sh-r Rohmulan Nokikolari

[Latu]

omat sivut
Hoitaja: Rosie, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[Frida]

26.8 // Melkein, mutta ei ihan

Hypähdin äitini punaisesta citymaasturista ulos, ja ilmaan mitään hyvästelyjä astelin itsevarmasti kohti tallia. Muutto teki kyllä kipeää, ja väänsi oikein kunnolla puukkoa haavassa, mutta periaatteessa sen haavan ylle kiedottavien liinojen osana toimi yhtähyvä talli - luulisin. Nykäisin sinisen hupparini vetskarin aivan leukaan, ja työnsin oven auki. Tallikäytävällä puuhasteli innokkaita perjantain tuntilaisia selvästi, jokainen ramppaili tietyssä karsinassa.

Vilkaisin yhteen karsinaan, josta kuului epätoivoisia puuskahduksia. Siellä seisoi mies, ja roikotti täysin väärinpäin koottuja suitsia, hänen vieressään seisoi avuton pikkutyttö, ja vielä heidän kyljessään oli ruunikon värinen poni.
"Öm, moih. Oon se Frida, kai...Larin uus hoitaja", totesin hymyillen, ja katselin miestä, joka vilkaisi minua.
"Joo, tervetuloo. Oon Latu", hän sanoi minulle hymyillen.

Latu näytti mulle, missä Lari asusteli. Sydän ihan suli, kun näin sen rautiaan varsan.
"Tää on ihana!" totesin hymyillen, ja ujuttauduin varovasti tämän karsinaan. Lari näytti epävarmalta, muttakun varovasti sitä rapsuttelin, ja hiljaisella äänellä mutisin jotain, niin kyllä oripojan korvat nousivat höröön eivätkä olleet niskassa.
"Hyvä että pidät. Pitää kuitenkin nyt sit mennä tonne auttelemaan noita kakruja", Latu totesi poistuen pikavauhtia takaisin tuntitoiminnassa olevien ratsujen luokse.

"Jos vaikka kokeilen taluttaa sua?", kysyin orilta, joka katsoi minua hämmentyneenä. Ujutin tämän riimun Larin päähän, ja kiinnitin riimunvarren siihen. Se oli helppoa, mutta en ollut aivan varma olisivatko muut jutut niin läpimeneviä.

Käveltiin ensin vähän aikaa tallipihassa, jossa jotain tyyppejä katteli meitä hiukan hölmistyneinä. Tiukasti pidin kiinni riimunvarresta, ja vaikka Lari innokkaasti jo nosteli päätään, sain tämän pidettyä kurissa. Mutta sitten Lari se vasta kiivastui, ja lähti pientä pikkupukkia heittäen. Minä sitten roikuin oriin riimussa tämän yrittäessä pyrkiä pakoon - ehei kultaseni, et pääse minulta pakoon.

Hiukan Lari jo rauhoittui kun käveltiin syrjemmälle, sinne missä ihmisiä ei niinkään ollut. Oripoika alkoi käyttäytyä siivommin kun vähän tälle supattelin jotain.

[Rosie]

Se oli haaste

[/size][/font]
Kannustin epätoivoisesti serkkuni mini Mersua jatkamaan eteenpäin, mutta uhkaavasti se hidasti taas tahtiaan, niin kuin yleensä, kun pääsin sen rattiin. En tajunnut mikä kirous vaivasi minua ja mini Mersua, sillä jostain syystä kuljimme aina yhdellä pytyllä puolimatkaa.
Kuuluisa autopaja ja epävirallinen parkkipaikka tulivat kuitenkin näkyviin ja samassa myös Mersu lähti pelaamaan. Hidastin ja parkkeerasin nätisti pajan eteen. Hetken istuin paikallani, valmistauduin koitokseen, jota tulisin varmasti katumaan koko loppu elämäni, sillä suomenhevonen hoitohevosena ei ollut koskaan hyvä merkki. Minun piti vihata niitä.

Tallin piha näytti erittäin kotoisalta. Se oli kaikkea muuta, kun talli jossa olin käynyt viimeksi. Saksalainen kilpatalli, varmaan seitsemän eri ratsastushallia ja kuusi miljoonaa hevosta.
Ääripäästä toiseen ja ulkonäön puolesta olin ainakin tyytyväinen valintaani. Melko pieni, kodikas, punertavat rakennukset ja kivan näköinen kenttä. Myös muutama nuorehko hoitaja, jotka jäivät hetkeksi katselemaan minua.
Päätyessäni keskelle tallin pihaa minua alkoi pelottaa. Ymmärtäisivätkö nämä ihmiset minua täällä? Puhunko suomea vai englantia? venäjää? Hepreaa? Entä jos muut vihaisivat aksenttiani? Tai mokaisin pahasti puhuessani suomea ja saisin naurut niskaani? Mitä jos nyt vain kääntyisin takaisin ja en antaisi kuulua itsestäni enää mitään. hetken se tuntui jopa mahdottoman hyvältä vaihtoehdolta.

- Tässä on Lari, Sandraksi esittäytynyt tyttö esitteli minulle suomenhevosorin, joka kiljui kuin hätääntynyt lapsi. Kulmani kohosivat, kyseenalaistaen tämän komean, mutta hieman hölmön hevosen käytöksen. Kun ohi kulkenut hevonen taisi olla jo kilometrin päässä, Lari hiljeni, mutta tuijotti meitä edelleen tiiviisti. Se hörähteli matalasti ja kieri karsinan ympäri muutamaan otteeseen.
- Lari on vähän hassu tyyppi, että muista olla sen kanssa kovis, Sandra huokaisi kun olimme hetken hiljaa tuijottaneet Laria. Aloin luomaan suomenkielistä lausetta päässäni ja stressi paukahti taas niskaani.
- Siitä ei huolta ole, hymyilin ja rukoilin mielessäni, etten kuulostanut täysin urpolta. sen jälkeen Sandra häipyi omille teilleen ja minä jäin seisomaan karsinan eteen. Pelko oli tosiaan jo poissa, mutta pieni uhmakkuus sisälläni kasvoi, meistä kahdesta ei tulisi mitään muuta paitsi mielenkiintoista.

Avasin varovasti karsinan ovea ja samassa Lari tunki jättimäisensä päänsä siitä ulos. Napakasti tökkäsin sitä turvasta ja käskin sen takaisin karsinaan, joka sai orin näyttämään hieman tuohtuneelta. Se katseli minua tuimin silmin ja tunki turpansa nenääni vasten. Se hörähti, vaativasti. Se oli haaste.
Suljin oven varmuuden vuoksi, ettei röyhkeä herra lähtisi karkuun ja lähdin tekemään sen kanssa tuttavuutta. Ehkä tämä oli hieman vaarallista, mutta se ei minua hetkauttanut, pahempaakin oli koettu. Rapsuttelin Laria harjan alta ja juttelin sille mahdollisimman tyynellä ja lempeällä äänellä. Ori käänteli korviaan hieman epäluuloisena, mutta olisin minäkin tuntenut samoin. SOS, joku on tullut alueelleni ja kauheampaa, sörkkimään minua.

En kehdannut viettää liikaa aikaa Larin karsinassa, vaan sujahdin sieltä hetken kuluttua ulos ja jäin katselemaan sitä vielä hetkeksi karsinan ulkopuolelta. Se oli tosiaan ulkomuodoltaan mahdottoman komea ja kooltaan se oli mahdottoman upea. Näin kuitenkin orissa myös jotain pikkupoikamaisuutta, joka paistoi sen "miehekkäiden" silmien alta.
- So u like him? Tunnistin puhujan tallin omistajaksi Latuksi. rekisteröin nopeasti hänen ulkonäkönsä muistiini. Vaaleaa, vaaleaa, vaaleaa ja rennot vaatteet. Pidin hänestä jo valmiiksi.
- He s quite cool, vastasin ja kiitin luojaani, että joku sentäs puhui minulle englantia. Kyselin muutamia kysymyksiä tallin käytännöistä ja sitten annoin itselleni luvan lähteä.

