ne järkyttävät sydäntalven -30 asteen pakkaset eivät houkutelleet yhtään. Jätin kuitenkin talvesta murehtimisen hetkeksi, kun kentältä kuului iloinen hörähdys. Pikkutyttö pikkuponinsa kanssa, joka näytti selvästi joko Bellalta tai sitten Annalta, oli vaikea sanoa näin kaukaa, kaahasi iloisesti uralla. Hymyillen muistin omat, ensikokemukseni hevosten kanssa. Sain tuntea ensimmäisen hoitohevoseni tunteenpuuskat ihollani ja sen, kuinka mätkähdin ensimmäisten esteratsastusteni jälkeen kentän pohjalle kuin perunasäkki. Kehoni valtasi iloinen tunne, muistellessani näitä hetkiä. Nyt olin saanut jo reippaat 10 vuotta olla hevosten kanssa ja tajusin vasta nyt, että aikahan juoksee! Se ei pysähdy, se ei anna armoa eikä odota. Sen mukana pitää vain mennä.

- Rommii! Ala juosta tänne, mä en sua tuu hakeen!, kiljuin portilta suomipuokille, sen vilkuillessa ilkeän kujeilevasti minua otsaharjansa alta. Olin jo päästellyt ärräpäitä matkalla tarhaan, astuessani ainakin kaksi kertaa vesilätäkköön ja kerran melkein mutaiseen kohtaan. Ja nyt tuo ketale ori vielä pistäisi minut hakemaan sen.
- Jos et nyt tuu, saat olla koko loppuelämäs siellä!, ynisin hoidokilleni. Käänsin selkäni sille ja rupesin näpertelemään tyytyväisenä riimunnarua. Pian suuri ja lihaksikas ori seisoi takanani uteliaasti hönkäillen hiuksiini. Iloisesti virnistäen tartuin salamana sen riimuun ja naksautin narun kiinni.
- Hahaa! Et sit halunnukkaa viettää yötäs ulkona?, tokaisin sukkajalalle ivallisesti, avaten portin. Rommi tepasteli hiukan hämillään vierelläni talliin ja matkallahan sen oli pakko hiukan kiljua orimaisesti kentällä oleville tammoille.

Pitkin ja hartain vedoin harjasin selvästi hoidostaan nauttivaa Rommia, joka seisoi silmät puoliummessa kaksin puolin kiinni sidottuna. Itsekseni hyräillen ja ajatuksiani ajatellen hoidin orin melkein huomaamatta. Kaviot olivat hetkessä puhtaat, samoin Rommin mustanpäistärikkö karvapeite. Aika kului nopeasti ja pian talliin kerääntyikin kentällä olleet tytöt ratsuineen, Latu etunenässä.

- Ai, täältä löytyy tuttuja, mies virnisti, taputtaen kisaoriaan. Rommi havahtui puoliunestaan suureen hevosmäärään ja omistajaansa.
- Juuh, niinpä näkyy, tokaisin takaisin. Seurasin katseellani, kuinka talliin saapasteli vielä viimeinenkin ratsukko. Siristin silmiäni ja hieroin hetken aivonystyröitäni. Olipa hevonen tutun näköinen..Halla!
- Oho! Onpas Halla nätimpi kuin muistinkaan, hämmästelin tammaa. Suokkitamma pällisteli hetken ympärilleen ja seurasi sitten ratsastajaansa.
- Ainahan se on ollut nätti, Latu sanoi vierelläni.
- Mmm. Halla on näköjään jo vähän rauhoittunut sen jälkeen, kun sitä hoidin, puhelin puoliksi itselleni, puoliksi Latulle.
- Joo, kiitos Jonnen. Ilman sitä toi suokkimamma olis samanlainen kun tullessaan, Latu naurahti. Vastasin nyökkäyksellä.
- Mut me oltiin lähdössä Rommin kanssa maastoon. Siis ihan maasta käsin vain. Jos sopii?, kysyin Latulta.
- Joo, ilman muuta! Papparaiselle tekee hyvää päästä vähän käpsyttelemään, mies tokaisi, ohjeistaen samalla yhtä tuntilaisista.
- Hyvä. Me tästä hilpastaankin samoin tein, että tytöt pääsee purkamaan hevosiaan, naurahdin, irrottaen Rommin irti molemmista naruista. Toisen jätin orin riimuun roikkumaan ja otin sen hentoiseen käteeni.
- Jep, tervemenoa. Siellä vähän alkoi tihuttamaan, mutta tuskin teitä se pelottaa.
- Ei pelota. Ei me mistään sokerista olla tehty, naurahdin, työntyen ulos tihkusateeseen.

Hiekkatie rahisi jalkojeni alla, samoin Rommin kavioiden. Oria kiinnosti hirveästi taivaalta tipahtelevat vesipisarat ja se tähyilikin ylöspäin kiinnostuneena. Välillä sain ihan suutahtaa, kun mustanpäistärikkö valkopää jäi keskelle metsätietä seisomaan ja päälistelemään taivaan ihmeitä. Pimeys oli jo huomattavasti suurempaa, mutta silti vielä hentoa. Puiden tiputtamat lehdet kelluivat ilmassa ja tuulen ottaessa ne alleen, ne tipahtivat höyhenen kevyesti maahan. Jo osittain kaljut puut keinuivat syystuulessa ja niissä vielä olevat, harvat lehdet kahisivat.

- Eikös Rommi ookki kaunista?, huokaisin, jutellen orille. Aivan kuin vastaukseksi, sukkajalka pärskähti kuuluvasti.
- Sä oot kyl hassu, naurahdin, taputtaen vierelläni kulkevaa jaloa kavioeläintä.
- Mietippä Rommi-Pommi, kuukauden verran, niin sit mä hoitelen jo aivan pienokaista heppavaavaa, henkäisin, melkein kuiskasin oriille.
- Sit mä en enää hoitele sua, hymyilin hevoselle. Rommi painoi päänsä alas ja koitti hamuta yksinäistä ruohotupsua. Naurahdin.
- Mut sua se ei varmaan haittaa, korkeintaan hypit riemusta, kun tällänen pomottelija ei sua oo kokoajan "kiusaamassa", tokaisin Rommille huvittuneesti. Vähin äänin käännyimme metsäpolulle ja sukelsimme syvemmälle metsään, tihkusateen varjostaessa matkaa ja lokakuun varjojen langetessa selkämme taa.

[Karoliina]

13.10.2011. Lokakuun ilta

Nappikuulokkeet korvilla, kädet syysliivien taskuissa ja katse kengänkärjissä. Kyllä, taivalsin taas "vaihteeksi" Latun Tallia kohti. Kännykkä pauhasi musiikkia rentouttaen minut täysin. Hiljainen pianon pimputus ja musiikki lakkasi. Nostin katseeni ja huomasin vanhemman naishenkilön tuijottavan minua bussipysäkin katoksen alta kulmat kurtussa. Vastasin naisen katseeseen hymyn väläyttäen ja pidentäen askeleitani. Hyr, että vihasinkin ihmisten katseita minussa! Jäätävän kylmä tuuli sai mustat ja pitkät hiukseni leikkimään puista tippuneiden lehtien kanssa kilpaa ilmassa. Hytisin tuulesta kääntyessäni syrjäiselle hiekkatielle, joka veisi Rommin luokse.

Syysloma oli näpsäkästi pyörähtänyt käyntiin ja tunsin olevani vapaa hetkellisesti arjen vastoinkäymisistä. Ei koulua, turhauttavia esseitä tai kokeita. Sai unohtaa hetkeksi opettajien nuhteet huonosta tuntiaktiivisuudesta ja siitä kuinka eräät ihmiset jaksoivat jauhaa ainaisista ongelmistaan. Ihan niinkuin muillakin ei olisi omia murheita, pyh. Kuulin takaatani auton hurinan ja vaistomaisesti käännyin vilkaisemaan olkani ylitse. Näin ratissa tutun hahmon, Irinan. Nostin tervehdyksesi vanhemmalle naiselle kättäni tämän ajaessa ohitseni ja nainen vastasi nopealla huitaisulla takaisin. Olisipa minullakin auto, ei tarvitsisi kestää syksyn tuomia kylmyyksiä ja ainaista kävelyä. Nopeutin tahtiani hiukan, että olisin edes joskus tallinpihassa, vaikka matkaa olikin enää vajaat pari minuuttia.

