shet-t Belladonna

[Latu]

omat sivut
Kutsutaan: Bella
Syntynyt: 30.8.2010, VHKR
Sukupuoli: tamma
Rotu: shetlanninponi
Säkäkorkeus: 100 cm
väri: ruunikko

Koulutustaso: KO:heB, RE:40cm
Omistaja: Latun Talli
Hoitaja: Tedd, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[Aleksia]

Ulkona ripotteli lunta istuessani vanhassa maalaisbussissa, kuunnellen taustalla hiljaisen ihmismöykän ääntelyä. Bussissa edempänä istuva tyttöporukka puhui kovasti hevosista ja ratsastuksesta, osa jopa spekuloi puheissaan tulevaa jouluaattotallia ja kirpeiden pakkaspäivien säestämiä maastoretkiä ympäri tallin ympäristöä. En ylipäätäänsä heitä tuntenut, mutta olivat varmasti menossa samaan paikkaan kuin minä. Eivät ne heppatytöt paljoa muuttuneet eri piireissä, nämäkin vaihtoivat aina rivien välistä uusimmat juorut puheiden perusteella naapuritallien ratsukoista, siinä missä ponitytöt kilpailuverkassa juoruilivat rataa suorittavasti ratsukosta. Olin jo pitkän tovin haaveillut pääseväni uudelleen tallille sitten perheeni muutettua, jonka jälkeen olin löytänyt ihanan shetlanninponitamman, jota halusin hoitaa. Isäni oli soitellut tallinomistajalle ja kuulema olin saanut luvan. Nyt olin uppoutuneena kaulahuiviini ja selailin kännykästäni saapuneita viestejä. Ei niitä ollut, olinhan minä vielä uusi koulussa eikä kukaan minulle viestejä muutenkaan lähettelisi.

Kovaääninen hyvin täysi tyttölauma nousi pysäkiltä muutamia kymmeniä metrejä erään tienhaaran jälkeen. He kiljuivat kuin kanat. Nousin bussista siinä samalla, jättäytyen pienen matkan päähän. Pimeä alkoi pikkuhiljaa laskeutua vaikka kello oli vasta puoli neljän pintaan. Marssin lauman perässä, kuin toivoen että minut oltaisiin huomattu. Eipähän huomattu. Maa oli kova kuin valtava kivi, tai pikemminkin kallio, pakkasen kiristyessä samaa tahtia kuin päivä alkoi muuttua illaksi. Virnuilin saapuessani vieraan maalaistallin pihaan. Ajatukset stoppasivat kuin seinään bongatessani tarhailevia poneja. Nimenomaan pieniä, pippurisia poneja. En ollut maailman paras yhdistämään oikeita hevosia näkemiini kuviin, mutta olin satavarma pienen hyvin tummaharjaisen shetlanninponin identiteetistä. Se oli Bella. Kai tässä pitäisi mennä hakemaan ensin lupa joltakin.

Avasin tallin oven ja samalla tieni ratsastustuntilaisten puheensorinan joukkoon. Sain pari epäilevää katsetta tervehdyksekseni, kun kävelin rennoissa vermeissä kohti erästä minua pari päätä pidempää miestä kohden.
"Moi. Mä oon Aleksia, tai Sika, miten haluutkaan nyt kutsua. Mutta joo-o, tulin hoitamaan sitä Beellä alkavaa Pellaa", virnistin hyväntuulisesti minua hieman vieroksuen katsovalle miekkoselle. Tämä raaputti kiusaantuneena takaraivoaan, kun pari tuntilaista oli juttelemassa tälle niitä näitä.
"Latu. Se on tarhassa, haetkos niin pääset harjaamaan? Ja sähän osasit hoitajahommat?" mies virnisti työntäen minua hieman syrjään. Nyökkäsin, rynnäten hakemaan ponia. Ulkona oli jo hieman pimeää, kun sitten vihdoin avasin sähköpaimenen kädessäni Bellan turkoosi riimu. Kurtistin kulmiani ja katsoin ympärilleni. Näin pienen hahmon aivan tarhan perällä ja tuumin mahtoiko yksinäinen susi olla nimenomaan Bella. Muiden ponien tarhaillessa rauhassa, katsoin turvalliseksi talsia aidanviertä kohti ponia. Siellä se seisoi, oman, pienen heinäkasansa edessä. Poni kuitenkin kohotti turpaansa hieman, ilmaisten jostain pienestä uteliaisuudesta. Kunhan tahtoi esittää, ettei kiinnosta. Virnistin ja rutistin riimun selkäni taakse.
"Hei Bella. Oon Aleksia. Ootpas sulonen vekkuli", virnistin uudelleen, tarttuen samalla tamman otsatukkaan saadakseni riimun sen päähän. Se luimisti liimautuen lumeen. Vedin Bellaa mukanani lyhyen matkan, ennenkuin se tarrautui paikoilleen. Se otti askeleen, toisenkin, kunnes nytkähti liikkeelle kuin raketti, mutta hidasti ja stoppasi oitis.

Saatuani monien jarruttelujen jälkeen Bellan karsinaansa ja sen upouuden vaaleanpunaisen harjapakin karsinan viereen, aloin vedellä kumisualla märkiintyneen tamman kylkiä. Lumi oli alkanut sulaa sisätiloissa. Suukottelin tamman turpaa ja sössötin sille kaikkea, mitä maailmassa keskinkään. Olin niin kamalan iloinen, koska olin saanut pikkupippurin hoitoponikseni. Ei ainakaan jännitys tullut puuttumaan. Oli ihanan hiljaista, nyt kun vielä tuntikin oli käynnissä. Joku hirnui ja potki karsinansa seinää kärsimättömänä mitä ilmeisimmin ruoka mielessään. Jostain tallin perukoilta kuului hörinää, kuhertelevan pariskunnan kuiskuttelua ja pienten tuntilaisten kikattelua. Mikäli tallielämä täälä oli tälläistä, voisin ajatella käyväni täällä vähän pidempäänkin.

// sori lyhyt :"3

BELLA JA ALEKSIA 1HM

// No problemo, ei sillä pituudella väliä vaan sisällöllä -ja tää oli siltä osin hyvä. 8) -Latu

[Aleksia]

Kirpeä pakkanen nipisteli kiusallisesti omenanpunaisia poskiani, joita yritin suojella pörröisellä kaulahuivilla johon talvisin upottauduin. Kauniin päivän talvinen ilta-aurinko loi mustanhajottavan sävyn Latulan kattoihin. Astuin sisään viileään talliin. Lumo luimisti, Harmonia hörähti ja Bella oli hiljaa paikallaan – mikä ei tietenkään viellä tässä vaiheessa hoitotaivaltamme ollut minkäänlainen yllätys. Hain suoraan Bellan harjapakin ja kävelin valokatkaisijalle sytyttämään lamput, jotka oli sammutettu näin sunnuntaina. Sytytettyäni valot, suunnistin tammuskaisen harjapakin kanssa tuon luokse. Bellalla oli sininen fleeceviltti päälänsä, varmasti oli pesty, sillä sen harjakin oli letitetty tyylikkäästi ja vatsasta tippui vielä välillä vettä.
”Voi mun lihapullani”, kikatin syöksyen halaamaan tammaa kädessäni kumisuka. ”sähän oot kuin uitettu koira. Ihan kuin meijän Severi”, virnistin ja aloin ottamaan fleecevilttiä pois. Tein pikaisen harjauksen, varustin tamman ja hain omat tavarani hoitajienaitasta.

Maneesin valojen kajastaessa lähdin Bellan kanssa liikkeelle. Se kävi kierroksilla. Tein pidätteitä ja voltteja saadakseni sen rauhoittumaan ja näin tapahtuikin. Silti se tepsutti minkä jaloistaan pääsi ja viskoi päätään malttamattomasti. Vartin kävelyn jälkeen maiskautin ja piskuinen tamma sinkosi matkaan. Sen jakat tikittivät kuin ompelukone konsanaan. Kiritin sen suoralla lähes täyteen vauhtiin tamma tuntui nauttivan silminnähden. Oli kuitenkin jälleen hidastettava, ei Bella saanut pahoille tavoille oppia. Bellaponi oli kuitenkin vahvasti toista mieltä ja pian huomasin että tätä tyttöä vietiin kuin pässiä narussa. Se kiisi kuin raketti maneesissa, itse painauduin vähitellen yhä syvemmälle satulaan pysyäkseni tamman vauhdissa.

