range-t Paradox Carrier NU

[Latu]

omat sivut

Kutsutaan: Donna
Syntynyt: 22.5.2011, vhkr
Sukupuoli: tamma
Rotu: colorado ranger
Säkäkorkeus: 154 cm
väri: valkohallakko spotted blanket

Koulutustaso: heB, 60cm
Kasvattaja: Latun Talli
Omistaja: Latun Talli
Hoitaja: Miro

[tezzy]

Ensitapaaminen

Pyöräilin pitkin kapeaa ja kuoppaista hiekkatietä kohti Latun tallia. Aurinko paistoi kuumasti ja ilma oli kostea.
Ylläni minulla oli kirkkaan turkoosi perustoppi, sekä löysät, harmaat collegehousut. Hiukset oli kietaistu löysälle nutturalle ja kasvoille laskeutui suoran otsatukan lisäksi muutama pidempi hiussuortuva.

Peltojen takaa ilmestyi punaisten rakennusten peittämä tila, jonka laitumilla kirmasi muutamia hevosia.
Olin saanut paikan Latun tallilla, parivuotiaan tammavarsan hoitajana ja olin tottakai innoissani.

Tallipiha näytti tyhjältä. Vain pari yksityisen omistajaa hääräili hevostensa kimpussa.
Tallissa sen sijaan oli melkoinen hälinä ja tuntilaisten puheensorinalle ei tuntunut tulevan loppua.
Joukon keskeltä kompi esiin kyllästyneen oloinen mies, jonka heti päättelin olevan Latu.
Hänellä oli kädessään tuntilista, jonka hän asetti ilmoitustaululle. Tuntilaiset olivat silmänräpäyksessä listan ympärillä yhtenä parvena.
Kuului ilonhihkauksia ja pettymyksen huokauksia, mutta olihan jokainen saanut sentään hevosen alleen. Mistä siis valittaa?
Kukaan ei tuntunut huomaavan minua. Olinhan vain outo muukalainen muiden joukossa.

Kun tuntilaiset olivat hajaantuneet satuloimaan ratsujaan, löntysti Latu vihdoin tervehtimään minua:
" Tezzy oletan. Sori kun en sua aikasemmin huomioinu. Joskus meinaa mennä hermo noitten skidien kaa ku aina ne tulee valittaa, ettei saanu sitä lempparii tunnille. Nii ja mähän oon siis Latu, vaikka sen sä jo taisitki tietää."

"Joo ja ihan mielelläni mä tässä hetken seisoskelin ihmettelemässä, vaikka aika kova ääni noist tuntilaisista lähtee" , minä sain väännettyä jonkinmoisen hymyn kasvoilleni.

" No ne ny on vähä tommosii, mut Donnaahan sä tulit kattoo etkä niit, jos mä ny oon oikeen ymmärtäny. Käydäähän hakee tyttö sisälle nii pääsette vähän tutustumaa", Latu lisäsi ja minä nyökkäsin vastaukseksi.

Laitumella minua pälyili kaunis tammavarsa, jonka korvat osoittivat tulijaa. Sen vaalea karva hohti auringossa ja se näytti unelmahevoselta.
Kätkin riimunarun selkäni taa ja lähdin astelemaan, rauhallisesti puhellen kohti uutta hoidokkiani.

Ojensin kättäni eteenpäin ja Donnan sieraimet suurenivat sen haistellessa minua. Juttelin edelleen tammalle ja sen korvat kääntyivät minuunpäin kuuntemisen merkiksi.
Siirsin käteni sen kaulalle ja sivelin silkkistä karvaa sormillani. Tamma tuntui hyväksyvän minut.
Napsautin narun riimun lukkoon ja Donna säpsähti heittäen päänsä korkealle ilmaan tönäisten minut samalla maahan.
Takaani kuului matalaa röhönaurua. Latu ei ollut vielä häipynyt paikalta vaan oli huvittuneena seuraillut touhujani. Minua hiukan nolotti, mutta nousin päättäväisesti maasta, otin otteen narusta ja lähdin kävelemään Donna narun toisessa päässä kohti tallin ovea.

Avasin oven jonka oletin johtavan varuste huoneeseen. Nurkassa olevasta, pienestä matkaradiosta kuului hiljaista musiikkia ja minä hyräilin sen tahtiin etsien samalla katseellani harjaämpäriä missä lukisi " Donna ".
Palasin karsinalle, nappasin ämpäristä pölyharjan ja astuin askeeen lähemmäs tammavarsaa. Se tuijotti minua suurilla ruskeilla silmillään ja ojensi kaulansa tutkiakseen mitä minulla oli kädessäni.
Tamma nuuhki harjaa pitkään kunnes lopulta antoi harjata hallakkoa karvaansa.

Tuntui jotenkn taijanomaiselta, että tässä minä nyt seisoin harjaamassa upeaa hevosenalkua ja hengittämässä sen ihanan kotoista tuoksua. Kuin olisi ollut ensimmäistä kertaa hevosen vierellä.

-Tezzy & Donna-
1HM

// Ihanan selkeästi kirjoitettu tarina, tykkään tyylistäsi. Odotan innolla lisäluettavaa, ja kieltämäti mieleni tekisi piirtää sinusta ja Donnasta jokin mukava esittelykuva uutta hoitajaesittelyä varten... Jos haluat lähettää miulle infoa että miltä näytät, niin saan piirrettyä siut oikeenlaiseksi. :> -Latu

[tezzy]

Eikä voi olla totta!! Just kun alotettiin!

Ainoa kone meni sitten hajoamaan ukkosella ja uuden saantiin saattaa vierähtää viikkoja! Tämänkin kirjoitan nyt puhelimella ( jolla ei paljon pitkiä tarinoita kirjoitella).
Joudun siis pitämään tauon kunnes uusi kone seisoo pöydällä. Tekisi niin mieli päästä tarinoimaan ja pari kuvaakin on piirrettynä. En siis lopeta vaan pidän tosiaan tauon uuden koneen saapumiseen asti.

Ja vielä siitä ulkonäöstäni kirjoitan nyt sitten samaan syssyyn: Eli vaaleat luonnon laineilla olevat, hartijoiden yli ulottuvat hiukset suoralla otsatukalla. Omistan ruskeat silmät ja pyöreät kasvot. Pituutta löytyy suurinpiirtein 160cm. Hiukset yleensä löysällä nutturalla tai auki. <-- Toivottavasti tuo riittää jonkun näköisen kuvan väsäämiseen.

[tezzy]

Uusi kone edessä ja uudet tarinat mielessä

8.8.11 Vihdoin taas

Heinän ihanan kotoinen tuoksu leijaili nenääni kun astuin suuresta tallin ovesta sisään.
En ollut ehtinyt vielä tutustua kunnolla muihin tallilaisiin ja päätin tehdä sen tänään. Ensin kuitenkin viettäisin hetken Donnan kanssa.

Tamma seisoskeli pureskellen rauhassa ruohoa laitumella, joka oli kynitty jo melkein tyhjäksi. Sen korvat kuitenkin kääntyivät pian ja se käänsi katseensa minuun. Rauhassa kävelin tamman luo ja annoin sen haistella riimunarua ennenkuin laittaisin sen kiinni.
Tamma tuntui ihmeen rauhalliselta ja pian se käänsikin turpansa kohti taskuani. Se alkoi pökkiä minua leikkisästi hörähti pehmeästi osoittaen taskuani turvallaan.
"Haha! Taisit huomata sen leivän vai?", naureskelin tamman suloisille eleille ja kaivoin taskustani kuivuneen ruisleivän kannikan ja ojensin sen Donnalle.
"Tyytyväinen?", kysyin tammalta ja se hirnahti hiljaa kuin olisi ymmärtänyt minua.

Pian tamma seisoikin rauhallisena karsinassaan, minun harjatessani sitä. Siirryin kavioihin ja niissä Donna ei enään suostunut tottelemaan mukisematta, vaan kuopi maata ja yritti hiukan pomotella. Päättäväisen taistelun jälkeen se kuitenkin alentui tahtoon ja nosti kaviot nätisti.