Nojasin Rommin tarhauksen porttia vasten ja seurasin loimitetun hevosen heinän syöntiä. Olisin voinut jäädä paikoilleni ikuisiksi ajoiksi, ellei kylmä viima olisi herättänyt minua hetkeksi. Manasin kohtaloani ja karjaisin Rommia nimeltä. Hiukan loukkaantuneen näköinen suomipuokki kääntyi katsomaan minua otsaharjansa takaa.

- Tuletuletule, tai jäädyn!, maanittelin itsepäistä juntturaa, joka tahallaan seisoi parin sadan metrin päässä minusta.
- Rommmiiii, en jaksa tapella!, ynähdin ja räpelsin puhelimeni esiin. Kello oli vajaa puoli kuusi. Irrotin katseeni kännykän ruudusta ja tuijotin tiukasti Latun silmäterää. Juuri kun olin karjaisemassa taas pari valittua sanaa hevoselle, se tajusi liikahtaa porttia kohti. Loimi kahisi hämärtävässä illassa kun valkopäinen sataseitsemänkymmentä senttiä korkea ori könysi luokseni. Väläytin sille valkoisen hammasrivistöni kiitoksesi ja naksautin riimunnarun sen riimuun.
- Että sua saa perhana aina houkutella ja kutsua, senkin aasinpää, naurahdin Rommille ja pörrötin sen otsaharjaa, tietenkin vähän varpailleni kohottautuen. Rommi vastasi kiusoitteluuni hörähtäen ja yhteistuumin taapersimme tallipihan poikki kohti tallia jossa lämpö kutsui meitä molempia.

Käytävällä hääräsi hiukan tutun näköinen naishenkilö vaalean andalusialaisen kimpussa. Hetken pohdittuani tunnistin tämän Seppeleen ajoilta Chaoksi. En ollut koskaan mitenkään erityisemmin naiseen tutustunut, mitä nyt välillä pari sanaa vaihtanut silloisena Seppeleen hoitajana.

- Terve, onkos täällä tilaa meille?, kysäisin Chaolta samalla kun koitin peittää korviani Rommin kimeältä kiljunnalta. Hevonen oli ilmeisesti tamma, tuskin hoidokkini olisi muuten äänihuuliansa tuolla lailla raastanut. Chao naurahti ja nyökkäsi.
- Katriina näyttää olevan Rommin mieleen, nainen tokaisi samalla kun laski satulan ruunikonkimon hevosen selkään.
- Niin näyttää. Tai ennemminkin kuuluu, vastasin huvittuneeseen sävyyn takaisin ja sidoin Rommin kauemmas kiinni toisesta hevosesta, joka oli ryhtynyt pyörimään levottomana hoitajansa yrityksistä saada satula selkään. Lopulta se näytti rauhoittuvan. Taputin Rommia kaulalle ja uskalsin jättää sen hetkeksi aikaa yksikseen kun hain sen karsinalta harjat. Vielä minun ei tarvinnut vaivata päätäni sillä, kuinka saisin lyhyenä tappina Rommin selkään satulan. Tapanani olisi nimittäin luoda luotettava suhde hevoseen, ennen kuin könyäisin sen selkään. Minulle oli tärkeää että hevonen luottaisi minuun niin maasta käsin kuin ratsastaessakin. En hoppuilut ratsastamisen kanssa, voisin odottaa vaikka parikin vuotta jos se niin vaatisi, tärkeintä minulle on hevosten kanssa olo.

Katriinan ja Chaon lähdettyä tallista Rommikin rentoutui, eikä se touhottanut koko aikaa niin järkyttävästi. Silmät ummessa ori nautti harjaamisesta ja minä upposin hiljaisuuden ja musiikin väliin. Ajatukseni lensivät omaan tahtiini kun harjailin rauhakseen suomipuokkia vierelläni. Rommiakaan ei tuntunut hiljaisempi meno häiritsevän, vaikka se olikin välillä aikamoinen kolho. Harjattuani toisen puolen vaihdoin puolta. Ajatella, täällä minä vain vietin lomapäiväni, tallilla. Toiset juoksevat kavereiden bileissä, hengasivat kolmeen yöllä kaupungilla ja ryöstelivät kioskeja. Kaverini sättivät minua aina siitä, kuinka "tuhlasin" aikaani mielummin hevosiin kuin kaksijalkaisiin. Puolustelin asiaa sillä, että kyllä heilläkin oli omat menonsa. En ollut ystävieni silmissä tavallinen, oman ikäiseni, olin lannanluoja ja kuolaturpien ystävä. Äitini on aina kehunut minua siitä, että olin järkevä ja kuulin aina siitä, kuinka hän oli ylpeä minusta, etten notkunut öitäni baareissa tai huonoissa kaveriporukoissa. Niinpä, olin itsekkin ylpeä valinnoistani. Hevoset pitävät minut kyllä järjissäni enkä välitä muiden moitteista tai sanomisista.

Rommin hoidettuani vilkaisin taas vaihteeksi kelloa. Kymmentä yli kuusi. Huokaisin syvään ja vetäisin loimen suomipuokin selkään. Kiinnitin remmit huolellisesti ja tarkastin loimen olevan suorassa ja hyvin. Hymyillen taputin oria kaulalle ja irrotin riimunnarun kiinnityskoukusta ja lähdin Rommi perässäni kävelemään ulos. Tökkäisin liukuoven auki ja talutin tumman hoitohevoseni ulos hämärään iltaan. Käänsin sen ja työnsin oven takaisin kiinni. Siinä me sitten seistiin, ilta syleili kylmästi poskiani ja puristi minut tiukkaan halaukseen. Rommin harja tanssahteli tuulessa ja sen valkoinen pää hohti kuin kuu. Naurahdukseni rikkoi kapenevan hiljaisuuden. Lähdin kuljettamaan oria vielä muutamaksi tunniksi takaisin tarhaan.

----
Tämmöinen fiilistelytarina..Ehkä muistuttaa hiukan joistain kohdista tuota edellistä tarinaa, mutta ei voi mittään. (: Oon huomannu muuten, että oon pikkuhiljaa aktiivistunut omalla tavallani ja inspiraatiotakin on varastoitunut vähän tuonne pääkoppaan D:

// Hieno tarina tämäkin, ja sie totta vie oot aktivistunut, taitaa aktiivisuusmerkkikin siulle siitä nyt kyllä plärähtää : D -Latu
ps. Ktk-tilaisuuden tuloksia odotellessa... =_= No, kohan joskus tulokset julkaisevat niin sitä varten miulla on jo lineart valmiina Team Möntistä, vielä kun sais tietää että heruiko palkintoa ja minkä laatusta, niin saisi kuvan tehtyä loppuun. :-D

[Karoliina]

30.09.2011. Kantakirjatilaisuus!

Kylmä syyspäivä teki tulojaan, kun loikkattiin Latun kanssa autoon. Mies istuutui ratin taakse ja minä pelkääjän paikalle. Rommi oli turvallisesti, okei, melkein turvallisesti, saatettu traileriin kuljetusloimineen- ja suojineen. Lastaus oli ollut pientä sähellystä itse kullakin. Rommi nimittäin oli päättänyt juuri tänään, että ehei, hänhän ei traileriin kapua! Pisteenä iin päälle tallissa oli kiljunut joku "mehukkaista" tammoista ja se riitti oriille. Ärräpäitä lauoten olimme saaneet valkopään kuitenkin kapuamaan kyytiin, tosin vastahakoisesti pärskähdellen ja päätänsä protestoivasti heilutellen. Latu starttasi auton ja nykäisi käsijarrusta. Matka ktk-tilaisuuteen alkoi!