Beltsu kiri askeleitaan ja siirtyi laukkaan. Paniikki alkoi kutitella vatsan pohjassani ja kirosin pikkuleidin syvimmälle tuonpuoleiseen. Huomasin pian kuinka jalustimet erkanivat jaloistani ja alkoivat pomppia hullun lailla Bellan kylkiin. Se luuli minun antavan pohjeapuja, joten tamma lähti yhä kiihdyttelemään kuin formula-auto. Kiljuin kuin hullu, olin umpipaniikissa. Poni kiihdytti taas ja huomasin edessämme uralle jääneitä tötsiä.. Kiljahdukseni saattelemana Bella rymisteli tötsien läpi kompuroiden, taikoi itsensä turvalleen ja miut istumaan maneesin pohjamutiin. Pitelin kättäni kiroten ja katsoin kuinka Bella oli noussut reippaasti ja ravaili nyt korskuen ympäri maneesia.

”Kirottua...” mumisin saatuani vihdoin tamman kiinni. Nousin sen selkään uudelleen. Bella kokeili minua pukkihypyillä ja pään vatkaamisella, mutta pysyin visusti kyydissä. Pian kuulin kuinka maneesin ovi aukeni ja sisään asteli Laura perässään uninen Anna.
”Ai, moi...” neitokainen sanoi ja sulki oven perässään. ”Tultais Annan kanssa harjottelemaan esteitä, jos vaan teille käy? Ihan iisiä tällästä kavalettiluokkaa, että pitää munkin ponia liikuttaa”, tuo jatkoi. Minä nyökkäsin ja Laura laittoi pari kavalettia lyhyelle sivulle, kentän keskelle matalia ristikoita ja yhden pystyesteen, joka oli sitten vain Annalle ja Lauralle. Jäin itse työstämään pääty-ympyrälle näin aluksi ainakin laukkaa ja ravia, jotta saisin Bellaa enemmän kuulolle.

Kun Bella kuunteli tarkasti apujani ja olin saanut sen enemmän kuolaimelle, Laura antoi meidän yrittää. Laura halusi kuitenkin ensin näyttää meille miten he hyppäsivät – Anna porhalsi kohti pystyestettä ja lähestulkoon juoksi sen läpi, mutta Laura kokosi tamman tarkasti hallintaansa ja sai kuin saikin sen ylittämään ristikon siististi ja tyylikkäästi. Kuulin Lauran kehuvan ponskia ja odotin, että hän laskeutuisi selästä ja saisi nostettua ristikon puomin paikoilleen Annan jäljiltä. Sitten nostin Bellan kanssa laukan lyhyeltä sivulta ja käänsin sen pitkän sivun alusta kokorataleikan tielle. Tammuskainen laukkasi tasaisen tahdikkaasti kohti keskihalkaisijalla sijaitsevaa ristikkoestettä.
Tein pienen pidätteen, annoin Bellan ottaa viimeisen askeleen, kohottauduin ylös ja myötäsin tamman hypätessä. Se loikkasi yli kuin tyhjää vain ja silitin vaivihkaa tamman kaulaa matkalla kohti kavalettisarjaa. Askel, pidäte, askel... myötäys, hyppy, yli! Ja uudestaan samanlaisella menestyksellä. Kehuin Beltsua valtavasti - se hyppäsi mahtavasti!

Bella kulki yhä pirteänä eteenpäin ja luulin, että se nautti hyppäämisestä yhtä paljon kuin minäkin. Kun tamma oli jäähtynyt riittävästi, laskeuduin alas sen selästä, nostin jalustimet ylös, löysäsin satulavyötä ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Tallissa laitoimme Lauran kanssa ponskit yöpuulle – molemmat saivat loimet, sillä yöksi oli luvattu jäätävää pakkasta, porkkanat hyvästä työstä ja Latun kanssa annoimme iltaheiniä, jotka ne saivat ensimmäisiksi. Tämän jälkeen kävelin hoitajienaittaan, jossa Veera, Karoliina, Sandra ja Jasny vetelivät pipareita sekä glögiä, jota Latu oli tuonut. Pian jo koko hoitajapoppoo oli koossa ja sisällä raikuivat nauru sekä puheensorina. Vaikka olin nuorin, selvisin hyvin vanhempien seurassa. Tämän jälkeen leikimme hevosia lumisella kentällä muiden hoitajien kanssa Latun liikuttaessa Rommia, kunnes äitini tuli hakemaan. Tallielämä, lov u.

/ tän piti kyllä tulla sunnuntaina, mutta meillä oli vieraita niin en ehtinyt laittaa :--DD

[Aleksia]

"Bellailua maastossa"

Istuin rentona Bellan selässä. Poni puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan, ja tuhisi tyytyväisenä. Bella seisoi aivan Veeran kyljessä kiinni, ja ne nuuhkivat toisiaan tuttavallisesti. Veeran selällä istui tällä kertaa Rosanna, ja tyttö hymyili iloisesti seuratessaan ponien touhuja. Seisoimme päätallin oven edessä, ja odotimme Jasnya, jonka oli määrä lähteä mukaamme maastoon uudella hoitoponillaan, Sepellä. Kohta Jasny astelikin pihalle leopardia ruunaa taluttaen. Sepe haisteli hermostuneena ilmaa, mutta Bellan ja Veeran huomattuaan se hiukan rauhoittui, ja tuli innokkaasti poneja haistelemaan. Jasny nousi hetkessä selkään ja sääsi sitäkin nopeammin jalustimet ja vyön.

”No, eiköhän lähdetä!” Jasny huikkasi, ja lähdimme matkaan. Kävelimme pitkin ohjin metsäpolkua seuraten. Siirryimme polun pinnan vähän parannettua raviin. Sepe kulki ensimmäisenä, sen perässä tuli innokas Veera, ja Bella piti perää. Ponit lönkyttelivät metsäpolkua pitkin nyt jo suhteellisen rauhallisina, mitä nyt Bella yritti välillä hieman riekkua ja kiilata Veeran ohi. Sain tamman
kuitenkin pidätettyä – onnekseni, sillä se kävi kuumana kuin valurautapannu keskellä kokkoa... Joskus otimme käyntiseisahduksia, mutta pääasiassa ravasimme läpi lumista metsäpolkua. Bella oli innoissaan kun jouduimme vaeltamaan vähän syvemmän kinoksen lävitse.

Risteyksessä seisahduimme katselemaan lukemattomia lumitähtiä hangella. Ei sitä niin kamalasti ollut, mutta riittävästi minun kaltaiselleni likalle.
”Minnekkäs sitten?” Jasny tokaisi vilkuillen molempiin suuntiin. Toinen poluista vei kesantopellolle suoraan metsän poikki, ja toinen laukkasuoralle.
”Jos mentäisiin laukkasuoralle. Siellä voisi vähän irrotella?” ehdotin, ja Jasny myöntyi heti. Rosannakin piti ideaa hyvänä, joten lähdimme käymäjalkaa taittamaan matkaa kohti määränpäätä.
Suoran alussa keräsimme ohjia käsiimme. Bella sekä Veera tiesivät mitä tuleman piti, ja molemmat alkoivat hiukan kuumua. Bella steppaili innostuneena ympyrää, ja Veerakin viskoi päätään.