Ensimmäinen kosketus Lariin ei ehkä ollut sitä mitä olin kuvitellut. Se oli uhmakas, mutta samalla olin nähnyt jotain vauvamaisuutta siinä vielä. Se tiesi olevansa mies, mutta kaipasi edelleen äidin hännän alle. naurahdin ajatuksellekin. Niin suuri ja olevinaan, mutta niin pieni, jonka kanssa saisin varmasti tapella voimieni loppuun asti.
Kiitin onneani, että olin jonkin asteinen luupää, sillä muuten olisin voinut taata, ettei tästä tulisi mitään. istahdin ärsyttävään kultaiseen Mersuun ja käynnistin sen. Tekemiset Larin kanssa tulisivat olemaan kaikkea muuta kuin tällä autolla ajamista. ori ei tulisi koskaan kulkemaan yhdellä pytyllä, ei koskaan tulisi sammumaan keskelle moottoritietä ja mikä parasta, siltä ei koskaan tulisi loppumaan bensa kesken, vaan sen kanssa olisi mentävä loppuun asti.

1HM

[Rosie]

Rakkautta vain

[/size][/font]
Katselin Laria hiljaisena karsinan ulkopuolelta. Minulla ei ollut hajuakaan mitä tekisin sen kanssa, mutta silti olin päätynyt tallille. Rehellisesti myönsin kuitenkin itselleni, etten halunnut mennä kotiin edellisen pienen riidan jälkeen, joka oli syttynyt eilen kultani kanssa. Minä en vain kyennyt hyväksymään sitä, että hän lähtisi Englantiin määrittelemättömäksi ajaksi ja oli suositellut minullekin, että lähtisin tapaamaan omaa isääni rakkaaseen naapurimaahamme. Miksi lähtisin takaisin kotiin, kun olin juuri kotiutunut tänne.

Lari oli tänään yllättävän hiljainen. Katselin vain sen touhuja, kun se maiskutti heinää ja vilkuili mitä sen ympärillä oikein tapahtui. Taisin olla ehkä vielä hieman ulapalla mitä saisin Larin kanssa touhuilla, mutta kaikenlaiset ajatukset ties minkälaisista leikeistä pyörivät mielessäni. Tänään kuitenkin päätin tasan rapsutella sitä ja harjailla. Ei se tietenkään ollut järin likainen, mutta tekisipä ainakin ihan hyvää meidän väleillemme, sekä terveydelle. Irrottauduin Larin karsinasta ja lähdin etsimään harjapakkia. Minulla ei ollut vieläkään mitään hajua mistä löytyi mitäkin, mutta oletin, ettei harjapakin löytyminen voisi olla niin vaikeaa.

Lari mulkoili minua jatkuvasti. Taisin tosiaan olla melkoisen uhkaavan näköinen, sillä se ei hetkeksikään irrottanut katsettaan minusta, joka toisaalta oli hieman ahdistavaa. Varovasti, mutten suinkaan epävarasti, pujotin riimun Larin päähän ja sidoin sen kiinni. Minulla ei ollut mitään hajua, olisiko Lari pitänyt jättää vapaaksi, laittaa pesuboksissa tai käytävällä, mutta luotin siihen, että se ei tallaisi minua kuoliaaksi. Lari kuopaisi kyllästyneenä maata, joka havahdutti minut. Nappasin harjapakista kumisuan, nyt saisi nähdä, tulisiko meistä kahdesta koskaan mitään kaunista katseltavaa.

Rauhassa, kun hemmottelin minua kuusisataa kiloa suurempaa eläintä, kumisuan rauhallisella liikkeellä ja höpöttelin sille niitä näitä, se ei enää ollut niin varautunut. Lari rentoutui hieman ja laski päätään alas, siristi hieman silmiään. Hymyilin hiljaisena ja kaivoin harjapakista pölyharjan, joka sai Larin hieman säpsähtämään taas maksimi vireystilaansa. Se katsoi talliin tulevaa hevosta ja hirnui kimeällä korvia särkevällä äänellään. Ori steppasi hieman paikallaan ja yritti muutamaan otteeseen riuhtaista itsensä irti riimunnarusta. Hyssyttelin sitä ja toivoin, että talliin tullut lämminverinen tamma, asettuisi mahdollisimman pian aloilleen.

Poistuin hetkeksi Larin karsinasta. Korviani suorastaan vihloi, kun ori kitisi "miehekkäällä" äänellään, joka mielestäni kuulosti ennemmin kiukuttelevalta lapselta kuin hevoselta. Puhdistin pölyharjan, vaikkei se järin likainen ollutkaan ja odottelin, että Lari rauhoittuisi hieman. Vasta sitten, kun Lari seisoi taas oman itsensä näköisenä karsinassa, pujahdin takaisin sisään. Silittelin sen kaulaa hetken ja jatkoin sitten harjaamista. Ori oli edelleen hieman levoton, mutta liikkeitä tallissa ja uusi tuntematon hoitaja oli kenelle tahansa jännä paikka.

Lari ei ollut muuttunut harjauksen tuloksesta oikein mihinkään suuntaan. Ainoastaan karva kiilsi kiiltävämpänä kuin äsken, siinä se. Toisinaan työ tuntui jokseenkin turhalta, kun hevonen kerran oli jo hoidettu, mutta tekemistä se oli tämäkin. Ajatuksena oli kuitenkin tutustua itse hevoseen. Kaivoin taskustani porkkanan, joka sai Larin uteliaaksi ja hörähti epämiehekkäällä äänellään. Katsahdin, ettei kukaan olisi näkemässä ja annoin sen syödä herkun. Tyytyväisenä se maiskutti sitä, vaikka tunsin heti huonoa omatuntoa siitä, että olin syöttänyt tuota jättimäistä tyyppiä kädestä.

Pujahdin karsinasta ulos, päästettyäni Larin irti ja vein harjapakin takaisin paikalleen. Tällaiset pienet hoitohetket tulisivat olemaan omiaan näinä aikoina, ehkä tulevaisuudessa saisin tehdä orin kanssa jotain muutakin. Se oli nuori ja uhmakas - äänekäs - mies, mutta uskoin sen loppupeleissä olevan ihan yhtä herttainen kuin muutkin. Se tarvitsisi vain hieman rautalangan vääntämistä useampaan solmuun. Vihellellen heitin heipat pojalle ja suuntasin sen jälkeen pajalle, jossa sama ikävä Mersun romu odotti, joka odotti minua aina, ainakin niin kauan, että saisin ostettua oman auton.

2HM

// Oon vähän pönttö enkä tajunnu heti ekaan viestiin kommentoida, että voe luoja mie tykkään näistä siun tarinoista -jokaisella on se oma juttu, mistä heidän tarinansa tunnistan, ja sun on ihan ilmiselvästi se että vaikka hoitotarinat itsessään on varsin peruskauraa, kiedot niiden ympärille hienon, syvällisemmän jutun. Ok oon huono selittämään mut mä vaan niin jumalattomasti tykkään. *_* Toivottavasti saadaan kaikki nauttia siun teksteistä vielä pitkään, veikkaan että oot aikamoinen inspis myöskin muille hoitajille! (koska miulle ainakin nää tarinas sytyttää kirjoitushimon) -Latu

[Rosie]

Samanlaiset

[/size][/font]

Katselin, salaa hymyillen, kun Latu haki suomenhevosorhia sisään. Portista ulos astuessaan Lari havahtui naksahdukseen ja sinkosi ulos tarhasta, Latu raahautuen mukana. Se nosti jykevän päänsä ilmaan ja lähti peruuttamaan ikävää painoa vastaan, joka sai taluttajansa kiroamaan ääneen. Lopulta ori pysähtyi, se jäi ryhdikkäästi seisomaan paikalleen ja katseli vähän matkan päässä liikkuvaa toista hevosta. Se hirnui komeasti ja lähti liitävin raviaskelin toista hevosta kohti. Taas kiroamista. Vasta kun Latu kiirehti takaisin Larin vierelle ja napakasti komensi Larin suoraan talliin, ori alentui kohtaloonsa ja seurasi johtajaansa. Se kuitenkin keskitti kaiken huomionsa kauempana liikkuvaan hevoseen ja hirnui kuin vinkuva possu.