- Hmmm... Pitikö meidän kääntyä jo äskeisestä risteyksestä vasemmalle?, Latu pohti ääneen, minun käännellessä ja väännellessä kieli solmussa kartan läpyskää. Koitin pysyä paperin palalle piirrettyjen viivojen ja vänkyröiden mukana parhaani mukaan, vaikka se vaatikin työtä. Olisikohan pitänyt kuunnella koulun liikuntatuntien aikana, kun oli suunnistusta? Sitä manaten löysin kuin löysinkin kohdan, jossa juuri nyt menimme.
- Ei, me taidetaan olla ihan oikeella tiellä. Seuraavasta risteyksestä vasta, mutisin pohdintojeni välistä ja sain vastauksekseni vain 'okein'. Traileri keinui auton perässä uhkaavan näköisesti, kun kaarruimme hetken kuluttua vasemmalle. Latu vilkaisi taustapeilistä ja mutisi jotakin 'Rommin vilkkaista kintuista'. Autoradio pauhasi suomipoppia ja moottorin kevyt hurina rentoutti pähkäileviä aivonystyröitäni hetkeksi. Nyt olimme ainakin oikealla tiellä, eikä minun tarvinnut hetkeen murehtia kartan mutkikkaista viivoista ja piirrustuksista.

Oltiin onnistuneesti löydetty itsemme moottoritielle vilisevien autojen sekaan, vaikka se olikin ollut aluksi hankalaa. Olimme kääntyneet väärästä kohdasta ja pyörittiin sitten hevostrailerin kanssa hetken korvessa, kunnes olin löytänyt oikoreitin takaisin määränpäähän vievälle tielle. Hiukan jännitti ajella satasta muiden autojen parissa ja vielä hevostraileri mukavasti takana, uhkaavasti keikkuen. Mutta motari on onneksi vain pelkkää suoraa, eikä minun tarvinnut pohtia kartan parissa jatkuvasti.

- Mitäköhän siitä meidän tilaisuudesta mahtaa tulla, kun Rommi käyttäytyi lastatessakin noin?, Latu naurahti, puoliksi itselleen ja puoliksi minulle.
- Jaa-a, vaikea sanoa. Rommi osaa yllättää, virnistin vastaukseksi.
- Mutta ei maalailla vielä piruja seinille, voihan siellä ihan hyvinkin käydä, jatkoin.
- Totta, toivotaan niin.

Yli tunnin moottoritiellä ajeltuamme käännyimme pikkukylän läpi vievälle tielle. Matka oli mennyt välillä hitaasti, välillä vauhdikkaammin. Hevonenkin takapäässä oli lopettanut pyörimisen ja traileri pysyi paremmin matkan vauhdissa eikä keinunut koko aikaa niin pelottavasti. Latu pyöritteli auton rattia ja vilkuili risteykseen tultaessa, ettei muut autot rysäytä päin tai perään.

- Trailerin kanssa ajaessa on aina nämä samat, tutut hommat, mies tokaisi huvittuneena kun huristelimme oikeaan suuntaan.
- Jännitystä pitää aina olla, naurahdin.
- Jep. Käännytäänkös me nyt tuonne vai tuonne?, Latu kysäisi, osoittaen vuoron perään oikealle ja vasemmalle.
- Odotas..., mumisin, pyöritellen karttaa hetken käpälissäni.
- Oikealle. Ja sitten siitä vasemmalle, jatkoin.
- Selvä. Vielä vartin verran ajettavaa, sitten ollaankin perillä, mies hymähti. Nyökkäsin tyytyväisenä, autossa istuminen tuntui jo pikkuhiljaa selässä ja takalistossa.

- Perillä!, Latu hihkaisi vallan tyytyväisenä ja sammutti auton. Moottori naksutti hetken aikaa, mutta ääni peittyi ovien avausten alle. Könysin ulos autosta ja vedin keuhkoni täyteen syyskuun viimeisen päivän kipakkaa ilmaa.
- Jo oli aikakin, huokaisin ja läiskäsin auton oven kiinni. Latu nyökkäsi, mieskin oli samaa mieltä.
- Puretaanko nyt heti Rommi vai käynkö ensiteitse tsekkaamassa paikat ja ilmottautumassa?, mies kysyi mielipidettäni.
- Otetaan se vaikka nyt heti niin se saa palautua matkasta ennen kehään menoa, tokaisin hetken tuumittuani.
- Juu, tehdään sitten niin.

Rommi näytti kuin sitruunan syöneeltä, happamalta ja irvistelevältä. Nyrpistin oriille nenää ja työnsin sen pyörivän pään sivuun olkapäältäni. Aukaisin riimunnarun ja valmistauduin sekamelskaan mikä lähtisi siitä, kun valkopää rymistelisi kaikki neljä kaviota viuhuen alas rampilta.

- Juu, voi avata! huusin trailerin sisältä ulkopuolella olevalle Latulle. Kuului metalliosien kilinää, kolahdus ja syyskuun valo työntyi sisään hämärään hevostraileriin. Ramppi laskeutui hitaasti ja tömähti lopuksi maahan. Hiukan jännittyneenä tyrkkäsin Rommin lapaa ja maiskautin samalla. Ori ynähti ja lähti vauhdilla pakittamaan alas trailerista. Kauhukuvat eivät osoittautuneetkaan niin kamalaksi kuin luulin, vaan selvisimme ilman suurempia esityksiä alas. Meidän trailerin vieressä oleva rautias ori kiljui Rommin nähtyään ja sepä pisti sabinokuvioon vipinää. Rinta röyhistyi ja pää hapuili taivaan pilviä.

- Rommi ei pliis nyt, ei jaksais, tyrskähdin väsnyeesti sataseitsemänkymmentä senttiselle oriille ja vedin sen toiselle puolelle traileria jotta se ei näkisi kilpakumppaniansa. Sidoin sukkajalan trailerin kyljessä olevaan metallirinkulaan ja huokaisin helpotuksesta.
- Sehän sujui yllättävän hyvin, Latu naurahti ja taputti kisahevostaan kaulalle.
- Onneksi, vastasin.
- Pystytkö yksin nyt hoitamaan Rommin ja ottamaan tarvittavat tavarat takapenkiltä, kun meikäläinen kävis tsekkaamassa alueet ja ilmottautumassa? mies kysyi ja osoitti peukalollaan olkansa ylitse.
- Joo totta kai, eiköhän me selvitä, virnistin ja Latu nyökkäsi tyytyväisenä. Katsoin vielä hetken aikaa miehen perään ennen kuin vilkaisin Rommiin ja ryhdyin kisa-apurin hommiin.

Latu viipyi hiukan yli vartin verran omilla teillään. Siinä ajassa olin kerennyt purkamaan Rommin kuljetussuojista, harjaamaan oriin ainakin kerran, syöttämään ja juottamaan. Nyt olimme molemmat suht tyytyväisiä, Rommi heinineen ja minä työhöni. Hetken hengähdettyäni huomasinkin jo Latun käppäilevän meitä kohti.

- No, mites täällä on sujunut? mies kysyi heti ensi töikseen saavuttuaan luoksemme. Vilkaisin oria nopeasti ennen kuin avasin suuni.
- Ihan hyvinhän tässä. Rommi ei ole jaksanu venksailla enempää kun apetta on naaman edessä.
- Sepä hyvä. Mä jo kerkesin kuvitella että poika on juossut jo maat ja mantereet läpi ja tsekannu kaikki kisapaikan tammat yksitellen, Latu naurahti.
- No ei ihan, virnistin vastaukseksi.
- Ai niin, tuossa olis tuo meidän kisanumero. Rommin luokka starttaa vähän yli puolen tunnin kuluttua. Onhan kaikki jo suht valmista?
- Juu, ei mitään paniikkia, tokaisin ja otin kätösiini miehen ojentaman lappusen.
- Kiva kuulla, Latu vastasi ja kulki ohitsemme auton luokse.