Sepe alkoi hermostua toisten intoilusta. Pääsimme kuitenkin aivan pian nostamaan laukan, ja samantien singahtivat ponit laukkaan. Hetken ne kiisivät aivan vieretysten, kunnes Veera otti johdon. Polle kiisi kuin rasvattu salama johtoon, ja piti pitkän etäisyyden Sepeen sekä Bellaan aivan laukkasuoran loppuun asti. Bella puhalsi vahvasti laukan jälkeen ja sen kaula oli hiukan hikinen. Se kuitenkin jaksoi tanssahdella innostuksissaan vielä hiukan, kunnes siirtyi ensin raviin, ja lopulta käyntiin. Annoin Beltsulle samantien pitkän ohjan, ja taputin sitä hymyillen kaulalle.
”Kunnon laukkaa ei kyllä voita mikään!” Rosanna hihkaisi hymyillen. Tyttö silitti Veeran kaulaa silminnähden tyytyväisenä.

”Nyt mennään kävellen sen kaatuneen puunrungon luokse. Ainakin mä haluun hypätä, kun se ei ole edes korkee”, virnistin leveästi ja käänsin Bellan kohti metsänlaitaa. Veera ja Sepe kulkivat nätisti perässämme. Saavuttuamme oksattomalle, kaatuneelle puunrungolle, nostin ravin kautta laukan ja vauhtikierroksen kautta hyppäsimme vähälumisella alueella puunrungon ylitse. Tamma ponnisti sydämensä kyllyydestä ja heitti pari ilopukkiakin hypyn jälkeen. Kehuin sitä ja annoin vuoron Sepelle. Ruuna lähti Jasnyn kanssa laukkaamaan esteelle, nousi kevyesti sen ylitse ja laskeutui tyylikkäästi. Taputin käsiäni yhteen hieman, jonka jälkeen Veera ja Rosanna hyppäsivät.

Palasimme tallille osanmatkaa ravissa taittaen. Rupattelimme, juoruilimme ja nauroimme aina käyntijaksojen aikana, ja meillä oli hurjan hauskaa. En ollut pitkiin aikoihin nauranut niin paljon. Hymyillen huikkasimme tallipihassa Rosannan kanssa Jasnylle heipat, ja talutimme Bellan sekä Veeran talliin Jasnyn viedessä Sepe tarhaan. Bella kiiruhti suoraan omaan karsinaansa, ja työnsi päänsä heiniin.
”Kuules neiti, sulla on vielä suitet päässä, eli vielä ei ole ruokailun aika!” virkoin Beltsulle, ja riisuin sen suitset nopein ottein. Nostettuani vielä satulan pois tamman selältä, heitin sille lämpimän fleece-loimen päälle, ja kiinnitin sen loimivyöllä. Minä jäin hetkeksi Bellan seuraksi sen karsinaan. Poni tuli rapsutuksia kiehnäten luokseni, ja tunki turpansa syvälle syliini. Silitin hymyillen tamman pörröistä päätä, ja suukotin sen turpaa.

BELLA JA ALEKSIA HM3

[Aleksia]

"Bella Och Aleksia"

Huokasin syvän ja haaveilevan huokaisun. Bella tuijotti minua häijysti ja painoi korvat luimuun. Oli outoa, että poni oli alkanut kiukuttelemaan enemmän kuin normaalisti. Vaikka olihan sillä toki aiemminkin ollut huonoja päiviä. Ja olihan se tammakin, vaikkei sitä aina sen käytöksestä huomannutkaan, jos näin voidaan sanoa.
“Äh, äläs nyt viiti senkin lihapulla”, tuhahdin tammalle ja kiristin satulavyötä vielä reiällä. Hetken kuluttua liikuimmekin jo maneesiin muodostunutta uraa pitkin. Kaikki muut tunnille tulijat, niin ponit kuin ratsastajatkin, olivat minulle jo ennestään tuttua ja kuuluivat Latulan lämminhenkiseen vakioporukkaan. Pitkin ohjin kävellessämme kertoi Latu tuntimme aiheeksi laukanvaihtojen teon nopeasti ja huomaamattomasti. Hän lupaili myös, että jos kunnolla oppisimme heti alkuun, niin voisimme kokeilla myös laukanvaihtoja esteiden välillä. Se sopisi minulle ja Beltsulle oikein hyvin, sillä paremmat vaihdot ja kontrolli esteillä olisivat reilusti tarpeen.

”Ottakaa sitten ohjat ja ravia! Kevennystä kaksi ylhäällä, yksi alhaalla –tahtiin! Ja muistkaa energisyys jottette unohdu maleksimaan possujunassa”, Anne kailotti maneesin laidalta. Keräsin ohjat tuntumalle ja pyysin Bellan raville. Se vastasi pohkeeseen nopeasti mutta liikkui aika varovaisen oloisesti, kun minä heiluin sen selässä yrittäen pitää tasapainoni ja keventää ohjeiden mukaisesti. Jalat tuntuivat lähtevän ihan väkisinkin taakse ja käsi otti kuin huomaamatta tukea ohjasta ylhäällä ollessa. Poni kulki niska jäykkänä, mutta rentoutuu heti, kun sain rytmistä kiinni. Muutaman kierroksen jälkeen vaihdoimme suuntaa täyskaarrolla. Saimme keventää hetken normaalisti, ennen kuin Latu käski keventämään yhden ylös ja kaksi alas. Se oli minulle luontevampaa, ja Bellakin kulki nyt paremmin: ravia oli huomattavasti helpompi kontrolloida tähän rytmiin keventäessä eivätkä jalat eläneet ihan omaa elämäänsä. Reisilihakset tosin joutuivat koville.

”Kevyttä istuntaa ja siitä nostetaan reipas laukka ympäri maneesia! Voitte keräille ohjia jo hyvälle tuntumalle”, Latu ohjeisti taas. Istuntaani poni ei tuntunut huomioivan, vaan paahtoi vaan menemään korvat luimuun painettuina kuin ravuri konsanaan. Edes hieman napakammat pohkeet eivät saaneet sitä nostamaan. Latun neuvosta yritin vielä kerran mahdollisimman selkeästi, mutta kun tamma ei vieläkään reagoinut, päädyin napauttamaan sitä raipalla. Tähän otus reagoi pienellä pukilla, päätyen kuitenkin nostamaan laukan. Laukassa saan kuitenkin jatkuvasti hoputtaa sitä eteenpäin, kun poni tuntuu hyytyvän koko ajan. Vähitellen se alkaa kuitenkin liikkua jo paremmin eteen. Hän komensi kaikkia tekemään pitkillä sivuilla kaksi laukanvaihtoa, lyhyellä yhden. Bella noudatti hyvin ohjeitani ja oli kuulolla pohjeapujen ja kuolaintuntuman ansiosta.

Kun ponit olivat hetken aikaa laukanneet, komensi Latu meidät ottamaan ne käyntiin. Yllättävän pienillä pidätteillä balleriina-Bella hiljensi ja pääsin antamaan sille pitkät ohjat.
”Meillä on tällainen S:n muotinen ura. Keskellä tehdään laukanvaihto ja molemmissa päissä on pari puomisarjaa. Laukanvaihtoalueen merkkaan sokeripaloilla. Ensin tehdään ravin kautta ja katsotaan että saatte avut hyvin siirtymissä läpi. Noin neljä tai viisi raviaskelta, ja sitten uusi laukka”, Latu selitti kuuluvalla äänellä tehtävän ratsukoiden kävellessä. Sivusilmällä katselin muiden vuoroja, kunnes koitti minun ja Bellan aika. Pitkällä sivulla nostin vasemman laukan, jossa poni tuntui jo aiempaa paljon paremmalta. Linja ensimmäiselle puomisuoralle oli oikein hyvä ja tamma ylittikin ne todella kevyesti. Siirtymä laukasta raviin oli oikein siisti, mutta raviaskeleita tuli selvästi enemmän kuin neljä – yli kahdeksankin -, mutta laukka kuitenkin lopulta nousi ja toisestakin ylityksestä tuli kohtuullinen pienestä myöhästymisestä huolimatta.

