swb-t Kinetic

[Latu]

Neidin omat sivut
Kutsutaan: Neiti
Syntynyt: 21.12.2009, VHKR
Sukupuoli: tamma
Rotu: ruotsalainen puoliverinen
Säkäkorkeus: 177 cm
väri: musta

Koulutustaso: KO:vaA RE:120 cm
Kasvattaja: Ruotsintuonti
Omistaja: Latun Talli
Hoitaja: Sara, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[Siru]

Totta kai autoni, rakas musta Volvo XC90:seni, oli käyttökelvoton juuri silloin, kun sitä tarvitsisin. Kaverini oli tarvinnut kunnon vetoautoa lainaksi muuttonsa ajaksi, joten väliakaisautottomana joutuisin joko kävelemään tai pyöräilemään sangen pitkän matkan kotoani Latun tallille, tai vaihtoehtoisesti voisin lainata veljeäni autoa. Päädyin hampaita kiristellen jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Mahdoin minäkin olla näky – muutoin täysin asiallisissa tallikamppeissa kulkeva nuori nainen ajaa pihaan kirkuvanpunaisella, selkeästi tuunatulla amisBemarilla, jonka mallia en tiedä (enkä sen puoleen välitä tietää). Että sellainen ensivaikutelma, blondi ajelee amisautollaan ensin tallille ja siitä kylälle leikkimään rallikuskia.. Onneksi kyse oli vain väliaikaisjärjestelystä, muutoin aloittaisin kävelyn saman tien. Autohässäkän keskellä minua lohdutti tieto uudesta, ihastuttavasta hoitohevosesta, johon olin ihastunut päätä pahkaa käydessäni ensimmäistä kertaa Latun tallilla, ja reippaana naisena olin markkinoinut itseni Kineticin hoitajaksi ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa.

On mielenkiintoista, kuinka aikuinen ihminen huomaa jännittävänsä uutta paikkaa, tilannetta ja ihmisiä. Olen hyvin avoin luonne, tulen toimeen ihmisten kanssa ja minun on helppo tutustua muihin, mutta siltikin tuntui, että jokin perhosyhdyskunta lähti lentoon vatsanpohjassa, kun avasin tallin oven ja tervehdin muita aamuksi talliin tulleita hoitajia.
'140cm esterata – ei ongelmia, mutta ensimäistä kertaa uuteen talliin hoitajana, niin johan jännittää..' Mietin päätäni pudistellen kävellessäni Kineticin karsinan luokse; Neiti oli onneksi vielä sisällä, voisin itse viedä sen tarhaan ja saisin samalla tuntumaa siihen, millainen tapaus hoitohevoseni oikein onkaan.
”Huomenta Neitiseni..” höpötin hevoselle, joka katseli minua epäluuloisen oloisena, aivan kuin äitini aikoinaan, kun ilmoitin laittavani tallin pystyyn ja hankkivani sinne toinen toistaan hienompia hevosia. Neidin epäluulo ei kuitenkaan kestänyt yhtä kauan kuin äitini, vaan tamma kumartui nuuhkimaan kättäni ja takkiani sallien minun pujottaa riimun sen hiilenmustaa päätä koristamaan.

Minulle oli mainittu, että Neiti kutiaa harjatessa, mutta rohkenen väittää, että puolet siitä steppaamisesta ja kiukuttelusta tuli minun testaamisestani, ei ainoastaan kutiamisesta. Suurikokoinen, steppaava ja luimiva tamma kuvitteli kai olevansa pelottava, ja ellei omassa tallissani majailisi muutama harvinaisen pöljä suomenhevosori, olisin saattanut mennäkin halpaan. Nyt Neiti sai ainoastaan kevyen läimäityksen ryntäilleen ja käskyn lopettaa, ja hölmistyneen näköinen tamma jäikin seisomaan kiltisti paikoilleen, ja ilmoitti kutiamisestaan ainoastaan luimimalla ja hännällään huiskimalla. Taisivat muut hoitajat katsella minua kuin mielipuolta, kun virnistelin suupielet korvissa karsinassa samalla, kun hoidokkini näytti hapanta naamaa..

”Nyt Neiti PERKELE asetut!” Koko tallialue (ja tarkemmin ajateltuna varmasti koko pitäjä..) kuuli, kuinka minä huusin paikallaan ravaavalle tammalle, joka oli nostanut päänsä ja häntänsä korkeuksiin hirnuen samalla muille hevosille. Ohi Neiti ei sentään yrittänyt, taisi kyynärpää ryntäissä tuntua sen verran ikävältä loimenkin läpi. Kun tamma suvaitsee lopettaa ravailun ja pysähtyi vierelleni (minähän en juoksun kanssa vie hevosta tarhaan), lähdimme jatkamaan loppumatkaa, jopa loppua kolmeasataa metriä, nyt huomattavasti rauhallisemmin. Neitin malttoi jopa kävellä, vaikka pää oli yhä edelleen pilvissä ja häntä töttöröllä.. Tammaa katsellessa tuli ihan opiskeluajat mieleen, suurin osa oppilaitoksen tammoista kun oli juuri mallia ”juoksun kanssa tarhaan häntä töttöröllä, koska muissa tarhoissa on ruunia ja – OMG! - oreja!! ..ja koska tossa on joku kakara taluttamassa”.
Kun päästin Neidin irti tarhassa, se lähti surutta laukkaamaan kavereidensa perään niin, että vielä jäljellä oleva kurainen lumi lensi suoraan minun päälleni. Se siitä keltaisesta takista, Neiti jätti jälkensä heti ensimmäisenä päivänä!

Myönnän, olen jokseenkin laiska, kun pitäisi tehdä jotakin muuta kuin tallihommia, mutta patalaiskuuttani kotitöissä kompensoi aktiivisuuteni tallilla. Kun Neiti oli saatu kunnialla tarhaan, suuntasin satulahuoneeseen ja laitoin saman tien tuulemaan. Puolessa tunnissa olin siistinyt Neidin harjapakin sekä pessyt ja rasvannut sen suitset ja satulan, ja vaihdoinpa vielä satulahuovankin (oikein räiskyvän punaiseen). Typerä, tyytyväinen virne huulillani katselin kätteni töitä yrittäen samalla keksiä, mitä muuta voisinkaan vielä siivota; olisiko loimia ja huopia tarpeeksi pestäväksi, jossakin ylimääräisiä pinteleitä käärittäväksi..? En kuitenkaan keksinyt mitään, mihin olisin voinut ylimääräisen siivousintoni purkaa, joten vietin loppuaamuni tallilla juttelemalla Latun ja Irinan kanssa (joka muuten ohimennen ihmetteli, miten näin kieropolvinen, huonoryhtisenä kulkeva ihminen voi sanoa olevansa kilparatsastaja. Pitäisiköhän minun pikku hiljaa aloittaa taas tunneilla käyminen, kun kotona ratsastelu ja satunnainen valmentautuminen saavat ryhtini heti sangen.. mielenkiintoiseksi?) hörppien samalla kahvia.