Tulin satulahuoneesta mukanani päitset ja juoksutusliina ja -raippa.
"Katsotaampa miten neiti liikkuu", sopertelin tullessani karsinalle ja pukiessani päitset tammalle.
Kenttä oli autio, joka oli vain hyvä meidä kannaltamme. Olihan enemmän tilaa, eikä häiriötekijöitä ole.

Laskin narua pidemmäksi ja annoin Donnan kävellä ympyrällä. Välillä se tosin tuntui olevan vaikeaa ja tamma pysähteli ja teki ravipyrähdyksiä tai tuli ulos ypyrältä. Sain tehdä kovasti töitä että saisin Donnan keskittymään.
"Ravi!", sanoin päättäväisesti ja näytin piiskalla donnan takapuolta,jolloin se siirtyi hiukan levottomaan raviin.
Tamman rentoutuessa sen liikkeet olivat kuitenkin varsin kauniita ja näyttivät hyviltä ja melko puhtailta.

jatkuu...

[tezzy]

...jatkoa edelliseen

Donna pärskähteli hiekan pöllyessä sen ympärillä. Tamma tuntui todella nauttivan työskentelystä, vaikka välillä sen pitikin kovasti kyttäillä, josko nurkan takaa kurkistaisikin mörköjä.

Käskin tamman laukkaan ja se hieman kompuroi siirtymisessä, mutta selvitessään alku kömpelyydestä, se menikin jo suurta ja hyvin pyörivää laukkaa.
" Sooo jaaa, Hyyvä", kehuin Donnaa ja kehotin sitä hidastamaan ravin kautta käyntiin. Vaihdoimme suuntaa ja teimme samat harjoitukset. Lopuksi vielä vähän pysähdyksiä ja siirtymisiä, jonka jälkeen Donna sai jäähdytellä käynnissä. Se oli selvästi tehnyt töitä, sillä sen karva kiilsi hiestä, eikä se enää ollut ollenkaan niin energinen kuin ennen juoksutusta.

Tallissa Donna sai pesun ja hikiloimen päälleen. Se seisoi karsinassa tyytyväisen näköisenä.
Kaivoin repustani piirrustuslehtiön ja lyijykynän, sekä kumin. Noin suloinen näky oli ehdottomasti ikuistettava. Itse rakastan piirtämistä ja usein olenkin joko erittäin tyytyväinen tai täysin pettynyt piirroksiini. Saatan löytyä monesti laitumen vierestä tai Donnan karsinalta lehtiö ja kynä kädessäni.

Puolituntia oli kulunut. Olin saanut kuvani valmiiksi ja olin siihen melko tyytyväinen. Täydellinen siitä ei tullut, mutta kyllä se muistutti upeaa hoidokkiani. Donnakin vaikutti olevan kuivunut ja katselikin minua jo hiukan kärsimättömästi. Halasin tammaa ja riisuin siltä loimen, jonka vein paikoilleen. Donna sai nyt mennä laitumelle rentoutumaan työn päätteeksi. Nappasin karsinalta riimunarun ja kävelin rauhallinen tammavarsa vierelläni laitumelle. Tällä kertaa Donna ei kirmannut kavereiden luo niinkuin yleensä, vaan löntysiti rauhallisesti huiskien samalla kärpäsiä pois hännällään ja asettui lopulta taas syömään ilta-auringon paisteeseen.

Avasin aitan oven, joka taisikin olla hoitajien kokoontumis paikka. Sisällä oli jos jonkinmoista porukkaa. Esittelin itseni ja istuuduin muiden seuraan juttelemaan. Kaikki tietysti halusivat kuullaa kaiken minusta. Miten olin päätynyt Latun Tallille, miksi juuri Donna, kauanko olen ollut hevosten parissa jne. Tulihan siinä juteltua jos sonkinmoista niin hevosista, koulusta, kesälomasta ja vaikka mistä.
Tuntui oudolta että kesä on loppu ja joudun taas koulunpenkille läksyjen ja kokeiden pariin. Donnan hoitaminen saa minut onneksi unohtamaan koulut aina hetkeksi ja rentoutumaan kaiken stressin ohella.

Lopulta olikin jo aika lähteä. Hyppäsin pyöräni selkään ja lähdin ajelemaan kohti kotia.

Tezzy ja Donna
2HM

ps. Liitän sen piirtämäni kuvan kunhan vain pääsen skannaamaan.

[tezzy]

20.8. Hulinaa

Tallissa kävi melkoinen kohina ja kaikki olivat kerääntyneet ilmoitustaulun ympärille.
Ihmettelin sitä, kuinka pienestä talliporukasta ja muutamasta tuntilaisesta lähteekin tuollainen möly. Yritin tunkea itseni joukon läpi taululle, mutta kukaan ei päästänyt ohitseen.
Mitä kaikkea täällä olikaan tapahtunut sillä aikaa kun olen sairastanut ja ollut vuoteen omana.
Kun kaikki olivat hajaantuneet takaisin askareidensa pariin ja ilmoitustaulun luona oli vain muutama ihmetteliä, kiiruhdin minäkin katsomaan mistä tuo hälinä oli syntynyt.

"Mitä! Ei voi olla totta. JES!", minä hihkuin innoissani ku luin lappua jossa luki, että Donnan ja Gazan ratsukoulutus olisi alkamaisillaan.
Mutta olihan se vähän harmi, etten ole ehtinyt käymään tallilla kovin ahkerasti jatkuvan mökkeilymme takia, enkä ole päässyt osallistumaan Donnan koulutukseen juurikaan. No kyllä minä vielä sen tamman selkään pääsen. Ei tänään, eikä huomenna, mutta kyllä vielä pian.
Haluaisin ensin kuulla miten pitkälle Latu on Donnan kanssa edennyt ja nähdä mitä tamma osaa. Aloitellaan varovasti ja rauhassa. Kyllä niitä vauhdikkaampia retkiä sitten tehdään kun tamma on oppinut ratsun tavoille.

Aitassa kävi kova keskustelu ja Veerakin vaikutti olevan innoissaan, kun pian hänkin voisi osallistua omalla hoidokillaan tunneille. Päätin liittyä keskusteluun, joka vain jatkui jatkumistaan, eikä se tuntunut loppuvan ikinä.
Yhtäkkiä muistin etten ollut käynyt edes katsomassa vielä Donnaa. Kiiruhdin tarhoille, mutta Donna ei ollut huomannutkaan poissaoloani.
"Niinpä tietysti... olisihan se pitänyt arvata", huokaisin katsahtaesani yltäpäältä kurassa olevaa tammaa joka loi ilkikurisen katseen minuun. Lähdin kävelemään tammanluokse, kun jalkani yhtäkkiä upposi mutakuoppaan ja pyllähdin keskelle mutaista tarhaa.
"Ei tän näin pitäny mennä. Nyt ollaan sitte kurasia molemmat. Nii hevonen ku hoitajaki", ärähdin putsatessani kuraa housuistani.

Tallissa aloitin puurtamisen. Kuurasin hoitohevostani monta varttia kunnes päätin tarttuavesiletkuun ja suihkuttaa lian pois. Sehän ei tammalle passannut vaan se tuntui ajattelevan letkun olevan kamala hirviö joka voi purra. Villiintynyt tamma steppasi paikoillaan, enkä minä halunnut stressata sitä, vaan laitoin vettä ämpäriin ja hoidin pesun sienellä ja pienellä määrällä hevosshampoota.
Kun homma oli viimein valmis ja tamman vaalea karva näkyi taas oikeissa väreissä, kuivasin sen hikiviilalla ja levitin Donnan selkään fleeceloimen kuivumisen ajaksi. Se sai odottaa karsinassa, ennen kuin lähtisimme talutuslenkille maastoon.