- Se ei ole aina tällainen, Latu huomautti, kun oli saanut ori karsinaan.
- Pahempi? suunnittelin sanani, kai se meni oikein kun toinen näytti hymyilevän.
- Teini se vaan on, sisältä tosi paha nynny, Latu huokaisi ja antoi minulle sitten rauhan ja luvan harjata taas kerran nuorisohirviön.
- Jos laitat sille kamat päälle, ni joku tulee sitä liikuttelemaan, hän sanoi vielä lopuksi ja lähti sitten jatkamaan hommiaan. Hetken aikaa jäin itse katselemaan Laria. Se pärskähteli tyytyväisenä ja nappasi yllättävän pienestä heinäkasasta ison tupon heinää. Hymähdin orin hölmöllä ilmeelle ja lähdin sitten hakemaan Larin harjapakkia, unohtamatta tietysti varusteita.

Sidoin Larin kiinni kalteriin niin, että se yletti hyvin syömään heiniään. Heti ensi töikseen Lari polkaisi jalkaansa uhmaavasti ja piti huolen etten lähestynytkään sen heiniä. Päätäni pudistellen kaivoin harjapakista taas kerran esille kumisuan. Tiesin Larin pitävän siitä, mutta silti ihan vain periaatteen vuoksi orin piti muutaman kerran pamautella kavioitaan maahan, paljon niitä uhkauksia tulee, mutta koskaan ei sana pidä, tyypillinen teinipoika. tämä oli kuitenkin oikeata luksusta Larille, sen huomasikin, kun orin korvat lupsuivat pikkuhiljaa rennoksi ja tyytyväisyyden pärskähdyksiä sateli muutamia. Silti ei periksi annettu, vaan ori katseli minua epäluuloisesti tummilla silmillään. Jos osasin oikein arvata, se ei koskaan tulisi luovuttamaan tätä peliä.

Jollain tavalla Lari muistutti minua aikalailla. Ei se, että olisimme muistuttaneet ulkonäöllisesti toisiamme, sillä elefantin kokoinen en ollut, mutta luonteenpiirteet olivat pitkälti samoja. Lari oli itsepäinen, niin minäkin. Hieman arvaamaton, minä taisin silti olla hieman pahempi. Ori kävi aina kaikessa vastaan, vaikka olisi tykännytkin asiasta, sehän on vain periaate kysymys, koskaan ei saa antaa periksi. Molemmat olimme, mikä parasta, uhmakkaita. Mitä enemmän sitä kieltää, sitä mielenkiintoisemmaksi se tulee ja kaikki mitä kielletään se myös varmasti tehdään. Hymähdin ajatukselle, vaikka tiesin omistavani kuitenkin sydämen, niin omisti Larikin ja myös se yhdisti meitä. Ulkokuoreltaan uhmaavia, sisältä pehmoisia kuin pehmolelut.

Pyörittelin hetken kaviokoukkuani kädessä. Viimeksi tähän oli kulunut ainakin puolituntia, mutta nyt olin päättänyt selvitä vähemmältä. Asetuin orin lavan kohdalle ja lähdin liu'uttamaan kättäni sen jalkaa pitkin. Yllättävän helposti mies nosti jalkansa ylös ja yritin putsata sen mahdollisimman pikaisesti. Tunsin kuinka orin kuulet hamuilivat alaselkään, murisin hieman hevoselle, mutta kiitokseksi kaikesta tästä kaikesta se puri minua. Astahdin taaksepäin, mutta putsasin kavion loppuun. Hitaasti käännyin katsomaan oria. Johonkin muuhun koiranpentuilme olisi voinut tehota, mutta tiesin kuinka päänsä sisällä se oli ylpeä teostaan ja naljaili minulle, kuinka oli voittanut tämän erän. Nyt oli minun vuoroni mulkoilla Laria epäluuloisen vihaisesti, samalla kun nosti sen kavioita ylös. Vaikka se vaatikin ylimääräistä voimankäyttöä, sillä suomenhevonen ei meinannut nostaa loppuja kavioitaan ylös, tiesin sen vain leikittelevän, tämä ei ollut enää edes koettelua.

Hännän ja harjan setviminen oli aina mukavaa, vaikka Lari oli onnistunutkin jossain häntänsä sotkemaan mutaan. Heti kun olin saanut käteni pestyä palasin karsinalle, jossa minua odotti seuraavaksi varusteet. Tämä osa tässä leikissä minua todella epäilytti. näin mielessäni jo tuhat eri tapaa tehdä itsemurha vaivattomammin, kuin tässä ja nyt. En kuitenkaan saisi epäillä hetkeäkään, vaan nappasin satulan matkaani ja astuin päättäväisellä askeleella karsinaan. Larin korvat painuivat luimuun ja se heilautti häntäänsä. Tyytymättömyyden merkki. Reippaasti silti lähestyin hevosta ja nostin satulan sille pikaisesti selkään. Ori heilautti päätään suuttuneena ja kuopaisi kaviolla loput heinät mahansa alle. Mitään huomaamatta kiersin sen kaulan alta ja asettelin satulan paremmin, ei tämä niin kauheaa ollutkaan.

Lari nosti päänsä taivaisiin. En ollut kuitenkaan pitkä, että olisin yltänyt saamaan sen jättimäisen pään tallin katosta, mutta odotin vain hetkeä, jolloin se kuvitteli minun luovuttaneen. Seisoisin tässä siis vielä ainakin huomenna. Onnekseni joku saapui kuitenkin talliin ja innokkaana toivottamaan tulija tervetulleeksi Lari joutui laskemaan päätään, että se pystyisi hirnumaan pikkupojan äänellään. Salamyhkäisesti kiersin käteni se turvan ympärille ja ennen kuin se ehti edes reagoida, työnsin jo kuolaimet sille suuhun. Suuttuneena ori tuhahti ja hirnui korvani juuressa, minusta tulisi tätä vauhtia kuuro tai ainakin kuulovammainen, tärykalvoa oikein vihloi tuo älyttömän "miehekäs" kitinä. Milloin Lari kohtaisi elämässään äänenmurroksen? Toivottavasti pian.

Tyytyväisenä katselin tulosta. Olin saanut Larin todella hoidettua ja vaikka ori oli litannut minut seinään, purrut, uhkaillut, tuuppinut, töninyt ja yrittänyt potkaista, seisoin tässä vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissani. Ori mulkoili minua tympääntyneenä kaltereiden välistä ja seurasi liikkeitäni, kun vein harjapakin pois ja palasin takaisin. Kehtaisinkohan jättää ori tähän odottamaan hakijaansa, vai piehtaroisiko se satulansa pilalle. Varmuuden vuoksi jäin kuitenkin seisoskelemaan karsinalle ja katselemaan teini mökötystä. Lopulta Latu ilmestyi talliin ja hymyili, näinkö tuossa hymyssä ivaa.
- Kiitti hirmuisesti, ja oot vielä elossakin, Latu naurahti ja katsoi satuloitua Laria.
- Sain ikuiset henkiset traumat, hymähdin ja kosketin Larin turpaan.
- Voit jättää Larin seisomaan siihen, se pääsee liikkeelle vasta puolen tunnin päästän niin kyllä se jaksaa odottaa, Latu sanoi ja tein työtä käskettyä, matka kohti seuraavaa tallia.