Ennen lähtöäni kävin vielä tarhalla moikkaamassa Neitiä sekä sen tarhakavereita, joskaan tamma ei kiinnittänyt minuun sen suurempaa huomiota tajuttuaan, etten tuonut sille herkkuja eikä se saisi syödä myöskään pipoani tai hanskojani. Kenties ehtisin illalla takaisin tallille, joko liikuttamaan Neidin tai muuten vain hoitamaan sitä / auttelemaan tallilla.
...ja toivon mukaan kaverini muutto olisi ohitse, niin minun ei tarvitsisi enää näyttäytyä veljeni Bemarilla!


/ Minähän romaanin rustasin, toivottavasti teksti on sellaista, että sen jaksaa lukea. :D
edit: // Ja nyt vasta huomasin, että tamma on kaiken päälle astutettukin. Acromantula on ihan pirun hieno, kuten on Kinetickin, miksi sulla pitää olla näin ihania hevosia? :>

// Totta ihmeessä jaksaa lukea, tykkään kirjoitustyylistäsi ja plussana pitkästä aloitusmerkinnästä, rrrrakastan lukea kunnon hoitotarinoita. : > Ja joo tosiaan, Neiti on astutettu itse asiassa jo aikaisemmin maaliskuussa, mutta nyt vasta tajusin nettiin asti päivittää. Laskettu aika olisi VHKR-ikääntymisen mukaan huhtikuun alkupuolella ja tunneilta Neiti jää pois ensi viikolla. : ) Varsan aion ihan satavarmasti jättää kotiin kasvamaan, ei sellaista aarretta voi pois myydä... -Latu

[Siru]

/ Ehtihän sitä koulun jälkeen kirjoitella, ennen kuin pitää lähteä sitä elävää hoidokkiaan rapsuttelemaan. Minulla ei ole ollut netissä hoitohevosta pitkiin aikoihin, ihanan nostalgista ja rentouttavaa touhua! Varaudu tekstivyöryyn.. /


Palasin tallille vielä samana päivänä, ja kävi ilmi, että Neiti menee tunnilla. Ei muuta kuin hakemaan hevosta tarhasta! Aamuisen välienselvittelymme jälkeen tamma kulkikin hyvin sievästi vieressä, ja tallin pihassa jätinkin riimunnarun vain toiseen käteeni rapsuttaakseni tamman kaulaa toisella kädelläni. Se oli selkeästi virhe, sillä Irina oli paikalla, ja sainkin kohta kuulla kunniani.
”Hevosta talutetaan aina kaksin käsin, eikä narua jätetä noin pitkäksi! Luulisi, että noin kokenut hevosihminen hallitsee perusasiat!” En jäänyt narisemaan vastaan, nyökkäsin vain ja totesin, ettei tämä toistu (ainakaan kun Irina on näkyvissä) ja lähdin taluttamaan tammaa sisälle naru tiukasti kahdessa kädessä.
”Irina taitaa olla vauhdissa”, Jenla naurahti, kun astelimme Neidin kanssa sisälle.
”Jep, niinhän tuo näytti.. omaa vitipäätammaani en välttämättä taluttelisi naru yhdessä kädessä, mutta Neidille meni viesti kerrasta perille”, naurahdin, laitoin tamman karsinaan ja aloin riisua siltä loimea.

Ehdimme Jenlan kanssa satulahuoneeseen hakemaan hoitohevostemme tavaroita, joka kuitenkin jäi aikomuksen asteelle kun jäimme suustamme kiinni. Paikalle sattui vielä toinen tänään aloittanut hoitaja, criselda, joka liittyi rupattelutuokioomme. Irina kuitenkin saapui paikalle muistuttamaan meitä, että tammojen on parempi olla valmiina ennen seuraavan tunnin alkua.

Hevosten hoitaminen on paljon mukavampaa, kun voi samalla jutella muille, ja sangen ruokkoamattoman näköinen Neiti käyttäytyi kutiamisestaan huolimatta erittäin siivosti, liekkö jatkuva, tasainen puheensorina vähän rauhoitti sitä. Joka tapauksessa Neidin kiukuttelut jäivät luiminnan ja äkäisen hännänhuiskinnan tasolle.
Neidin ratsastaja tuli tallille hyvissä ajoin, ja hänellä olikin vastaassaan kiiltävän kirkas tamma. Jäin auttelemaan tyttöä Neidin varustamisessa, ja edellisen ratsastusryhmän tullessa talliin seuraavat lähtivät tunnille, ja sinne meni myös minun hoidokkini. Jäimme Jenlan kanssa tallikäytävälle katselemaan tuntilaisten touhuja, ja tokihan siinä tuli myös juteltua.
”Voi, olisipa itsekin vielä laiha teini-ikäinen hitaasti pyöristyvän parikymppisen sijaan”, huokaisin Jenlan pudistellessa virnistellen päätään. Irina oli jälleen ehättänyt taaksemme – miten joku voikin kulkea niin hiljaa? - ja suorastaan säikäytti meidät puhumalla.
”Sinulla tosiaan olisi varaa laihtua, etenkin kun olet kilparatsastaja.. ja seiso suorassa, nuori nainen”, hän ojensi minua oikein kunnolla. En ehtinyt edes ajatella, mitä vastasin (milloinkas minä sellaista..) kun jo tokaisin hyväntuulisena hymy huulillani ”Rantakunto se on hylkeelläkin!”. Irina ja Jenla katsoivat minua hetken kuin puulla päähän lyödyt, ja takaamme alkoi kuulua tuntiratsastajien naurua. Irina lähti tuntia pitämään päätänsä pudistellen, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä repesimme Jenlan kanssa nauramaan. Hyvän ensivaikutelman tekemiseni ei siis jäänyt pelkkään amisBemarilla kruisailuun.. Saapa nähdä, miten hyisesti Irina minua kohtelee seuraavat pari päivää, ja saanko paikattua lievästi kyseenalaista ensivaikutelmaani.

Menin vielä katsomaan tuntia, ja Neitiä oli ilo seurata. Ratsastaja osasi asiansa, ja kantava tamma oli huvittava näky jo pyöristyneen vatsansa kanssa sen ravatessa muiden tuntihevosten seassa. Hiilenmusta kaunotar liikkui erittäin kauniisti, ja saatoin vain huokailla ihastuksesta samalla, kun hymisin tyytyväisyyttäni; tuo tamma oli minun ihastuttava hoidokkini. Tuntia seurailleissa tajusin myös Latun sanoneen, että Neiti jäisi ensi viikolla pois tunneilta. Saisin siis omia Neidin itselleni.. ainakin hetkeksi, jahka varsa syntyisi saisi se sekä emänsä paljon huomiota muiltakin (olen varma, että tönisimme Latun kanssa toisiamme kyynärpäillä päästäksemme karsinan luokse ennen toista!). Lähtiessäni ajamaan kotiin päin ja mietiskelemään tulevia päiviä ja viikkoja, mitä kaikkea tamman kanssa tekisinkään, ja kuinka hieno varsasta tulisi, kun vanhemmatkin ovat niin törkeän upeita.

[Sara]

# Hoitohommat siirtyykin tästä eteenpäin minun käsiini. (: #

Hoitajastartti, part 1.

