wA-t Stormus Gwynt

[Latu]

omat sivut

Kutsutaan: Myrsky
Syntynyt: 27.10.2011, vhkr
Sukupuoli: tamma
Rotu: Welsh mountain
Säkäkorkeus: kasvaa
väri: rautias, kimoutuu

Koulutustaso: koulutetaan vasta
Kasvattaja: Windpaddock
Omistaja: Latun Talli
Hoitaja: Karoliina

[Karoliina]

25.11.2011. Niin pieni on hiljaisuus...

- Romuluu-Rommi, sori kun en oo kerenny sua käydä moikkaamassa! älähdin valkopäälle joka kurkisti minua hiukan syyttävään sävyyn karsinastaan. Oriin silmistä kuitenkin näki jälleen näkemisen riemun, joka huokui siitä vallan selvästi. Hymyillen rapsutin suloisen suomipuokin otsaa ja ojensin taskustani sille toiseksi viimeisen omenanlohkon.
- Nyt en tullut sua erityisemmin moikkaamaan, sillä meikäläiselle on tullut ihan uusi puunattava. Äläkä pety, kyllä mä vielä sut muistan ja hoitelen suakin ihan yhtä isoin sydämin kun sitä pientäkin, naurahdin Rommille joka jauhoi omenanpalan leukojensa välissä pieniksi paloiksi ja nielaisi sen äänekkäästi. Hetken aikaa Rommille juteltuani jätin oriin yksinään ja lähdin kulkemaan käytävää pitkin, etsien Myrsky-vauvan karsinaa.

Löydettyäni oikean "kopperon", seisahduin sen eteen. Ovessa roikkui sievä kyltti, johon oli taiteiltu "Stormus Gwynt" ja tiedot pienokaisesta. Henkeä vetäen astuin askeleen eteenpäin ja kurottauduin varpailleni - kiitos Jumalalle lyhyydestäni! - nähdäkseni karsinan sisällön. Hetken aikaa katseeni lipui seinässä mutta laskeutui hyvin nopeasti keskelle karsinaa. Siinä kökötti maailman suloisin pienokainen, Myrsky. Vauva oli pötköllään ja nuokkui selvästi tyytyväisenä elämäänsä. En raaskinut vielä herättää pienokaista, niin suloisesti se nuokkui levollista varsan unta. Juuri kun olin laskeutunut takaisin tukevasti jaloilleni ja kääntynyt ympäri, karsinasta kuului sievä, hiirenhiljainen inahdus. Aivan kuin se olisi vaatinut minua jäämään, etten saisi lähteä vielä. Henkäisten pyörähdin salamana ympäri ja kiirehdin takaisin varpaisilleni. Myrsky oli kavunnut huterasti kaikille neljälle jalalleen ja tapitti minua suoraan silmiin. Pienet, levolliset varsan silmät sulattivat sydämeni täysin! Suustani pääsi ihastunut huokaisu.

- Hei Myrsky, ei, älä pelkää, kuiskasin pienelle rautiaalle hiljaa ja kurotin käteni kohti sen pienoista turpaa. Vaistomaisesti welsh pakitti huojuen taaksepäin ja päästi pärskähdystä muistuttavan äänen, vaikkei se sitä ollutkaan.
- Tule vain, en minä sinua syö, mumisin maanitellen Myrskyä luokseni. Seisoin noin parin metrin päässä siitä, olin uskaltautunut jopa karsinaan asti! Hetken epäröityään pienokainen astui askeleen eteenpäin ja kurotti turpaansa varovaisesti kohti avoinaista kämmentäni. Sen turpakarvat värisivät silkasta jännityksestä ja tuntui siltä, että kohta tuo pieni ponivarsa pyörtyisi suoraan silmieni alla, niin jännittynyt se oli. Juttelin rauhallisella äänensävyllä Myrskylle ja pian se uskalsi laskea turpansa tuskallisen hitaasti kädelleni. Sen "viikset" kutittivat ihoani ja sai minut hihittämään. Siitäpä Myrsky vallan häkeltyi ja suorastaan loikkasi karsinan nurkkaan.