Kisahulina oli jo vallannut alueen ja erinäköisiä ja kokoisia hevosia kulki edes taas ohitsemme. Rommilla oli vähällä palaa proppu, niin paljon oli kauniita leidejä näköpiirissä mutta haistelemaan ei päässyt. Yksi toisensa jälkeen oriit kiljuivat kutsuhuutojaan ja Rommilla meni pasmat sekaisin lähes kokonaan. Latu oli silmin nähden jo hiukan hermostunut, enkä yhtään ihmettele. Rommin käytös oli aika vauhkoa joten olisi hyvä jos se pysyisi lapasessa koko kantakirjatilaisuuden.

- Hermostuttaako? naurahdin Latulle tunnelman keventämiseksi.
- Ei yhtään, mies vastasi sarkastisesti.
- No ei vaineskaan. Pikkuseen juu, Rommi on ollut sen verran hereillä että vähän jännittää miten käy, Latu naurahti.
- Hyvin se menee, toivotaan, vastasin ja näytin peukkua. Latu vastasi näyttämällä omaa peukaloaan takaisin. Orien luokkaan oli noin viisitoista minuuttia aikaa ja päätimme kävelyttää Romuluu-Rommia hiukan ja suunnata pikkuhiljaa kohti kisakenttää.
- Haluatko sä ottaa? Latu kysyi ja osoitti riimunnarua.
- Ei, ota sä vaan. Rommi tuskin ees huomais meikäläistä, naurahdin ja Latu nyökkäsi. Mies irrotti riimunnarun trailerin sivussa olevasta metallirinkulasta ja valmistautui taluttamaan hevosen pois trailerin luota. Yllätykseksemme kuitenkin ohitsemme kulki ruunikko hevostamma ja Rommi tietenkin huomasi sen. Oriista kajahti ilmoille sen verran kuuluva kiljaisu, että kuulovikainenkin olisi kuullut sen kahdensadan metrin päästä. Latu ei ollut varautunut Rommin pään kohotukseen ja riimunnaru kimposi miehen kädestä kuin mato ongesta.

- Latu varo! kerkesin kiljaista ennen kuin riimunnarun loppupätkä heilahti kourien välistä ilmaan ja ori huomasi olevansa aivan vapaana.
- Rommi juutas, teen susta meetvurstia, Latu karjaisi kun päistärikkö vilkaisi ilkikurisesti omistajaansa. Latu oli juuri takertumassa vapaana heiluvaan naruun, mutta Rommi hoksasi kauempana olevan tamman ja ynähtäen loikkasi sivummalle. Kiljuen ori lähti ravaamaan kohti hemaisevaa leidiä. Juuri kun sukkajalka oli minun kohdallani, loikkasin mojovasti sivuun ja heilautin käteni korkealle ilmaan. Ovela hevonen kuitenkin arvasi ajoitukseni ja kerkesi jarruttamaan, samalla tehden väistöliikkeen vasemmalle puolelle. Sen kaviot takoivat tannerta kun valkopää kiisi kohti naisystäviään.
- Se oli lähellä, Latu viittasi äskeiseen yritykseeni saada ori kiinni ja pyyhälsi luokseni huohottaen.
- Nyt se pitää vaan koittaa napata jollain perkuleen ilveellä takaisin, ennen kuin meidät viskataan koko kisapaikalta takaisin tien päälle, Latu ärjyi ja ampaisi oriinsa perään.
- Odota, mäkin tuun! huusin miehen perään ja kepoisesti lähdin hölköttämään mieskaksikon hännille.

Lopulta Rommi löytyi kirjavan tammaneidon viereltä. Sen pää heilui kuin juoppo lauantai-illan jäljiltä ja häntä heilui hullun lailla. Onneksi pahempaa ei ollut kerennyt käymään, sillä erään tamman omistaja oli saanut Latun oriin kiinni oman tammansa luota ja piteli pröystäilevää suomipuokkia tiukassa otteessaan.

- Suuret kiitokset, Latu kiitteli jo kolmatta kertaa hiukan tukevampaa miestä.
- Eipä tässä edelleenkää mitään. Kyllä minä nämä oriit aina kisapaikalla tiedän, meidän tamma kun on aina niin miesten suosiossa sielä kotitallillaankin, isomahainen ukko röhötti vitsilleen, jonka seurauksena yskähteli maha hytkyen. Vilkaisimme Latun kanssa hiukan hämillämme toisiamme ja sitten taas miestä.
- J-juu, näinhän se on, Latu tokaisi takaisin.
- Mutta, kiitoksia vielä kerran, me painellaankin nyt Rommia läksyttämään, mies mutisi ja nykäisi vihaiseen sävyyn kisaoriinsa peräänsä. Hölmistyneenä taapersin mustanpäistärikön vasemmalla puolella.
- Pystyin kuvitella, että kohta se ukko olis tukehtunut omaan nauruunsa, sen verran se hytkyi ja yskähteli, lausahdin hetken kävelyn jälkeen. Seurasi pieni hiljaisuus ennen kuin Rommin toiselta puolelta kuului tyrskähdys.
- Mietin samaa, Latu hekotti ja Rommin karkureissu ei enää tuntunutkaan niin pahalta kolaukselta.

Orien kantakirjaus alkoi ja Rommikaan ei enää ollut niin liekeissä, kun ympärillä ei ollut tammoja häiritsemässä. Seisoin kentän ulkopuolella aitaan nojaten ja silmä kovana seurasin Latun ja Rommin suoritusta. Orin vuoron tultaessa arvosteluun, Rommi hiukan ryhtyi hötkyilemään mutta Latu sähähti sille hyvin nopeasti ja se lopetti. Käynti, ravi ja laukka sujuivat ilman sen suurempia ongelmia, mitä nyt piti kesken ravikierroksen höristä kauempana seisoville tammoille. Myös tuomarin tarkistellessa Romuluun rakennetta, sen piti aivan pakolla kohotella jalkojaan edes taas ilmassa. Pian se kuitenkin loppui ja tuomari sai työnsä tehtyä, ainakin Rommin osalta. Pian kaikki oriit olivat näyttäneet askellajinsa ja rakenteensa tuomarille, joten oli aika jäädä odottelemaan palkintoja. Latu näytti selvästi helpottuneelta kulkiessaan Rommin kanssa minun luokseni.

- Hyvinhän se meni, ei mitään suurempia sählinkejä, tokaisin heti ensimmäiseksi kun mieskaksikko oli könynyt luokseni.
- Jep, luulin että Rommi rupeaa suurempiinkin hullutteluihin, mutta se sai jäädä, Latu hymyili vallan tyytyväisenä silmäteränsä saavutukseen.
- Kyllä sieltä tulee ihan hyvä palkinto, virnistin ja taputin Rommia kaulalle.

Hetken kuluttua oli orien taas aika siirtyä takaisin kentälle. Rommi pröhötti hetken aikaa viereiselle kilpakumppanilleen, mutta kun vastakaikua riidan haastamiseen ei tullut, se jäi siihen. Ensimmäiseksi tuomari kehui luokan tasoa, kunnes ryhtyi lukemaan papereistaan palkinnon saajia.