On olemassa hetkiä, kun kaikki tuntuu menevän nappiin - ehkä voitat lotossa, ja sen jälkeen huomaat ärsyttävän naapurisi muuttaneen - tai ehkä ostat unelmiesi auton, ja sen jälkeen saatkin ylennyksen töissä. Ja on olemassa niitä hetkiä, kun tämän onnenhuuman päätteeksi joku mitätön asia pilaa kaiken - ehkä tilalle muuttaakin vielä tyhmempi naapuri, tai ehkä ajat kolarin ensimmäisessä jo ajossa.
No, itse sain juuri paikan hoitajana eräästä Itä-Suomessa sijaitsevasta tallista, jota olin pitkään katsellut. Juurikin sinä aamuna, kun oli tarkoitus ajaa kuluneella, kovia kokeneella skootterillani tallille, huomasin sen mystisesti kadonneen. Sydän lepattaen, erilaisia kirosanoja ilmaan ladellen onnistuin kaivamaan puhelimeni esiin ja näppäilemään siskoni numeron.
”Joo, tiiän et soitat siitä skoposta”, kuului tympääntynyt ääni puhelimen toisesta päästä.
”No missä se on?” sanoin yllättävän rauhallisesti.
”Mulla tietty. Ajoin sillä kouluun tänään”, siskoni vastasi.
Pitkän ja vihaisen puhelun päätteeksi onnistuin vain tekemään erittäin lapsellisen teon eli iskemään luurin sisareni korvaan ja marssimaan takaisin sisälle. Hetken pengottuani löysin kuluneen linja-autokortin, ja se kädessä raahauduin autiolle linja-autopysäkille talomme vieressä.

Sain odotella kokonaiset 20 minuuttia, ennen kuin auringossa haalistunut, tunkkainen linja-auto kaasutti esiin. Kurttuinen mieskuski tervehti minua ja työnsin pahantuulisena kortin lukijaan, ja sen piipattua maksun merkiksi kävelin istumaan linja-auton kuluneelle penkille. Työnsin kuulokkeet korviini, ja kuunnellessani musiikkia rauhoituin hiukan.

Viimein saavuttuani tallin pihaan olin jo täysin rauhoittunut. Katselin ympärilleni uteliaan seesteisesti ja kävelin sitten kohti tallin ovia. Osa hevosista käyskenteli jo tarhassa, ja sisälle päästyäni näinkin hieman vanhemman rouvashenkilön, joka katseli ympärilleen topakasti kädet lanteilla.
”..ja minä kun luulin, että Neidillä on hoitaja! Tuolla se seisoo yksin, missähän tämä henkilö mahtaa olla, jos on ollenkaan, se Latu on taas erehtynyt niitä listoja uusiessaan -” nainen puhui kiihkeään sävyyn, mutta yksi tallin perukoilla seisovista tytöistä keskeytti hänet.
”- Ei, kyllä täällä listoissa lukee että Neitiä hoitaa joku Sara -”
”- No mutta kuka tämä Sara on?” nainen kysyi vetoavasti. Astuin hiukan lähemmäs naista, joka oli selin minuun, ja rykäisin, ja samassa nainen oli kääntynyt katsomaan minua.
”Minä olen”, sanoin rauhallisesti ja katsoin naista silmiin, syrjäkaiten vilkaisten takana olevia tyttöjä.
”No jopas jotakin! Olet myöhässä, ja Neiti pitäisi saada tarhaan mitä pikimmiten! Hopi hopi”, nainen sanoi, ja näytti samaan aikaan hämilliseltä ja tiukalta. Sitten hänen ilmeensä hiukan heltyi ja hymy nousi hänen huulilleen.
”Niin, ja tervetuloa Latun tallille. Olen Irina”, nainen sanoi ja kättelimme pikaisesti, jonka jälkeen nainen patisti minut hommiin, ja kävelin reippaasti karsinalle, jonne Irina minut ohjasi.

Karsinassa seisoi, kuten olinkin osannut odottaa, musta, suurikokoinen tamma, joka kuikuili minua hämillään. Kuulin sen pörähtävän muutaman kerran sen haistellessa vierasta ominaishajuani, ja sitten se varoen ojensi turpansa kättäni kohti, jonka olin ojentanut haisteltavaksi. Irina oli kadonnut viereltäni, ja kun Neiti oli haistellut tarpeekseen, se muuttui välinpitämättömäksi ja avasin karsinan oven.
Vastaanotto oli äkäinen, ellei jopa vihamielinen. Tamma otti sivuaskeleen ja heitti päänsä niin korkealle, että pohdin epätoivoisesti miten koskaan saisin sille suitsia päähän, jos tamma päättäisi käyttäytyä vastaavanlaisesti. Tamman tummat korvat olivat hetkeksi kadonneet mustan harjapehkon alle, mutta tulivat välillä näkyviin tamman käännellessä epävarmasti korviaan.
”Vai että tällainen Neiti”, sanoin puoliääneen.

Pian olinkin jo päässyt työn touhuun. Sain tosissani varoa, etteivät Neidin jatkuvasti maata tamppaavat jalat osuneet omille jaloilleni. Tamman käytös oli hermostunutta ja luulen sen johtuneen siitä, ettei Neidillä ollut hajuakaan siitä, kuka sitä hoiti - mutta ainakin säästyin pahimmilta ruhjeilta. Välillä näin kuinka tamman korvat painuivat niskaan ja se irvisti ilkeästi minulle, ja sai siitä hyvästä aina pienen läpsäyksen kaulalleen tai ryntäille.
Muutama tyttö katsahti silloin tällöin Neidin karsinan suuntaan, mutta en saanut toistaiseksi juttukaveria. Puhdistin Neitiä itsekseni ja puhelin silloin tällöin tammalle, joka ei näyttänyt piittaavan olemassaolostani ja silloin kun piittasi, huomio oli lähinnä negatiivista.
Lopettaessani harjaamisen taputin tammaa kaulalle ja otin päitset ja riimunnarun esille. Neiti pyörähti muutaman kerran malttamattomana ympäri, mutta ei lopulta vastustellut päitsien laittamista, ja antoi vielä kiinnittää riimunnarunkin, ennen kuin vei kauniin, tumman päänsä ylös. Tamman korvat kääntyilivät tiuhaan ja aistin pienen jännityksen tammassa, kun se odotti hetkeä jolloin pääsisi ulos karsinasta.
Heti avattuani oven tamma nykäisikin riimunnarusta ja tunki ulos, minkä olinkin jo aavistanut. Otteeni piti ja sain nykäistyksi riimunnarusta ja sitten pakotinkin jo Neidin peruuttamaan takaisin karsinaansa. Tästä ei Näpsykkä pitänyt yhtään, vaan vei korvansa jälleen taakse ja nosti päänsä ylös.
Toinen kerta sujuikin jo hieman paremmin, mitä nyt edelleen askel oli pitkä ja kiire tuntui yhä olevan. Neiti kuitenkin kulki nipin napin juuri rinnallani, ja ulos päästyään se hirnahti kimeästi.

Matka tarhan portille olikin melkoista steppaamista, ja avattuani portin tamma veti jälleen kovasti eteenpäin. Ehdin juuri sulkea portin ja sitten jarrutin tamman menoa kovasti, jolloin se kääntyi pää kohti minua. Kurotin avaamaan riimunnarun ja sen auettua Neiti tekikin jyrkän käännöksen ja ravasi märällä maalla kauemmas minusta. Jäin hetkeksi seuraamaan tamman juoksua ja sen pysähdyksiin liiraamista, ja sitten käännyin ja palasin talliin.