- Ei hätää, tule vain! Säikytinkö sinut? hymyilin rautiaalle, merkittömälle welshponille. Se tutki katseellaan minua hetken epäröivästi, mutta pian uskalsi tulla takaisin haistelemaan käsiäni. Annoin ponin tutkia minut päästä varpaisiin ja seisoin rauhallisesti paikoillani. Minua oltiin aina kehuttu siitä kuinka kärsivällinen olin arempia ja ujompia hevosia kohtaan. Mikäs siinä seistessä, kun maailman paras palkinto on saada hevosen luottamus itselleen!
- Hei, mitäs sä nyt meinaat? naurahdin heleästi kun tamma nykäisi mustan tallitakkini taskua niin rajusti, että siitä kuului selvä rusahdus. Pienen ponitamman silmistä paistoi selvä virnuilu, vaikkei sitä muuten päältä päin näkynyt.
- Tota et pääse toiste tekemään, kikatin ponin tempulle. Varovaisesti laskin viileän käteni Myrskyn selän päälle. Aluksi tamma pakeni hiukan kosketukseni alta, mutta palasi aina uteliaisuuttaan takaisin. Sen nuuhkiessa takkini lievettä hipaisin varovaisesti lyhyttä, ruskeaa harjaa. Myrsky ei karannut mihinkään, seisoi siinä edessäni keskittyneenä nuuhkimaan minua. Pikkuhiljaa hinasin kättäni harjalta kaulalle ja kaulalta mahaa kohti. Tamma värähti aina välillä hiukan, muttei reagoinut sen suuremmin kosketukseeni, mitä kauemmin sitä tein.

- Hieno pieni tyttöponi, naurahdin Myrskylle ja hipaisin nopeasti sen otsatukkaa. Tamma tuijotti minua hetken kun seisoin karsinan ovella valmiina lähtemään.
- Ei makeaa mahan täydeltä neitiseni, vinkkasin Myrskylle silmää ja livahdin ulos karsinasta käytävälle.
- Nähdään taas toinen päivä! huikkasin ponitammalle vielä ennen lähtöä. Karsinasta kuului vieno ynähdys, aivan kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi vielä uudestaankin luokseen!
----------------------------
Ei huippulaatuista kirjoitusta tänään! Pahoittelut vielä siitä, että ktk-tarinan kanssa on mennyt kovasti aikaa, mutta kerään siihen suuren kasan inspistä ja teen sitten pikkuhiljaa, jotta siitä tulisi mahdollisimman hyvä ja aidontuntuinen (;
Pst. Missä karsinassa Myrsky muuten asuu? Esittely-sivulla ei ollut, niin kuvittelin sen sitten majailevan samassa tallissa kuin Rommi, jos tämä ei haittaa?

// Ei haittaa, ei aina voi olla tarpeeksi inspistä. n_n Ja Myrskylle on kyllä ollut pitkään toi päätallin kymppikarsina varattuna, mutta olen -yllätys yllätys- unohtanut laittaa Myrskyn nimen varauksen kohdalle. Eli siis ponski asustelee päätallin toisiksiekassa karsinassa vasemmanpuoleisessa rivistössä. -Latu

[Karoliina]

09.12.2011. Myrskytuulta näkyvissä!

Olipa fiksua tosiaankin lähteä jalkaisin tallille... Tuuli tempoi minua kuin räsynukkea ja lumisade piiskasi kirvelevästi kohmeisia kasvojani. Koitin upottaa käteni syvemmälle taskuihin, mutta epäonnistuin. Seuraavaksi kädet olisivat molskahtaneet läpi toppaliivini taskujen, jos olisin onnistunut yrityksessäni. Vielä fiksumpaa oli jättää lämpöiset tumput ja pipo kotiin. Sieläpä ne lämmittivätkin kohmeisia jäseniäni oikein urakalla! Jippii...