- Orien kantakirjaustilaisuuden voittaja ja näin ollen KTK-I-sertin saaja on..., mieshenkilö kentän toisessa päädyssä aloitti. Seurasi tovin hiljaisuus, ennen kuin voittaja julkaistiin. Lähellä minua kajahti hurraa-huuto ja iloista puheensorinaa. Voitto oli siis osunut sinne.
- No, Rommi on silti hieno hevonen, vaikkei KTK-I-sertti tullutkaan kavioon, mutisin itsekseni hymyillen. Tuomari jatkoin tulosten kertomista ja yksi toisensa jälkeen hevostenomistajat hakivat heille myönnetyt sertit.
- KTK-III-sertti myönnetään Acromantulalle!, kajahti pian ilmoille. Naurahtaen iskin käteni yhteen ja villisti ryhdyin taputtamaan muiden tahdissa. Selvästi tyytyväinen Latu nouti sertin ja poistui kentältä.
- Jee! Hyvä Rommi!, hihkuin vilpittömästi iloisena oriille ja taputin sen kaulaa.
- Hyvinhän se meni, mähän sanoin, jatkoin vielä vilkaisten Latuun jonka kasvoilta paistoi helpotus kisojen päättymisestä ja onnellisuus silmäteränsä suorituksesta.
- Niinpä, ei pidä maalailla piruja seinille, mies tokaisi naurahtaen.
- Itsenäisen kunniakierroksen jälkeen voitais mennä hoitamaan Rommi takaisin reissukuntoon ja lähteä takaisin tallille. Kerettäisiin vielä pistäytyä jossain huoltoasemalla syömässä, Latu kysyi ja loi silmäyksen vielä sukkajalkaiseen päistärikköön, jonka katse hapuili vielä tammoja kauempana.
- Mennään vaan, naurahdin. Pian kuulutettiin itsenäisten kunniakierrosten alkavan ja yksi toisensa jälkeen oreista siirtyivät vielä kerran kentälle. Rommin vuoron tultaessa ori oli sen verran liekeissä äsken nähdyistä tammoista, että Latulla oli täysi työ pidellä kisahevostaan hyppysissä. Pupun loikkija tehden ja kauriin hyppyjä vedellen kaksikko selvisi kierroksesta ja kaikki olivat tyytyväisiä!

Kun Rommi oli työnnetty trailerin sisään heinäverkon kera juotettuna ja loimitettuna, matka kohti Latun Tallia sai alkaa. Kapusin jo hiukan väsyneenä pelkääjän paikalle ja kiskoin auton oven kiinni. Kello oli jo hiukan yli puoli viisi ja pian ulkona olisi pimeää. Talvi teki tuloaan, mutta eiköhän Rommin ansaittu KTK-III-sertti lämmittäisi jonkin verran mieltä. Latukin kiipesi ratin taakse vaihdettuaan muutaman sanan erään oriin omistajan kanssa ja työnsi avaimen virtalukkoon. Auto hurahti pehmeästi käyntiin ja valot heijastuivat syyskuun viimeisen päivän haalistuneeseen nurmikkoon.

- Olipa mahtava päivä, tokaisin, kun auto lähti lipumaan takaperin.
- Totta vie!, Latu naurahti ja pyöräytti rattiaan. Kotimatka alkoi.

--------------------------------------------------------
Nonii! Nytpä se sitten on plakkarissa, virallisesti! Kyllä vähän nolottaa laittaa neljä kuukautta sitten tapahtunut tarina tänne, mutta eipä voi mittään (: En nyt tiedä sitten, että millainen siitä tuli, esim. aitoudeltaan. Itse kun tooooodella harvoin käyn irlissä hevosten kanssa näyttelyissä, niin ei ollut oikein mitään hajua, miten siellä sitten pitäisi käyttäytyä (; No, ei meikä manne siihen ehkä kuole jos ei ihan ollut sellaista mitä oikeasti!

// Hei ei toi mitään, kyllähän miekin välillä jumitan asioita ties kuinka kauan ennenku saan mitään aikaiseksi. :---D Eikä tuossa nyt mitään ihan maailmaakaatavia virheitä ole. Näyttelyissä ei ole kylläkään mitään "voittajaa", vaan sertit jaetaan tuomarien jakamien pisteiden/prosenttien kautta. KTK-I sertejä voi siis olla useampiakin, samoin kakkos- ja kolmospalkintoja. Rommi sai n 60% eli se on ktk-III, kun taaskin juuri äsken eräs miun toinen hevonen pokasi ktk-I palkinnon 80% -samoissa näyttelyissä jaettiin myöskin muitakin ykköspalkintoja.
Tää ol kyllä ihan törkeen hyvin kirjotettu. Linkitän tän Rommin sivuille, niin pääse sitäkin kautta lukemaan että miten meillä meni. :D -Latu

/// No hyvä että kelpasi. Ja kiitos selvennyksestä, itse en ole niinkään hevosnäyttelyihin irlissä ja urlissa perehtynyt sen tarkemmin, mitä nyt omat virtuaalikopukkani työnnän harvakseltaan kehiin (; Ja linkityskin sopii vallan mainosti! (= - Karoliina

[Karoliina]

12.12.2011. Maanantai

- Perhana, mä en oo mikään sun heittopussis jota voit viskellä mieles mukaan! tallipihalla kajahti karjaisuni. Rommi nyki minua puolelta toiselle ja vähät välitti yrityksistäni saada se pysähtymään aloilleen. Oriilla oli paljon mielenkiintoisempaa tekemistä, nimittäin pörhistellä kentällä oleville tammoille. Valkopää pyöri korkeuksissa ja sen kaviot iskivät loskaiseen tantereeseen.
- Rommi! Ihan oikeesti, mä en nyt vaan jaksais tapella. Anna armoo, oon sua yli kymmenen senttii lyhyempiki, ynisin oriille ja temmoin sitä perässäni kohti tallirakennusta. Tuletuletule, ajatukseni takoivat vihaiseen sävyyn. Pian kuitenkin tammat lopettivat huutelun kentältä ja Rommikin rauhoittui, joten sain sen haltuun hetkeksi ennen kuin kiidimme ryminällä sisälle.

Ori näytti olevan vilpittömästi iloinen siitä, että puunasin vaihteeksi sitä. Myrskyyn oli uponnut aikaa jonkin verran ja vanha herra oli jäänyt hetkeksi vain seisomaan. Onneksi sillä oli kuitenkin Latu jos minä en kerkeäisi. No, eiköhän hevonen ymmärtäisi. Havahduin ajatuksiini kun Rommi yllättäen ryhtyi natustelemaan karsinansa kaltereita.

- Aina joudun sulle saarnaamaan, että pidä hevosenhampaas irti niistä, tuhahdin tylysti ja nykäisin oria riimusta. Sabinokuviollinen katsoi minua hetken tuimasti ja huokaisi sitten syvään. Niinpä, kaikki kiva aina kielletään liian aikaisin.

Hoitohetki sujui vallan hyvin kunnes talliin purjehti Latulan koppurainen Lari hoitajineen. En ollut aikaisemmin törmännytkään tuon suokin hoitajaan joka näytti minua ainakin kaksi tai kolme vuotta vanhemmalta. Rommin oli pakko ruveta röyhistelemään rintaansa ja uhkumaan miehistä vetovoimaansa.

- Pöljä, se on poika, murskasin päistärikön haaveet kauniista tammasta. Lari inahti tallitoverinsa perään ennen kuin nelijalan hoitaja talutti sen oriin omaan karsinaan. Rommikin rauhoittui melkein heti mutta pakkohan sen oli vielä kopauttaa kerran kaviollaan karsinan seinää jos Lari vaikka kuulisikin sen olevan vielä tallissa...

Kun Rommi oli siirretty kakkostalliin päätallista, tuntui hiukan "hankalalta" ja oudolta hoitaa valkopäistä sukkajalkaa orien keskellä. Kakkostallissa pyöri enemmän sellaisia naamoja joihin en ollut useasti tai ikinä törmännyt päätallissa. Olihan talli kuitenkin pienempi kuin päätalli joten kävelemistä ei paljoa ollut varusteita hakiessa.