Taivalla roikkui pari uhkaavan näköistä sadepilveä ja ilma oli hiostava. Toivottavasti säästyttäisiin ukkoseltaja päästäisiin kuivana takaisin talliin. Pian alkoi kuitenkin tihkusade joka yltyi pian sademyrskyksi. Nyt olisi pidettävä kiirettä että päästäisiin tallille ennenukkosta. Donna vaikutti hermostuneelta, mutta minä yritin pitää pääni kylmänä etten säikyttäisi tammaa enenpää.
Jossain kaukana jyrähti ukkonen ja Donna pärskyi säikkynä.
Onneksi ehdimme kuitenkin tallille ennen varsinaista myräkkää.
Kaikki kokoontuivat talliin ja sovimme kuka hakee mitkäkin hevoset tarhoista. Tilanne oli minulle uusi ja olin hieman hämilläni, mutta yritin toimia tarkalleen Latun ja Irinan ohjeiden mukaan. Kaikki hevoset haettiin sisälle ja osa loimitettiin.
Ukkonen riehui ulkona ja osa hevosista hirnui peloissaan. Toiset taas eivät välittäneet vaan mutustivat heiniä rauhallisesti.
Donna ei ollut yksi niistä, sen saattaa arvata kuka tahansa, joka on lukenut tämän luonnekuvauksen.
Menin tamman luokse karsinaan ja juttelin sille rauhoittavasti. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiotaan minuun muutamaa sekuntia pidemmäksi ajaksi vaan jatkoi hirnahtelua.
Sitten keksin sen. Niin tietysti! Jossakin täytyi olla korvapallot, joilla saisin säästettyä Donnan korvat jytinältä ja paukkeelta. Menin kysymään asiasta Sandralta ja hän kipaisi varustehuoneeseen ja palasi pian kädesissään kaksi pehmeää palluraa.

Kiiruhdin takaisin Donnan luo ja juttelin sille taas saadakseni sen huomion edes hetkeksi. Koitin saada asetettua korvapallot Donnalle, mutta tamma hermostui taas ja tehtävä tuntui mahdottomalta.
Onneksi Sandra tuli taas apuun ja yhteisvoimin saimme Donnan rauhoittumaan. Se ei enää hirnunut vaan ihmetteli pikeminkin sitä, kuinka yhtäkkiä äänet olivat hiljentyneet. Se malttoi jo ottaa heinääkin suuhunsa vaikka olikin vielä varuillaan. Kikka oli toiminut ja olin varsin tyytyväinen itseeni, vaikka en yleensä koskaan kehu itseäni millään tavalla.

Ukkosen laannuttua hevoset pääsivät taas ulos. Ukkonen oli katkaissut parilta puulta latvat, mutta sen pahempia vaurioita se ei ollut tehnyt. Kaikki huokaisivat helpotuksesta ja kokoonnuimme latoon juomaan kahvia ja teetä.
Päivä oli ollu opettavainen ja samalla pelottava. Hyvällä yhteishengellä siitä selvittiin ja selvitään jatkossakin.

Tezzy & Donna
3HM

[tezzy]

22.9. Pitkästä aikaa!

Hengitin taas tallin kotoista tuoksua lakaistessani tallikäytävää. Koulu on vienyt kaiken aikani ja talleilu on vähän jäänyt, mutta nyt sitä palaillaan kuin uudesti syntyneenä, pirteänä ja valmiina toimintaan.
Sain myös tietää että Donna on nyt siirretty tuntikäyttöön, enkä ole itse kerennyt sillä ollenkaan ratsastaa.
Tänään hoitaisin sen pois alta.

Karsinasta minua vilkuili se sama tuttu samettiturpa, jota olin ehtinyt jo ikävöidä kovasti.
"Heippa tyttö!" , sanoin samalla kaivellen paria porkkanaa takintaskustani.
Tamma napsi porkkanat yksikerrallaan kädestäni ja tuuppi minua uusien herkkujen toivossa. Hyvä ettei taskuistani lähtenyt vetoketjut kun Donna koitti maistella niitä.

Nappasin punaisesta harjapakista kumisuan ja pyörittelin sillä kuraa pois hoitsuni karvapeitteeltä. Karsinassa pöllysi ja pöly tunkeutui sieraimiini saaden aikaan mojovan aivastuksen:
"Aaaatsiih!"

Viereisestä karsinasta alkoi kuulua hihitystä ja Veerahan se siellä naureskeli aivastukselleni hoitaessaan Gazaa.a
"Haha! Ehkä vähän lapsellista, mutta kun toi sun aivastukses kuulu varmaan kakkostallille asti. Onks Donna vähän piehtaroinu?", Veera kysyi huvittuneena
"Ai vähän?! Tää hevonenhan näyttää enemmän harmaalta ku hallakolta...", vastasin

Kävin tamman karvan läpi kaikilla mahdollisilla harjoilla ja se alkoi jo muistuttaa hallakkoa 45minuutin puunaamisen jälkeen. Vielä pölyharjalla viimeiset liat pois ja kaviot puhtaiksi niin urakka oli valmis.
Sitten rutiini tarkastus että hampaat ja jalat olivat kunnossa eikä haavoja löytynyt.
Kaikki näytti olevan kunnossa.
Hampaiden tarkastus ei tosin ollut koskaan helppoa. Tamma kun ei sen asian suhteen ole kovin yhteistyöhaluinen vaan panee hanttiin kaikin mahdollisin tavoin. Yleensä hommasta selvitään kuitenkin pienen kinastelun jälkeen.

Sitten satulointi. Nostin satulan tamman sään päälle ja liu´utin sen oikealle paikalleen. Tarkistin että huopa olisi suora joka puolelta ja kiristin satulavyön:
"Laita nyt se vatsa sisään jooko! Ei me päästä ikinä lähteen jos sä tollai pullistelet. Hgg..."

Aurinko oli pilvessä ja lämpömittari heittelehti 13asteen paikkoilla. Tuuli hiukan, joka sai puiden lehdet havisemaan. Donna oli hiukan jännittynyt noustessani selkään, joka luultavasti johtui minusta. Olin itse jännittynyt ja se heijastui heti hevoseen. Käveltyämme hetken kentällä aloin kuitenkin rentoutua ja Donna teki samoin. Sen askel tuntui pitkältä ja tasaiselta.
Painoin pohkeeni kevyesti tamman kylkiin ja maiskautin hiljaa. Donna lähti kovaa eteenpäin, nosti päätään pystyyn ja jännittyi taas. Tein puolipidätteitä, voltteja ja ympyröitä saadakseni tamman rauhoittamaan tahtia ja rentoutumaan. Se laski päätään ja ravi rauhoittui pehmeäksi ja siinä oli helppo istua. Aloin todella nauttia hetkesta ja olin luultavasti niin keskittynyt etten ollut huomannut Latun tuloa. En tiedä kauanko hän oli siinä aitaan nojaillen seissyt, enkä liiemmin sitäkään mitä mieltä hän oli ratsastuksestani, mutta naamallaan hänellä oli... en oikein tiedä, jokin hymyn tapainen se kai yritti olla.

Keskittymiseni herpaantui hetkeksi ja ohi kulkeva auto säikäytti Donnan, joka teki pyrähdyksen eteenpäin ja sitä seurasi äkkipysähdys joka sai minut melkein lentämään sen selästä. Nyt olin varma että Latu hymyili... tai oikeastaan hän nauroi. Tuota tavanomaista röhönauruaan, joka sai minutkin aina ryhtymään mukaan nauruun, taikka sitten nolostumaan. Nyt se aiheutti tuon jälkimmäisen.
Yritin vain jatkaa harjoituksia ja saada Donnan taas rennoksi, niinkuin kaikki olisi sujunut erinomaisesti koko ajan. Enhän minä nyt kehdannut näyttää nolostuneeni.Täytyyhän sitä ihmisen osata nauraa omille kommelluksilleen. Siihen en aina itse ole pystynyt ja tuo oli jo toinen kerta tänään kun nolostuin.
Jatkoin harjoituksia pokkana ja Donna alkoi taas tuntua hyvältä allani. Tamma oli alkanut pyöristyä ja se työskenteli koko ajan vain paremmin takapäällään. Ekaksi kerraksi olin kuitenkin varsin tyytyväinen suoritukseeni.

Tallissa riisuin tammalta varusteet ja huuhtelin sen karvasta pahimmat hiet pois. Täytin heinäverkon ja jätin Donnan tyytyväisenä karsinaan.