Suorastaan heittäydyin lämpöisen tallirakennuksen uumeniin ja myhäilin iloisesti kun rakennuksen lämpö imeytyi kehooni. Kun olin jo hiukan saanut väriä takaisin sormenpäihini ja korvani eivät enää niinkään punoittaneet, oikaisin itseni ja lähdin taapertamaan pingviinin elkein kohti Myrsky-ponin karsinaa. Talli oli hiljainen tähän aikaan päivästä, kello olikin vasta hiukan yli yksi. Koulu oli loppunut perjantain kunniaksi hiukan aikaisemmin, joten minulla olisi hyvin aikaa puuhastella uuden hoitoponini kanssa. Rommi tosin olisi varmaan kateudesta vihreä jäädessään tarhaan kylmissään, mutta saapa sekin egoilija pienen kolauksen. Heh heh. Mutta kyllä Latu kulta-aarteensa varmasti pian pelastaisi, kun minä en sitä tekisi.

- Jumalauta! karjaisin astuessani hetken tallissa hengailuni jälkeen takaisin joulukuun kylmään lumimyrskyyn. Kiskoin toppaliiviä hiukan ylemmäksi suojaamaan kaulaani, kurkkukipua en tässä tilanteessa hirveästi rukoillut! Painoin pääni alemmas ja suorastaan puskin läpi sakean lumimyräkän kohti Myrskyn tarhaa. Jostain kauempaa, en ruvennut siinä hampaat irvessä taistellessani miettimään että mistä päin, kuului kimeä hirnunta. Ääni ei ollut minulle tuttu, eli se saattoi hyvinkin olla ihan kuka tahansa Latulan kopukoista. Tuuli kieputti mustia, vapaana leijuvia - mikä tämäkin oli järkevän fisku veto minulta tällaisella ilmalla! - hiuksiani kuin huvipuiston karusellissa keinuvia naperoita sellaisella voimalla, että kuvittelin pian hyvin hoidettujen hiusteni leijailevan nyrkin kokoisina tuppoina taivaalla. Tyrskähdin ajatukselle sen verran kuuluvasti, että oikein hätkähdin itsekin.

- Myrskyy! huhuilin oikean tarhan portilla sen minkä kurkustani sain vain lähtemään. Tuntui hullulta huutaa lumimyrskyn keskellä "Myrskyä". Pakkohan minun oli hiukan hymyillä ajatukselle ennen kuin karjaisin jo kolmannen kerran ponitamman nimeä. Pian ilmassa kieppuvien lumihiutaleiden seasta pilkahti hiukan ruskeaa ja mustaa.
- Vihdoin! henkäisin tyytyväisenä, mutta petyin kun minun luokseni portille viipotti tukka putkena vain ratsuponi-Anna.
- Joo, ihan kiva, ynähdin tuskallisesti hörisevälle tammalle. No, sainpahan ainakin jonkun nelijalan luokseni, vaan en sitä oikeaa.
- Osaakohan Myrsky edes omaa nimeään? tajusin hetken kuluttua, kun Anna oli jäänyt eteeni hengailemaan omiaan. Raukka parka varmaan kuvitteli, että olin tulossa juuri häntä noutamaan sisälle lämpöiseen. Juuri kun olin ojentamassa kättäni Annan haisteltavaksi, pian näköpiirini kasaantui suuri määrä eri värejä. Oli ruskeaa, harmaata, laikukasta, ties mitä eri värejä. Jee! Olin saanut koko samperin hevoslauman luokseni. Kuvitelkaa, kutsumalla vain yhtä hevosta nimellä voi saada koko kaviokasjengin luokseen.
- No, käyhän se näinkin, tuhahdin tylysti ja odotin kunnes kavioiden kumea rummutus valkoisen tarhan pohjaan vaimeni. Nyt ilmassa kellui vain tammojen laiskat ynhädykset ja hörinät, kun ne hätistelivät toisiaan. "Minä olen paras näistä kaikista keikaroijista, ota minut!" jokainen tuntui huutavan käytöksiensä perusteella.
- Sori ladyt, mut mä tulin ottaa vaan tän yhen kaistapään, tokaisin tammojen sähläyksen väliin. Myrsky jökötti kaikkien muiden pyörivien yksilöiden takana ja huokaisin syvään.
- Tuu nyt tänne sieltä! Nää pöyrii kun hyrrät ja tekee musta spagettia, jos tuun sua avutonta noutamaan, ynisin puoliksi Myrskylle, puoliksi itselleni. Kun poni ei edes silmäluomiansa raaskinut laskea, iskin turhautuneena jalan maata vasten. Sain ilmoille pienen lumipöllyn ja tömähdyksen kuultuaan jokainen hötkyilevä nelijalka asettui aloilleen. Fadia tyytyi heiluttelemaan korviaan eri suuntiin ja Bella koitti vielä pientä kokoaan hyödyntäen työntyä ensimmäiseksi.
- Vihdoin te rauhotuitte, huokaisin hymyillen ja tartuin porttiin. Se oli vikatikki. Tammat innostuivat siitä niin kovasti, että olivat kaikki puskea ohitseni.
- Hei, mä en tahdo mitään muuta kun vaan yhden metukan, en kaikkia seitsemää! karjaisin keuhkojeni pohjasta niin kovaa kuin vain sain ääntä tulemaan. Vilma vetäytyi muista kauemmas ja asettui aloilleen. Se taisi olla ainut tammoista, joka uskoi järkipuhetta. Viisas kopukka...