Latu käski nyt kaikkien palata uralle, jossa ottaa energisiä käynti-ravi-laukka-ravi-käynti pätkiä vaihdellen laukkaa joka kerralla. Siirtymisissä Bella heräsi hieman, mutta tuntui edelleenkin hieman tahmealta. Toinen kierros meni meidän osaltamme paremmin, laukka nousi selvästi paremmin. Seuraavaksi pääsimme harjoittelemaan vaihtoa suoraan askeleessa. Latu opasti meitä tekemään loivemman uran, aivan kuin olisimme radalla hyppimässä esteitä. Tämä harjoitus meni minulla ja Belladonnalla heikosti, sillä poni tuntui pistävän koko ajan vastaan. Laukassa se mateli eteenpäin ilman minkäänlaista eteenpäin pyrkimystä, todennäköisesti minusta johtuen. Tamma aisti myös oman turhautumiseni. Loppuenlopuksi kuitenkin sain Bellan kulkemaan siististi.

Suorituksemme parani kohti loppua. Saimme erityiset kehut viimeisestä tehtävästä, jossa ura toiselle puomisuoralle oli loivempi ja laukan oli vaihduttava kahden vain parin metrin päässä toisistaan olevan suoran välissä, laukassa. Mahtava ponitamma pärski tyytyväisenä tunnin lopussa kun keventelimme uran sisäpuolella. Loppukäyntien jälkeen löysäsin vyön ja nostin jalustimet, jonka jälkeen taluttelin Bellan karsinaan.

”Mm, voisin varmaan pestä sut?” tuumin otettuani hikiseltä Bellalta varusteet pois. Laitoin sen päähän riimun ja taluttelin tamman pesukarsinaan (onko Latulassa?) jossa kiinnitin sen koukkuun lämmittäen hieman haaleaa vettä letkusta, jota ryhdyin suihkuttelemaan tamman päälle. Ikkunaruutuihin oli jo tullut pienet lumikinokset kauniiden hattaratuppojen laskeutuessa maahan. Suihkutin tamman läpikotaisin – selkä, kaula, ryntäät, jalat, vatsa, hännänalus sienellä ja toisella sienellä sitten pää. Tämän jälkeen selvittelin Bellan vuohiskarvat ja muut jouhet, letitin harjan ja laitoin tammalle vaaleansinisen fleeceloimen kuivattelun ajaksi. Vein tammuskaisen sen karsinaan ja hain tämän varusteet, nahkasaippuan sekä sienen painuen sitten puhdistamaan niitä.

”Hei Allu-Aleksia, voidaaks me tulla puhdistaa kamoi myös, sun seuraks?” Miran naurahdus kuului satulahuoneen ovelta istuessani Bellan karsinan edustalla. Nyökkäsin virnistäen leveästi. Satulahuoneesta tepastelivat Mira, Veera, Miro, Reetta, Sandra, Ira, Jasny ja moni muu tallin hoitajista ja yksityistenomistjista. Pian käytävällä raikuikin iloinen puheensorina kaikkien puhdistellessa kamoja.
”Hei eiköhän me siivota sitten koko satulahuone?” Ira ehdotti hymyillen. Kaikki nyökkäilivät ja satulahuoneeseen iski tornado – kaikki oli lopulta siististi paikoillaan, eikä enää apuohjia tai lainaraippoja makaillut lattialla. Kello tuli viisi kun äitini saapui hakemaan minua.

BELLA JA ALEKSIA HM4

[Aleksia]

"Aurinkoponiko mulla on muka alla?"

Aamupäivän aurinko vilkutteli minulle kirkkaansiniseltä taivaalta, kun harpoin viimaisen pihan läpi tallille. Hevoset olivat tyytyväisinä tarhoissaan, ja jo muutama innokas hoitaja oli ilmestynyt paikalle. Jälleen oli odotettavissa keskimääräistä kylmempi päivä: sitä enteilivät niin poskille jo nyt piukaiseva pakkasukko, kuin television sääennustuksetkin.
Avasin tallin oven voimakkaalla nykäisyllä, ja tutut tuoksut ympäröivät minut. Vedin raikasta ilmaa keuhkoini. Pieni hymy kohosi huulilleni – tunsin luissani, että tänään oli tulossa hyvä päivä.
”Hyvveetä huomenta”, huikkasin iloisesti hiljaiseen käytävään siltä varalta, että karsinoissa olisi lymynnyt joku. Yhdestä boksista kantautuikin tervehdykseksi tulkittava urahdus, ja pian erotin Latun pörröisen kuontalon.
”Sähän olet virkeä”, naurahdin kun näin tallinomistajan uniset silmät.
”Mm-m”, mies mutisi, ”mut ei auta. Pitäis ruveta tekeen ton Rommin kanssa jotain, ettei se laiskistu ja läskisty ihan muodottomaks vaikka Karoliina sitä ulkoiluttaakin. Mä siivoilin karsinoita kans, et tuskin mun turhauttavat hommat loppuu.”
”Njää, olisin mäkin voinu. Ja tuskin sä Beltsun karsua hoisit, kun tamma ei tänään ole ollu ulkona”, hymyilin ystävällisesti. ”Mitä te tänään meinasitte Möntin kanssa?”
”Jotain ehkä vähän hypätään”, Latu tokaisi. ”Eipä se nyt hirveesti muuhun taivu ton kisauransa jälkeen.” Nyökkäsin ja kerroin, että minulla on Beltsulle samankaltaisia suunnitelmia.
”Mutta Rommi ja Bellaballo hyppää niin eri korkeuksia, että tuskin kannattaa treenata yhdessä.”
”Me ei edes alennuttais pomppimaan ponien kanssa. Ja joo, saat putsata Bellan karsun”, Latu virnisti ilkikurisesti ja olin huitaisevinani miestä käytävän pieleen jääneellä luudalla, itsevarmaa.

Kuskasin kottikärryt ja talikon Bellan karsinan eteen. Karsinassa ei ollut kuin pari hassua lantakikkaretta, joten putsasin aikani kuluksi myös Harmonian, Lumon ja Hallan asumukset. Tyytyväisenä tulokseen vein kottarit paikalleen ja lähdin ulos vaaleansininen riimunnaru käsissäni heiluen. Talviaurinko tanssahteli Bellan hennosti säihkyvällä karvalla. Kutsuin tammaa hiljaa portilta, ja se käänsi päänsä minua kohti korvat hörössä. Sain kuitenkin käydä sananmukaisesti kiskomassa tamman irti aamuheinien vähäisistä rippeistä: sitä houkuttelisi enemmän laitumella möllöttely kuin tallissa kölliminen. Puuskuttaen sain lopulta tamman portista ulos, eikä matka tallille ollutkaan niin tuskainen: lihapulla kun alistui kohtaloonsa ja lönkytteli perässäni happamana.

Suljin shetukan sen boksiin ja kipaisin hakemassa sen harjapakin. Huulilleni kiipesi pieni hymy, kun nenääni leijaili mieto kukkaistuoksu halatessani hevosen kaulaa. Eilinen pesukeikka oli ehkä harvinaisen hikinen, mutta ainakin saan hetken aikaa nauttia tavallista puhtaammasta heppasesta.
Tänään harjausoperaatio ei kuitenkaan erityistä panostamista vaadi. Kävin Beltsun läpi vain peruskamppeilla ja tarkistin vielä kaviot kaiken varuilta. Sitten kannoin satulan ja suitset karsinalle.
”Noniin lihapullaseni, lähdetäänkö treenaamaan?” Nostin satulan vaivattomasti pienen shetukan sileään selkään. Se pärskähti ja heilautti päätään inhoavasti. Aavistelin, ettei tule olemaan niitä kirkkaimpia päiviäimme. Sain Beltsun satuloitua, vaikka se esitti jälleen kaikki normaalit temppunsa. Siis se perusshow, tyyliin ”yhyy, olen pieni arka poni ja toi ihminen tekee mulle kaikkee ihan hiiirvvittävän pahaa”. Rasittavaa. Purin hampaani yhteen, suljin silmäni ja laskin kymmeneen. Hain satulahuoneesta vielä itselleni kypärän ja lähdin sitten taluttamaan vastentahtoista ja äksyä ponskityttöä kentälle. Se jopa luimi minulle, mikä on meidän kohdallamme äärimmäisen harvinaista.