3HM

[Rosie]

Se on sitä yhteenkuuluvuutta

[/size][/font]

Oman kullan vierestä oli taivaallista herätä. Se tuoksu, lämpö ja hetki itsessään olivat jotain taianomaista. Tai ei nyt ihan, mutta tilanne kuitenkin josta ei olisi ikinä halunnut pois. Olimme kuitenkin sopineet, että hän heittäisi minut tallille ja tulisi hakemaan, kun itse menisi töissä käymään. Ihmeellisiä vain välillä nuo miehet kun jaksoivat vapaapäivänäkin työpaikalla ravata. Sellaisia ne hevoset kuitenkin olivat. Kun salaman iskusta Ty heräsi ja suukotti minua otsaan. tyytymättömänä jäin katsomaan hänen peräänsä, kun hyväntuulisena poika katosi vessaan. Minun oli kuitenkin pakko nousta myös ja pukea pikaisesti vaatteet päälle. Muuten hän jättäisi minut kyydistä kokonaan ja saisin kävellä.
- R u coming? kuulin hänen äänensä jo eteisestä, vaikkei minulla ollut vielä edes villapaitaa päällä.

Autossa istuimme hiljaa. Musiikki oli tosin täysillä, mutta tiesin rakkaani miettivän tulevaa matkaamme. En tiennyt mistä ihmeestä poika olikaan saanut päähänpiston lähteä Englantiin kyläilemään vanhempiensa luokse, mutta samalla voisin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja käydä tapaamassa omiani. Ei siinä mitään, että olisin heitä pahemmin kaivannut, mutta tiesin, että isäni pää räjähtäisi jos hänen lempityttärensä (ainut tytär tosin) ei tulisi tapaamaan häntä tarpeeksi usein. Ty pysäytti autonsa juuri sen vajan kohdalle mihin pitikin. Kiitin häntä suuresti ja vaihdoimme pitkään kestävän suudelman. Vaikka nousin jo autosta ja kävelin kohti tallin, näin pojan katselevan vielä hetken perääni. Mitä lie hän ajatteli, mutta nyt minun ajatuksiini ei saisi mahtua mitään muuta, kuin uljas Lari.

Katselin Laria. Kuinka rauhassa se maiskuttelikaan heinää, tyytyväisenä ja se näytti kaikelta muulta kuin samalta Larilta, jonka kanssa oli viettänyt aikaa karsinassa. Se oli rentoutunut, hyvällä mielellä, kuitenkin utelias ympäristöstään, muttei yhtä varautuneen villiintynyt kuin yleensä. Olihan se totta, että edelleen se jaksoi hirnua jokaiselle liikahtavalle asialle, joka sen silmäkulmaan osui, mutta hirnunnassakin oli jotain erilaista. Se todella oli onnellinen.
- Sisäänkö sie sen haluat? Sandra ilmestyi vierelleni.
- En mä tiedä mitä sen kanssa tekisin, huokaisin ja seurailin Larin voimakasta ravia.
- Voithan sie sitä hoitaa ja tehä sen kanssa jotain karsina ulkopuolisessa elämässä, Sandra ilmeisesti siis oletti, että Lariin voisi luottaa.
- En mie ihan vielä karsinasta häivy, eka mun on saatava syvempi kosketus tuohon hevoseen, vastasin.

Selviydyin siis helpolla, sillä minun ei tarvinnut tuoda taaskaan Laria sisään. Omalla tavallaan se oli helpottavaa, sillä en jollain asteella luottanut itseeni, enkä Lariin. En ollut vielä valmis astumaan narun päähän, en, ennen kuin olisin vielä edes vähän tehnyt tuttavuutta uudehkon hoitohevoseni kanssa. Jos jotain olin joskus hevosista ja isältäni oppinut niin sen. Sisällä Larin olemus muuttui taas huomattavasti. Se jäykistyi hieman, se oli paljon valppaampi ympäristöstään. Pelkäsikö se jäävänsä yksin vai halusiko se osoittaa olevansa koko tallin kuningas. Tämä hetki todisti todella sen, ettei ori ollutkaan niin uhmakas ja rohkea, kun se ensin näyttää olevansa. Todellisuudessa sen silmistä paistoi pieni epävarmuus, jonka se halusi piilottaa mahdollisimman hyvin, saaliseläinhän se vain oli.

Sandra sai tuotua Larin vaivattomasti sisään. se seurasi kiltisti tyttöä, tosin innokkaasti se vilkuili ympärilleen ja ilmoitti olemassaolostaan hienolla askelluksella, joka oli jotain käynnin ja ravin välistä. Seurasin hissukseni perässä ja katselin, kuinka Larin olemus muuttui taas. Se vilkuili ympärilleen, kiersi karsinaa muutamaan otteeseen ja sen ilmeestä tuli haastavampi, mitä nyt sen otsapehkon alle näki. Hyräillen lähdin hakemaan hoitovälineitä Larille, muuta kun en pojan kanssa oikein uskaltanut tehdä. vaikka olisinkin saanut tehdä jotain muuta, koin itse olevani severan epävarma orin suhteen, etten heti ensimmäisenä lähtisi sitä taluttelemaan. Taas laskiessani harjapakin maahan ja kaivaessani harjoja, uhmakkaasti Lari potkaisi ovea ja keskittyi sitten ulos tuijottamiseen. Lieneekö tyttöjä häntä odottelemassa.

Harjasin Laria hiljaa. Positiivisessa mielessä tosin, sillä orikin seisoi kerrankin paikallaan ja vain toisinaan katseli mitä puuhasin. Tunsin jollain tavalla pientä kiintymystä oria kohtaan, toisinaan tuntui vain siltä, että se osaisi samaistua minun mielentiloihini. Ei mihinkään heikkouksiin tai hyvään mieleen, siihen puoleen, jota pelkäsin itsessäni eniten. Vaihdoin pölyharjan pehmeään ja puhdistin varovasti Larin pään. se katsoi minua edelleen epäluuloisena, mutta silti antoi minun harjata rauhallisin vedoin jopa korvien takaa. Pieni hymy levisi kasvoilleni, joku päivä oppisin tuntemaan tämän hevosen paremmin, tulisin vielä onnistumaan ja voittamaan sen luottamuksen. Jotain erityistä oli meissä jokaisessa ja Larissa oli sitä luonnetta.
- Kuis on sujunut? Latu kysäisi.
- Hienosti, ei se silti vielä tykkää musta, huokasin ja rapsuttelin Laria harjan alta.
- Ei sekään ikuisuuksiin voi kiukutella, Latu naurahti. Hän oli täysin oikeassa, kuka nyt jaksaisikaan kiukutella liian pitkään.

Lari oli ollut jo valmiiksi puhdas, joten harjaus oli tainnut olla pelkkä muodollisuus. Katselin kuitenkin oria ja päästin sen sitten riimusta irti. En kehdannut vielä häipyä karsinasta, vaan jäin ihailemaan nuorta suomenhevosta, joka tyytyväisenä hyökkäsi pienen heinäkasan kimppuun joka sille oli tuotu. Oli myönnettävä, että ori oli suloisempi kuin yksikään serkkuni hevosista, vaikka suomenhevosten päälle en mitään ymmärtänyt. Ne olivat erilaisia, rehtejä ja kunnioittavia, jotka halusivat palvella omistajaansa vaikka kuolemaansa saakka. Tai niin historiassa ainakin puhuttiin, mitä sitä nyt uskomaan ja mitä ei. Uskoin kuitenkin Larinkin olevan tällainen. Jos ei vielä, niin joku päivä siitäkin tulisi ihmisen paras ystävä, vaikka koiristahan noin vain sanottiin. Ihmeellinen oli tämä suomen kieli.