Kun oli kulunut jo yli vartin verran leidejen kanssa taistellessa, minulta paloi viimeinenkin vintin lamppu. Survoin Myrskyn riimunnarun aidan tolppaan ja vihaisesti lähdin tarpomaan tarmokkaasti pois seitsemän kahjopään luota. Pakko oli myöntää, tarvitsisin apua, että saisin yhden kaviokkaan pois tarhasta hoidettavaksi. Onnekseni Latulan tallipihaan kurvasi juuri tumma henkilöauto, jonka ratin takaa nousi vanhahko naishenkilö. Se oli Irina, jonka kanssa olin muutama viikko sitten vaihtanut ajatuksiani kentän laidalla, kun nainen oli pitänyt aloittelijoiden tuntia.

- Hei sori kun mä nyt vähän vaivaan sua, mutta nuo kaikki tallin hienohelmat yrittää työntyä tuolta tarhasta päälle kuin äkäinen susilauma. Että jos sä mitenkään kehtaat tai vaivautuisit auttamaan mua, kun se Myrskykään ei suostu yhteistyöhön ja kököttää lauman pohjimmaisena.., tulvautin sanavirran Irinan vanhoille kasvoille. Naisen ilme ei värähtänytkään muutamaan sekunttiin, mutta pian tiukoille kasvoille levisi pieni hymyn kaare. Huokaisin salaa sisimmässäni, Latulan ratsastuksenopettaja oli aika tiukkapipo ja joidenkin harvojen tuntilaisten suusta kuulin kerran, että häntä ei kannata puhutella sen suuremmin.
- Totta kai autan, Irina vastasi ja työnsi autonsa oven kiinni. Kiitin kohteliaasti ja lähdin naisen edellä kulkemaan seitsemän kaistapään tarhaa kohti.

Irinan avulla sain vihdoinkin Myrskyn pois tarhasta. En enää ikinä halua hakea ponia kuuden sekoilevan jouhihännän joukosta tällaisella ilmalla! Tämä riitti minulle vallan mainiosti ja tuskin leiditkään enää jaksavat minuun noteerata jatkossa sen suuremmin, kun eivät matkaani päässytkään. Luffin turvasta oli kaikunut vielä protestoiva hirnahdus, kun katosin Myrskyn kanssa tallirakennuksen taakse.

- Tule nyt poni! ynähdin, kun Myrsky jäi ketarat ojossa tallin ulko-oven eteen. Maiskautin ja nykäisin tomerasti riimunnarusta, mutta welsh oli päättänyt asettautua juuri siihen parkkiin.
- Perkule kun mikään ei tänään luista! karjaisin ja heilautin riimunnarun loppupäätä uhkaavasti ilmassa, sen kuitenkaan osumatta mihinkään. Myrsky tajusi, että nyt kannattaisi liikkua ja lujaa, jos meinaisi säästää kalliin hanurinsa riimunnarulta! Karoliina-tätiä ei tarvitse tänään enempää suututtaa!

