brdbg-r Blaze Of Glory

[Latu]

omat sivut

Kutsutaan: Oku
Syntynyt: 1.3.2011, VARL
Sukupuoli: ruuna
Rotu: brandenburg
Säkäkorkeus: 169 cm
väri: tummanrautias

Koulutustaso: KO:HeC RE:120cm
Kasvattaja: Petra R.
Omistaja: Ira J.

[Ira J.]

13. lokakuuta ~ Is He The Storys Prince, Or The Frog?

Sähkönsininen lava-autoni huristeli kaasu pohjassa maanteitä iltapäivällä, kolmen maissa. Henkäisin syvään, ja vilkaisin auton takana liikkuvaa hevostraileria. Sen pimennetyistä etuikkunoista ei harmikseni näkynyt mitään kummempaa. Aamukahvi oli unohtunut siinä kaikessa tohinassa, joten uni vaivutti tätä tyttöä niin sairaasti. Auton hurinakin oli väsyttävän tasaista, maisemat vilahtelivat ohi rauhalliseen tahtiin ja tihkusade rummutti auton kattoa, vaikkei sen kummemmin ollut sadellu. Huokaisin syvään ja vilkaisin vielä varmuuden vuoksi traileria. Siellä se oma hevoseni seisoi, arvattavasti jännittyneenä kuin viulunkieli, ympärilleen pälyilevänä, trailerin heilumista säikkyvänä ja neuroottisesti heinää jauhavana. Päästyäni vihdoin tielle, joka vei uudelle tallille, hidastin autoani, ja pihaan päästyäni pysäytin sen. Hyppäsin ulos autosta ja lukitsin ovet. Päärakennuksen nurkalla seisoi vaaleatukkainen mies, joka rukkaili lamppua korkeiden tikkaiden päässä. Tullessani hänen luokseen mies esittäytyi Latuksi, tallin omistajaksi. Kuljin hänen perässään sisälle taloon, jossa tuoksui kevyt hevosen tuoksu. Istahdin satulahuoneessa olevan pöydän viereen ja Latun ojentamien papereiden eteen tallin omistajaa vastapäätä. Latu piikitteli minua kysymyksillä, ja kertoi tallin tavoista sun muista jutuista. Hän myös kyseli vähän miusta ja Okusta. Kerroin vähän meijän kokemuksesta, ynnä muista oleellisista jutuista, tuskin tässä mitään tärkeempää olis edes pitänyt vaivautua sanomaan.

Lopuksi allekirjoitin vielä sopimuksen tallipaikasta, jonka jälkeen Latu esitteli minulle vielä tallin. Kävelimme ensiksi ykköstallin lävitse, jonka jälkeen siirryimme toiseen talliin, jossa Oku tulisi asumaan. Mies esitteli tallin muut asukkaat, satulahuoneen, karsinan sun muut paikat, joista tulisin tulevaisuudessa olemaan riippuvainen. Nyökkäilin mietteliäänä. Oku varmasti stressaili trailerissa.
"No, eiköhän oteta polle ulos", Latu totesi kaivellen löysien verryttelyhousujensa taskuja. Nyökkäsin vaimeasti, ja kävelin trailerille. Pihaan oli ilmestynyt porukkaa. Kaikki ihmettelivät yksinään keskellä tallipihaa seisoskelevaa traileria. Virnistin kiusaantuneena ihmisille, ja pyysin Latua odottamaan oven takana minun merkkiini asti. Mies nyökkäsi. Minä pujahdin traileriin sisälle etuovesti. Oku inahti neuroottisesti, nosti päänsä ylös säikähtäneenä ja painautui takaseinää vasten. Rauhoittelin sitä hiljalleen, kunnes huikkasin ulos merkin - nyt! Takaovi aukeni, ja Oku pakitti hädissään saatuani sen kuljetusnarun irti. Rauhoittelin vähitellen ruunaa, ja pian se jo olikin ihan rentona. Hyvä. Tallitytöt katselivat hölmistyneenä minua, kun supatin Okun korvaan salaisuuksia. Latu katsoi minua merkitsevästi, kunnes ehdin aloittaa;
"Ai juu. Tää tässä on Blaze Of Glory, mutta sanokaa sitä vaan Okuksi. Ja mä oon Ira, tai Irtsari, miten vaan"
"Joo, ja Ira on sitten tallin uus yksäri", Latu huomautti tytöille, jotka olivat jo syöksymäisillään paijailemaan ruunaani, joka oli herkässä nyt yksinäisestä matkasta pimeässä kopissa. Jostain laitumilta kuului hirnahduksia, joihin oma nelijalkani vastasi kimeällä äänellä ennen kuin alkoi pyörimään kärsimättömästi ympärilläni.