- Kelpaisko Romuluu sulle kävelylenkki ulkona? kysyin haroen suomipuokin otsatukkaa samalla. Hevosen silmät tuijottivat minua pehmeästi ja jostain sen mahasta kajahti ääni.. Oliko se hörinä? Höristin korviani ja hivuttauduin lähemmäs oriin lapaa. Kuulinko varmasti oikein, hörisikö Rommi minulle?
- Voitko toistaa ton äskeisen? naurahdin puokille heleästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen se kuului jälleen.
- Juutas Rommi, ajatteletko sä ruokaa enemmän kuin hoitajaas? huudahdin ja tökkäisin etusormellani hevosen mahaa. Ääni jota luulin hörinäksi olikin ollut vain nälkäisen suomalaisen puoliverisen maha joka murisi.

Työnnettyäni Rommin turvan eteen sen päiväheinät hiukan happamasti vedin karsinan oven tukevasti kiinni. Sielläpä se sai sitten syödä ihan rauhassa rakkaita heiniään. Nojauduin karsinan oveen ja työnsin kuulokkeet korviini. Napsautin puhelimeni päälle ja uppouduin biisin sanoihin. Noin vartin päästä havahduin siihen kun tallin ovi kävi. Kiskoin toisen kuulokkeen korvastani, oikaisin itseni ja tähystin ovelle.

- Terve, mites täällä menee? tulija oli Latu.
- Ihan kivasti, hiukan outoa tämä kakkostallissa hengailu mutta eiköhän se siitä, virnistin ja vilkaisin selkäni taakse jossa Rommi evästi viimeisiä heinänkorsiaan.
- No hyvä. Tulin Kimiä morjestamaan. Ootkos sä nähnyt Rommin poikaa koskaan? Latu kysyi kulmiaan kohauttaen ja kulki samalla hevosensa karsinaa kohti.
- Enpä oo tainnu erityisemmin nähdä, vastasin hiukan kiinnostuneesti. Uteliaasti kuljin miehen perässä Romuluu-Rommin pojan karsinan kohdalle.
- No tuossapa se nyt on, mies naurahti ja maiskautti kerran. Kimi kääntyi ympäri ja näin sen suloisen varsamaisen katseen.
- On ihan isänsä näköinen, virnistin.
- Ja upea tuo sabinokuvio sen kyljessä, jatkoin osoittaen tähdenmuotoista kuviota.
- Eikös olekkin?
- Juu, on. Olin juuri jatkamassa kun Rommin karsinalta kuului äkäistä kolinaa. Jaaha, herra oli imenyt napaansa viimeisetkin heinät ja huusi lisää.
- Rommilla on vauhti päällä, huokaisin ja nyökkäsin hoidokkini suuntaan.
- Jepsan. Ootkos muuten ajatellu milloin kavuta Rommin selkään? Teillä on toi yhteiselo ruvennut jo aika hyvin sujumaan, Latu kysäisi minulta samalla kun sujahti Kimin karsinaan varsan seuraksi. Otsani vääntyi ryppyyn ja vetäisin vaistomaisesti oikean käteni etusormen poskeani vasten, niinkuin aina tein pohtiessani asioita. Niinpä tosiaankin, eipä ollut tullut kertaakaan mieleen tuota..
- Jaa-a, en kyllä yhtään osaa sanoa. Voisinhan mä sen selkään könytä vaikka seuraavalla tai sitä seuraavalla hoitokäynnillä, jos sulle käypi? kysyin
- Tottakai! Rommi varmaan tykkää kun saa selkäänsä jonkun muun kuin minut, Latu naurahti.
- No hyvä. Mutta mäpä meen katsomaan nyt tota yhtä mölytoosaa, vastasin ja kiirehdin Rommi-Pommin luokse.

Herra suomipuokin evästykseen oli uponnut sen verran aikaa, etten millään kerennyt enää sen kanssa kävelylle. Tyydyin siis vain hellimään hoidokkiani ennen kuin "ripustin" sen takaisin riimunnarun päähän ja rahtasin takaisin tarhaan. Loska uppoutui lenkkareideni ympärille ja selkäni takaa kuului upeita "smäsh, smäsh" - ääniä, kun Rommi tarpoi suurilla hevosen jaloillaan perässäni.

- Nonii, nautippa nyt sitten frendies seurasta, naurahdin ja päästin valkopään tarhaan. Rommi hörähti kavereilleen muihin tarhoihin ja lähti ravailemaan kauemmas minusta. Hymyillen suljin portin ja lähdin taapertamaan takaisin kotia kohti.

------------------------
Loppua kohti vähän lässähti, mutta ainakin yritin. Tarina oli tarkoitus tehdä jo lauantaille kun insipiraation aallot iskivät alitajuntaan, mutta oli pakko lukea kokeisiin, niin tarina ei jäi sitten vähän kesken. Nyt sain sen sitten valmiiksi (:

// Hyvin kirjoitettu, pakko sanoa näin alkuun. :> Ja olisi tosiaankin kyllä kiva jos viitsisit Rommia liikuttaakin, vähentäisi meikäläisen tehtävätaakkaa sekin. Pystyisin myöskin täyspainotteisemmin keskittymään Kimin kouluttamiseen, kun voisin joinakin päivinä käyttää Rommin ratsastamiseen varatun ajan Kimin kouluttamiseen. -Latu

[Karoliina]

14.12.2011. Keskiviikko

Istuskelin hoitajien aitassa mukavan pehmeällä sohvalla ja tuijottelin ikkunasta ulos. Lasiin oli muodostunut vesisateen aiheuttamia pisararykelmiä ja ne valuivat ruutua pitkin kohti maata. Huoneessa oli myös muutama muukin hoitajatyttö, joiden kanssa olin hiukan rupatellut niitä näitä vähän aikaa sitten.

- Pitäisiköhän tästä nousta ja lähteä katsomaan Hamppia?, itsensä Miraksi aikaisemmin esitellyt, älähti.
- Juu-u, samaa mietin itsekin. Bellakin voisi olla puunaamisen tarpeessa, Aleksia irvisti. Itse tyydyin vain myhäilemään, eiköhän Rommi jaksaisi odotella. Juuri kun keskustelun aihe oli jatkumassa, aitan ovi lävähti auki ja ovella seisoi ilmeetön Irina. Kaikkien katse kääntyi vanhaan naiseen.
- Täällähän te laiskottelette. Alkeistunti alkaa puolentoista tunnin kuluttua ja poneja pitäisi olla jo hoivaamassa, Irina aloitti. Huoneessa olevat Riikka ja Miltsu inahtivat tuskallisesti, tyttövaljakkoa ei paljoakaan tuntunut nappaavan mennä taluttelemaan hoitsujansa vesilätäkköä muistuttavalle kentälle. Sisälläni pilkahti pieni vahingoniloisuus - mitä en tosiaankaan olisi saanut edes ajatella! - siitä, että minun hoitohevoseni eivät käyneet tunneilla, ainakaan vielä. Myrsky oli vielä liian pieni ja Rommi käväisi vain harvinaisin väliajoin kokeneiden tunneilla.
- Tullaan tullaan, tyttökuoro ynisi ennen kuin Irina pääsi sanomaan lisää vetelehtimisestä.
- Oon kyllä aika kateellinen Karoliina sulle, kun sun ei tarvii nostaa ahteriis tosta ja lähtee käppäilemään tonne liejuun, Aleksia virnisti.
- Hahaa, ei tääkään elämä nyt aina ihan herkkua oo, vaikka Latun entistä kisaratsua hoidankin ja toinen hoitsuista on vielä liian pikkuinen tunneille, naurahdin.
- No mut silti, Riikka täydensi Aleksiaa. Tytöt nyökkäsivät yhtä aikaa ja lipuivat maristen Irinan tiukan katseen alta. Hoitajien aitta hiljeni ja vain minä jäin istumaan sohvalle. Ongin kätösiini sohvan toisessa päädyssä lojuvan hevoslehden ja avasin sen. Juuri kun olin lukaissut ensimmäisen lauseen lehden etusivulta, ovelta kuului rykäisy.
- En minä sinua niin vähällä päästäkkään, vaikka Latun hevosta hoidatkin ja Myrsky on vielä liian pieni talutustunneille. Hopi hopi, lannanluonti odottaa, Irina lausahti värittömästi ja silmäili minua.
- Ahaa, no juu. Voinhan minäkin tästä lähteä vaikka, jos joku tarvitsisi apua, ynähdin ja sysäsin lehden syrjään. Kipitin äkkiä vanhan naisen katseen alta ulos tallipihaan ja tunsin vielä ratsastuksenopettajan silmät selässäni. Irina ei tosiaankaan sietänyt laiskottelua, sen huomasin.