Palautettuani riimunnarun oikealle paikalleen minua vastaan käveli rempseän oloinen nuorimies, joka hymyili ja ojensi kätensä, johon tartuin.
”Latu palveluksessanne”, mies sanoi ja hymyilin itsekin.
”Sara, Näpsykän uusi hoitaja”; esittäydyin, vaikka tiesinkin Latun olevan asiasta täysin perillä.
”Vai niin, Neiti taisikin heti alkuun saada uuden hellittelynimen”, Latu naurahti ja käteltyämme hieroi sitten parransänkeään. Seisoin ryhdikkäänä aloillani, ja sivusilmällä näin liikettä tallin ovella. Katsoin sinne suuntaan ja näin vaaleatukkaisen tytön, joka silmäili uteliaasti minua. Latukin oli ilmeisesti huomannut saman, sillä hän viittilöi nyt innokkaasti.
”Veera, tules tänne”, Latu huhuili ja tyttö räpäytti silmiään häkeltyneenä ja lähti sitten kävelemään meitä kohti.
”Moi”, Veera-niminen tyttö sanoi, ja hymyilin hieman.
”Moi”, vastasin, ja sitten Latu rykäisi.
”Veera, tämä on Sara. Sara, Veera”, hän esitteli meidät toisillemme, ja katsoi sitten Veeraan.
”Veera, Sara on tosiaan Neidin hoitaja ja uusi tallilla, joten viitsisitkö esitellä vähän paikkoja hänelle?” Latu kysyi, ja Veera nyökkäsi, vilkuillen minua.
”Joo, nyt heti vai?” Veera kysyi, ja Latu vilkaisi kelloa ja nyökkäsi.
”Jo vain, tulkaa sitten puhdistamaan karsinat”, mies sanoi ja nyökkäsimme kumpikin, ja lähdimme kohti ovia.
Hetken ajan kuljimme rinnatusten ja hiljaa aina tallin oville asti, kumpikin toisiamme vilkuillen. Lopulta, päästyämme pihalle, pysähdyimme ja vilkaisin vaaleaverikköä vierelläni.
”No, jospa katsoisimme ensiksi vaikka kentän”, Veera sanoi ja nyökkäsin, ja lähdin kävelemään tytön perässä. Otin muutaman hölkkäaskeleen tytön rinnalle ja sitten hiljensin vauhtini takaisin kävelyyn.
”Miten sulla on alkanut Neidin kanssa?” Veera kysyi, ja hymyili hiukan.
”No, ihan hyvin, vaikka välillä kiukutteleekin. Katsotaan nyt mihin se tästä menee”, vastasin hymyillen ja Veera nyökkäsi. Olimme saapuneet kentän laidalle.
”Joo, elikkä tässä on kenttä. Portti on tuossa, se aukeaa - näin - eipä tässä kai muuta. Vai haluatko tutkia kenttää lähemmin?” Veera selosti, ja vastasin hänen kysymykseensä pään pudistuksella niin, että ruskeat hiukseni heilahtivat.
”Tai no joo, voisinhan tuota lähteä hyppelemään kentälle niin kuin hevonen”, sanoin, ja naurahdin, johon myös Veera vastasi nauramalla.
“Okei, no sitten voidaankin mennä seuraavaksi maneesille. Tuonnepäin”, tyttö sanoi ja ohjasi minut kohti punaista, hallimaista rakennusta.

> JATKUU <

[Sara]

> JATKOA <

Hoitajastartti, part 2.

Saavuttuamme maneesille ja tutkittuamme sen kuljimme vielä rauhallisesti läpi tarhat ja poikkesimme vielä kakkostallin ovilla, ennen kuin Veera kuljetti minut takaisin tallille. Siellä hän kertasi perusjutut; satulahuoneen sijainnin, rehuhuoneen paikan ja muita juttuja. Koetin painaa kaiken päähäni mahdollisimman tarkasti, mutta Veera sanoi että parhaiten oppisin vain tekemällä.
Pian pääsimme kuitenkin työn touhuun. Neidin karsina vaati siivousta ja ei mennyt kauaa kun olinkin jo hyvää vauhtia luomassa lantaa tamman karsinassa. Ruumiillinen työ teki oikeastaan vain hyvää kropalleni, joka oli päässyt hieman lötkistymään kesän aikana. Perfektionistina keräsin huolellisesti jokaisen löytämäni kikkareen talteen ja haravoin vielä kauan turvemattoa ennen kuin olin valmis lopettamaan työni. Kuten arvata saattoi, olin hiukan muita jäljessä, ja kiiruhdin lappamaan keräämäni lannat lantalaan. Ihmeekseni Latun Tallilla oli kuitenkin sen vertaa kävijöitä tälläkin hetkellä, ettei oikeastaan muuta siivottavaa ollutkaan.

Palatessani takaisin tallille huomasin tyttöjoukon istumassa tallin perällä. Katsoin uteliaan ja aran sekaisesti tyttöjä, ja hoksasin Veeran, joka viittoili minulle.
“Tuu Sara tänne!”
Kuullessani kehotuksen hymyilin ja kävelin tyttöjen luo. En tuntenut heistä yhtäkään, mutta jokainen hymyili hiukan takaisin.
“Sara, tässä on Vivie, Chao ja Tezzy”, Veera esitteli, ja hymyilin jokaiselle vuoron perään.
“Moi”, sanoin, ja sain vastaukseksi erinäisiä tervehtimissanoja ja hymyjä.
Istuin alas, ja pääsimme nopeasti juttuun. Keskustelimme vuolaasti hevosista - kävi ilmi, että Veera hoiti Gazaa, Chao Dinnaa ja Katriinaa, Vivie Fadiaa ja Tezzy Donnaa. Jokainen päivitteli Neidin tulisuutta ja olisimme varmasti jutelleet pitempään, mutta juuri kun siemaisin Chaon tarjoamasta limukkapullosta huikat, Irina lampsi ryhdikkäänä esiin. Korkitin nopeasti pullon ja annoin sen Chaolle, joka sujautti sen laukkuunsa ja jokainen meistä hiljeni kuulemaan mitä Irinalla oli sanottavanaan.
“Tytöt, tunnit alkavat pian. Käykääpä tarkistamassa, kellä hevosista on tunnit, ja liikuttakaa ne, joilla ei ole”, Irina sanoi ja jokainen meistä nyökkäsi ja lähdimme joukolla kohti tarhoja.

Tytöt nappasivat hevosensa alta aikayksikön kiinni, Chao otti sekä Dinnan että Katriinan mukaansa. Lähestyin rauhallisesti Neitiä, käsi ojennettuna, mutta tamma nosti häntänsä tötterölle ja ravasi päätään viskoen ohitseni. Se päätti todellakin olla antautumatta kiinni. Kimeästi hirnuen Neiti nosti sulavan laukan ja eteni rivakasti tarhan porttia kohti, missä Vivie oli juuri taluttamassa Fadiaa ulos.
“ÄLÄ PÄÄSTÄ SITÄ MENEMÄÄN, VIVIE! PYSÄYTÄ SE!” karjuin ja Vivie hoksasi juuri ajoissa, mitä tarkoitin. Tyttö hyppäsi laukkaavan hevosen tielle ja Neiti teki nopean jarrutuksen, ja Vivie sai tarrattua hevosen päitsistä kiinni.
Päästyäni heidän luokseen kiittelin vuolaasti, ja Vivie hymyili. Varmistin että naru oli tiukasti tamman päitsissä ennen kuin lähdin viemään sitä tallille.