4HM

[Rosie]

Vuoden pahapoikako

[/size][/font]

- Okei, sä saat lähteä taluttelemaan sitä, mutta pysyt ihan tässä lähettyvillä jos sattuu jotain, mä vahdin silmä kovana tuota hevosta, nimittäin sitä ei oo pahemmin kukaan muu talutellut paitsi henkilökunta. Mie en sitten halua tulla kasaamaan siun jäänteitä jostain metsänlaidasta, ja lähettää postilaatikossa kotias, Latu puhui niin nopeasti etten saanut mitään selvää hänen puheestaan.
- Jäänteitä? Mitä sekin oli tarkoittavinaan.
- U know, huokaisi Latu. - En halua että toi hevonen tappaa sut.
Purskahdin nauruun, tuntui kun jalat pettäisivät alla, mutta yritin ryhdistää itseni. Hymyilin kuitenkin viekkaasti ja käänsin katseeni takaisin Latuun.
- Hui, noi siun silmät ovat aika pelottavat, Latu huomautti ja hämmennyin.
- Miten niin? katsoin hieman tyhmänä poikaa, nehän olivat vain hieman erikoisen väriset.
- Ne punertaa..

Oli totta, että kiihdyksissä ne vaihtoivat jokseenkin väriä. Ei mitenkään näkyvästi, mutta joillain oli vain kyky katsoa niitä niin tarkkaan, että huomasi niiden punertavan. Koko lyhyen ikäni olin saanut kuulla silmieni väristä. se oli jotenkin ahdistavaa, sillä niiden takia minua pidettiin jopa friikkinä. Katselin hissukseen Laria, se ei tuominnut minua silmieni suhteen, vaikka olisi voinut kuvitella, että näyttäisin sen silmissä petoeläimeltä. Se kuitenkin tunnisti minut jo omalla tavallaan. Ei se hörähdellyt tervehdykseksi, eikä innokkaana ravannut tarhassa luokseni. Se vain katsoi minua hyväksyvästi kun astuin sen karsinaan. Toivoa siis oli, että joku päivä voisin olla osa hänen laumaansa, tai jotain. Nappasin suitset karsinan ulkopuolelta ja se sai Larin silmät kiilumaan. Tuo oli siis se ilme jota minun tulisi varoa. Tästä tulisi kivaa.

Minua suorastaan suututti. Joko oli todella idiootti tai sitten sokea, nimittäin en löytänyt liinaa mistään. Vilkuilin sinne tänne ja nostelin tavaroita, jotka olivat pudonneet maahan. Kurkistin salamyhäisesti kaappiin ja vilkuilin ympäri pientä tallia. Turhaan.
- Mitäs sie etit? ruunikon lämminveritamman karsinasta ilmestyi tyttö. Minähän tunnistin tytön sama neito kun serkkuni villiponin kasvattaja.
- Liinaa? vastasin varovasti. Hevossanasto suomeksi oli hieman hakusessa vielä.
- Tässähän näin, Bambi käveli takaisin varusteiden luokse ja ojensi liinan muiden joukosta. Aivan silmieni edessä..... Hymyilin kiitokseksi ja hävisin sitten häpeissäni Larin karsinalle. Arvausleikki oli siis selvä: idiootti.

Ulkoilman haistaessaan Lari ryhdistyi ja veti syvää henkeä. Se pörhisti olemustaan ja askeleen muuttuivat lennokkaammiksi. Pidin päättäväisesti narusta kiinni ja kannustin sitä kulkemaan eteenpäin. Äkkiä pois vain tyttöjen luota, ettei mieheys nousisi liikaa päähän. Larin ilme oli jokseenkin lapsekas, se oli suorastaan innoissaan kun pääsi pois tunkkaisesta tallista. Mahtoi se tarhakin olla hieman liian tylsä, kun ympyrää kykeni vain kiertämään.
korvani vuosivat verta, kun Lari ponnahti eteenpäin ja hirnui kimeästi. Se hörisi malttamattomana ja lähti ravaamaan lyhyin askelein eteenpäin. Nykäisin sen kuitenkin takaisin vierelleni ja pidin liinasta entistä kovempaa kiinni. Tänään ei ollut tämän päivä, roikkuisin vaikka kuolemaani asti tässä narussa tai vähintään niin kauan kun tietäisin Larin olevan turvassa.

- Hyvältä näyttää, Latu sanoi hymyillen kävellessään ohi.
Vai että hyvältä, näytin pikemminkin tankkerin perässä roikkuvalta tölkiltä. Hymähdin kuitenkin. Lari ei ollut tehnyt mitään, se käveli kohtuullisen kiltisti vieressäni ja huusi tarhassa olevilleen kavereilleen tervehdyksiä. Kävelisin purojoelle ja sitten kääntyisin takaisin. Vain pieni matka, jonka kykenisi taittamaan kuka tahansa. reipastuin hieman ja kannustin Laria kulkemaan reippaammin. Se venytti askeliaan tyytyväisenä, että sain hölkätä sen vieressä pysyäkseni mukana. Miksi olinkaan näin lyhyt? Lari pärskähti tyytyväisenä ja nykäisi narua muutaman kerran. Se ei ollut ainoa, joka halusi juosta villinä ja vapaana, mutta aisoissa oli pysyttävä.

Kääntyessämme ympäri Lari painoi yhtäkkiä liinat kiinni. Se katsoi minua haastavalla ilmeellä ja lähti peruuttamaan. en tiennyt pelkäsikö se vai mikä sille tuli, mutta kärsivällisesti annoin sille ensin tilaa. Tuota hevosta en haluaisi päälleni. Vasta kun ori pysähtyi, lähestyin sitä rauhallisesti ja annoin sen haistella minua. Lari pärskähti hieman jännittyneenä, mutta hamusi kättäni hyväksyvästi. Silitin hissukseen sen kaulaa, kun kertoen, ettei olisi mitään hätää. Vasta sen jälkeen kannustin oria taas liikkeelle. hieman varovasti se lähti mukaani ja tökkäsi minua hieman hämmentyneenä. Vasta sitten huomasin puuhun jääneen muovipussin, joka lepatteli kevyessä tuulessa. Oli siinäkin hurja ori, kun tuota pelkäsi.
- Hassuko sie oot, hymyilin lempeästi ja rapsuttelin vapaalla kädelläni Laria harjan alta.

Tallin piha häämötti ja Lari oli palannut elementtiinsä. Se ei enää näyttänyt pelokkaalta pikkupojalta, vaan uhkealta mieheltä, joka veti puoleensa suloisia tyttöjä. taputin sitä tyytyväisenä, sillä lenkki oli suorastaan onnistunut. Vaikka koko reissu oli ollut lyhyt, olin nähnyt jo sieluni silmin kuinka ori olisi lähtenyt käsistä, karannut, kolauttanut minua päähän tai keulinut minkä olisi kerinnyt. Onnekseni olimme kuitenkin selviytyneet vähemmällä, joten tyytyväisenä sain viedä Larin takaisin karsinaansa ja riisua siltä suitset päästä.
- No miten meni, Latu ilmestyi kuin tyhjästä karsinalle. Joskus kuvittelin hänen olevan haamu tai jotain. Omistaisiko hän teleportin?
- Hienostihan se, vähän jotain pelästyi purolla, vastasin silmät kiiluen. Ehkä nyt voisin vihdoin alkaa vaikka tekemään pidempiä lenkkejä. Latu nyökkäsi hyväksyvästi ja jätti sitten meidät omaan rauhaamme. En ollut pelkästään ylpeä Larista, vaan myös itsestäni, sillä tämä oli ollut kaikkea muuta kuin sitä, mitä minä olin ennen hevosten kanssa tehnyt.

5HM

Ihan näin vaan kysäsen, että mihin asti miun oikeudet Larin kanssa loppuu? Että vastasuudessa tiiän mitä uskallan sen kanssa puuhata.