Harjaustuokio Myrsky-neidon kanssa sujui ilman suurempia ongelmia. Ihan hyvä niin oman mielenterveyttäni ajatellen... Vaikka tallissa ei paljoa ihmisiä pyörähdellyt, päätin kuitenkin ponivaavan harjata sen omassa karsinassa. Näin pääsimme tutustumaan paremmin ilman suurempia häiriötekijöitä.

- Kuvitella, että sä oot jo vuosikas, hymyilin rautiaalle nappisilmälle, joka tuijotti minun jokaista liikettäni. Koskin sitten harjaa tai tamman poskea, sen silmät seurasivat herkeämättä.
- Nostappas jalkaa neito, pyysin vielä silti vauva-ikäiseltä Myrskyltä ja nojasin kevyesti sen oikeaan etuseen. Häkeltyneenä Myrsky nosti kinttunsa, mutta yritti protestoida kiskomalla sitä takaisin. Pidin kuitenkin pintani ja onnistuin putsaamaan kaviosta kaikki moskat ja roskat.
- Hellurei! Mites on Myrskykäisen kanssa elämä ruvennut sujumaan? kuului selkäni takaata miesääni. Olin vähällä kellahtaa nenälleni, mutta onnistuin järkytykseltäni kuitenkin pysymään jaloillani. Oikaisin selkäni ja käännyin ympäri. Latupa se siinä.
- Ai moi, enpä heti huomannu sua, kröhäisin sanat ulos suustani. Miehen kasvoilla lepäsi virne joka kieli siitä, että hänen oli pakko huomata äskeinen lentoyritykseni naamalleni.
- Mutta joo, ihan hyvinhän meillä tässä on mennyt, pieniä ongelmia aina on ollut vastassa, jatkoin Latun ilmeestä sen suuremmin välittämättä. "Pieniä ongelmia" sanottuani mieleeni palasi hetki sitten tapahtunut tarhashow, joka sai minussa aikaan vilunväreitä.
- No sehän on hyvä juttu. Irinankin tossa näin ja kertoi, että sulla oli ollut pientä hässäkkää tallin muiden kauramoottoroiden kanssa, Latun virne levisi kasvoilla maksimaalisesti.
- Et jaksais muistuttaa?, ynähdin tuskallisesti ja läimäytin viileän kämmeneni keskelle kasvojani. Nenäluutani särki iskun voimasta, mutta mitäpä tuosta.
- Joo, en viitti härnätä enempää, Latu naurahti ja rapsutti Myrskyä varovaisesti. Tamma oli keskustelumme aikana hivuttautunut selkäni takaa miehen luokse ja nuuhki innokkaasti tämän kättä.
- Myrsky, oliko kiva seurata sivusta, kun hoitajas paini niiden sun tarhatovereides kanssa? Latu kysyi hiljaa - mutta tarpeeksi kovalla äänellä että kuulin - ponivauvvalta.
- Ala painua nyt siitä tai viskaan sua tällä kaviokoukulla! Kaikki kuitenkin kohta jaksaa naljailla siitä, jos se leviää, että ei enempää kiitos, tuhahdin naurahtaen.
- Juu juu! Latu naurahti ja paineli omia teitään.
- Onneksi Myrsky sä et osaa puhua, huokaisin syvään ja pörrötin ponitamman tuuheaa otsatukkaa. Kuitenkin näin welshin silmistä sellaisen pilkahduksen joka syttyy vain silloin, kun jollekkin voi nauraa makeasti...

-------------------------------------------
Tällainen tarina syntyi, innottajana ulkona pyörivä talvimyrsky ja viime vuotinen irl-tallilla tapahtunut huvittava välikohtaus D:

// XD Tää on loistavaa, jos vaan saunan jälkeen jaksan nostaa ahteriani sohvalta niin pakko piirtää susta kuva hullun ladylauman keskellä. Siun juttuja on ollu kyllä niin hauska aina lukea, että saat kyllä huumorinaisii-merkinnän. :---D -Latu

Hahaa, on ilo saada toisten vatsalihakset hytkymään :-D Ja suuret kiitokset näin etukäteen uudesta merkistä ja mahdollisesti tulevasta piirroksesta! (:

[Karoliina]