Tezzy&Donna

// Ratsastele vain Donnalla aina kun ehdit: se käy vielä jonkun aikaa vain kokeneempien tunneilla ottamassa oppia, joten sille ei nyt kamalasti tuntimääriä tule -eipä neitosella edes joka päivä ole tuntilaista selässään, en halua rassata sitä liikaa. Tee kaikenlaista perusharjoittelua ja palkitse Donna aina kun se tekee jotain oikein, niin oppi jää päähän. 8) (Kamala orjuutus, mutta olisi kiva jos saisin apua näiden nuorikoiden koulutukseen) -Latu

[tezzy]

30.9. Muistelua

Kokeita, kokeita ja kokeita… Eikö ne osaa enää muuta sanoo ku : ”sinä ja sinä päivänä on sitte koe ja siihen tulee nää ja nää asiat…” , purin ärtymystäni siivoillessani Donnan karsinaa.
Annoin talikon heilua, lappasin likaisia turpeita kottikärryyn, kippasin ne lantalaan ja täytin kottikärryt puhtailla turpeilla. Lakaisin käytävää ja putsasin vielä Donnan varusteet.
Puuhailtuani hetken aikaa tallihommissa, koulumurheet olivat jo kaukana.

Talli oli kovin hiljainen aina tähän aikaan päivästä kun tunnit eivät vielä olleet alkaneet ja suurin osa hoitajistakin oli jossain muualla.
Nappasin Donnan karsinalta riimunarun ja lähdin lampsimaan tarhoille.

Siellähän se neiti tavalliseen tapaansa minua töllisteli. Se hamuili taskussani olevaa leivänkannikkaa ja tökki turvallaan minua olkapäähän.
Donna muistutti tietyllä tavalla ähkyyn kuollutta issikkaani. Olihan se toki väärää sukupuolta, isompi ja täysin väärän värinen, mutta se silti jotenkin samanlainen: säikky, mutta kuitenkin niin varma ja rauhallinen. Kyynel vierähti poskelleni ja huomasin miten paljon oikeastaan ikävöinkään Fokkeria ja sitä kuinka se aina harja hulmuten ja tumma karva auringossa kiillellen ravasi minua vastaan laitumen portille.

Donna tökkäisi minua turvallaan ja päästi kärsimättömän hirnahduksen.
”Ai niin, se leipä! Joo ootas hetki” , kaivoin taskustani leivänpalan ja ojensin sen Donnalle.

Tullessamme talliin ensimmäiset alkeistuntilaiset olivat jo tulleet ja olivat kukin vuorollaan pyytämässä apua tallissa olevalta, ainoalta hieman kokeneemmalta ihmiseltä : eli minulta. Laitoin Donnan karsinaansa ja pujahtelin vuorotellen hevosten karsinoihin auttamaan tuntilaisia satuloinnissa. Ajatukseni harhailivat yhä ja päätyivät aina Fokkeriin.
Eräs, ehkä noin 9vuotias tyttö alkoi käydä kärsimättömäksi, kun olin jäänytkin karsinan ovelle hetkeksi haaveilemaan ja täysin kuurona, kunnes hän lopulta tuli nykäisemään minua hihasta : ”Nii autaks sä niitten suitsien kaa?!”
”Joo tietty. Sori, mä oon nyt vähän ajatuksissani.”, vastasin tytön kysymykseen

Donna oli odotellut minua karsinassa ja näytti varsin tyytyväiseltä kun, vihdoinkin huomioni siirtyi siihen. Päätinkin harjata sen huolellisesti.
Minä vain rapsuttelin ja harjailin sitä hetken ja hain sitten juuri puhdistamani varusteet satulahuoneesta. Satula ja suitset menivät yhä pienen kamppailun jälkeen tamman päälle.

Toisella puolella kenttää oli meneillään tunti, joten mekin jouduimme tyytymään nyt vain puolikkaaseen kenttään. Se riittää hyvin.

Runsaiden alkukäyntien jälkeen aloin taivuttelemaan Donnaa ympyröillä, volteilla ja kiemuraurilla. Tein jatkuvia pidätteitä ja yritin pitää tamman koko ajan kuulolla. Se kun näytti olevan kiinnostunut enemmän alkeistunnin touhuista. Painoin pohkeeni hiljaa hallakon kylkiin ja se siirtyi rauhalliseen ja ehkä hieman tökkivään raviin. Pyysin sitä pidentämään askelta, jolloin kyyti alkoi tuntua tasaisemmalta. Donna pärski ja hörisi. Se alkoi rentoutua ja taipua paremmin. Se tuli hyvin kuolaimen alle hetkeksi, mutta sekin kesti vain yhden pitkänsivun ajan. Kiitin tammaa ja siirsin sen taas käytiin. Suunnan vaihdos täyskaarrolla ja sama toiseen suuntaan.
Siirryimme ympyrälle työskentelemään. Tamma toimi siinä hyvin, muttei tahtonut asettua koko ympyrän ajaksi oikein.

”Kokeillaas sit laukkaa”, sanoin ja painoin pohkeeni Donnan kylkiin ja maiskautin, jolloin se lähti varsin vauhdikkaaseen laukkaan. Tamma rikkoi välillä raville. Laukka ei sujunut vielä puhtaasti. Laukat vielä toiseen suuntaan ja sitten vähän ravia löysin ohjin. Loppu käynnit päälle ja kaartoon.

Tuntilaiset olivat jo lopettaneet osa heistä oli tullut kentän laidalle töllistelemään ratsastustani. Yleensä saan siitä paineita, mutta tällä kertaa se ei haitannut. Olivathan he vielä niin pieniä että tuskin rupeisivat minua arvostelemaan.

Donnan karva kiilsi hikisenä. Se oli selkeästi tehnyt töitä ja palkitsinkin sen parilla leipäpalalla.
Huuhtelin hiet pois ja levitin tamman selkään hikiloimen ja jätin sen karsinaan kuivumaan, sillä aikaa kun kävin popsimassa eväitäni ladossa.

Riisuin loimen ja vein Donnan vielä tarhaan. Se siirtyi puun alle rapsuttelemaan tarhakavereita.

-Donna ja Tezzy-
5hm

[tezzy]

Ratsastuskuva



Donna&Tezzy
6hm

// Kiva tyyli siulla rajata merkitkin, for real, tyksin. : D Oli pakko vaan sanoo kun kiva ja erikoinen idea. -Latu

[tezzy]

kehtas viel nauraakki


// Voi herramunjee että on söpö : D Nyt äkkiä pitäis repästä se hoitajien galleria niin sain nääki näytille! -Latu

[miro]

PALUU HEVOSHOMMIIN - 23.11.2011

- No oot sä kyllä aikamoinen ilmestys, tokaisin ja nojauduin hymynkare huulillani laitumen aitaan.
Olin hetkeä aiemmin seikkaillut tieni uuden hoitokonimukseni luo vain todetakseni sen olevan yhtä hieno kuin oletinkin. Totuushan oli, etten mä ollut nähnyt Donnaa kertaakaan aiemmin, vaan kuullessani lähellä sijaitsevasta tallista olin napannut puhelimen kouraan, pirauttanut Latulle ja tiedustellut vapaita hoitohevosia. Syynä tähän oli halu saada muutakin ajateltavaa kuin purkua odottavat laatikot joita parin päivän takaisesta muutosta oli tyhjentämättä – tai niin mä ajattelin. Päätökseen hevoshommiin palaamisesta oli kuitenkin vaikuttanut omalta osaltaan myös kaipuu nelijalkaisten pariin vuoden tauon jälkeen. Ja tässä sitä nyt oltiin.