Hymyilin hiljaiselle talliporukalle, ja lähdin taluttamaan Okua tallia kohden. Se meni puoliksi ravia ja sain käyttää kaiken tahdonvoimani pitääkseni sen rinnallani, en edessäni. Latu hymyili minulle kannustavasti, ja se saikin minut jo hieman rentoutumaan. Vaikka satoi, ja ilma oli kolea, oli Oku hionnut läpikotaisin. Se oli kirjaimellisesti hermostunut, sillä traileri ei muutenkaan kuulunut ruunan lempiasioihin - kukaan tuskin haluaa edes tietää minkälainen homma oli saada otus edes trailerin kyytiin! Saatuani ruunan karsinaansa, jäin sen ovelle. Ruunan kuljetukseen ostettu kangasloimi oli aivan kostea, ja pääsuojankin nokasta tipahteli vähän väliä kevyttä hikipisaraa. Karsinassa rapsuttelin Okua, kerroin sille sen uudesta kodista ja yritin tehdä hevoseni olon niin mukavaksi kuin mahdollista. Mutta se pyöri ympyrää, hirnui eikä rauhoittunut vaikka viereisessä karsinassa oleva pieni suomenhevosvarsa Lati vastasi pehmeällä hörinällä, pukki välillä rauhattomasti minua turvallaan eikä vilkaissutkaan lattialla odottavaan heinäkasaan.

"Ira, tuutko hakee Okun kamat?" tummatukkaisen naisen ääni kuului tallin ovelta. Nyökkäsin varovasti, ja laskin ruunan kuljetussuojat, ja -loimen hellästi pois. Pääsuojan irrotin riimusta, ja taputin ruunaa hellästi. Suljettuani karsinan oven, ja päästyäni varusteiden kohdalle, kuulin kuinka Oku hirnui kimeästi perääni ja kolautti kaviollaan ovea. Pysähdyin ja katsoin käytävälle päänsä työntänyttä hevosta hammasta purren, miten voisin jättää sen ihan yksin? Saakelit, kyllä se yksin pärjää - vaikka jokaiseen talliin tutustuminen oli aina ollut yhtä tuskaa. Nielaisten kävelin tallipihalle, ja suljin auki jääneen trailerin oven. Otin autoni lavan päälä olevan pressukerroksen pois, ja tarrasin ruunan satulaan, suojakoteloon sekä suitsiin. Tummahiuksinen nainen taas tarrasi vinoon pinoon loimia, ja toiseen käteen Okun uusilla harjoilla täytetyn sini-punaisen harjapakin.
"Oon muuten Sandra. Toimin tääl aikalailla välillä, en siis ihan all the time", nainen hymyili, ja auttoi minua avaamaan oven. Juttelimme niitä ja näitä kun laitoimme Okun varusteet paikoilleen. Hain vielä Okun eväspussin - se oli täynnä herkullisia, kuivattuja omenaviipaleita, ja ruunalle tarkoitettuja piimälimpun kannikoita. Laskin sen Okun harjapakkiin, ja hymyilin Sandralle. Kaikki oli nyt valmista, muutto ja tavarat paikoillaan!