// Periaatteessa siulla on sen hoitajana aika vapaat kädet, jos tunnet että pysyisi lapasessa niin saat sie selkäänkin kivuta -tuonikäinen ja tollasella hösötysenergiamäärällä käyvä nuori hevonen tarvitsee liikuntaa, ja sitä se ei välttämättä tarpeeksi saa kun tallilaisilla on muutenkin niin paljon hommaa tuntiasioiden pyörityksessä. Ehkä kilpaileminen on ainoa asia mistä pitää puhua ennenkuin radoille lähtee (jos lähtee, ei todellakaan ole Larin kanssa pakko lähteä vieraille talleille pitämään konserttoa : D). -Latu

[Rosie]

Esitys kerrakseen

[/size][/font]

Kuulin selvästi tallin ulkopuolelle komentavan hirnunnan. Olipa todella vaikea arvata kuka olikaan kyseessä. Varovasti kurkistin talliin sisään. Lari pamautti kavionsa karsinan oveen, kuin vaatien huomiota ja sitten hirnui taas. Hissukseen kävelin karsinan ovelle ja katselin tuohtunutta Laria. Se painoi korvansa luimuun ja potkaisi takajalalla seinään.
- Mikä kiukuttaa? kysyin pojalta ja kurkistin sen karsinaan. Ehkä sillä oli nälkä? Karsinassa ei ainakaan ollut mitään mikä sai sen vauhkoontumaan.
- Siltä lähti justiin viimenenki kaveri tallista, siksi se tuolleen, Latu ilmoitti. Jaha, vai että tällä tavalla siis. Taisi pikkupoika olla siis hieman seurankipeä.
- Jos sie muuten aiot pysyä ton hyypiö selässä joulun alla, niin suosittelisin siihen sopeutumista, Latu huomautti ennen kuin poistui paikalta. Pala nousi kurkkuuni, minä, Lari, satula, eieiei.

Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin tosiaan epäröidä hevosen selkään nousua. Oli ollut toki tynnyrin kokoisia sekopäitä, satametrisiä vajakkeja ja hirmuisia poneja, mutta en oikein osannut luokitella Laria mihinkään näistä kategorioista. Pyyhkäisin pölyharjan kumisukaan ja pöly lennähti ilmaan. Pidätin yskän kohtaustani ja jatkoin orin harjaamista. Jonkun olisi paras tulla katselemaan sitä menoa, sillä siihen tarvittiin paikalle vähintään ambulanssi.
Sovitin Larin selkään satulaa ja se sai jo orinkin reagoimaan. Viimeksi kun se oli ollut hieman äkäinen, nyt se katsoi minua korvat höröllään, kuin odottaen. Purin huultani, en saisi olla peloissani tai ori käyttäisi sitä hyväkseen. Minun oli koottava itseni, katsottava itseäni peiliin ja vain mentävä selkään. Itsehän olin maastoonkin osallistunut. Olikohan tämä sittenkin liian aikaista?

Kaikki se pelko katosi, kun painoin kypärän päähäni. Piilotin sen syvälle itseeni ja jopa tiesin, ettei Lari voisi satuttaa minua. ori odotti innoissaan karsinan ovella, milloin tulisi lähtö ja se jokseenkin lämmitti sydäntäni, joku meistä oli siis innokas. Kuin hidastetusta elokuvasta avasin karsinan oven ja talutin Larin ulos. Vauhdilla se painoi ulos tallista ja pidin ohjista kiinni minkä pystyin. Hittolainen mikä ukko, kun ei anna naisien ovesta mennä ulos ensin. Olin ajatellut ratsastavani ilman raippaa, mutta nyt kaduin sitä. Pienikin varoittava kosketus ryntäille olisi voinut toimia, mutta nyt oli liian myöhäistä. Piti ilmeisesti juosta kentälle, että pysyisin tämän ukkelin mukana. Kentällehän menimme ja onnekseni siellä ei ketään ollut. Siinä vasta häpeää olisi ollut kerrakseen, kun olisin koko tallille esittänyt rodeopukkishown.
- Annas mie autan, Latu sanoi ja nappasi Larin ohjista kiinni, pääsin siis helposti nousemaan selkään.

Heti alkukäynneissä kykenin analysoimaan, että tämä herra taisi tosiaan olla aikamoisen reipas. Sen askeleet olivat pehmeitä, mutta pitkiä, aivan kuin olisi puoliverisen selässä istunut, tai no ei aivan. Ori pärskähti tyytyväisenä, kun vuoropohkein kannustin sitä kävelemään eteenpäin. Vasta kerätessäni kunnolla ohjat käteen Lari pysähtyi ja jäi katselemaan kentän ulkopuolelle. se hirnui, kuin kutsuen jotain. Napautin napakasti pohkeet kiinni hevoseen ja ori säpsähti liikkeelle. Sitä ei siis nähtävästi kiinnostanut työn teko lainkaan.
Teimme perus voltteja, vaihtelin sen kanssa paljon suuntaa ja pitkään jatkunut käynti oli Larin mielestä hieman turhauttavaa. Se riisti muutamaan otteeseen raviin ja kieltäytyi kuuntelemasta pidätteitä ravien päätään tai painamalla päätään alas. Tästä tulisi mukavaa, nimittäin edes minun käsivoimat eivät riittäisi tuon pullapään pitelemiseen.

Lari alkoi keventyä taas suusta, annoin sen hetken kävellä hissukseen. Oikeastaan valmistauduin henkisesti raviin. Ei tämä niin kauheaa ollut kuin luulin, mutta hieman säheltäjä Lari tosiaan oli. Se käynti meni rikki toisinaan, mutta se taisi johtua minusta ja voltin tekeminen taisi olla sille todella tylsää, kun oppineena se yritti lapa edellä painaa takaisin uralle. vedin keuhkoni täyteen happea ja siirsin orin raviin.
Ensin se oli kiitoravia, sitten Lari ei suostunut siirtymän enää takaisin raviin. Kun pääsimme raviin, se painoi taas kädelle, kunnes taas vaihtoi päänsä taivaslukemaan ja kieltäytyi tuntemasta kuolainta yhtään. Kärsivällisesti pyysin sitä eteenpäin nätisti ja pikkuhiljaa se alkoi antaa periksi. Se laski päänsä alas ja sain hienon tuntuman siitä. Tahtikin alkoi parantua ja Lari taipui voltilla taas hyvin. Kiitin Laria tyytyväisenä, tätä jos se jatkaisi tulevaisuudessa. Ja vain sekuntia myöhemmin se säpsähti ohjan heilautusta ja hyppäsi kahden metrin loikan keskelle. Paljon kirosanoja.

Hetken pyysin siltä vielä ravia, jos edes hetken se suostuisi kulkemaan hyvin. Hienosti se meni, mutta paremminkin olisi voinut mennä. Tiesin sen olevan nuori ja tarvitsevan varmempaa ratsastajaa, mutta alkukankeus pitäisi vain ylittää. Lopulta siirsin Larin käyntiin ja annoin sille pidempää ohjaa. En halunnut todellakaan riskeerata terveyttäni laukalla, enkä edes ollut tutustunut oriin vielä niin, että kehtaisin enempää sen kanssa lähteä tekemään. Nyt vain taputtelin sitä tyytyväisenä ja annoin sen kävellä, olihan se loppuajan mennyt oikein nätisti ja kiltisti.
Kaarsin Larin keskelle kaartoon ja liu'un alas satulasta. minulla oli jokseenkin rentoutunut fiilis, sillä olin odottanut paljon pahempaa. hitaasti nostin jalustimet ylös ja löysäsin satulavyötä, josta Larikin näytti olevan tyytyväinen. Olin siis onnistunut, kai.

Tallissa oli ihanan hiljaista. Jätin varusteet odottamaan karsinan ulkopuolelle hetkeksi, kun harjasin Larin vielä, ihan vain edistääkseni sitä ääreisverenkiertoa. Hyräilin hiljakseen ja olin tyytyväinen jopa itseeni. Yleensä kärsin jokseenkin kärsimättömyydestä ratsastaessa, mutta joku oli käskenyt minua ymmärtämään tätä hevosta ja antamaan sille mahdollisuus. Nyt olimme tässä, kumpikaan ei ollut kuollut ja tyytyväisenä Lari maiskutteli heiniään. kerrankin se oli tyynen rauhallinen.
Päästin sen irti riimusta ja lähdin sitten viemään varusteita pois. Pyyhin suitset huolellisesti ja harjasin jalustimista hiekan ja lian pois. satula oli kuitenkin muuten hyvässä kunnossa, joten jätin sen sikseen. Ehkä ensikerralla uskaltaisin pyytää Larilta enemmän ja ehkä ensikerralla voisin harjoitella lettiä, mutta mitähän se siitäkin tykkäisi, mieshän se oli.