- Neiti hei, tuuhan täällä käymään, huhuilin toiveikkaana tamman esitellessä pilkullista peräänsä aidalle päin.
Nenän edessä odottavat aamuheinät olivat kaiketi kiinnostavampaa ajanvietettä kuin paikalle pölähtänyt, juuri heränneen näköinen poika toppatakkiin vuorautuneena – siitä ei ollut epäilystäkään. Mun onneksi tänään oli joku opettajien kokouspäivä - ei koulua siis. Siksi mä olinkin lähtenyt tallille ennen sianpieremää ehtiäkseni ajoissa kotiin, mutta ei siitä sen enempää. En mä toki ollut odottanut hevosen osalta kovin hehkeää vastaanottoa mutta myönnettäköön, että mulla ei ollut aikomustakaan odottaa viittä minuuttia pidempään, josko tamma suostuisi nostamaan katsettaan ruokansa äärestä. Pörrötin jo valmiiksi joka ilmansuuntaan sojottavia hiuksiani ja olkia kohauttaen suunnistin takaisin talliin päin. Pakkasta ei ollut muutamaa astetta enempää mutta en halunnut saada flunssaa uudelleen – nimimerkillä sohvanpohjalla kaksi edellistä viikkoa viettänyt.
- Kukas se siinä, kuului takaani huudahdus joka sai mut käännähtämään yllättyneenä ympäri. – Eiku anna mä arvaan, sä olit se Miro.
- No eipä se ihan väärinkään menny, vastasin vinosti hymyillen ja loin tummahiuksiseen naiseen kysyvän katseen.
- Latu tais mainita susta. Donnaako hoitelet? Ja mä oon Sandra, auttelen täällä ihan näin yleisesti että jos tulee kysyttävää niin nykäse hihasta vaan.
- Kysymistä mulla kyllä ois ja paljon, mut jos alotetaan Latun olinpaikasta? Aattelin käydä ilmottaan ittestäni, totesin vetäen takin huppua lähemmäs niskaa.
- Just just, seuraa mua.

Mainittakoon, että ensivaikutelma omistajasta oli yllättävä. Hermostuneen oloinen mies haahuili käytävällä edes takaisin kuin etsien jotain ja hypisteli kahvikuppia kädessään niin että juomaa läikkyi tallin betonilattialle. Kaiken kaikkiaan en olisi kuvitellut juuri hänen omistavan koko paikan. Tai ehkä mä olin vain ennakkoluuloinen.
- Jos sulla olis Latu hetki aikaa niin voisit varmaan esitellä Mirolle paikkoja, Sandra tokaisi ja mies pysähtyi vilauttaen nopean hymyn meitä kohti.
- Aa. Juu. Mulla oli tässä justiinsa hukassa yks paperi. En vaan millään muista- .. ei mutta joo tuu vaan perässä niin näytän kaiken tarpeellisen, mies selitti ja huitoi hyvin havainnollistavasti käsillään ilmaa jolloin lisää kahvia läiskähti lattialle.
- Käy mulle. Oon vielä vähän hukassa, naurahdin ja katsahdin ympärilleni.
Latu nyökkäsi ja lähti johdattamaan mua ympäri rakennusta. Tunsin itseni kutakuinkin turistiksi siinä ihmetellessäni ja Latun viittoessa ja selittäessä. Oppisinko mä ikinä löytämään tietä edes hoitajienhuoneesta Donnan karsinalle ja takaisin?
- Ja tässä näin se sun hoidokkis asustaa, Latu päätti esittelykierroksensa. – Voit kohta hakee sen sisälle ja jos et selkään asti uskalla niin saat ihan vapaasti käydä vaikka talutteleen sitä jossain. Niin ku sanottu, se hevonen on vähän säpsy, mut kyllä sä pärjäät.
- No jos mä näin alkuun selviän hengissä niin kaikki okei, virnistin ja vilkaisin ohimennen seinällä roikkuvaa kelloa.
En ehtinyt reagoida tavalla enkä toisella Latun ilmoittaessa olevansa kiireinen ja jatkavansa paperisotaa ja pian seisoin yksin hiljaisella käytävällä. Se tosin sopi mulle paremmin kuin hyvin, sillä oli aika tutustua itse päätähteen nimittäin Donnaan.

- Noni nyt loppu pelleily, alkakaa mennä siitä, ärähdin Donnan lisäksi neljän muun hevosen yrittäessä tunkea ulos avatusta portista. Sandra oli kaikonnut teille tietämättömille ja Latu oli kiireinen, joten sain selvitä vaihteeksi yksin. Olihan siinä sopivasti kaikenmaailman suomenhevoset ja lämppärit ja vaikka mitkä vääntymässä vapauteen, jolloin sain toden teolla hätistellä niitä saadakseni vain yhden hevosen aitojen toiselle puolen. Olin mä kyllä kärsivällisesti yrittänyt tehdä tuttavuutta Donnan kanssa edes sen verran, ettei se sätkyilisi uutta ihmistä mutta kaikesta huolimatta tamma vaikutti levottomalta taluttaessani sitä tallirakennuksia kohti.
- Ihan rennosti vaan neiti hyvä. En mä sua syö, puhelin tyynesti tamman vilkuillessa mua epäilevän oloisena.
Tästä mä en voinut syyttää kuin itseäni, sillä en ollut alun perin kuvitellut hevosen tarvitsevan näin paljon aikaa totutteluun. Ehkä mä olin vaan liian innokas tai viimeisetkin harkintakyvyn rippeet olivat kaikonneet heppailutauon aikana. Sisälle kuitenkin päästiin ja vieläpä ehjin nahoin ja Donnakaan ei keksinyt mitään ovelaa pääni menoksi. Mä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tutustuttaa tamman muhun kaikessa rauhassa ilman minkäänlaista kiirettä. Päästäisiinpä edes alkuun.

Kauan se jaksoikin vilkuilla mua silmiään pyöritellen, mutta lopulta päästiin siihen pisteeseen, että sain rauhassa rapsutella tammaa ilman silmienmuljautteluefektiä.
- Oothan sä ihan omalaatunen mut kyllä me toimeen tullaan eiks jea? höpöttelin Donnalle harjaillessani sitä ajankuluksi.
Vaikka Latu oli ehdottanut taluttelureissua, olin päättänyt ottaa ensimmäisen päivän ihan rauhassa kun aikaakin oli vähän. Äiti oli nimittäin vaihteeksi ilmoittanut itsestään ja vaatinut mua siivoushommiin kolmeen mennessä, hänellä kun oli kova kiire kaupunkiin kenkiä ostamaan. Ja reilukerho kokoontuu jälleen.
- Heeetkinen et kai sä vaan aatellu jalottelemaan lähtä, hä? naurahdin ja pukin tamman pois karsinan ovelta.
Se oli selvästi kuullut kavionkopseen käytävällä ja oli jo puolimatkassa ulos karsinasta. Hevosia ilmeisesti haettiin sisään tunteja varten – niin ainakin oletin – sillä kypäriin sonnustautuneita ratsastajia oli alkanut ilmestyä kuin tyhjästä täyttämään tallin käytävää. Donna meni kuulemani mukaan vasta iltatunnilla, joten sain rauhassa viimeistellä hommani ja alkaa tekemään lähtöä. Tapani mukaan viivyttelin kuitenkin mahdollisimman myöhään ja kellon ollessa lähempänä puolta neljää sain kotoa äkäisen soiton.
- Musta vähän tuntuu et nyt ois parempi liueta, hymähdin Donnalle joka tarkkaili käytävän hulinaa korvat höröllä.
Harmi sinänsä, että ensimmäinen tallireissu jäi näin lyhykäiseksi mutta minkäs teet. Mutsin sana on laki. Keräsin kimpsut ja kampsut ja vein ne paikoilleen jonka jälkeen palasin vielä tamman karsinalle.
- Näkyillään, hymähdin ja rapsutin ohimennen hevosen kaulaa.
Donnasta näki, ettei se vieläkään ollut täysin sisäistänyt miksi hyörin alati sen ympärillä ja häiritsin kotirauhaa mutta olin mä silti hyvin toiveikas sen suhteen.
- Morjensta vaan, totesin lähinnä tamman suuntaan ja painoin iPodin kuulokkeet korviin. Hytisten avasin tallin oven ja lähdin pakkasen kiristyessä kotiin odottamaan moitteita myöhästymisestä.