Sandra ja minä jutustelimme hetkisen Okun karsinalla. Tummakutrin oli kuitenkin kiiruhdettava piakkoin auttelemaan Latua tallin lamppujen vaihtamisessa, joten hänkin vähitellen kaikkosi paikalta. Jäin Okun kanssa kahden, sillä suuri osa tallin polleista oli haettu tarhaan, valmennukseen tai mihin nyt ikinä, mutta muualle. Pujahdin Okun karsinaan; se oli kuunnellut keskusteluamme mutta paennut heti karsinan kauimmaiseen nurkkaan, jos joku oli mennyt liian lähelle. Nytkin se väisti minua epävarmana. Istahdin karsinan nurkkaan ja käännyin vähän poispäin brandenburgistani. Se ei aina ollut käyttäytynyt näin, mutta lähiaikoina ruuna oli muutenkin ollut herkässä.
"Ei hätää, Oku. Täälä on paremmat puitteet kuin siellä toisaalla", sanoin ojentaen varovasti kättäni. Oku uskaltautui pärskähtämään, mutta se jäi sinne nurkkaan. Istuin puhtaan karsinan pohjalla pitkän tovin, ennen kuin Oku uskalsi käynnätä luokseni. Kehuin ruunaa, ja jätin pienen suukon sen turvalle. Ihanaiseni, satuprinssini.
"Käyttäydyit tänään ihan niinkun joku sammakkoprinssi - alukshan olit ihan hermona, mut nyt sä oot jo rentona, niinkun se prinssi", naurahdin hiljaa, ja taputtelin ruunaa kaulalta.

Olimme jutustelleet ikuisuuden, kun joku kröhäisi karsinan ovelta. Käännyimme hätkähtäen molemmat katsomaan ja Oku pakeni heti karsinan nurkkaan korvat aavistuksen luimussa.
"Jaan iltasapuskoita, että tuutkos sä sieltä karsinan perältä pois, vai haluutko jakaa muonat Okun kans?" Latu kysyi aavistuksen ironisesti. Naurahdin hiljaa, ja nousin pystyyn. Latu heitti vinon kasan heinää Okulle, ja minä jäin jutustelemaan miekkosen kanssa hänen jakaessaan heiniä.
"Oku rentoutuu kyllä tosta. Se on vaan aina tollanen säikky hermokimppu aluks. Siis aina."
"Joo, luultavasti se menee niin. Kyllä mä oon hevosalalla olo aikanani tutustunu aikamoisiinkin hevosiin, joten toi on ihan normaalia jos on vielä noin nuorikin", Latu virnisti ja työnsi heinäkärryn sivuun. Kävelin autolle, ja huristin viemään trailerin parkkiksen reunalle, jonka jälkeen sieltä ajoin kaasu pohjassa kotiin. Jes, Oku on tallissa turvallisesti!

O&I HM1

[Ira J.]

14. lokakuuta ~ Jumping On The Clouds

Pääsin aamulla tallille, kun menisin vasta illaksi töihin. Aamu oli rauhallinen ja ilma oikein perinteinen syysilma. Vettä satoi kaatamalla pysäyttäessäni autoni Latulan parkkipaikalle. Näin pihan lainehtivan vettä ja mietin kenkäparkojani, joista vesi imeytyisi heti lävitse. Oliko järkevää tulla tallille heikoissa tennareissa, kun mukana olivat siistit jodhpuritkin? Enpä tiedä. Rahtasin mukaani ruskean tallilaukkuni, ja se pään suojana lähdin koikkelehtimaan pihaa pitkin. Hypin isoimpia lätäköitä varoen talliin, jossa Oku asusteli. Tallissa oli ihanan valoisaa, mukavan lämmintä ja mikä parasta kuivaa, joka ei kuitenkaan enää paljon lohduttanut, kun kengät olivat kastuneet litimäriksi. Heitin Okun satulatelineen alle laukkuni, ja tallustin rakkaan polleni karsinalle, josta pilkisti ruskea pää. Oku korskahteli innoissaan, kun näki minun avaavan karsinaa.
"Joo, mähän sanoin että nyt oot tällänen menevä casanova", hihkaisin ruunalle, joka oli tunkeutua ulos nahoistaan minun laittaessa tälle riimua. Tallissa puuhasteli nyt vähän enemmän väkeä. Saatuani otuksen riimun sen päähän, talutin Okun käytävälle, ja kiinnitin sen kahdella narulla. Hain harjat, ja aloin sukimaan polleani pitkillä ja vahvoilla vedoilla. Se oli tänään kamalan innoissaan, koska energiaa olis vaikka muille jakaa. Se ei ollut samanlainen hermokimppu kuin eilen, vaan luikahteli harjan alta ja leikki pahista. Murahdin, ja tartuin Okua riimusta harjaten raskain vedoin otuksen karvaa.