6HM

// Oot edenny niin varovaisesti ja hienotunteisesti Larin kanssa, että pakko on siulle antaa vastuullisen ratsastajan merkki. : ) Ei se Lari mikään hirviö ole kun sitä vähän ymmärtää ja ojentaa, tommoset pikkupojat nyt vaan pohjimmiltaan kaipaa jotakuta vähän ohjailemaan. -Latu

[Rosie]

Jotkut muuttuu, jotkut ei

[/size][/font]

Siinä se nyt taas seisoi. Siitä oli varmaan liiankin monta kuukautta kun olin viimeksi käynyt katsomassa Laria ja nyt sitten seisoin taas tässä. Oikeastaan sen tuntui jotenkin utopiselta, nimittäin vielä jokunen aika sitten olin ollut sataprosenttisen varma, etten enää koskaan vilkaisisikaan yhtään hevosta, ikinä.
- Vai ruuna, huokaisin syvään kun Lari näytti jokseenkin rauhallisemmalta kuin yleensä.
- Joo, mutta myöhässähän se ruunattiin ni kyl se aina tulee olemaan tollanen säätäjä, Latu vastasi huolettomasti ja nojasi seinään. Minua oikeastaan hieman pelotti, sillä tunsin oloni ensimmäistä kertaa myös hirveän pieneltä verrattuna suureen suomenhevoseen. Olin laihtunut vain muutaman kuukauden aikana varmaan viisitoista kiloa ja nyt tuntui kuin olisin ollut höyhen. Kevyt ja vaurioituva höyhen.

- Larilla on tänään vapaapäivä, mutta jos sä haluat niin voit talutella sitä vaikka, se kun ei ihan vielä pääse ulkoilemaan, Latu sanoi ennen kuin poistui paikalta. Huokaisin syvään ja sujahdin itse Larin karsinaan. Huolettoman tutusti sidoin Larin kiinni ja aloin rapsuttelemaan sitä. Joskus mietin itsekin miksi edes vaivautuisin harjaamaan sitä, kun sen karva kiilsi upeudessaan ilman minun apua. Toisaalta taas oli hyvinkin tuttua, että heti kun ruuna pääsisi ulos se varmasti hoitaisi itsensä mitä kauneimpaan kuosiin. Tavallaan.
- Ai täältäkö kutiat, hymähdin tyytyväisenä kun Lari väännähti nautinnosta. Sormeni ja kynnenaluseni olivat varmasti likaisemmat kuin ikinä, mutta eiköhän Lari ollut nämä rapsuttelut ansainnut. Vaikka se katselikin minua epäluuloisena, minusta tuntui että jollain tapaa se ehkä osasikin tunnistaa minut. Tai ainakin lukea, etten haluaisi sille mitään pahaa.

Oikeastaan Lari oli näyttänyt ainoastaan päällepäin puhtaalta, nimittäin kun lähdin sitä harjaamaan kumisualla, pinnalle ilmestyi kerran jos kolmesti järkyttävän paksu pölykerros. Ravistin kättäni tuskastuneena, sillä kumisualla leikkiminen ei tainnut olla vähän aikaa sitten murtuneelle ranteelleni mikään paras vaihtoehto. Eihän se ranne muuten, mutta kun ei anna sen luutua kunnolla niin se reistailee koko lyhyen loppu elämän.
Lari taisi tosiaan aistia muutoksen, joka minussa oli tapahtunut. Ennen olin ollut täynnä uhmakasta energiaa ja kerroin suoraan hevoselle kuin hevoselle kenen ehdoilla kuljetaan. Nykypäivänä olin erittäin mitään sanomaton ja hiljainen, vaikka johtajuus oli silti pidettävä yllä. Se väsytti hirveästi, mutta en halunnut varsinkaan tätä jättikokoista äijää niskaani. Lari pärskähti tyytyväisenä kun vaihdoin kumisuan pois ja hymyilin sille, ehkä meistä tulisi vielä uudella tapaa kavereita.

En luottanut siihen, että Lari olisi päässyt tavoistaan niin sutjakasti eroon, että sitä kykenisi nykypäivinä taluttelemaan ilman terästä suussa. Vaikka se oli hieman rauhallisempi kuin ennen, mutta vain hieman, päätin laittaa sille suitset päähän, etteikö mitään kamalaa sattuisi.
Kiitin tältä päivältä onneani, että Lari ei ollut liiskannut minua seinään saatikka polkenut jaloillaan tuusan nuuskaksi, ainoastaan se tapasi jatkaa sitä iän ikuista hirnumistaan, joka riivasi korviani. Vilkaisin laukkuani kohden, joka makasi Larin varusteiden luona, mutta olin tehnyt lupauksen itselleni ja sen pitäisin. Hevosia ei sekoitettaisi sellaisiin leikkeihin, joka saattaisi asettaa kummankin meistä vaaraan, puhumattakaan muista ihmisistä ja hevosista. Huokaisten nappasin suitset naulakosta ja käänsin selkäni laukulle. Se tuntui kun olisi kääntänyt selän omalle lapselleen.

Purin huultani ja nykäisin Larin pään pois taivaasta. Se steppasi innokkaana pieniä askeleita eteen, eikä suostunut kävelemään kunnolla. Mieleni teki räjähtää, mutta vaivalla kykenin hillitsemään itseni. Paineet päässäni olisivat halunneet kasvaa, mutta väkisin pysyin rauhallisena. Pysäytin Larin ja pakotin sen seisomaan hetken paikallaan. Ruuna pärskähti erittäin tyytymättömänä, mutta siitä huolimatta vain rapsuttelin sitä.
- Kiukuttaako sitä? Latu naurahti kun käveli toisen hevosen kanssa ohi. Lari tuijotti vakaasti toista hevosta ja hörisi matalasti. Mies se taisi edelleen olla.
- Vähän nyt levoton, kaipa siltä vaan vähän energiaa löytyy, hymähdin ja pyysin Larin taas liikkeelle. Tällä kertaa rauhallinen käynti onnistui siltä ja mietteliäänä rapsuttelin vapaalla kädellä sitä harjan alta. Uskaltaisinkohan enää ikinä nousta hevosen selkään?

En jaksanut kiertää ajoittain rimpuilevan ruunan kanssa pitkää lenkkiä, vaan annoin sen hamuilla maata ja tutkia paikkoja, kuin koiraa olisi ollut ulkoiluttamassa. Vein sen takaisin talliin ja riisuin siltä pikaiseen suitset pois. Laitoin sen takaisin kiinni seinään, kaviot siltä kuitenkin oli tarkistettava, ennen kun jättäisin sen taas rauhaan. Larilla näytti kuitenkin olevan virtaa enemmän kuin liikaa ja innokkaana se kuopaisi maata.
Pieni hymy ilmestyi huulilleni, kun katsoin Larin touhuja. Se ei enää seisonut ihmeellisen kiltisti paikallaan, vaan kiemurteli kosketustani karkuun. Vanha Lari siis edelleen näkyi siitä, jos ei muuten, se paistoi ainakin sen silmistä. Vaikka vanhaa minua ei varmaan koskaan löytyisi, niin joku sentäs oli oma itsensä edelleen. Kun kaikki muu ympärilläni ja itsessäni muuttui, ainakin yksi seisoi karsinassa kärsimättömänä, mutta täysin entisellään. Taputin Laria kaulalle ja päästin sen irti. Sulkiessa karsinan ovea vielä hetken jäin katselemaan kauniin väristä rautiasta. Se taisi olla yksi niitä ainoita joka ei tuominnut minua, vaikka huono ihminen olinkin, nykyään nimittäin.