Maneesin uralla näkyikin jo liikettä. Laura hölskyi Annan harjoitusravissa ja vilkutti meille iloisesti.
”Moi!” hihkaisin ja talutin Bellan kaartoon. Se steppaili paikallaan pää mielenosoituksellisesti ylhäällä, tehden hyvin selväksi, että tänään sitä ei kiinnostaisi yhtään. ”Haittaako jos me tullaan messiin? Aattelin hypätä tällä.”
”Ei haittaa yhtään, hyppääminen tekisi terää meillekin”, Laura hymyili ystävällisesti. Kiristin Bellan satulavyötä ja taputin tätä. Silloin hömppä-Bella teki jotain ennenkuulumatonta: potkaisi takajalallaan mahanalustaansa.
”Mitä sä leikit?” kivahdin ponskille, joka heilutteli päätään sieraimet levällään. Kiristin vyötä ilkeyksilläni vielä yhden ylimääräisen reiän ja laskin sitten jalustimet. Otin kunnon otteen ohjista ennenkuin ponnistin tamman selkään. Se yritti jälleen lähteä altani, mutta napakka kiskaisu suusta sai Bellan pysymään kiukkuisesti paikallaan. Lähdimme kaviouralle pitkin ohjin. Aika nopeasti tuli selväksi, ettei tänään olla hyppäämässä yhtä ainoaa estettä.

Lihapulla käveli matelemalla, viskoi päätään, huiski hännällään ja sai minut hermoromahduksen partaalle. Yritin ajatella positiivisesti: tällaisen alun jälkeen tuntuisi varmasti upealta saada hevonen toimimaan. Mutta sillä hetkellä näytti siltä, että edellinen lause jäisi vain näkyville mieleen. Beltsu oli vastentahtoinen ja vetelä, enkä saanut siihen mitään otetta. Tällainen oli aivan uutta minulle. Yleensä Bella pohjimmiltaan nautti työskentelystä, mutta tänään sitä ihan oikeasti potututti. Ja uskoisin kettuuntumisen kohteena olevan koko maailma. Se husi kavioillaan Annaa, joka ravasi ohitsemme, ja luimisti uhkaavasti korviaan kentän laidalla norkoilevalle katsojalle.
Olin aika hoo moilasena. Lopulta keskityin siihen, että saisin Bellan kulkemaan edes mielellään. Otin ohjat löyhästi käsiini ja tiivistin istuntaani antaen tammalle hiukan pohkeita. Se lähti reippaaseen raviin, mutta ei nauti liikkumisesta yhtään. Mitä helevettiä?

Puolen tunnin päästä Bellan lihakset olivat lämmenneet, mutta sen mieliala ei ollut kohentunut yhtään. Ratsastin pehmeästi ja sovittelevasti. Se ei auttanut tippaakaan. Lihapulla oli päättänyt että inhoaa minua tänään, eikä minulla ollut siihen oikein juuta eikä jaata sanottavanani. Voi petolinnun peräpuoli. Anna sen sijaan kulki nätisti, vaikka Laura saikin välillä pidätellä yli-innokasta tammaa. Koulukiemuroiden sijaan sitä olisi kiinnostanut päätön kaahailu. Laura pysyi kuitenkin tiukkana, ja saa tamman lopulta kunnioittamaan apujaan.

Hiki kohosi iholleni. Tunsin paitani tarttuvan tahmeasti ihooni kiinni. Suukin tuntui Saharan aavikolta. Kyrsi, väsytti ja turhautti. Hidastin Bellan käyntiin ja rapsutin sen kaulaa mietteissäni.
”Mitä me sun kanssa tehtäis, häh?”
”Elämä ei oo aina ruusuilla tanssimista”, Laura muistutti Annan selästä. ”Kaikilla on joskus huonoja päiviä, ja Bellalla näyttää olevan harvinaisen huono päivä.”
”Tänään tää on enemmän ohdakkeilla loikkimista”, murahdin pahantuulisesti, mutta usutin sitten Bellan uudelleen raviin. Hetken päästä tamma alkoi käyttää jo vähän takajalkojaan, mutta oli silti laiska ja pahansisuinen. Kehuin hevosta oitis, kun se yritti vähänkin, ja hiljalleen Bellan kaula alkoi rentoutua ja sen häntä lopetti kipakan heilumisensa. Tyytyväisenä silitin ponin harjanjuurta ja hidastin sen käyntiin. Pysäytin tammuskaisen keskelle kenttää ja laskeuduin selästä alas, tamman suureksi helpotukseksi. Se hinkkasi kiitollisena päätään minua vasten.

”Mitä, nytkö te jo lopetatte?” Laura ihmetteli.
”Joo. Ei tästä tuu mitään, paras lopettaa kun sujuu edes vähän paremmin. Tuskin me pystyttäis mitään hyppäämään jos tää on tällee myrtsi ja kaikkee”, ääneni oli vähän käheä pölystä ja kuivuudesta. Rapsutin Bellaa hieman.
”Oikeestaan fiksu päätös”, Laura nyökkäsi pariin kertaan, ja heilautti kättään poistuessamme kentältä.

”Tänään ei siis ole meidän päivä loistaa”, tuumasin Beltsulle taluttaessani sitä takaisin tarhaan. Varusteiden riisuminenkin oli yhtä tuskaa tamman riuhtoessa itseään edestakaisin karsinassa. ”Itku pitkästä ilosta, eiks jeh?” Bella pärskähti ja tuuppasi minua turvallaan olkapäähän. En osannut tulkita viestiä, joten tyydyin taputtamaan tamman kosteaa kaulaa päästäessäni sen takaisin tarhakavereidensa joukkoon.

Vaikeuksien kautta voittoon. Olisin halunnut uskoa fraasiin kovasti, mutta tietenkin kauhukuvat täyttävät pääni. Bella oli kuitenkin kehittynyt jo melkoisesti puhvelista jolla ratsastin käydessäni ensimmäisellä tunnillani täälä, enkä siksi halunnut ottaa yhtään askelta taaksepäin. Käänsin kasvoni aurinkoon ja siristelin silmiäni. Ihan kuin aurinko olisi nauranut minulle: hölmö tyttö, et kai sinä nyt ole pelihousujasi repimässä? Sain ajatuksesta kummasti potkua ja loikin päärakennukselle piristyneempänä. Ehkä sitten huomenna...

BELLA JA ALEKSIA HM5

[Aleksia]

"Talutustunnilla"

Nappasin vielä viimeisen nallekarkin suuhuni ja lähdin sitten maneesia kohti. Ilma oli vieläkin hieman huono. Tuuli ulvoi ja meni takkini alle. Kylmä viima kutitti ihoani, mutta laitoin takin ylös asti kiinni. Ja lunta tuprusi kuin viimeistä päivää. Astelin reippaast maneesin luo ja nojasin sitten katsomon aitaan muiden hoitajatyttöjen tapaan. Jasny ja Mira olivat ratketa naureskellessaan tuntilaisille, jotka olivat miltei ensimmäistä kertaa ilman taluttajaa.
”Toi Bellan ridaaja tippu pari kertaa. Ja nyt Sandra joutu taluttamaan sitä”, Rosanna kuiskasi istahtaessani tämän viereen. Upottauduin häpeissäni kaulahuivini joukkoon. Olihan se aika noloa että Bella rohkeni kiukutella alkeisratsastajille ja tallityöntekijän oli mentävä taluttamaan kun en itse ollut paikalla. Virnistin leveästi ajatuksilleni.
”Sitten voitte tulla alas sieltä. Muistakaa kiittää ponia hyvästä tunnista!” Irinan tunteeton ääni kajahti maneesin keskeltä. Kaikki ratsastajat, tulivat alas ratsujensa selästä ja nostelivat jalustimia, ja löysensivät vöitä. Pujahdin aidan ali kentälle, jonka hiekka oli hieman kovaa. Se oli hieman roudassa. Tummatukkainen Sandra puri hammasta kun pieni tyttö puuhaili Bellan ympärillä. Tamma näytti olevan turhautuneena. Kävelin tämän luo ja annoin sille salaa porkkananpalan. Irina eikä oikeastaan kukaan oikein tykännyt siittä, että hevosia ruokitaan kentällä.
”Minä voisin ottaa tän Bellan, kun se jatkaa seuraavalle alkeistunnille”, sanoin shetukalla ratsastaneelle tytölle ja viitoin Sandran pois. Hän ojensi ohjat minulle ja taputti Beltsua takalistolle.