Yksi minulle esittäytyneistä tallitytöistä, Sara, oli kävelemässä kakkostallin oven ohitse.
"Sara!" huudahdin mahdollisimman hiljaa. Tyttö kurkkasi sisään, ja hymyili minulle kysyvästi.
"Voitko varustaa Okun loppuun kun meen tekemään maneesiin esteradan?"
"Joo, miksen.. Neitikin on varsoineen nyt sit tarhassa, niin ei mulla kai mitään kiireellistä ole", tyttö irvisti, ja otti heti Okun satulan, suitset, ja suojat. Hymyilin vienosti, ja hölkkäsin maneesille. Kokosin kaksi viisikymppistä peruspystyä, seitsemänkymppisen okserin ja metrin pystyn. Pitkälle sivulle laitoin myös kuusi puomia, niin saadaan ihan perus jalkojakin treenata. Jätin maneesin oven auki, ja kävelin takaisin talliin siinä rankkasateessa. Sara kiinnitteli vielä suojia, ne olivatkin erikoiset - kaksikiinnitteiset, soljilla ja tarroilla.
"Saan tän täst eteenpäin", virnistin ja painoin kypärän päähäni. Liu'utin suojat Okun jalkoihin, ja kiinnitin ne ammattimaisin ottein. Olinhan jo tottunut kyseisiin suojiin.

Kiristin satulavyön, laskin jalustimet, ja ponnistin selkään. Oku hyppäsi hieman sivuun, ja lähtikin energiseen käyntiin heti kun annoin pohjeavun. Otin ohjat tuntumalle, ja tein temponvaihdoksia. Oku välillä leikitteli spagettijaloillaan, ja naksutteli suojiaan yhteen tahallaan. Hmph, sanon minä. Nostin alkuverkkaravin, ja ravailin ympäri maneesia. Katsomoon ilmestyi kaksi pikkutyttöä, jotka katselivat kuinka kaartelin ammattimaisesti uralla. Käänsin isolle ympyrälle, jonka halkaisija oli ainakin kymmenen metriä. Oku ravasi tyylikkäästi. Ravailtuani ympäri uraa, otin puomit kevyessä istunnassa. Kertaakaan ei kolahtanut, bravo! Heti kun pääsin takaisin lyhyelle sivulle, käänsin takaisin puomeille radan umpisululla. Ruuna kuin leijahteli puomien ylitse. Päästyäni nyt näistä puomeista, nostin laukan, ja menin viidenkympin pystylle. Oku otti kaksi ilma-askelta, joka vaikeutti laskeutumistani niin, että jysähdin kaulaan. No, viime hypyistä olikin aikaa.

Ohjasin sitten okserille, ja sen Oku hyppäsi oikein nätisti. Tein ympyrän, hypäten sitten okserin uudelleen. Nyt Oku nousi kauniisti, eikä kiihdytellyt. Sitten pystylle, jonka ruuna hyppäsi hieman liian sivuun, ja kolauttikin takajalkansa puomiin. Ei kehuttavaa, ei kehuttavaa. Polle heitti pariinkin kertaan päätänsä puolelta toiselle, mutta sain sen hillittyä kun hyppäsin okserin jälleen kerran. Istuin alas satulaan, tein pidätteen, ja annoin laskeutua ravin kautta käyntiin. Oku liikkui nätisti käynnissäkin. Pidin hyvin lyhen ohjan, ja komensin laukkaan. Pysty, oikein mainiosti. Pysty, sekin myös. Okseri, kolahdus mutta ei tiputusta. Metrin pysty, vauhdikas ponnistus, ja hypyn jälkeen pukit, meikä lentää roikkumaan kaulalle. Helkkarin ruuna! Hidastin käynniksi, ja nousin istumaan. Kohensin istuntaani, ja tein hetken perus kouluvääntöä - pohkeenväistöä, peruutuksia, temponvaihdoksia...