Lopulta Neiti seisoi turvallisesti karsinassaan, ehkä hieman näreissään siitä, että sen ovela karkuyritys oli estetty. Lampsin katsomaan tuntilistoja ilmoitustaulun luokse, missä jo muutama tyttö seisoi. Luin listaa haeskellen Neidin nimeä.
Yllätyksekseni en löytänyt sitä mistään, sillä tunteja oli vain muutama, alkeisryhmä ja kaksi yleistuntia, eikä osallistujia ollut yhteen tuntiin kuin muutamia.
Palasin karsinalle, missä Neiti oli jo hamuilemassa yksittäisiä heinänkorsia lattialta. Minut nähdessään se kuitenkin nosti päänsä ylös ja katsoi uteliaasti. Nähdessäni minun kantavan harjoja eikä ruokaa se kuitenkin luimisti korviaan ja viskaisi päätään.

Aloin harjaamaan. Neiti äksyili aina välillä mutta olin jo oppinut, että läpsäyttämällä ja napakalla kieltosanalla tamma lopetti ja tyytyi nököttämään aloillaan. Hyräilin iloisesti ja suin kiireettömänä Neitiä, sillä minulla riitti aikaa. Mahdoin olla melko outo näky, sillä Neiti näytti erittäin pahantuuliselta ja itse rallattelin pirteää sävelmää.
Siirtyessäni puhdistamaan Neidin kavioita kävin kuitenkin turhan varovaiseksi. En ollut kai ottanut opikseni tamman äksyilyistä, sillä en ehtinyt edes koskettaa kaviokoukulla tamman kavionpohjaa ennen kuin tunsin hampaat terävästi selässäni. Päästin irti tamman kaviosta ja läpsäytin sitä terävästi kaulalle.
“EI!” sain komennettua, mutta tunsin jo, kuinka selkää jomotti. Arvasin mehevän mustelman tekevän tuloaan.
Yrittäessäni uudestaan muistin tarkkailla enemmän tamman puuhia, eikä se päässyt enää yllättämään. Kipu muistutti minua olemaan tarkkaavaisempi.

Lopulta olin valmis, ja otin tamman käytävälle. Neiti seurasi yllättävän kiltisti. Muut sen tallikaverit olivat jo lähteneet tunnille, ja se tuijotti herkeämättä tallin ovien suuntaan. Kävin noutamassa satulan ja suitset, ja aloitin pukemaan satulaa tamman ylle.
Neiti luimuili mutta seisoi aloillaan yllätyksekseni, eikä satuloitaessa ollut mitään ongelmaa. Sain laitettua myös suitset tamman päähän ilman sen suurempia episodeja, ja onnittelin itseäni lähtiessäni hakemaan kypärää.
Palattuani irrotin Neidin ja talutin sen pihalle. Aurinko paistoi jo korkealla ja Neiti nosti päänsä ilmaan ja hirnahti kavereilleen, jotka kiersivät uraa lapset selässään. Mietin, minne menisin Neidin kanssa, sillä kenttä oli varattu.
“Tarvitsetko seuraa maastoon?” kuului takaani, ja käännyin katsomaan.
Vivie seisoi takanani ja piteli käsissään Fadian ohjia. Tamma oli kaartanut kaulansa ja sen pellavainen harja laskeutui sen kaulalle kuin vesiputous. En kyennyt estämään huokaisua, sillä tamma oli kuin kauneuden perikuva.
“Joo, toki, liity seuraan vaan”, sanoin, ja Vivie nyökkäsi.
“Mentäisiinkö vaikka metsään?” hän kysyi, ja nyt minä puolestani nyökkäsin.
Kokosin Neidin ohjat ja tarkistin satulavyön, ennen kuin ojensin jalkani jalustimeen ja ponnistin selkään. Neiti otti askeleita eteenpäin mutta pysäytin tamman, mutta olin hetkeksi unohtanut tamman herkkyyden ja pysäytin luultavasti liian kovaa, sillä tamma protestoi viskomalla päätään hurjasti.
Kumarruin säätämään jalustimet. Sillä välin Vivie oli ohjannut Fadian vierellemme.
“Oletko valmis?” hän kysyi, ja nyökkäsin.
“Joo”, sanoin, ja annoin pohjeavut. Neiti oli todella herkkä, se reagoi lähes heti apuihini ja sen tasaiset, reippaat käyntiaskeleet lähtivät viemään minua Fadian ja Vivien rinnalla kohti metsäpolkua, pois ratsastuskentän hulinasta.

> JATKUU <

[Sara]

> JATKOA <

Hoitajastartti, part 3.

“Sopiiko sulle, että mentäisiin vaan käyntiä? En vielä tunne Neitiä kovin hyvin ja haluan tutustua siihen kunnolla, ennen kuin mennään kovempaa”, sanoin, ja Vivie nyökkäsi.
“Ilman muuta!” Vivie vastasi, ja hymyili minulle.
Ohjasimme hevosemme perätysten metsätielle. Vivie kulki edellämme, ja Fadia tepasteli rentona edessämme. Tämä maastopolku oli varmasti tuttu kimolle tammalle, kuten myös Viviellekin, ja uskalsin arvella että Neitikin oli tällä metsätiellä vieraillut, mutta itselleni paikka oli tuntematon. Neiti ei ollut läheskään niin rento kuin Fadia - se nosteli päätään ja otti pieniä sivuaskeleita. Luultavasti se vain testaili minua, mutta pysyin silti kokoajan valppaana - suunnitelmiini ei kuulunut tipahtaa maahan keskellä metsää hevosen testailujen takia.