Miro ja Donna, 1HM

[miro]

PERJANTAIN PIKAVISIITTI - 25.11.2011



- Alahan tulla sieltä, mä jäädyn kohta kuoliaaksi, yritin tuloksetta houkutella laitumen toisella laidalla seisoskelevaa Donnaa.
Perjantai-iltapäivä alkoi sujuvasti hämärtyä ja ei kauaakaan kun mä erotin enää tamman vaaleahkon siluetin kinoksien keskellä. Kuulin aitauksessa majailevien muidenkin hevosten käyskentelevän lähiympäristössä, mutta en nähnyt niitä tumman värityksen takia. Yksi hevosista käväisi aidan tuntumassa, mutta Lumoksi olettamani neiti ilmeisesti säikähti lumen narahdusta jalkani alla ja pinkoi pää kolmantena jalkana näkymättömiin.
- Näinkö sä aina hoitajia passitat. Tullaan tullaan, mä nurisin kylmissäni puikahtaen lumisten lankkujen välistä toiselle puolelle aitaa.
Donnan korvat nousivat silmänräpäyksessä hörölle ja se jäi tarkkailemaan lähestymistäni. Asento vaikutti kuitenkin rennon rauhalliselta, joten en olettanut tamman kokevan mua pimeästä hyökkäävänä mörkönä. Ilokseni huomasin Donnan ottavan jopa pari askelta mua vastaan, mutta pysähtyvän sitten taas aloilleen.
- Melko yllättävää sulta neitiseni, naurahdin hiljaa ja ojennuin taputtamaan valkohallakon kaulaa.
Hämärästä huolimatta huomasin, että tamman ilme oli edelleen epäröivä. Aivan kuin se olisi mittaillut mua katseellaan ja yrittänyt muodostaa kuvaa tulijasta. Pieniä, hentoja lumihiutaleita alkoi leijailla taivaalta. Pakkanenkin oli kiristymään päin, joten Donnan hyväksyttyä mun olemassaoloni lähdimme vieretysten talsimaan hangen läpi portille ja tallin lämpöön.

Miro och Donnaneiti, 2HM

» Joku pahainen painttisöhry ku testailin vanhaa piirtopöytää, huomaa kyllä että anatomia vähän hakusessa ja Miro raukkaki ihan babyface :---Dd »

// Kiva tyyli ja hienohan toi : D Ja pyhpah babyfacet rullaa, nimim. siloposki vaihteeksi \m/ Latu

[miro]

PAKKASTA UHMATEN - 27.11.2011

Kädet farkkujen taskuihin survottuna talsin jäisellä soratiellä. Mua suoraan sanoen ketutti ja pahasti, että jouduin jälleen kävelemään vaikka meidän perheestä ei autoja puuttunut – päinvastoin. Kaikesta huolimatta porukat päättivät heittäytyä vaikeiksi ja jäädä viettämään rauhallista sunnuntaipäivää ilman mun murjottavaa pärstää. Hapuilin iPodin taskun pohjalta hypätäkseni pari biisiä yli. Just nyt se tuntui pitävän sisällään pelkkää paskaa. Ilma oli tasaisen harmaa, pakkanen kipristeli poskia ja matka tuntui loputtoman pitkältä. Selviytymismahdollisuudet nollassa siis, mä olin todellakin umpijäässä.
- Mitä helv--, älähdin yrittäen saada käsien hysteerisellä huitomisella tasapainoa, kun liukastuin ja lensin tielle selälleni. – Ei jumalauta.
Kompuroin takaisin seisaalleni ja kiskaisin kuulokkeet korvilta hampaita kiristellen. Vatvottuani tarpeeksi huonoa onneani, ajatukseni karkailivat täysin toisiin aiheisiin. Mulla ei nimittäin ollut minkäänlaista käsitystä ainoastakaan tallilla pyörivästä hoitajasta – itteni lisäksi tietysti. Kyllä mä toisaalta odotin edes osan näkyilevän lähiaikoina, mutta olinpahan utelias.
Mä osasin kuvitella ennalta sen alkuhämmennyksen, kun tyypit saisivat kuulla mun tunkeneen osaksi hoitajapoppoota. Niin se oli ollut aiemmillakin talleilla, mua jaksettiin aina ja iänkaikkisesti hämmästellä erikoisen harrastukseni johdosta. Ei se toisaalta haitannut, siinäpä ihmettelivät. Sen verran mä osasin seistä omien mielipiteiden takana, ettei kaveripoikienkaan pään aukominen ponipojista hätkähdyttänyt. Hymähdin itsekseni ja suunnistin suoraan Donnan laidunta kohti.

- Mitäs mun karvapallolle kuuluu? huikkasin tammalle joka seisoskeli toimettomana portin läheisyydessä.
Se höristi korviaan ja – yllättävää kyllä – tallusteli verkkaisesti mua vastaan. Vaikka naama pysyi peruslukemilla, sisäisesti mä olin suunnattoman tyytyväinen, ettei Donna enää aristellut seurassani. Rapsuttelin tammaa pitkän tovin vaipuen jälleen ajatuksiini. Mieleeni pulpahti elävästi eka päivä edellisellä ratsastuskoululla jonne olin eksynyt hoitamaan erästä puokkiruunaa. Hevosessa ei itsessään mitään vikaa ollut, mutta tallityttöjen laita oli toinen. Kaikki se ”iik kattokaa poika tallilla”, ”apua onks mun hiukset hyvin?” ja ”kuka uskaltaa ekana mennä puhuun sille?”. Jessus ne likat osas hössöttää. Ja mä en tiedä miten päin mun olis pitänyt olla, kun ne aina jaksoi kikattaa ja hiristä mun tervehtiessä ihan puhtaasta kohteliaisuudesta. Toisin sanoen ihan syystä mä toivoin tämän paikan olevan poikkeus. Olihan se tietysti totta, että jätkiä pyöri ratsastuskouluilla huomattavasti vähemmän mutta että tuollainen vastaanotto? Ei kiitos.
- Tuskin Latu mua hirttää vaikka otanki sut kohta sisälle? puhelin Donnalle joka käänteli korviaan ääneni suuntaan.
Tarkkoja suunnitelmia mulla ei päivälle ollut joten päätin ideoida asiaa myöhemmin. Aamukahvi oli jäänyt väliin edelleen muuttolaatikossa lojuvan keittimen takia, joten päätin suunnistaa etsimään vastaavaa tallista – rukoillen, että sieltä kyseinen kapistus löytyisi.

Tallissa en ehtinyt pyörähtää kuin tovin, sillä ilmoitettuani tarpeeni aamukahvin osalta, Latu vinkkasi käväisemään hoitajien aitassa. Ei siis ollut mikään yllätys, etten ollut tavannut ainuttakaan hoitajaa hyöriessäni pääasiassa tallissa kun muut viettivät vapaata aikaa aitassa. Huikkasin omistajalle kiitokset ja astelin pihan kautta pienen punaisen rakennuksen luo. Kuten arvata saattaa sisältä kuului vaimeaa puheensorinaa, vaikkei päivä ollut vielä pitkällä. Vedin ripeällä liikkeellä oven auki ja pamahdin sisään hiljaisuuden laskeutuessa huoneeseen. Nopealla vilkaisulla mä saatoin huomata viiden tytön kääntäneen katseensa mua päin.
- Päivää taloon, löytyskö täältä kahvinkeitintä? virnistin tapani mukaan rennosti yllättyneistä katseista välittämättä ja pörrötin ohimennen hiuksiani.
Hiljaisuutta ei yllättäen kestänytkään kauaa.
- Ei löydy ei. Tais hajota tässä pari viikkoa sitten ku oli niin vanhaki. Latulta varmasti löytyy kotoa mut se onki sit asia erikseen, yksi tytöistä naurahti pahoittelevasti.
- No perkele, ei kait se auta ku olla ilman, murahdin itsekseni ja jatkoin ilme kirkastuen. – Ja Miro tässä terve, jos ette vielä oo tietosia.
Esittäytymiseni sai aikaan pommituksen nimillä ja hoitohevosilla ja mainittakoon, etten mä loppujenlopuksi muistanut kuka kukin oli. Sen verran sain selville, että joukosta löytyi ainakin Veera ja Sara jotka kuuleman mukaan olivat pyörineet tallilla jo pidemmän aikaa. Kolme muuta olivat uudempia kasvoja, Riikka, Ida ja vielä kovin nuoren näköinen Aleksia joka selitti innoissaan maastolenkistään Bellan kanssa. Mä hymyilin itsekseni ja nappasin pöydällä olevasta kiposta jemmaan pari kaurakeksiä.
- Oisko kellään innostusta lähtä mun seuraks talutteleen maastoon? Mä en tunne polkuja joten seura ei ois pahitteeks, kysäisin hetken mielijohteesta ja kulmiani kohottaen vilkaisin tyttöporukkaa joka oli ehtinyt siirtyä jutustelussaan sisäpiirin aiheisiin.
Seuraa en tällä erää saanut, sillä jokaisella tuntui olevan omat suunnitelmansa. Tämä ei mua kuitenkaan lannistanut vaan päätin Latun luvalla lähteä yksin lyhyelle lenkille.