Porhalsin suoraan kakkostallin kautta hakemaan Rommia. Vielä en orin selkään tänään kiipeäisi, mutta seuraavalle hoitokerralle raahaisin ratsastuskamppeet mukaani. Vatsassani lensi jo hiukan jännityksen tuomia perhosia, enkä tiedä oikein miksi. Rommi vain oli..no, hiukan erilainen hoitohevonen. Harvoin olin puunannut jonkun kisaratsua saati noussut sellaisen selkään! Enköhän selviäisi siitäkin kuin mies. Eikun nainen. Harpoin vesilätäköiden ylitse tarhan portille, jossa jo valkopäinen Romuluu minua odotteli. Se inahti tyytyväisenä, suomipuokki ei tuntunut järrin rakastavan mudassa seisoskelua.

- Heissan poika, varmaan odottelitkin jo minua, naurahdin ja kurotin käteni oripojan kaulalle. Taputin sitä nopeasti ennen kuin naksautin portin ylitse riimunnarun kiinni sukkajalan haalistuneeseen riimuun. Aukaisin reippaasti portin ja suuri suomalainen puoliverinen jyräsi vauhdilla ulos tarhasta.
- Soo, ihan noin lennokasta lähtöä ei tarvii tehdä. Ajattele pliis nyt muakin, virnistin oriille joka katsahti minua nopeasti. Jaaha, sitä oltiin taas vaihteeksi sillä päällä, ettei hoitajan sanomiset paljoakaan napanneet. Reippaasti lähdin Rommi vierelläni kulkemaan tallipihan poikki kakkostalliin, jossa Rommi-Pommi majaili kavereidensa kanssa.

Pikaisen hoitotuokion jälkeen Rommi oli taas narun päässä ja lähdössä kanssani kävelylenkille. Oriin korvat pyörivät päässä kuin viime kevään ampiaiset mehulasin ympärillä ja se inahteli ohi käveleville tuntiponeille. Naurahtaen maiskautin suomipuokin vierelleni ja suuntasimme nokkamme maastotietä kohti. Rommia kiinnosti sulan lumen alta pilkistävä rusehtava ruohotupsu, mutta en antanut periksi ja ohitimme sen reippaasti. Ori ei tosin ollut tyytyväinen siihen että minä määräsin, joten se pyöräytti päätään protestiksi ilmassa.

- Et lähde tolle linjalle, sihahdin hampaideni välistä ja tiukensin otettani riimunnarusta. Hetken kävelytämme Rommi tyytyi kohtaloonsa, ruohotupsuja ei suuremmin enää vilkuiltu muutaman komennuksen jälkeen.

Käppäilimme Rommin kanssa pellon reunaa kun yllättäen hiekkatiellä eteen osui suuri vesilätäkkö ja hiukan sen jälkeen seurasi suuri alue jäätä, jonka pinnalla keikkui satanutta vettä. Lenkkareitteni talvipitoa rukoillen oikaisimme ojan reunasta vesilätäkön ja valmistauduin taistelemaan päistärikön kanssa jääalueen läpi.

- Tule nyt, inisin ja vedin sabinokuviota perässäni kuin perunasäkkiä. Rommi taisteli vastaan, hieno herra ei tahtonut että hänen korkeutensa upeat kaviot lipsuisivat alta. Juuri kun olin sanomassa pari valittua sanaa hienohelmalle, Rommi päätti ampaista eteenpäin sellaisella voimalla, että käteni oli vähällä retkahtaa irti kropastani. Ärräpäitä laukoen sudin jään pinnalla ja tunsin kuinka painovoima teki tehtävänsä. Riimunnaru lipesi lapasteni välistä ja takamukseni iskeytyi maahan. Silmänurkastani näin puoliverisen viipottavan hiukan eteenpäin ja tähystelevän ihmeissään ympärilleen.

- Rommi perkule jos nyt jatkat matkaasi niin takaan että susta ei oo jouhikarvaakaan jäljellä!, kiljuin kurkku suorana päistärikön perään. Turhautuneena iskin lapaseni ojan reunalle ja ähisten könysin takaisin jaloilleni. Varovaisesti sudin lenkkareideni varassa takaisin tukevammalle alustalle ja ärisin turhautumistani.
- Rommi! Sulla on tasan kolme sekuntia tulla esiin tai saat jäädä tänne kuule karhujen ja ties millaisten villipetojen kynsiin, ärjyin oriin perään. Herraa ei tuntunut kiljuntani paljon hätkäyttävän, se paineli tasaisen kevyesti käyntiä eteenpäin ja välillä vilkaisi taakseen. "Hahaa kurja ihminen, vihdoinkin olen vapaa!" se tuntui huutavan minulle.
- Selvä! Jää sitten sinne, lausuin viimeiset sanani ja kiukkua puhisten käännyin kannoilleni. Ärsyyntyneenä lähdin taapertamaan takaisin Latun Tallia kohti. Rommi saisi keksiä ihan itse omat selviytymiskeinonsa jos ei herralle kelvannut hoitajan turva.

En kerennyt kovinkaan kauas äskeisestä tapaturmapaikasta, kun pian takaatani kuului kimeä kiljaisu. Käännyin ympäri ja huomasin häkeltyneen oriin ravaavan perässäni. Hahaa, kurja hevonen, vihdoinkin minä olin oikeassa, ajattelin virnistäen.

- Tuliko ikävä? Mähän sanoin että sä oot vaan pelkuri jolla menee jänis heti pöksyihin kun pitää yksin selviytyä, naurahdin Rommille kun tämä oli päässyt vierelleni. Ori puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan ja sai minut kikattamaan.
- En mä oo sulle vihainen, älä pelkää, hymyilin päistärikölle ja rapsutin sen lämpöistä otsaa.
- Tule, lähdetään takaisin, sanoin ja tartuin tiukasti riimunnaruun. Vastaukseksi sain vain vienon pärskähdyksen.
- Eikä enää minkäänlaisia temppuja.

// Awnnn :"D Hassua, mutta miulle kävi kk sitten Haddi-ruunan kanssa ihan samalla tavalla, hermostuin sen jumimiseen joten jatkoin matkaa ja sieltähän se sitten perässä kipitti ihan sellasella ilmeellä että yhyy yhyy kun hylkäsit mut. :C Rommissa samanlaista nössön vikaa tui -Latu

[Karoliina]

16.12.2011. Urhollinen sotaratsu Rommi ja soturi Karoliina..

Hammasta purren kiskoin Rommin satulavyötä vielä yhden reiän tiukemmalle. Jostakin syystä se ei tuntunut tuottavan tulosta, suurimmaksi osaksi vain rakkoja kämmeniini.