Ruuna kulki kouluratsastaessa hyvin kuolaimella ja liikkui mukavan tasaisesti. Se kuunteli hyvin apuja ja tuntui ihanan kevyeltä ratsastaa. Oku ei ollut pitkiin aikoihin ollut näin kiva kouluratsastettava, ja nyt kun se kulki kerrankin oikeasti hyvin, olo oli taivaallinen. Tuntui että olin edistynyt herran kanssa johonkin suuntaan. Piti kuitenkin nyt reenailla niitä esteitä. Nostin uudelleen laukan uralla, ja suuntasin suoraan metrille. Oku kiihdytti aika kiitettävästi, ja pomppasikin varmaan metrikolmekymppisen loikan, niin, että meikäläinen säikähti, ja kunnolla. En kuitenkaan tippunut, joten hymyilin kuin mielisairas, en pystynyt tekemään muuta. Se tuntui kuin olisin hypännyt Okun kanssa pumpulin pehmeän pilven lävitse. Nauroin hysteerisesti, kylläkin hiljaa, ja hidastin ravin kautta käynniksi. Halasin Okua kikatellen hiljaa. Hysteerinen lintu minusta kuoriutui, tai jotain sinne päin.
"Haha, oot niin hassu", kikatin kuin pikkutyttö tikkukaramelli kädessään. Oku lonksotteli eteenpäin hieman hämmentyneenä, mutta käveli silti tyytyväisesti. Käänsin ruunan kaartoon, ja laskeuduin selästä roikkumalla hetken yhdellä jalustimella. Oku vain lähti kävelemään, joten loikkasin alas. Sain kuin sainkin otuksen pysäytettyä, ja löysäsin satulavyön, ja nostin jalustimet.

Askelsin talliin Oku lonksotellen vierelläni. Otin tältä varusteet pois, ja suihkautin viileähköä vettä päälle, kun hiki tippui ainakin satulavyön kohdalta. Loimitin otukselle ohuen kuivatusloimen, ja jätin talliin. Ristitin, ja huuhtaisin suitsissa olevat kuolaimet, ja laitoin satulan istuimen päälle satulansuojuksen. Myöhemmin vein Okun sadeloimella varustettuna tarhaan, kun Larin hoitaja Frida toi myös nuorukaisen mukaansa. Oku ja Lari riehuivat innoissaan, minä sen kun menin putsplankkaamaan ruunan karsua. Samalla heitin saippuaa juomakuppiin, ja pesin sen huolellisesti. Kirjoittelin harjapakin pohjaan "Oku lentäköön esteiden yli tulevaisuudessakin", ja väsyneenä ajoin kotiini. Suprise, suprise, asustelin vielä kotona, joten kerroin kaiken uudesta tallista - maneesin koekäytön, Okun käytöksen, ynnä muut oleelliset jutut äitimuorilleni. Ei kyllä hän suhtautunut kiinnostuneena, mutta menkööt.

O&I HM2

[Ira J.]

15. lokakuuta ~ Running Angel, Crying Devil

Ajoin suoraan töistä tallille. Olin aikalailla uupunut rankan työpäivän jälkeen, joten tarvitsin Okun lämmintä henkäystä ja rakkautta. Kello oli seitsemän, kun sitten vihdoin pukkasin tallin oven auki ja astelin sisään. Ulkona syksyn tuulet pudottelivat puiden lehtiä ja nehän leijailivat pehmeästi maankamaralle. Päivällä oli sadellut, mutta illalla sade oli lakannut, ja maakin oli ehtinyt loppusyksyn auringonkajasteessa kuivahtaa. Kävelin tallikäytävälle. Karsinat olivat hiljaisia, sillä Latu oli järjestänyt yksityisille erikoisvalmennuksen. Minä en ruunani kanssa ollut uskaltautunut vielä reeniin. Yksinäinen, ruskea turpa pilkotti käytävällä. Se oli painautunut vasten karsinan oven reunaa, ja sen suu rouskutti vanhoja heiniä. Oku oli varmasti väsynyt, sillä olin passittanut ystäväni Katian treenaamaan sitä minun ollessani töissä - ja Katia kilpaili korkeissa luoksissa, joten Okukin oli varmaan saanut tuntea sen nahoissaan. Kävelin ruunan luokse, ja painoin käteni sen turpaa vasten. Voi pientä parkaa, hypännyt varmaan itsensä äärimmilleen.
"Kultaseni, minä se tässä vaan", kuiskasin sille, ja avasin karsinan oven varovasti. Oku astui sivuun, ja pärskähti kärsimättömänä. Sitä selvästi ärsytti tuloni paikalle, taisin keskeyttää kauneusunet.