15.12.2011. Torstai

- Myrsky! Et nyt ihan oikeesti viittis, kun mun huumori ei nyt oo oikein terästynyt tälle päivälle, murahdin ponitammalle joka kiskoi kädestäni riimunnarua. Veikeä ponin ketale ei tuntunut äänensävystäni huolimatta uskovan, vaan jatkoi mielekästä puuhaansa. Loppujen lopuksi kohotin narun taivaisiin ja Myrsky syöksähti taaksepäin.
- Tapojen opettelua neitiseni, virnistin ivallisesti kauempana seisovalle rautiaalle. Sen otsatukka hulmahti tuulenpuuskan ansiosta sivummalle ja ilmekkäät pienen ponin silmät paljastuivat täysin! Uskomatonta, miten aika sattuisi menemäänkin niin nopeasti, hädin tuskin olin edes ponia käynyt morjestamassa tai tunsinkaan sitä läpikotaisin.
- Nonii, tulehan nyt vain, en mä syö sua. Lupaan! huikkasin Myrskylle hennolla äänensävyllä. Nuorikko epäili hetken, uskaltaisiko sitä nyt mennä tuon poninsyöjän luokse, mutta pian empimisen jälkeen se askelsi varmoin kavioin luokseni. Naksautin riimunnarun welshin riimuun ja käännyin portille päin. Nykäisin varmoin ottein tarhan portin auki ja talutin Myrskyn ulos tarha ennen kuin Anna ja Luffi juosta viilettivät harjat hulmuten ponikaverinsa perään.
- Sori tytöt, lainaan vähän teidän kaveria, naurahdin kahdelle hämmentyneelle tuntiponille ennen kuin poistuimme tarhan luota. Ja tuskinpa tammoilla oli sitä mitään vastaankaan kun muisti edellisen episodin niiden kanssa. Pimenevän iltapäivän varjoista kajahti vielä Rommin ja jonkun muun tuntihevosen kumea kiljaisu.
- Voi juutas tota Rommiaki! tuhahdin ja Myrsky ravisti päätään aivan kuin olisi ollut minun kanssa samoilla linjoilla. Niinpä, antaa poikien olla poikia ja tyttöjen tyttöjä!

Sidottuani Myrskyn kahdelta puolen kiinni käytävälle, lähdin noutamaan tamman harjapakkia. Kiskaisin ehkä vähän liian rajusti - vihlovan käteni mukaan - varustehuoneen oven auki. Astahdin kynnykselle ja hetken aikaa pimeässä etsiskelin valokatkaisijaa, mikä ei jostain syystä osunut lainkaan kourani alle. Ärräpäitä mumisten astuin vieä muutaman askeleen eteenpäin huoneeseen, pitäen vasemman jalkani varassa ovea auki, että saisin edes pienen valonkajon aikaan. Toisin kuitenkin kävi. Tasapainoni petti - en ole ollut hyvä yhdellä jalalla seisomisessa ikänä! - ja rysähdin kuuluvasti varustehuoneen pohjalle harjapakkien sekaan. Tietenkin vasen jalkani katosi oven edestä ja se paukahti kuuluvasti takanani kiinni.

- Ei jumalauta! karjuin luultavasti naama tomaatinpunaisena lattialla. Könytessäni takaisin jaloilleni onnistuin vielä iskemään polveni varustearkun kulmaan. Ei mene hyvin, ei! Nojauduin voimakkaasti oven oikealla puolella olevaan seinään ja kiroillen hapuilin valokatkaisijaa. Samperi, kummalla puolella ovesta se valokatkaisija edes oli?! Lopulta onnistuin löytämään tutun ja turvallisen valokatkaisijan käteni alle ja napsautin raskaasti huokaisten siitä valot päälle. varustehuoneen kattolamppu syttyi hetken pätkien ja pian huoneeseen levisi hento valo. Parkaisin ääneen nähdessäni kaatumisestani aiheutuneen sotkun. Koko harjapakkirykelmä lojui lattialla sikin sokin ja muutama niistä olikin auennut.

- Miksi aina minä?! ulvahdin lähes itkun partaalla. Niinpä, miksi juuri aina minä?