- Laihduta hyvä hevonen, ärisin irvistykseni välistä ja puuskuttaen sain juuri ja juuri satulavyön tarpeeksi tiukalle. Rommi pärskähti närkästyneenä, joko se loukkaantui sanoistani tai siitä että minulla meni niin kauan satulavyön parissa.
- Juu, joskus pitää herra tehdä töitäkin, virnistin päistärikölle ja taputin sen kaulaa. Huomasi kyllä että Rommi oli jo hiukan saanut heinämahaa, vaikka Latu kävikin sillä välillä ratsastamassa. Se varmaan johtui eläkehevosen arjesta.
- Ollaanko täällä jo valmiita? tallin ovelta kiiri miehen huuto.
- Juu, pikku hetki! huikkasin takaisin. Latu oli oikein vaatinut päästä katsomaan minun ja Rommin ensimmäistä ratsastuskiekkaa kentän ympäri, eikä minulla ollut siihen mitään valittamista. Kyllä minäkin olisin työntynyt tuijottelemaan silmäterääni ja ja hänen hoitajansa ensiratsastamista. Itseäni huoletti hiukan se, että oliko muistini ratsastamisen suhteen pysynyt vahvana vai ruostunut kuin kolmekymmentä vuotta vanha auto heinäladossa.. En ollut nimittäin istunut hevosen selässä kesän alun jälkeen. Nojaa, kai hevostyttö muistaa koko ikänsä kuinka meetvurstia ohjataan selästä käsin. Mietteissäni painoin kypärän päähäni ja naksautin hihnan kiinni.

- Tulehan urhollinen ratsuni, naurahdin Rommille ja maiskautin sen liikkeelle.

Ensikosketukseni Rommin ratsuntaitoihin sai tapahtua kentällä, sillä Irina piti jatkotuntia maneesin syöväreissä. Latu oli jo asettunut kentän laidalle kun porhalsimme suomipuokin kanssa keskelle, hiukan talven vesisateita huomanneen kentän keskelle. Rommin kaviot upposivat hetkeksi kentän liejuun mutta pian ori itse huomasi sen ja vääntelehti pois pinteestä. Kiepsautin ohjat valkopään kaulalle ja laskin jalustimet alas. Hetken niiden kanssa painiessa olin saanut jalustimet oikean pitusiksi ja siitä kolme sekuntia eteenpäin istuin sataseitsemänkymmentä senttisen Rommin selässä.

- Apua, henkäisin huvittuneena kun pujotin ratsastussaappaiden verhoamat kinttuni jalustimiin ja takerruin ohjiin. Nopealla vilkaisulla huomasin Latunkin kasvoilla huvittuneen ilmeen. Ja sitä varmasti olinkin, huvittuneen näköinen melkein yksitoista senttiä minua korkeamman hevosen selässä. Tyrskähdin itsekin ajatukselle ennen kuin kannustin Rommin reippaaseen käyntiin.

En ollutkaan unohtanut ratsastamisentaitojani usean kuukauden tauon jälkeen mihinkään, melkein hämmästyin sitä itsekin. Yleensä olin sellainen ihminen että kaikki unohtui pääkopastani ilman kertausta, mutta ratsastamiseen se ei ilmeisesti pädennytkään. Sisälläni huusin riemusta, olin näköjään hyvä jonkun muistamisessa. Kymmenen minuuttia alkukäyntejä tehtyäni keräsin ohjat lyhyiksi ja kannustin oriin raviin. Suorastaan hätkähdin, niin pehmeä eläkkeelle siirtyneen kisaratsun ravi oli. Aivan kuin olisi istunut keinutuolissa, hehee. Olin valppaana etten vain nukahtaisi, niin varmaan voisikin käydä jos antaisin ajatuksen lentää. Latu oli selvästi yhteistyöhömme tyytyväinen sillä mies ei ollut sanonut mitään suurempaa. Ainakaan vielä.

- Hyvä Rommi, kehuin sabinokuviota ja taputin ravin tahdissa oria kaulalle. Vastaukseksi sain pienen pärskähdyksen, aivan kuin se olisi sanonut "tietenkinhän minä olen paras!".

Tunnin ratsastettuani olin kerennyt tutustua Rommiin ratsuna vallan hyvin. Oriin kanssa yhteistyössä ei ollut sen suurempia ongelmia, välillä se tosin ärsyyntyi käskyihini ja ravisti päätään korkealla ilmassa turhautuneena. Laukkaaminen oli onnistunut erittäin hyvin, melkein olin jo pelännyt sen tekemistä. Rommi kuitenkin osottautui vallan hyväksi hevoseksi enkä pystynyt sitä lainkaan moittimaan. Voltit, suunnanvaihdot ja muut perusasiat sujuivat estetykiltä erittäin hyvin. Loppukäyntien aikana ajattelin että Romuluu oli varmasti pehmein ratsastettavista hevosista, millä olin ikinä ratsastanut. Reippaasti kaarroimme keskelle ja kehuin vuolaasti hoitohevostani ja rapsutin sitä kaulalta.

- Bravoo, teillähän sujui vallan mainosti! Latu huikkasi kentän laidalta, josta mies oli kokoajan tutkaillut minun ja oriinsa ratsastushetkeä.
- Hyvä että kelpasi, naurahdin ja laskeuduin alas satulasta.
- Seuraavaksi ryhdytte hyppimään noita metrin korkeita esteitä, mies virnisti ilkikurisesti. Ilmeeni oli aivan varmasti näkemisen arvoinen sillä Latu röhähti hirveään hekotukseen.
- Olisit nähnyt ilmeesi, mies hihitti.
- Aijaa, sä vaan huijasit mua, ynisin mukamas pettyneenä. Latun hekotusta kuunnellessani löysäsin satulavyön ja nostin jalustimet ylös. No, minulle kelpasi vielä vallan hyvin ihan pelkkä puskaratsailukin.
- Hyvin meni poika, hymyilin Rommin vierellä ja silitin sen poskea. Pehmeästi sukkajalka inahti ja tökkäisi valkoisella turvallaan kypärääni. Naurahtaen lähdin taluttamaan oria jo rauhoittuneen Latun perässä talliin hoidettavaksi.

Latu meni matkojaan ja minä jäin hoitamaan Romuluu-Rommia hiljaiseen talliin. Vaikka kello oli vajaa poli kolme, ei tallissa hiippailut edes yksityisten omistajia. Minulle se kelpasi vallan hyvin, hiljaisuus oli parasta mitä tiesin. Hymyillen sukaisin Rommin otsatukkaa pois oriin silmiltä ja ryhdyin harjaamaan päistärikköä. Tyytyväisenä suomipuokki sulki silmänsä ja lepuutti vasenta takakinttuaan. Harjattuani molemmat puolet, viskasin harjan takaisin pakkiin ja suljin sen kannen. Jätin Rommin hetkeksi yksin karsinaan, kun poistuin viemään varusteita takaisin omalle paikalleen.

- Tullaan tullaan, karjuin valkopäälle kun tämä rupesi mölyämään yksinoloaan. Herran jestas, milloin tuo hevonen tajuaa itsenäistyä? Palattuani oriin luokse se tuijotti minua herkeämättä omasta kotikarsinastaan.
- Olisinko ilkeä ja jättäisin sut sinne, virnistin ivallisesti oriille ja näytin sille kieltä.
- Okei okei, lopeta, tuhahdin heti perään kun Rommi vastasi kysymykseeni ilkästi kavion kopsautuksella vasten seinää.
- Mennään sitten ulos kavereiden luokse.

Tallipihan poikki ampaistiin kuin tykin suusta, Rommia ei paljoa kiinnostanut rauhallinen käppäily tarhaan vaan se halusi sinne nyt heti! Puuskuttaen talutin sabinokuvion tarhaan ja irrotin riimunnarun irti riimusta. Rommi lähti korskahtaen käpsyttelemään kauempana odottavaa heinäkasaa kohti. Aha, ei sitä kaverit kiinnostaneet, heinähän se tärkein oli. Tuhahtaen sysäsin portin kiinni ja lähdin takaisin tallia kohti. Keräisin vain ratsastuskamani kasaan ja painelisin viikonlopun viettoon kotiin.