”Tervehdys, ja niille jotka ovat täällä ensimmäistä kertaa niin olen Irina, yksi tämän tallin työntekijöistä ja tunnipitäjistä. Kuin varmaan kuulittekin niin tänään harjoitellaan kevyttä istuntaa ja radan teitä, joten jalustimia voi sieltä selästä hieman lyhentää jos vain osaatte ”, Irina puhui minun auttaessa Bellan selkään ehkä ensiluokkalaista vaaleaverikköä.
”Moi. Mä oon Aleksia, et kutsu mua vaan sillee. Ja kuka sä oot?”
”...Kerttu”, tyttö inisi syvältä kypäränsä lipan alta. Virnistin leveästi ja sääsin jalustimet sopiviksi. Saatuani ne paikoilleen Irina käski kaikki uralle.
Ratsukot menivät ensin käynnissä voltteja ja kaartoja eri suuntiin. Sitten mentiin ravissa hetki ennenkuin siirrettiin takaisin käyntiin. Bella oli hienosti.
”Noniin, mennään kaikki siis normaalia käyntiä, sitten vuorotellen kukin taluttaja ja ratsastaja saa tehdä vuorollaan joko siirtymisen, ratsastusradantien tai muun liikkeen. Muut tekevät luonnollisesti perässä. Gaza aloittaa Katian ja Veeran kanssa.”
Leikki oli tuttu omalta alkeiskurssilta ja lapset, niin nuoremmat kuin vanhemmatkin olivat tästä innoissaan. Gazan pieni tummatukkainen ratsastaja teki pysähdyksen, Annan ratsastaja teki voltin, Sepen pikkuinen ratsastaja teki täyskaarron, Fadian ratsastaja koko rata leikkaa ja minä tein pienen Kertun kassa ravisiirtymisen.

Sitten ravailtiin hiukan enemmän kevyessä istunnassa, pujoteltiin tötteröiden välissä ja kokeiltiin ohjata hevosia pelkästään painoavuilla. Kerttu ja Bella olivat hyvä pari – tyttö piti tamman kunnolla kuolaintuntumalla ja osasi jarruttaa sekä kaasuttaa täydellisesti hetkiin. Kehaisin tyttöä joka pian paistoikin pelkkää ylpeyttä leveällä hymyllään. Lopuksi vielä ravattiin hiukan ennen kuin Irina pyysi kaikki käyntiin ja tekemään pysähdyksen.
”Kokeillaan laukannostoja nyt lopuksi ennen lopputohinoita. Kävelkääs jonoon ja siitä sitten ensimmäinen saa lähteä lyhyelle sivulle ravissa. Lyhyen sivun keskeltä laukka ja laukatkaa taluttajanne kanssa aina seuraavalle lyhyelle sivulle. Laukannostohan tehdään pohjeavuilla, muistakaa siis ne kun nostatte laukkaa. Toinen jalka hieman edemmäs, toinen taaemmas. Taluttajat selittävät tarkemmin. Nyt keskittykää nojaamaan hieman taakse, satulasta tai harjasta saa pitää kiinni”, nainen sanoi motivoivalla äänellä. Kiiruhdimme Bellan ja Kertun kanssa toisiksi. Ensin lähti Sepe. Taluttamassa oleva Jasny sai Sepen suuta naksauttamalla laukkaan pienen ratsastajatytön pyrkiessä pysymään selässä. Ruuna heitti pienen ilopukin suoran loppuun, mutta ratsastaja pysyi selässä. Irina komensi meidät uralle.

Kerttu nosti laukan selitettyäni tarkasti miten se tehtiin. Bella oli kuin formula – se kaasutti ja pomputti hullun lailla. Sain tamman silti hillittyä niin ettei ongelmia tullut sen kummemmin. Nostettuamme laukan pariin kertaan, menimme kaartoon ja veimme hevoset talliin.

”Oliks se ja se kivoja? Oliks sil kiva laukka?” kysymykset kaikuivat käytävällä. Hymyilin hikiselle tammuskaiselle ja taputin sitä ojentaen sille namipussista hakemani jouluomenan.
”Hankin sulle uuden jouluksi. Sä ansaitsit sen kun menit hienosti kolme tuntia”, kuiskasin tammalle kostutettuani sen karvan pesusienellä. Latu komensi minua laittamaan sille vielä enkkuviltin siksi aikaa että sen kosteus katoasi. Söin vielä nopsaa evääni ja lähdin kävelemään kohti hoitajienaittaa.

Leivoimme tyttöjen kanssa pipareita kunnes Latu tuli rohmuamaan ne ja tarjosi pari hevospiparia romuluu-Rommillekkin ja Kimille. Me kikattelimme loppuillan kunnes äitini haki minut. Jees.

[Aleksia]

Bella tanssahteli allani hermostuneesti, ja yritin saada sen pää punaisena keskittymään pohkeenväistöön. Ruunikko tamma kuitenkin vain heitti päätään ja puri kuolainta hermostuneena. Minunkin teki mieli purra hampaat yhteen, hermothan tässä meni kun mikään ei onnistunut.
Pysäytin Bellan kesken epämääräisen kiemurtelun ja hyppäsin alas. Loin murhaavan katseen kouluvääntömme pilaajiin, tallilla aivan upouusiin kengittäjiin. Tallilla oli kunnon kengitysoperaatio meneillään, siitä puhumattakaan että ulkona vilisti toinen toistaan kovaäänisempiä lumiauroja. Myös tallille tupsahtaneet hengailijat olivat saaneet Bellaan potkua, ainakin läpsimällä tätä turvalle. Vaikka tamma ei hermoheikoimmasta päästä ollutkaan, kova ja outo melu saivat sen varpaisilleen muusta stressaavasta äänestä puhumattakaan.

Huokaisten avasin maneesin oven valoisaan iltapäivään ja talutin tamman ulos. Jos maneesissa ratsastaminen ei onnistunut, oli mentävä maastoon. Talutin Bellan tallin harjauspuomille ja nappasin satulan pois. Rukoilin mielessäni, että se pysyisi kiltisti sen hetken kun veisin satulan sen karsinan eteen. Kävelin niin nopeasti kuin satula käsissäni pystyin ja loikin sitten takaisin puomille, jossa Bella odotteli minua. Kaikista viimeiseksi olisin kaivannut säikyn ponin perässä juoksentelua keskellä tallipihaa kaikkien katseltavana.

Päästyämme syvemmälle taianomaisen talviseen metsään lihapulla rentoutui hetkessä ja uskalsin antaa sille reilummin ohjaa. Halusin mietiskellä rauhassa, ja antaa Belladonnankin levätä treenin jälkeen. Myöhemmin voisimme sitten revitellä kunnolla ja käydä pulikoimassa pesukarsinassa. Ohjasin Kittyn pienelle metsäpolulle, että pääsisimme piiloon kirkkailta auringonsäteiltä. Kun Bella laski päänsä miltein vuohiskuoppiensa korkeudelle, mieleeni muistui kaukainen kesäratsastus valoisassa yössä ja Vilna mukana. Kaveri, joka ei enää ollutkaan tallilla puunamassa tai ratsastamassa omaa Ruostettansa, juttelemassa muiden kanssa, nauramassa iloisesti – olihan se nyt ihan hyödyllistä että olin saapunut Latulan alueelle, mutta kaipasin yhä vanhaa tallia. Toisaalta, olivathan muistot hyvässä tallessa takataskussa. Silti tuntui jotenkin ilkeältä ajatella kirjavaisen ponin karsinaa kohden kävelevää merimieskassia perässään laahaavaa blondia.