Sotkujeni siivoamiseen hulahti lähes vartti ja voitte kuvitella kuinka tylsistynyt Myrsky oli odottelemiseeni. Poni jäysti kaksin kavioin riimunnarua kitaansa ja sai minut repimään useamman kuin yhden hiustupon palatessani riiviön luokse. Iskin harjapakin tamman oikealle puolelle ja jäkätin sille hetken siitä, ettei riimunnaruja ole keksitty pienten riiviöponien syömiseen. Huokaisin syvään aukaistessani Myrskyn nimikkoharjapakin. Mitäpä minä tässä turhaan poni-paralle raivosin, ei se kuitenkaan mitään ymmärtänyt.

- Jos lupaat olla kiltisti, saat porkkanapalan, tokaisin rautiaalle aloittaessani sen harjausta. Pieni welsh katsahti minua sangen iloisesti ja inahti. Taisi se sittenkin ymmärtää jotakin, ehkä. Hymyillen rupesin pyörittelemään kumisukaa rennosti vielä varsaikäisen ponineidon oikealla kyljellä. Talli oli suurimmaksi osaksi aika hiljainen, eräs hoitaja joka ei minulle ollut ennestään tuttu, puunasi hoitsunsa karsinassa hevosta ja muutama tuntiratsastaja viipotti satulahuoneeseen iloisesti jutellen. Minä sen sijaan keskityin omien ajatusteni pyörittelemiseen ja Myrskyn harjaamiseen. Pian haavekuplani puhkeutui, kun Myrsky inahti tuskallisesti.

- Anteeksi pikku neiti, naurahdin vaivautuneesti ja vaihdoin harjattavaa puolta.

Kun aikani olin vängännyt ja tapellut Myrskyn kanssa nostettavista kavioista, lösähdin karsinan pohjalle väsyneenä. Olin siirtänyt rautiaan ponin omaan karsinaansa tuntihevosten tullessa kentältä talliin. Nyt welsh kuikuili inisten muita kauraturpia ja hamusi kaltereiden väliä pehmeillä ponihuulillaan.

- Tule pienokainen tänne, tuletule, kuiskasin sille hiljaa. Samalla ojensin rauhallisesti käteni kohti kauempana seisovaa Myrskyä. Poni vilkaisi minua hiukan tuimasti, se ei ilmeisesti pitänyt yrityksestäni häiritä sen juttutuokiota kavereiden kanssa. Mulkaisin ponia takaisin yhtä tuimasti.
- Ei sitten, ole sielä, tokaisin tylysti sille. Myrsky jatkoi touhujaan ja minä tyydyin vain viskelemään kourallani karsinan pohjalla olevaa purua. Kului hiukan yli viisi minuuttia kun Myrsky luovutti. Ainoa joka sille oli jotain vastannut, oli Latulan uusi tuntiponi, pilkkupyllyinen Sepe. Sekin oli vain tyytynyt ynisemään omiaan ja juttutuokio oli lakannut siihen. Welsh pyörähti ympäri niin että jalkanivelet naksahtivat. Aluksi hätkähdin, olin niin syventynyt omiin touhuihini kuten tekstiviestittelyyn ja karsinan pohjan kaivelemiseen.

- Jokos sä nyt tuut sitten mun luo? kysyin hymyillen tammalta, samalla työntäen kännykkääni takaisin toppaliivieni taskuun. Myrsky tyytyi aluksi vain tapittamaan minua ruskeilla ponin silmillään, mutta otti pian varovaiset askeleet kohti minua.
- Rohkeasti vain, kuiskasin sille ja tarjosin kättä haisteltavaksi. Poni kurotti kaulaansa kohti kämmentäni ja laski turpansa siihen. Pidättelin naurunremakkaani sillä Myrskyn turpakarvat kutittivat sen verran kämmentäni. Lopulta en voinut itselleni mitään ja päästin ilmoille pienen tyrskähdyksen. Siitäkös Myrsky vallan 'riemastui' ja loikkasi takaisin karsinan ovelle niin että sen ponin ahteri tömähti vasten karsinan seinää.