7HM

[Rosie]

Hoplaa vaan

[/size][/font]

- Okei, muista ettet anna sille sitten yhtään periksi, Latu ohjeisti vielä ennen kuin poistui kentältä. Nyökkäsin hitaasti ja asetin jalkaani paremmin jalustimeen. Tämä oli vasta toinen kerta, kun nousisin suuren suomenhevosen selkään ja myöntäähän sitä piti, että minua jännitti. Huokaisin syvään ja painoin varovasti pohkeet kiinni ruunan kylkiin. Lari lähti rennoin askelin kohti uraa, mutta silti tunsin pienen jännityksen siinä, se oli se jännitys jonka se vastaanotti minulta.
- Hyvinhän toi kulkee, oot vaan määrätietonen kokoajan, Latu nyökytti päätään ja nojasi aitaan. Keräsin ohjia hieman tiukemmalle ja rentouduin. Tämä kerta ei saisi päätyä fiaskoon tai en varmaan koskaan nousisi enää yhdenkään hevosen selkään, ikinä.

Lari tuntui itseasiassa yllättävän hyvälle. Sen askeleet olivat tasaisia ja pehmeitä, kun me molemmat pääsimme rentoutumaan. Sillä oli ärsyttävä tapa pudistaa päätään, joka herpaannutti keskittymiseni vähintään joka kerta. Henkäisin taas, mutta kielsin itseäni jännittämästä. Tämä olisi kuin mikä tahansa muu ratsastuskerta, nyt oli vain kyseessä vain hoitohevoseni.
Kokeilin ruunan kanssa voltteja ja taivutuksia, joihin se taipui hienosti. Se ei silti poistanut sitä epävarmuutta sisältäni, joka kalvasi siellä jossain todella syvällä. Yritin sulkea sitä pois ajatuksistani, mutta jokainen liike Larilta, jota itse en voinut ennakoida sai minut pelästymään.
- Hienosti menee, myötää sille vähän ohjaa ni menee varmasti paremmin, Latu kannusti minua. Kiitin luojaani, että olin pyytänyt häntä seuraamaan tätä kertaa, nimittäin muuten olisin jo varmasti tullut alas selästä kädet hallitsemattomasti täristen, tai jotain.

Ravi pohkeet olivat Larille aivan liikaa. Se yritti varastaa ohjat itselleen ja pomppasi metrin hypyn aivan aidan viereen. Huokaisin turhautuneena ja pakotin sen taas liikkeelle. Se ei silti saanut Laria heti asettumaan, vaan tunsin sen virittyneet ja jännittyneet askeleet.
- Hop hop, kannustin sitä eteenpäin ja hiljalleen ruuna alkoi taas rentoutumaan. Tähän mennessä oli siis mennyt hyvin, mutta entä nyt kun lähtisin sen kanssa hieman tuuppaamaan.
- Rohkeutta Rosie, Latu huhuili kentän laidalta, mutta mistä minä mitään rohkeutta saisin. Tuntui kuin joka ikinen hetki olisi voinut vain räjähtää käsiin. Minä hetkenä hyvänsä voisin syödä hiekkaa ja lari pomppisi päälläni voitonriemuisena. Pyyhin kauhukuvat päästäni ja terästäydyin. Herranjestas mikä nainen olin olevinaan, pelkuriko, no en.

Kun itsevarmuuteni alkoi palautumaan, myös Larin meno alkoi parantua. Uskalsin pyytää siltä enemmän ja se tosiaan näytti tykkäävän reippaammasta meiningistä. Ruuna toki yritti vinkua hieman vastaan, mutta napakoin ottein sain pidettyä sen kuosissa. Hymy alkoi kaartumaan huulille ja ratsastus alkoi tuntumaan jo todelta. Minä tosiaan istuin hevosen selässä, tämä ei ollut unta, ei painajainen, ei mitään, tämä oli totisinta totta.
- Nosteles sen kanssa sitten vähän laukkaa, Latu kannusti hymyillen. Vilkaisin miestä hieman järkyttyneenä, mutta nyökkäsin lopulta. Miten voisin muka hoitaa hevosta, jota en uskaltaisi ratsastaa. Hymyilin omalle ajatukselleni ja pyysin Laria paremmin eteen. Se ryhdistäytyi, se tiesi mitä oli edessä ja niin tiesin minäkin.
- Mennään sitten, kinkasin hiljaa ja pyysin Larilta laukkaa.

Se ei ollutkaan elämäni järkyttävin kokemus. En ollutkaan kuollut, saatika syönyt hiekkaa. Laukka oli ollut erittäin reipasta ja menevää, niin kin sen kuuluikin olla ja tämä ruuna oli tosiaan positiivinen yllätys minulle. Annoin sille löysää ohjaa ja kehuin sitä kauheasti. Ruuna pärskähti tyytyväisenä ja pdisti päätään. Tämä ei tainnut olla sillekkään mikään huono keikka, vaikka varmati se oli tehnyt ihan tarpeaksi töitä jo tunneillakin.
Toisinaan oli vaikea uskoa, että Lari olisi niinkin vanha kuin oli. Se vaikutti edelleen ihan pikkuvarsalta, sen käytös ja eleet, mutta jollain tapaa ne olivat niin suloisia. Päästin jalat jalustimista ja suoristin ne. Ehkä minusta tulisikin vielä joku päivä oikea ratsastaja, sillä pitkään jatkunut taukoni oli myös syönyt kuntoani. Laihtuminen ei ollut ainoastaan vienyt kaikkia läskejäni, vaan myös puolet lihaksistani. Voihan kettu.

- Ja sä sanoit sen olevan katastrofi, Latu nauroi makeasti ja taputti Laria kaulalle. Päästin Larin karsinaansa ja keräsin kaikki sen varusteet. Ruuna ei ollut onneksi hionnut muualta kuin hieman satulavyön alta, joka poisti minulta suurimman homman. Olin ainoastaan pyyhkäissyt märällä sienellä hiet pois ja harjannut ruunan perusteellisesti.
- No olisi voinut olla, tuhahdin ja katsahdin Latua.
- Mutta ei ollu, hän julisti ja hymyili sitten. Hymyilin hieman takaisin ja lähdin viemään varusteita. Latu oli oikeassa, mitään ei ollut sattunut, eikä tulisi varmasti sattumaan, jos vain järjen pitäisi päässään. Hetken unelmoin jo ratsastus reissusta maastossa, mutta pyyhin sen saman tein pois. Ensin minun pitäisi oppia tuntemaan Lari paremmin selästä käsin, ennenkuin lähtisin säätämään omiani. Laskin satulan telineeseen ja irrotin satulahuovan, se oli täynnä ruskeita karvoja, joten se todella täytyisi harjata.

Ruunan varusteiden putsaus oli jopa tuskaista hommaa. Tiesin, että olisin voinut tehdä sen jo paljon aikaisemmin, mutta hanttihommat jätti aina mieluusti siihen kohtaan, kun se olisi aivan pakottista. Ristin Larin suitset ja asetin ne naulakkoon. nyt nahka kiilsi taas huolella ja sain katsoa niitä erittäin tyytyväisenä, jossain sentäs osasin olla hyvä, nimittäin varusteiden putsaamisessa.
Keräsin kaikki tavarat kokoon ja tervehdin talliin tullutta tyttöä. Minun oli päästävä vilkaisemaan Laria vielä kerran. Oli pakko myöntää, että ruuna oli pelastanut minut niin syvältä pohjasta, josta en välttämättä itse aluksi halunnut edes pois. Larin ansiosta seisoin tässä täysissä sielun ja ruumiin voimissani, jota en varmastikkaan olisi tehnyt, ellen olisi ilmestynyt tänne, tallille.

8HM