Ratsastuskentän äänet alkoivat viimein jäädä taakse, ja metsätie kaarsi loivasti oikealle. Tie leveni hiukan, sitä oli ilmeisesti levennetty suurten ajokkien varalle, tai näin uskalsin arvella, kai täälläkin traktoreita liikuskeli. Joka tapauksessa ohjasin Neidin Fadian rinnalle ja käänsin kasvoni Vivieen.
“Mihin tämä metsätie vie?” kysyin, ja Vivie jarrutteli Fadiaa, joka oli pidentänyt askeltaan, ja vastasi:
“Tämä jatkuisi monen kilometrin päähän, tuonne kaukaiselle harjulle - sitä ei kyllä tästä oikein näe - mutta kohta tulee sänkipelto ja siitä vielä kun vähän jatkaa eteenpäin me päästään kääntymään taas oikealle, sellaiselle vähän pienemmälle polulle, mistä pääsee takaisin soratielle ja suoraan tallille”, Vivie sanoi. Nyökkäsin ja jouduin itsekin hieman jarruttelemaan Neitiä, sillä se oli pidentänyt roimasti askeltaan.
Etenimme jonkin matkaa rinnakkain, ja rupattelimme vähän kaikenlaista, mutta sitten metsätie alkoi käydä huonokuntoisemmaksi, ja minun oli ohjattava Neiti takaisin Fadian taakse, sillä en halunnut tamman liukastuvan märällä, mutaisella polulla. Etenimme hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa metsätien kuivaa reunakaistaletta, mutta sitten kännykkäni rikkoi hiljaisuuden.
Voi ei! Unohdin laittaa kännykän äänettömälle, manailin mielessäni ja pysäytin Neidin, joka protestoi päätään viskoen mutta pysähtyi aloilleen.
“Odota, Vivie”, sanoin, ja kaivoin nopeasti kännykkäni taskustani, löin soittajalle tylysti luurin korvaan ja näppäilin nopeasti kännykän äänettömälle, samalla Neitiä toisella kädellä pidättäen. Luoja paratkoon, onneksi nykytekniikalla kännykästäkin sai äänet pois yhtä nappia painamalla.
Olin juuri saanut kännykän taskuuni ja Vivie pysäytettyä Fadian, kun pensaasta välissämme kuului rasahdus, ja sen jälkeen voimakasta siipien havinaa, kun suuri fasaanikoiras lehahti edestämme. Neiti muljautti silmiään enkä ehtinyt kunnolla varautua Neidin säikähtämiseen, vaan menetin tasapainoni tamman hypätessä puolittain pystyyn ja tämän ottaessaan tämän jälkeen nopean sivuhypyn. Roikuin hetken satulassa, pitäen tiukasti kiinni Neidin harjasta ja satulan etukaaresta, mutta sitten päätin mieluummin tippua alas ja päästin irti suuren mätkähdyksen saattelemana. Neiti ei jäänyt odottelemaan että nousisin takaisin, vaan pyörähti ympäri, ja seuraavan kerran kun katsoin sinne suuntaan, missä Neiti oli viimeksi ollut, näin vain sen takapuolen katoavan mutkan taakse.
“Voi turkanen sentään!” manasin ääneen ja nousin nopeasti ylös.
“Entä jos sille sattuu jotakin!” sanoin hätääntyneenä. Vivie ja hieman hermostuneena steppaava Fadia tulivat lähemmäs.
“Ei hätää, Sara, se luultavasti juoksee takaisin tallille. Tuletko mun taakse istumaan, niin päästään nopeasti takaisin tallille?” Vivie kysyi, mutta pudistin päätäni.
“Ei, minä kävelen”, sanoin, ja lähdimme rinnakkain etenemään nopein askelin takaisinpäin.

Noin viittätoista minuuttia myöhemmin olin puuskuttaen päässyt tallin pihaan, missä puoliksi huolestunut ja puoliksi vihainen Irina seisoi Neidin ohjat käsissään pihalla. Latu oli sivummalla puhumassa puhelimeen, mutta minut nähdessään hän lopetti kiireesti ja lähti kävelemään kohti. Tuntilaiset olivat pysäyttäneet hevosensa ja katselivat uteliaina minun ja Vivien saapumista tallipihalle.
Irin lähti taluttamaan varsin tyynen näköistä Neitiä minua kohti, ja Latu oli jo ehtinyt luokseni ja tarrasi olkapäistäni kiinni.
“Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?” hän kysyi, mutta minä katsoin Neitiin.
“Onhan Neiti kunnossa?” varmistin, ja Irina katsoi minua tiukasti.
“Aivan niin, hevosesta täytyy aina ensisijaisesti huolehtia”, Irina sanoi, ja jatkoi samaa kyytiä:
“Luoja paratkoon, Neiti on kunnossa. En voi käsittää, miksi lähdit maastoon ensimmäisellä ratsastuskerrallasi, varsinkin kun tiedät ettei Neiti ole mikään helppo tapaus. Tuolla lailla juoksennellessaan Neiti olisi voinut vaikka katkaista jalkansa tai -” Irina pauhasi. Vivie katseli Fadian ohjia kuin niissä olisi ollut jotain hyvinkin kiinnostavaa, ja olisin halunnut muistuttaa, etten minä tahallani Neitiä irti laskenut, mutta päätin pysyä vaiti. Latu kuitenkin aukaisi suunsa ja keskeytti Irinan.
“Noh, Irina, muistetaanpa että Sara on ensimmäistä päiväänsä tallilla-”
“Ja nyt hevonen oli katkoa jalkansa juoksenneltuaan päinensä metsissä!”
“Eihän tässä ole mitään vahinkoa tapahtunut, ja Sara-”
“Olisi voinut tapahtua!”
“Hei, anteeksi, oon tosi pahoillani. Se oli mun virhe, laitoin kännykän pois päältä ja Neiti säikähti fasaania, enkä oikein ehtinyt varautua siihen. En varmasti enää tee tuollaista virhettä, tuli varmaan niin iso mustelmakin etten pitkään aikaan kävele normaalisti”, sanoin, ja hieroin kipeää reittäni.
Irina näytti siltä, että aikoi pitää uuden puheen, mutta Latu keskeytti.
“Sara pyysi jo anteeksi. Annetaan asian nyt olla. Ja Sara, sinä tietenkin muistat vastaisuudessa olla käyttämättä kännykkää kesken ratsastuksen, ettei käy näin”, Latu sanoi, ja nyökkäsin.
“Tietenkin. Ja tuota Irina - saanko ratsastaa vielä pari kierrosta tallin pihalla, ettei minulle jää mitään kammoja tai vastaavaa?” kysyin, ja Irina ojensi ohjat vastahakoisesti minulle.
“No olkoon. Ja muistakin vastaisuudessa, mitä Latu juuri sanoi”, Irina tokaisi ja marssi sitten takaisin kentälle.
Latu piti Neitiä paikoillaan kun nousin sen selkään, ja jäi hetkeksi katsomaan, kun ratsastin käynnissä muutaman ympyrän tallin pihalla. Vivie istui yhä Fadian selässä ja kun lopetin, hän oli jo löysäämässä tamman satulavyötä.
“Noh, olihan tuo aika erikoinen ensimmäinen maastolenkki”, tokaisin ja Vivie nauroi.

Päivän päätteeksi harjasin vielä Neidin kunnolla ja tarkistin tamman jalat, mutta helpotuksekseni tamma oli naarmuja vailla ja täysin ennallaan. Sainkin vielä huolimattomuudestani muistutukseksi mustelman lisäksi hampaanjäljet käsivarteen, kun Neiti äksyili minulle harjatessani sitä.
Kun viimein lähdin tallilta, oloni oli väsynyt mutta silti onnellinen. Päivän tapahtumista huolimatta Latun talli oli mielestäni aivan suurenmoinen paikka, missä aioin jatkaa käymistä vielä vastaisuudessakin.

>>> Anteeksi huono lopetus. Toivottavasti tykkäsit, vaikka hieman sekava olikin. (:

// Höpölöpö lopetus oli varsin loistava ja kyllä, TYKKÄSIN. :) Siun kirjoituksia on niin kiva lukea kun osaat kirjoittaa tosi sujuvasti ja mielenkiintosesti, ja lopputeksti juuri todisti sen. Hyvähyvähyvä, taidat ansaita tästä hyvästä jo jonkun ansiomerkin... -Latu

[Sara]

Monistuksia, part 1.