Mä päätin kerrankin alkaa reippaaksi hoitajaksi. Ennen lähtövalmisteluja puhdistin nimittäin Donnan karsinan, pesaisin kovia kokeneen ruokakupin ja ehdin jopa hutaista tamman harjat puhtaiksi perusteellisen harjausoperaation jäljiltä. Donna oli selvästi alkanut tottua ajatukseen läsnäolostani ja seisoi kutakuinkin nätisti hiplatessani viimeiset pölyt pois pehmeällä luonnonharjalla. Olin mä kuitenkin saanut huomata, että tamma jaksoi stressata pienistäkin rasahduksista sille päälle sattuessaan ja vain muutamaa minuuttia aikaisemmin se oli saanut hepulikohtauksen karsinan ohi viipeltävästä pikkutytöstä. Latun varoitteluista huolimatta en ollut vaivautunut sitomaan hevosta kiinni ja sain varoa, ettei tamma pomppinut päälle säpsyessään. Käväisin ilmoittamassa Latulle aikeistani ja luvan saatuani palasin karsinalle.
- Joko mennään? virnistin Donnalle joka puhahteli malttamattomana huomatessaan kädessäni riimun ja narun. – Mä tulkitsen ton myöntäväks.
Pujotin riimun tamman päähän ja vedin varmuuden varalta hanskat käteen. Jos en muuta niin sen olin koneista oppinut, ettei niiden voimia kannattanut aliarvioida. Tämä oli tullut todistettua lukuisilla riimunnarujen aiheuttamilla palohaavoilla joita en mielellään hankkinut lisää. Heitin vielä tammalle loimen ja valmistauduin lähtöön. Mä halusin ehtiä takaisin tallille ennen hämärää, joten vedin pipon puuttuessa hupun päähän ja johdatin Donnan pääovelle. Ulkona oli vielä valoisaa ja kirpeä ilma iski vasten kasvoja heti oven aukaisun hetkellä. Pakkasta uhmaten lähdimme verkkaisessa tahdissa kohti maastoja.

Alkumatkasta Donna pörräsi ympäriinsä. Se hyöri ja pyöri ympärilläni totaalisen ylienergisenä ja sain mä muutaman kerran ärähtää ihan kunnolla jotta neiti malttoi odottaa taluttajaansa. Ei tammaa toki voinut innokkuudesta syyttää mutta joku roti sentään. Onnekseni Donna oli nöyrä luonteeltaan ja jaksoi ainakin hetkittäin pysyä käskyttämättä vierelläni.
- Iiiisisti tyttö hyvä, naurahdin Donnan ottaessa muutamia raviaskelia ja pyörähtäessä jo kolmatta kertaa ympäri suoraan eteeni.
Se kävi selvästi ylikierroksilla, johtunutko sitten kiristyneestä pakkasesta pitkän leudomman jakson päätteeksi vai siitä, että tammalla oli ollut eilen vapaapäivä. Oli miten oli, enempiä höyryjä narun jatkeena päästeltyään se asettui kummasti ja saatoimme jatkaa matkaa ongelmitta. Olin tarkoituksella valinnut mahdollisimman suoran ja selkeän reitin, joten etenimme lumista, leveää tietä pellonreunaa pitkin. Rapsuttelin Donnaa vapaalla kädelläni ja kuuntelin lumen narskuntaa mietteliäänä. En ollut ehtinyt edes ajatella ensimmäistä ratsastusta, olihan viimekerrasta jo yli vuosi. Toisaalta mä en epäillyt taitojen ruostuneen kovin pahasti ja Latun mukaan Donna oli miellyttävä ratsu. Luonteenomaisesta malttamattomuudesta poiketen mä joko viivyttelin tahallaan, tai halusin puhtaasti tutustua hevoseen kunnolla. En mä ollut varma kumpi syy oli se oikeampi, mutta ei mulla toisaalta mikään kiire ollut. Ja kun ratsastaisin, ratsastaisin yksin, haukankatseiden ulottumattomissa. Vaikka harvoin muiden mielipiteistä välitin, ratsastuksen osalta mulla oli aina ollut jonkinlaisia suorituspaineita.
Donna ei ollut osoittanut malttamattomuuden merkkejä pitkään aikaan joten päätin jatkaa eteenpäin vielä jonkin matkaa. Mä uskoin jo vahvasti, että oppisin pitämään tammasta yhä enemmän ajan kuluessa. Ainakin mä toivoin niin.

Miro ja Donna, 3HM
» Tää oli sunnuntaille, mut ehin vasta nyt lähettää c: »

[miro]

TODAY'S THE DAY - 09.12.2011

Tuijotin ulos aitan ikkunasta ja naputtelin pöytää sormillani. Hiljaisuuden rikkoi sivupöydälle raahatusta radiosta kuuluva vaimea joululaulujen putki, jota olin kuunnellut viimeiset kymmenen minuuttia. Kotoa kuljetetut eväät olin hotkaissut naamaan jo hetki sitten ja mä olin yksinkertaisesti liian laiska palaamaan talliin saman tien, joten lagasin suosiolla lämpimässä pikkurakennuksessa. Ovi kävi ja sisään pamahti punahiuksinen, minua hivenen vanhempi tyttö joka kohotti kulmiaan yllättyneenä.
- Sua mä en oo aiemmin nähnykkään, tämä totesi mutkattomasti ja etsittyään omat eväänsä hän istahti pöydän toiselle puolen.
- Samat sulle, virnistin ja tarkastelin tyttöä katseellani. – Miro, Donnaa hoidan.
- Okei joo, kyllä mä sut nähny oon mut en tunne, tyttö korjasi haukkaillen leipäänsä vinhaan tahtiin ja esitteli ohimennen itsensä Miraksi.
Pikku taukoni venähti reippaasti jäädessäni juttelemaan hänelle. Tyttö kertoi hoitohevosestaan Hampista ja välillä aihe eksyi koulun ja opiskelun puolelle. Mua ei toisaalta haitannut että jäin suustani kiinni, sillä olin tavallista saamattomammalla tuulella enkä juuri millään jaksanut mennä jynssäämään Donnan loimea jonka tamma oli onnistunut sotkemaan.
- No, mitä sä tykkäät Donnasta?
Nojasin päätä käteeni ja vilkuilin vuoroin ikkunaa, vuoroin Miraa ja kohautin pienieleisesti olkiani.
- Siinähän se. Ihan kiva tamma se on, en mä vaan oo ehtiny tutustua siihen enempiä, naurahdin ja toivoin etten kuulostanut liian vähättelevältä hoitohevostani kohtaan.
Kyllä mä siitä läiskäperseestä pidin ihan tosissaan mut pitihän mun jonkinlaista egoa pitää yllä. Okei, läppä läppänä.
- Kusetat. Mistä vetoa että sun matikanvihon kannessa lukee Miro sydän Donna ja oot ihkuttanu kaikille kavereilles kuinka rakasparaspallero se poni on, Mira sutkautti.
Väänsin naamani epäuskoiseen ilmeeseen vinosti hymyillen ja hymähdin itsekseni.
- Ooppa asialline. Kyl mä siitä tykkään mut onki sit ihan eriasia pitääkse musta. Ei tässä muute mitään mut mulla on pahoja aavistuksia.
- Kuin nii? Mira virnisti hoksaamatta pointtiani.
- No jos unohetaan et mä aion rattastaa tänään ekaa kertaa vuoteen nii kaikki okei, virnistin ja suoristin ryhtiäni, selkä naksahti ikävästi. – Nii että ihan sulle tiedoks jos henkes meinaat säilyttää, älä helvetissä rantaudu kovin lähelle maneesia tossa kahen kolmen välillä.
Mira heilautti vähättelevästi kättään ja totesi henkensä uhalla tulevansa katsomaan yritystäni palata ratsastuksen pariin. Mä nyrpistin nenääni ja saatuamme keskustelun päätökseen poistuin tytön jäljessä laittamaan Donnaa kuntoon.