Taputin Okua kevyesti kaulalle. Se tulisi vielä kärsimään viisivuotiaan pikkusiskoni Charlotan ratsastamisesta, sillä olin pikkulikalle niin luvannut. Äitini toisi sen riiviön paikalle tunnin kuluttua - ja siihen mennessä mielessä oli herättää Oku. Ruuna ei kaviotakaan nostanut kun työnsin sitä sivummalle.
"Oku, Oku, heerää jo, kello on jo liikaa... Nyt, senkin suklaapatukka! Miksi olisi aikaa tuhlattavana...", lässyttelin yrittäen saada pollea hereille. Vähitellen se jo heristytti korviaan ja suurensi sieraimiaan - siis se oli vain laiska tänään. Hain ruunan harjat, ja satulan. Okun toinen jalustin puuttui, ja jalustinhihna roikkui yksinään satulan kyljessä. Mitä saakelia? Huokaisin turhautuneena, ja aloin vetämään Okun karvaa pitkin harjoja yksi kerrallaan. Saatuani ruunan päälle puhtaan karvan, ja satulan sekä suitset myös, lähdin selvittämään mystistä jalustinta. Kävellessäni ykköstalliin, potkaisin kiven kengänkärjelläni ojaan ja tungin käteni yhä syvemmälle hupparini taskuihin. Ei kiinnostanut taluttaa tappavan ärsyttävää pikkusiskoani nyt. Ykköstallissa tohisivat hoitajat - oli se varmasti kunnon elämää, kun viikonloppuiltaisin ei tunteja ollut.
"Kukaan nähnyt jalustinta, jossa lukeaa EquestrianPro?" kyselin tytöiltä. Yksi heistä, joka ilmoittautui Lauraksi, sanoi nähneensä jalustimen ykköstallin pesualtaan luona. Varmaan joku oli putsplankannut vahingossa Okun satulan. Kävelin lavuaarin luokse, ja siellähän se oli. Turhautuneena taapersin jalustin toisessa kädessä talliin, ja kiinnitin sen jalustinhihnaan.

"Ähää, missä se Ira oikeen on? Ihan tyhmää, se huijaa meitä, eikä sillä mitään tyhmää ponia ole. Se lupasi että saan ratsastaa ihan niinku Peppi Pitkätossu, sillä ten hepalla..." kuului pienen, avuttoman lapsen ääni tallin ovelta. Voi luoja, tästä se sitten lähtee. Hyppäsin ulos karsinasta, ja vilautin kasvoilleni mitä mahtavimman pepsodent-hymyn - ei ole hyvä panna vastaan, kun äiti saattelee Charlottaa.
"Täälä ollaan", vaikeroin, ja huomasin kuinka hiukset letillä pieni vaaleatukkainen pisaminaama juoksi luokseni täyttä kyytiä. Ei selvästikkään tiedä mitään tallisäännöistä.
"Charlotta. Tallissa ei saa huutaa, eikä juosta. Hepat voi säikkyä", sanoin hymyillen ironisesti äidilleni, joka kurkkasi kulman takaa, katsoen minua 'hasta la vista, baby' ilmeellään. Sinne meni. Charlotalla oli mukanaan kypärä, joten ei siinä kai muuta tarvittukkaan. Talutin ruunaa maneesiin, joka tyhjeni juuri valmennuksen loputtua.

Charlotta pomppasi polveni päältä Okun satulaan. Hänelle piti laittaa valtavat kierteet. Oku oli selvästi turhautunut, ja taisi kuvitella olevansa tuntiponi, niinkuin muut tallin konit.
"Charmi, mä kävelen eka tässä sun vieressä. Sitten, kun menee hyvin, pidän sinnuu sellasen narun päässä", neuvoin tyttöä. Kävelimme, ja opetin miten myödätään, jarrutellaan, annetaan pohjetta, pidetään ohjista, ja sellasia alkeisjuttuja. Pian jo sanoinkin, että annetaan reipas pohje, niin, että ruuna lähtee raviin. Charlotta pyysi, että ohjaisin vielä - no mitä luulet, ihan kuin antaisin ekakertalaisen ohjata ja ravata samaan aikaan?
"Tasapaino löytyy takaa, nojaudu taaksepäin ja jos meinaat hytkyä yhtään niin kuvittele että sitten vedät satulan mukana. Hyvä, Charlotta! Oot synnynnäinen ravaaja. Vielä vähän taaksepäin. Älä istu yliryhdissä. Selkä vähän kaarevaksi jaa, oikein hyvin pikkusysta...hy-yvä…Noniin, nyt meni todellakin oikein!"