Olin jo tovin istunut kotona koulukirjojen ääressä kokeisiin päntäten. Siinä istuskellessani minulla kasvoi tallailuinto entisestään, ja koska äiti ei suostunut päästämään minua minnekään koeviikkojen aikana, jouduin kärvistelemään kotona ja jännittämään Neidin puolesta.
Latu oli ilmoittanut minulle Neidin astutuksesta, ja minä puolestani ilmoitin etten pääsisi mihinkään kotoa ennen kuin kokeet olisivat ohi tai äiti muuttaisi mieltään. Kun Latu sitten soitti minulle ja kertoi Neidin varsoneen terveen vauvan, minä menin kitisemään äidille, että tallille oli päästävä.
“Äitii..”, aloitin. Äiti seisoi selin minuun keittiössä ja viipaloi tuorekurkkua ja porkkanoita. Hän oli jo sekoittanut lempidippiäni, Barbequeta kulhoon, ja kohotin kulmiani.
“No?” äiti kysyi, ja kääntyi ympäri. Nähdessään minut tallivaatteissa hän irvisti.
“Sara, tästähän on jo puhuttu…”
“Niin onkin, mutta nyt onkin erikoistilanne, kuten sinä aina hoet.”
“Niin, nyt on koeviikko!”
“Joo, ja Neiti on varsonut!”
“Mutta laitoin nämä dipitkin ihan sinua varten..”
“Voin syödä myöhemmin.”
Kärkkään ja nopeatempoisen riidan päätteeksi äiti huokaisi ja mulkaisi minua tavalla, joka viestitti äidin yhä olevan tallireissua vastaan, mutta hän silti sanoi:
“No mene. Ole siellä vaikka koko ilta.” Tämän jälkeen hän mutisi jotain koenumeroiden laskusta, mutta minä nappasin pöydältä avaamattoman 7up-pullon ja marssin ulos välittämättä. Halusin minä pikimmiten nähdä Neidin varsan, jonka nimi taisi olla Anki, jos oikein muistin.

Ei mennyt kauan, kun olin hurauttanut skootterillani, pienellä punaisella Fudella tallin pihaan. Riisuessani kypärää näin, miten tunti oli käynnissä kentällä. Sujautin skootterin avaimet taskuuni ja marssin sisään talliin, missä näinkin Veeran häärimässä Gazan karsinalla.
“Sara! Tulitko Ankia katsomaan?” Veera kysyi, ja nyökkäsin.
“Moi! Tietenkin”, vastasin, ja jatkoin, “vaikka olikin vähän vaikeuksia äidin kanssa.”
Veera keskeytti Gazan karsinan puhdistamisen ja suoristautui. Hän astui karsinasta käytävälle ja lähti kävelemään vierelläni kohti Neidin karsinaa.
“Ai, mitenkäs nyt niin?” Veera kysyi, kohottaen kulmiaan.
“Koeviikko”, sanoin, ja Veera nyökkäsi.
“Ahaa. Anki on kyllä aikamoinen söpistys, mutta kannattaa varmaan varoa Neitiä”, hän sanoi tietävästi, ja epäilin oliko Neiti kenties osoittanut ylisuojelevan äidin rooliaan hampaillaan.
Saavuimme Näpsykän karsinalle, ja kurkistin kalterien välistä karsinan sisälle. Neiti käänteli korviaan ja asetti ne sitten epäilevästi takakenoon, mutta huomioni oli keskittynyt pahnoilla makaavaan, kauniiseen piirtopäiseen, tummaan varsaan, joka katsoi uteliaana takaisin. Näin, kuinka se ojensi pitkät jalkansa ja nousi hiukan huojuen pystyyn, mutta jäi sitten yllättävän jämptisti seisomaan aloilleen.
“Oho!” huokaisin, ja samassa kuulimme askeleita takaamme.
“Jaa, Sarakin on tullut Ankia katsomaan.”
Kääntyessäni ympäri näin tyytyväisenä parransänkeään hierovan Latun, joka käveli hymyillen Veeran ja minun luokse karsinan ääreen.
“Toki”, vastasin, ja Latu vilkaisi karsinaan.
“Et ole tainnut vielä käydä karsinassa, vai kui?” Latu kysyi, ja pudistin päätäni. Veera siirtyi hieman sivummalle, ja Latu näytti jotenkin huvittuneelta. Katsoin häntä kysyvästi.
“No, ei tuolla kyllä kukaan kovin kauaa ole”, hän totesi, ja katsoin häntä hieman hämilläni kun hän käveli ja avasi karsinan oven.

Kun pujahdin rauhallisesti Latun ohi karsinaan, Neiti luimisti korviaan ja kurotti minua kohti, ja ojensin käteni haisteltavaksi. Tiesin että tamma vain uhkaili, ja sen ilme heltyi hiukan sen tajuttua ettei minulla ollut mitään millä yrittäisin ryöstää Ankin pois tai vahingoittaa sitä, mutta silti se ei pitänyt läsnäolostani rakkaan vauvansa lähellä ja näytti kamppailevan ristiriitaisten tunteiden välillä. Se kuitenkin antoi Ankin tulla nuuhkimaan minua, ja seisoi varuillaan varsansa vieressä, kun se suoritti tutkimuksiaan.
Anki haistoi kämmentäni ensin varoen, ja lopulta hieroi turpaansa kättäni vasten. Tunsin sen pehmeän turvan kosketuksen ja lämpimän hengityksen, mutta sitten tunsin melko kovan näykkäisyn.
“Auh!” inahdin melko hiljaa, mutta Neidistä ääni oli kaikkea muuta kuin hiljainen uikahdus. Se heilautti päätään ja ehdin nähdä vain hampaiden vilahtavan ilmassa, kun sen jo astui vihaisesti minun ja Ankin väliin. Peruutin poispäin.
“Tätä juuri tarkoitan”, Latu sanoi, ja peruutin hänen luokseen.
“No johan on”, puuskahdin.

Jatkuu...

[Sara]

Jatkoa…

Monistuksia, part 2.

Seuraavassa hetkessä mulkoilinkin jurona lähes vahingoniloiselta näyttävää Latua, joka oli tyrkyttänyt minulle harjoja ja ehdotti, tai pikemminkin komensi minut harjaamaan tuoretta mammaa vauvoineen. Miehen silmistä oikein paistoi ilo siitä, ettei hän joutunut vihaisen, ylisuojelevan äidin kynittäväksi. Huokaisin ja astuin karsinaan, ja sain heti alkaa pohtimaan, miten selviäisin äidin höykytyksestä.
Huomasin kuitenkin alkaessani sukimaan Neitiä mahdollisimman varmoin vedoin, että tamma ei käyttäytynyt kovinkaan vihaisesti. Aluksi se luimuili ja vilautti jopa hampaitaan minun suuntaani, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota, höpötin vain hiljaa itsekseni. Anki pysytteli aluksi emän toisella puolella, mutta edetessäni kohti Näpsykän takapäätä se vihdoin tuli nuuhkimaan minua.