Pudistin hetkeksi ajatukset pois päästäni ja keskityin taas vain ratsastamiseen. Olimme kävelleet jo luvattoman kauan, nyt olisi tarpeen purkaa energiaa ravipätkällä ja revitellä vähän laukkasuoralla, jonne ei ollut enää pitkä matka. Bella pärskähteli innoissaan, kun lähestyimme laukkasuoraa. Se muisti liiankin hyvin, mitä askellajia tällä kohdin usein mentiin. Hermostuneisuuteni oli jäänyt tallille ja maneesille, ja vain nauroin kun tamma yritti ryöstää itsekseen laukkaan. Pidätin ja annoin laukka-avut. Bella suorastaan syöksyi laukkaan, ja annoin sen revittää niin paljon kuin jaksoi koko pätkän ajan. Tuntui ihanalta, kun tuuli kohisi korvissa ja lumiset maisemat vilisivät silmissä.

Hetken päästä siirsin vastahakoisen Bellan käyntiin ja ravailin rauhallisesti takaisin tallille päin. Yhtäkkiä huomasin kuinkan alkoi tuulla – ja se tuuli oli kova, jopa raju. Bella narskutti taas kuolaimiaan, ja yritin pysyä itse rauhallisena. Pian lunta alkoi tupruttaa hullun lailla Bella steppaili säikähtäneenä vinkuvasta tuulesta. Tyhmä minä, virnuilin itsekseni ja silitin Bellaa. Eihän tässä mitään hätää ollut. Tuskin olin päässyt toteamasta sitä, kun yhtäkkiä pusikosta vierestämme kuului kahinaa ja Bella loikkasi salamannopeasti sivuun. Tipahdin toiselle puolelle, mutta sain otteen tamman tummasta kaulasta. Pusikosta rymistelivät Roosanna ja Veera, jotka olivat molemmat täysin lämmikekerroksien piilossa.
”Sori Aleksia! Ei ollu tarkotus”, tyttö naurahti ja vinkkasi silmää.
”Ei mitään, ei mitään... Kaikki hyvin”, rauhoittelin osakseen Roosannalle, osaksi Bellalle ja ehkä hiukan itsellenikin. ”Maastossa ootte ollu?”
”Joo, Veera vähän lähti viemään tosta tallipihalta. Kovalla alustalla harjotellaan nyt tehokkaasti näitä kaikkii nostoja ja sillee”, Rosanna totesi taputtaen ratsuaan.
”Jatketaan sit yhessä. Tuskin täälä kandee enää kauaa olla, kun toi myräkkä”, totesin virnistäen.

BELLA JA ALEKSIA HM7

[Aleksia]

"Siivousta Ja Ohjasajoa"

Tulin äitini kyydissä tallille, sillä bussilinja oli tänään peruttu liian liukkaan kelin takia – ja mitä vielä? En päässyt edes kävellenkään, sillä enhän minä nyt kahdeksaa kilometria kymmenasteisessa pakkasessa kävele! Kaikki koulukiireet, kokeet ja harrastukset olivat tyystin vieneet koko aikani, enkä totisesti ehtinyt kävelemään niin pitkiä matkoja. Mutta nyt, eräänä viikonloppuna otin niskastani kiinni ja saavuin tallille autolla. Kuulin Händelin Messiaksen korvissani. Avatessani tallin oven sisällä kävi aikamoinen kohina. Hoitajia käveli ympäriinsä kiireisen näköisiä, välistä pilkahteli välillä tuttuja naamoja, mutta paljon outojakin oli liittynyt joukkoomme. Hipsin siinä samassa hoitajienaittaan ja jätin reppuni sohvalle. Aitaessa ei oikeastaan ollut ketään – ellei krapulaista Miraa tai lattialla puolikuolleena nukkuvaa Vivietä laskettu -, joten vaihdoin suoraan maisemaa menemällä Bellan luokse. Saavuttuani talliin menin ensin satulahuoneeseen ja otin kainalooni Bellan harjapakin ja pari porkkanaa. Tänään tamma saisi vähän hemmottelua osakseen, kun se ei menisi tänään tunnille, vaan pääsisi pienelle ohjasajoretkelle.

Kurkistin Bellan karsinaan. Poni seisoi karsinassa korvat höröllään ja hörähti heti minut nähdessään samalla ojentaessani sille porkkanaan. Menin tamman karsinaan ja halasin sitä. Otin ensin kumisuan, jolla tein pikaisen läpimenon, ennenkuin jatkoin.
Harjailin Bellaa pitkin ja rauhallisin vedoin kaikilla harjapakissa olevilla harjoilla. Tamma oli rentoutunut mussuttamaan Latun juuri jakamia heiniä karsinan pohjalta, ja vaihtoi välillä painoaan puolelta toiselle syvään huokaillen. Taputin ruunikkoa kaulalle kun sain toisen puolen harjattua, joten siirryin shetukan kaulan alta toiselle puolelle. Se hieman häiritsi tamman ruokapuuhia, ja Bella tarrasi neulepuseroni hihasta kiinni. Onneksi se ei vielä ehtinyt tarttua uuteen toppaliiviini, jonka olin juuri hankkinut.
”Nyt irti senkin niljake!” naurahdin tammalle työntäen sen pään pois käsivarrestani. Saatuani tamman kuriin, suorin hännän ja harjan sileiksi ja puhtaiksi, sekä tarkistin ettei häntään jäänyt yhtään puruja. Sitten harjasin pään ja puhdistin kaviot huolellisesti. Yhdessä kaviossa oli kivi, jonka otin varovasti irti. Siitä Beltsu ei oikein pitänyt, mutta seisoi kuitenkin kiltisti paikallaan pienen irvistyksen tuntumassa. Harjasin vielä koko ponin päästä häntään ja jakoihin pehmeällä harjalla. Sitten taputin ponin kaulaa ja otin siltä riimun pois päästä. Kuiskasin ponin korvaan, että kohta lähdettäisiin treenaamaan.

Letitin vielä tamman harjan siististi, jonka jälkeen hain satulahuoneen nurkasta vyön, yhden selustinalustan, suitset ja ohjasajo-ohjat, jonka jälkeen varustin nyrpeänä karsinassaan kavahtelevan Bellan. Tamma korskahti uhkailevasti mutten oikeastaan välittänyt, tiesinhän että Bellaan kannattaa pitää hyvää etäisyyttä.
”Tunnit on meijän onneksemme ulkona tänään, kun ne menee maastoon. Me päästään siis maneesiin!” virnistin innokkaasti hevoselle ja painoin uuden kypärän päähäni ja talutin laahustavan shetlanninponin maneesiin, jossa toisella uralla oli hoitajien liikutettavana Lumo, Halla, Katriina ja Sepe. Nasse oli juuri lähdössä paikalta saapuessamme.

Asetuin parin metrin päähän Bellasta ja napautin sitä ottamallani juoksutusraipalla. Tamma lähti kävelemään pitkällä remmillä, kunnes otin tuntumaa. Pysäytin tamman suunnilleen minuutiksi, kunnes teimme pari peruutusaskelta ja nostimme ravin. Sain kunnolla juosta Bellan perässä sen nostaessa laukkaa ja rimpuillessa kiitoravia. Sain sen vihdoin käyntiin, kunnes teimme suunnanvaihdoksen. Laitoin kuutisen tötsää kentän keskelle – elämässähän pitää olla haasteita – ja lähdimme harjoittelemaan niitä. Ensin menin vierellä ja opetin sitä kuuntelemaan myös ääniapuja. Sitten otin ohjat ja ohjasin niillä sekä ääniavuilla ja loppujenlopuksi seisoinkin kolmen metrin päässä Bellan kulkiessa tyylikkäästi.