Kiinnitin liinan Okulle, ja menin keskiympyrän keskelle. Opastelin tyttöä eteäältä, ja komensin tämän raviin. Oku pärskähteli, ja olikin väsynyt, mutta sai tässä hyvän liikan.
"Mainiosti menee, Charlotta!" sanoin työlle, joka hymyili tyytyväisenä. Ruskeatukka näytti muistavan ravin kevennyksen jo hyvin, joten tyydyin olemaan hiljaa. Välillä pikkuneiti puhui jotakin ja vastailin, mutta molemmat olivat loppujenlopuksi hyvin keskittyneitä omiin osiinsa. Ravailtuamme jonkin verran oli aika tehdä seuraava juttu - sain tepsutella etäällä Okusta, kun Charlotta ohjaisi ruunan voltille, käynnissä. Oku taipui automaattisesti muotoon, ja oli muutenkin hyvin käyttäytyvä. Virnistin pienelle tytölle. Kysyin vielä, haluaako Charmi jotain lisää tuntiinsa. Hän halusi, ja vaati, ja tahtoi kokeilla laukkaa, joten lupasin, että voimme otta pari askelta laukkaa pitkällä sivulla - ei sen enempää. Ohjasin Okun pitkälle sivulle, ja pidin kiinni sen ohjista. Oku tiesi, että nyt laukataan, joten heti päästyäni juoksemaan, se laukkasi. Ja yllätys yllätys, ruunan laukka oli liikaa pienelle, höyhenen kevyelle tytölle, ja hän lennähti selästä kuin leppäkeihäs.

Charlotta istui keskellä maneesia, ja parkui kun juoksin tytön luokse.
"Sattuuko?" kysyin vilkaisten Okua, joka seisoi maneesin toisessa päässä, katsellen minua ihmeissään. Charlotta vain parkui, eikä sanonut sanaakaan. Otin tytön istumaan polvelleni, ja rauhoittelin häntä. Loppupelissä kuitenkin selvisi, että pikkulikkaa ei ollut sattunut. Halasin häntä oikeen kunnolla.
"Taisit vaan säikähtää. Ei mitään hätää, Charlotta. Äiti tulee hakemaan sut muutenkin kohta, niin pääset kotiin. Ei hätää", rauhoittelin kyyneliään pyyhkivää tyttöä. "Kun tippuu, niin pitää nousta selkään vaan rohkeasti uudelleen. Joskus se on ratsastajan vika, kun tippuu, ja useammin se on hevosen vika. Mutta tiesitkö, että pitää tippua sata kertaa ennen kuin on oikea ratsastaja?" jatkoin, ja huomasin kuinka Charlotta vilkaisi minua säikähtäneenä. Selitin hänelle, että se on vain sanonta. Saatuani pienen tytön takaisin Okun luokse, ja selkään hetkeksi, maneesin ovi avautui varovasti, ja äitini kipitti sisään. He lähtivät kotiin, ja minä talutin Okun talliin.

"Mähän sanoin, että se on ihan kaamee parkuja", naurahdin ottaessani ruunalta suitsia pois. Otus haukotteli, ja tiputin sen kuppiin leivänkannikan. Vein suitset, satulan ja harjapakin pois, sekä palailin paikalle.
"Oot ansainnu kunnon unet, ja leipää", sanoin suukottaen pariin kertaan ruunan otsaa. Suljin sen karsinaansa, ja lähdin itse kotiin. Pitää katsoa ehtiikö vielä huomennakin tulla tallille, vai vievätkö työt koko päivän - että pitäisikö passittaa joku liikuttamaan ruunaa.

O&I HM3

[Ira J.]

# Tähän on tulossa tarina Halloweenista #