- Asetu ny herranjumala sentäs, älähdin huvittuneena seuratessani sivusta Donnan levotonta pyörähtelyä.
Mä olin vaivalla harjannut tamman läpikotaisin, selvittänyt jopa hännän ja nyt seisoin karsinan ovella satula ja suitset kädessäni. Ulkopuolisen silmissä saatoin vaikuttaa tyyneltä mutta hermostuneisuus pulpahteli pintaan kaikesta huolimatta. En mä yleensä ratsastusta jännittänyt, mutta kerta se oli ensimmäinenkin näin pitkän tauon jälkeen. Heitin Donnalle satulan ja suoristin vielä huovan, jottei se painaisi selkää kettumaisesti. Tässä välissä painoin kypärän päähän ja lämmittelin käsissäni kumisia kuolaimia, jotka eivät edes olleet kovin kylmät. Tamma vilkuili touhuiluani korvat höröllä arvaten selvästi mitä seuraavaksi oltiin menossa tekemään. Aiemmin olin ilmoittanut Latulle aikeistani ja tämä varoitteli Donnalla olleen eilinen vapaata.
- Poni perkele jos uskallat alkaa riehuun, totesin hevoselle tietäen sen kuitenkin olevan yhteistyöhaluinen.
Mä olin saanut jo ensimmäisenä päivänä tarkat tiedot Latulta itseltään kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan mitä keksisin tamman kanssa tehdä, joten olin suurin piirtein perillä sen aivoituksista. Donna vastaanotti kuolaimet mukisematta ja kun mä olin saanut remmit kiristettyä ja valmistautunut henkisesti tulevaan, otin ohjat käteen ja vedin syvään henkeä. Eipä sitten muuta kuin menoksi.

- Mahtuuko sekaan? huikkasin kahdelle tytölle jotka työskentelivät hevosineen keskittyneet ilmeet kasvoillaan.
- Tänne vaan, vaaleanhiuksinen ilmoitti ja keskittyi sitten kimoon ratsuunsa.
Mä tunnistin tytön Sandraksi, Luffin hoitajaksi ja toisen ratsastajan Karoliinaksi, olin nähnyt sen hääräilevän jonkun Latun yksärin seurassa. Johdatin Donnan maneesin keskelle pois muiden tieltä ja kiristin vyön sekä mittasin jalustimet. Mä sain alkuvalmistelut nopeasti tehtyä, sillä tamma seisoi kerrankin nätisti pörräämättä ympäriinsä ja pääsin pian ponnistamaan satulaan. Pakko myöntää, oli kummallista olla pitkästä aikaa hevosen selässä. Mä toivoin hartaasti ettei rutiini ollut unohtunut ja osaisin edes ne paljonpuhutut perusasiat. Donna puhahteli malttamattomana mutta mä jouduin seisottaan sitä vielä jalustimien pidentämisen ajan.
- Jaha, saa nähä tuleeks tästä mitään, mumisin Donnalle joka käänsi korvia suuntaani ja ponnahti keinuvaan käyntiin höyhenenkevyellä pohkeen painalluksella – tosi hurjaa hei.
Aluksi tunsin oloni enemmänkin aloittelijaksi kuin seitsemän vuotta ratsastaneeksi, mutta rytmi alkoi pian palautua mieleen. Kävelin alkukäyntejä pari kierrosta molempiin suuntiin, toki uran sisäpuolella etten häirinnyt kahden muun ratsastusta. Donna alkoi vähitellen kyllästyä pelkkään tepasteluun, joten vaihdoin muiden mukana suuntaa ja keräsin ohjat käteen. Tottuneesti pyysin tamman raviin ja aloin kevennellä tunnustelevaan tahtiin pääty-ympyröillä. Taivuttelin sitä pitkillä sivuilla sekä ulos että sisälle ja tein temponmuutoksia saadakseni hevosen avuille ja vetreäksi. Donna vastasi kevyisiinkin apuihin mukisematta ja eteenpäinpyrkimystä riitti juuri sopivasti, mihin mä olin todella tyytyväinen. Mua suoraan sanoen raivostutti sarjaan ”en-helvetissä-liiku” kuuluvat kaviokkaat joita piti mäiskiä eteenpäin ilman minkäänlaisia tuloksia. Niistä mulla oli onneksi kokemusta ainoastaan ihan ensimmäisiltä ratsastustunneilta, sillä heti taluttajasta päästyäni olin saanut tunneille lähinnä vain reippaampia tapauksia.
- Hiiiieno, hymähdin taputtaen Donnaa ohimennen kaulalle ja siirsin sen hetkeksi käyntiin.
- No kuis teillä sujuu?
Luulin olevani yksin, sillä Sandra ja Karoliina olivat poistuneet hetki sitten joten yllätyin huomatessani Latun ilmestyneen maneesin ovelle.
- Tää on tosi jees, totesin totuudenmukaisesti ja kumarruin rapsuttamaan tamman kaulaa.
- Mä tiedän, Donna on ihan mahoton työmyyrä. Mut en mä teitä enempää häiritte, kuhan tulin katteleen miten teillä menee, Latu vastasi niin nopealla tahdilla, etten ollut saada puheesta selvää ja häipyi takaisin talliin. Mä jäin pöllämystyneenä katsomaan miehen perään, kunnes tajusin jatkaa työskentelyä jotta ehtisin ajoissa pois tuntilaisten tieltä.

Kevenneltyäni myös toiseen suuntaan ja Donnan pyöristyttyä mukavasti päätin työskennellä hetken myös laukassa. Kaikki alun jännitys ja tottumattomuus oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen, mä en ollutkaan kadottanut taitojani ihan kokonaan. Istuin rennosti harjoitusraviin ja annoin laukka-avut kulmassa. Huomasin, etten ollut valmistellut tammaa tarpeeksi sillä se hypähti yllättyneenä eteenpäin ennen nostoa. Mä saatoin kuulla korvissani entisen ratsiopen huutavan jotain ”älä jessus sentään säikäytä sitä hevosparkaa, valmistele laukka!” suuntaan, tota mulle oli jauhettu monet kerrat ennenkin. Tästä mä en toki voinut syyttää hevosta vaan itseäni. Rytmin palautuessa jäin hetkeksi laukkaamaan ympyrälle ja osasin jopa nauttia menosta. Donna tosiaan oli kuin olikin miellyttävä ratsastaa. Tamma ei kaikesta huolimatta suostunut pelkkään matkusteluun, vaan sai mut valpastumaan loikatessaan yllättäen kulmasta uran sisäpuolelle ja ottaessaan pikku laukkaspurtin vastakkaiseen suuntaan.
- Sori sori, en jää enää himmaileen, nauroin kaapatessani jalustimen takaisin jalkaan ja ohjatessani hevosen takaisin ympyrälle.
Donna oli tuskin tosissaan säikähtänyt, sillä ryhdistäydyttyäni se jolkotteli nurkan ohi ilman ongelmia. Jatkoin laukkahommia molemmilla pääty-ympyröillä vaihtaen välissä suuntaa. Kun laukka rullasi ja tahti pysyi yllä tarpeeksi kauan, siirsin tamman takaisin raviin. Loppuajan Donna – yllättävää kyllä – kulki kivasti kuolaimella ja käytti myös takaosaansa kuten piti. Loppujenlopuksi mä olin sairaan tyytyväinen sillä vuoden tauon jälkeen ei ratsastus olisi voinut sujua ollenkaan paremmin. Loppukäyntejä kävellessä mä ehdin jo suunnitella meidän tulevaisuutta juurikin ratsastuksen osalta ja tulin siihen tulokseen, että meistä voisi jonain päivänä jopa tulla jotain. Okei, jos totta puhutaan niin mä en ollut tuosta lainkaan niin varma. Ite mä olin kuolettavan hidas omaksumaan uusia asioita ja oppiminen jäi välissä puolitiehen joten se siitä kisaurasta. Sen mä kuitenkin tiesin, että tulisin Donnan avustuksella kehittymään ainakin sen verran, että jaksaisin jopa jatkaa harrastustani hamaan tulevaisuuteen.

Miro ja Donna, 4HM