Siirsimme uralla ravin, ravasimme tötsät ja nostimme viimeisestä tötsästä laukan. Bella kaasutteli oikein olan takaa ja sain sen kuitenkin hallittua hyvin. Otimme vielä juoksutusta löydettyäni katsomosta juoksutusliinan, Bella pitikin jutusta, kunnes keksin että voisimme vielä käydä raitistumassa ulkona ohjasajaen. Avasin maneesin oven ja kiinnitin ohjasajo-ohjat uudelleen. Lähdimme maastoilemaan reippaasti talviauringon porottaessa timanttisille nietoksille.

Ravasimme hetken, kunnes päätettiin yhdessä heittäytyä hankeen – yön aikana oli Bellan tarhaan satanut paksu pumpulivaippa, joten otin tammalta tarhan portilla kamat pois ja päästin sen tarhailemaan pakkasaamuun. Itse heittäydyin kikatellen lumeen.
”Mikä lumiukko siellä on?” Irinan huvittunut ääni kuului tallin suunnalta. Larin selässä istuva nainen napautti pyöriskelevää orhia kaulalle raipallansa ja sai sen rauhoittumaan.
”Mikään lumiukko ole, tää on vaan niin pehmeetä”, hymyilin nostaen pääni hangesta. Nainen hymyili minulle, tuskin uskalsi näyttää hapankaalilta äitini lautasella.
”Tules sieltä pois, jäät kohta heppojen jalkoihin kun tytöt tuovat ne ulos”, Irina jatkoi taputtaen Laria. Nyökkäsin ja suljin portin tarttuen sen viereen jättämiini varusteisiin.

Tallissa otin lantavaunut ja talikon. Menin puhdistamaan Bellan karsinaa siistimmäksi, jonka jälkeen päähäni pälkähti kuningasidea – menisin hakemaan kaikki paikallaolevat hoitajat siivoamaan tallia. Latun ennenaikainen joululahja nyt kun mies oli muualla.
”Kaikki tänne, tallissa tapahtuu oikeesti kummia!” huudahdin muka säikähtäneenä saavuttuani hoitajienaittaan, jossa Vivie, Veera, Mira, Vinkku, Sanzy ja muut hoitajat rötköttivät. Pian joku noteerasi huudahdukseni ja pomppasi pystyyn, saaden muut perässänsä. Kun vihdoin juoksimme talliin, kaikki ihmettelivät kuinka se oli aivan tavallinen – kaikilla paikalla olevilla hevosilla oli omat puuhansa, jotkut tutkivat tulijoita ja jotkut nauttivat vielä aamuheinistänsä.
”Mitä tääl muka on?” Karoliina kysyi potkaisten lattialla kyykkivää lantakikkaretta.
”Surprise, surprise! Tänään tehään suursiivous”, kailotin ojentaen luutia ja moppeja kaikille. ”Myös tallivintin heinät, hoitsujen varusteet ja koko tallin ikkunat”, jatkoin ojentaen sitten ikkunanpesuainetta parille. Ihmset lähtivät manaten tekemään töitä, itse otin vastuulleni satulahuoneen.

Satulahuoneessa vallitsi viimeviikosta kaaos – lainaraippoja oli sikin sokin, kypäriä roikkui satula- ja suitsitelineistä, lattialla oli heinää, pöytä oli täynnä paperipinoja sekä siihen jätettyjä tavaroita. Tartuin väärin ristitettyihin suitsiin ja laitoin ne näppärästi alle minuutissa kuntoon. Tämän jälkeen suoristelin satuloita ja huopia telineissä ja nostin laskeutuneita jalustimia sekä satulavöitä. Jasny oli hankkinut itsellensä kumihanskat jostakin ja ilmestyi pesemään satulahuoneen ikkunaa. Itse lakaisin lattian ja laitoin suojia pareittain paikoillensa. Hengähdin hetkeksi käyden katsomassa tallikäytävän puuhia – Sanzy oli puhdistamassa karsinoita, Mira lakaisi tallikäytävää, Ida toi puruja karsinoihin, Miro puhdisti pölyjä ikkunalaudoilta, Laura oli hakenut kaikkien harjapakit ja puhdisti nyt Veeran sekä Rosannan kanssa kaikkien harjoja ja muutenkin tallissa vilisi iloisia joulutallilaisia täynnä joulumieltä.

Pian talli kiilsi puhtauttaan – loimet oli harjattu, satulat sekä suitset ehostettuina paikoillansa, missään ei ollut olkia, raipat siististi telineessä, satulahuoneen suurenmoiset järjestyssäännöt oltiin laadittu ja kiinnitetty satulahuoneen oveen, ikkunat loistivat puhtauttaan sekä kaikki muukin oli hyvin. Kaikki istuivat nyt odottelemassa Latua, joka pian ilmestyikin sisään ovesta. Ensin mies ei huomannut mitään, kunnes tämä lausahti naurahtaen:
”Te senkin siivouspollet, ootte pistäny tänne tornadon!” Seurauksena hysteerinen naurukohtaus kaikilta. ”Njoo, saatte vaikka palkinnoks tästä huomenna ratsastuskerran, jos vaan neideille sopii?”
”Joo joo!” kiljuin heti ensimmäisenä innoissani. Jes.

BELLA JA ALEKSIA HM8

[Aleksia]

Omatuntoni kolkutti korvantakaa astuessani sisään Latulan tallirakennukseen - olihan viimeisimmästä käynnistäni jo melkein kuukausi! Tuttuun tapaani tepastelin hoitoponini karsinalle, mutta tällä kertaa Bella ei reagoinut mitenkään. Avuttoman pieni shetlanninponi nökötti masentuuneen näköisenä karsinan perimmässä nurkassa sujahtaessani sisälle karsinaan.
"Heippa, poni", sanoin hiljaa ja silitin vastaan hangoittelevan Bellan kaulaa. "Mikä sua vaivaa?", ärähdin harmistuneena ja siirryin pari pienenpientä askelta taaksepäin. Ehkä Beltsu oli vain vihainen, kun aikani ei ollut riittänyt sille pitkiin, pitkiin aikoihin, ja se oli saanut olla vain tuntilaisten puunattavana minun pitäessäni hauskaa.

"Moikka, Aleksia", Latu oli ilmestynyt ilmoitustaulun puolelle.
"Moih... Sori kun en oo päässyt käymään pitkään aikaan ku mul...", sopersin ja Latu huitoi
käsillään pysäyttäen puheeni.
"Äsh, ei kuule tyttöseni mitään haittaa. Kaikillahan täällä on vähän aikataulut tiukilla", miekkonen sanoi ja katsoi Bellaa. "Sä varmaan ihmettelit sen olotilaa. Bella sai eilispäivänä ähkykohtauksen, mut sit..."
"Mitä?! Voi ei, eikai mitään käyny? Voi itku...", sanoin keskeyttäen Latun ja yritin parhaani mukaan pidätellä itkua halatessani shetlanninponia kaulalta. Sehän olisi voinut vaikka kuolla!
"Ei, ei se sitten ollut kuule mitään vakavaa. Vähäsen lepoa ja sitten jatketaan normaalisti", tallinomistaja sanoi lohduttavalla äänensävyllä ja sai heti oloni kohenemaan. Nyökkäsin.

Latun kehotuksesta päätimme kipaista pienelle kävelylenkille metsäpolulle. Bella näytti heti pirteämmältä päästessään raikkaaseen pakkasilmaan, mutta oma oloni oli yhä todella kurja. Jos olisin ollut tallilla eilen, niin Bellalle ei välttämättä olisi käynyt mitään. Jos en olisi laiminlyönyt hoitsuani, niin tältä kaikelta oltaisiin voitu säästyä.
"En anna enää ikinä mitään tapahtua sulle...", sanoin vierellä kävelevälle pikkutammalle, jonka silmissä näkyi iloa ensimmäisen kerran päivän aikana. Taputin hoitolihapullaani kaulalle ja yritin piristää sitä parhaani mukaan. "Kyllä me tästä selvitään, yhteistyöllä".

BELLA JA ALEKSIA HM9