Keskeytin harjaukseni hetkeksi ja ojensin kämmeneni Ankille nuuhkittavaksi. Se ojensi pehmoisen varsanturpansa ja painoi sen vasten kättäni, ja astui lähemmäksi. Ojensin käteni ja hyväilin sen pörröistä karvaa. Upea, pieni Anki, josta tulisi yhtä hieno kuin emästään kunhan kasvaisi.
Samassa tunsin lämpimän kosketuksen niskassani ja sitten olkapäälläni. Näin, miten iso, musta pää työntyi olkani yli, ja hämmästyksekseni huomasin, että se oli Neiti - muttei vihaisena. Varovaisesti ne nuuhki minun kättäni joka edelleen oli Ankin haisteltavana, ja korviaan käännellen Neiti päätti hiljaa mielessään, ettei minusta olisi vaaraa sen vauvalle. Huokaisin syvään.
Pian pääsin jatkamaan harjausta, joskin Anki ei enää tahtonut päästää minua silmistään, kun oli ihmisten makuun jo päässyt - kirjaimellisesti makuun, sillä se oli ehtinyt jo hieman maistella sormiani, joita jomotti edelleen pikku ikenien puraisusta.
Taputin Neidin kaulaa kädelläni ja selvitin takun sen mustasta harjasta.
“Kiitos Neiti, kun olit niin nätisti.”

Astuessani karsinasta ulos Latu tuli jälleen minua vastaan.
“Koitetaanpa tarhata nuo, Anki varmasti seuraa emänsä perässä, sitten pääset siivoamaan kenttää”, mies sanoi, ja nyökkäsin, vaikka minusta sana “pääset” ei ihan sopinut asian yhteyteen.
Astelin karsinaan Neidin päitsien ja riimunnarun kanssa. Se olikin saanut jo tarpeekseen sisällä olemisesta, sillä se ei vastustellut kun pujotin päitset sen päähän ja kiinnitin riimunnarun. Latu lupasi auttaa Ankin ohjaamisessa, ja neuvoi minua taluttamaan Neitiä normaalista, mutta sen verran löysällä narulla, että se kykeni katsomaan missä sen pienokainen viipotti.
Talutin Neidin käytävälle, ja se suostuikin mukisematta, mutta pian kuulin takaani huudon.
“Sara, pysäytä se!”
Pysäytin Neidin, joka oitis käänsi päänsä taaksepäin. Anki ei ollut seurannut turvallisesta karsinasta perässämme käytävälle, vaikka Latu olikin yrittänyt saada sen lähtemään. Nyt mies houkutteli varsaa taputtelemalla sitä lautasille ja ohjaamalla sitä kulkusuuntaan.
Ankille tilanne oli uusi ja ilmeisesti myös kovin traumatisoiva, sillä äiti oli hävinnyt ulkomaailmaan ja se oli yksin ison ihmisen kanssa, joka yritti pakottaa sitä lähtemään turvallisesta pesästään. Se teki ainoan asian mitä osasi: se veti keuhkot täyteen ilmaan ja hirnui niin kimeästi ja sydäntäsärkevästi, että luulin korvieni halkeavan.
Neidistä huuto oli vissiin jonkinlainen sotahuuto, sillä se vauhkoontui täysin. Tunsin miten se yllättäen alkoi kiskomaan narua ja samalla minua taaksepäin, kun se hullun lailla yritti päästä ahdistellun vauvansa luokse.
“Latu varo!” huudahdin ja yritin hillitä äidinvaistojen vallassa jylläävää hevosta.
Kuin ihmeen kaupalla Anki tajusi loikata karsinasta käytävälle, missä se painautui heti turvaan äitinsä kylkeä vasten. Neiti rauhoittui, vaikka se edelleen pälyili silmät muljahdellen ympäri, mutta saimme homman etenemään. Talutin hännällään viuhtovaa ja edelleen varsin tulistuneelta vaikuttavan Neidin ulos tallista, Ankin tällä kertaa seuratessa.

Päästessämme tallin oville asti aurinko paistoi jo kirkkaana taivaalta. Neiti käveli silmiään siristellen valoon, ja nuuhki tallipihan ilmaa, ja huomasin taas Ankin jättäytyneen jälkeen. Myöskään Neiti ei jättänyt asiaa huomaamatta, mutta asiasta selvittiin onneksi vain Neidin hellällä maanittelulla, jota seuraten Anki astui itsekin pihalle. Auringon valo taisi kuitenkin sokaista varsan, sillä se kompuroi haparasti äitinsä luo.
Loppumatka tarhaan sujui ongelmitta. Latu oli valkannut tammalle ja varsalle pienimmän tarhan, missä ne saivat olla kaikessa rauhassa. Päästäessäni Neidin vapaaksi se ohjasi Ankin varovasti töytäisten liikkeelle ja lähti sitten kävelemään kauemmas meistä, pitäen varsaa kokoajan silmällä.

Kun palasimme tallille, Latu ojensi minulle talikon ja lähdin kävelemään kohti kenttää, missä näin Veeran ja Chaon jo olevan työn touhussa.
“Moi”, sanoin, ja kumpikin nosti katseensa.
“Ai moi Sara”, Chao sanoi astelessani hietikolle. Keskelle kenttää oli kärrätty kottikärryt.
“Miten tuoreella äidillä menee?” Chao kysyi.
“No, onhan tämä ihanaa, vaikka kahden hepan hoitaminen paljon vaivaa teettääkin”, vastasin.
“Tarkoitin kylläkin Neitiä, mutta kyllähän sinäkin äidistä menet”, Chao virnisti ja ratkesimme nauruun.
Puhdistaessamme kenttää lantakikkareista rupattelimme niitä näitä.
“Oletko miettinyt, mitä teet, kun Neiti lähtee?” Veera kysyi. Lopetin hetkeksi lannanluomisen ja nojasin talikkoon, ja suuntasin katseeni Neidin ja Ankin tarhaa päin.
“Jaa-a, olenhan minä miettinyt”, vastasin, ja uppouduin hetkeksi ajatuksiini. Olisi ihanaa jatkaa Ankin kanssa. Neidistä pidin jo todella paljon, vaikken ollut kauaa sen hoitaja ollutkaan, ja oli rankkaa luopua siitä jo näin pian, mutta jos jäisin Ankin hoitajaksi, se olisi sama asia kuin pala Neitiä jäisi luokseni.
“Haluaisin jatkaa Ankin kanssa”, totesin lopulta.
“Mutten tiedä, mitä teen sillä aikaa, kun Ankia koulutetaan. Tahtoisin myös ratsastaa”, huokaisin lopulta.
“Mutta eiköhän aika lopulta näytä, miten tästä jatketaan.”

Hommat olivat valmiina. Olin pujottanut kypärän päähäni, ja katsoin vielä tarhoille, missä näin kahden mustan hevosen hahmot. Kiinnitin kypärän lukon, ja painoin avaimen skootteriin, ja starttasin sen.
Kaasuttaessani pois tallin pihalta tiesin, etten välttämättä näkisi Neitiä enää ikinä. Jos aikani menisi kokeisiin lukiessa, en ehkä ehtisi käydä katsomassa sitä enää, ennen kuin se lähtisi.
Tiesin kuitenkin myös sen, että kaikesta huolimatta elämä jatkuisi.