- Soo tyttö, naurahdin ja hivuttauduin seinän avulla takaisin jaloilleni. Pudistelin purut pois lökäreideni kimpusta ja katsahdin samalla rautiaaseen pikkuneitiin. Sen korvat pyörivät päässä ja silmät napittivat minua päästä varpaisiin.
- Katos nyt, en mä mikään poninsyöjä oo, naurahdin hiiren hiljaa ja hiivin hämmentyneen varsan luokse. Rauhallisesti hyssyttelin sille ja hipaisin Myrskyn pehmeää kaulaa. Aluksi se värähti ja vilkaisi minua, mutta pian se antoi äskeisen episodin anteeksi ja tyytyi nuuhkimaan kengänkärkiäni. Kyllä tästä vielä ystävyys syntyisi, jos oppisin olemaan säikyttelemättä pienoista ponirukkaa.

---------
Löysin tarinan alun tietokoneen tiedostojen pohjalta, oli jäänyt kesken jostakin syystä.. Nyt tein loppuun inspiraation innoittamana (;

[Karoliina]

02.02.2012. Torstai

Olin hullu. Pähkähullu. Päästäni ilmeisesti täysin vajaa, muutama ruuvi löysällä ja niin edespäin. Tempauksestani voisi repiä useampiakin lausahduksia, mutten jaksanut ajatella enempää. Pakkasta oli suurinpiirtein lähes -25c ja minä idiootti kuljin kohti Latulaa! Jalkaisin, kylmässä viimassa, naama ja reidet tunnottomina. Kaulahuiviini hönkäillen ja käsiä yhteen lyöden. Hevostelulaukkuni oli varmasti juurtunut kiinni mustaan toppatakkiini ja varmaan jalkanikin tipahtaisivat irti kropastani kuin lehdet syksyllä. Aivoni olivat ilmeisemmin jäätyneet ja järjenjuoksu oli stopannut kotipihan ylitettyäni. Kas kun en ollut löytänyt itseäni vielä halailemasta Latulaan vievää hiekkatietä, kun kohmeiset jalkani olisivat tehneet tepposet. Huh helpotus!

Kiljuin pääni sisällä repien jäätynyttä liukuovea auki. Juutake, jos se ei kohta levähtäisi auki, kaivaisin jostain kirveen ja iskisin tallin ulko-oven polttopuiksi. Oven onneksi sain kuin sainkin työnnettyä painavan tuntuisen liukuoven syrjään ja helpottuneena huokaisten luikahdin sisään. Puskin oven takaisin perässäni kiinni ja älähdin.
- Viimein, inisin yksikseni ja hypähtelin hetken aikaa tasajalkaa ulko-oven edessä lämmetäkseni. Kun viiden minuutin kuluttua naamalihakseni osoittautuivat vielä eläviksi ja reiteni olivat toimintakunnossa, lähdin kulkemaan Myrsky-Myketin karsinaa kohti. Tökin aivojen sopukoissa itseäni siitä, etten uhrannut enempää aikaa rakkaille - voiko kuolaturpia kutsua rakkaiksi? Nehän aiheuttavat enemmän harmaita hiuksia kuin rakkautta..Ja kaikki huomasivat sarkastisuuteni, heh heh - kauramoottoreille. Myrskykin oli varmasti jo kerennyt venähtämään jo lähes tuntihevosen ikäpykälään ja Rommi taas vanheni kuin viime viikkoinen juusto. Lämmin talli-ilma kietoi minut syleilyyn ja tunsin kuinka hyvältä se tuntuikaan palata takaisin tallille. Perhanat katumuksista, kaikelle pitää antaa anteeksi, jopa minulle.

- Sustahan on tullu mahtavan iso Myketti jo, nauroin welsh tammalle tämän tervehtiessä minua niinkuin kävisin joka päivä sitä tervehtimässä. Sipaisin ponitamman silkkistä turpaa ja Myrsky ynisi tyytyväisenä.
- Juu, minäkin sinua, mumisin hoitoponilleni kohteliaasti ja noukin karsinan ovessa roikkuvan riimunnarun kouraani. Koko Latun Tallin hevoskööri seisoi iloisesti karsinoissaan, kaipa Latu oli tajunnut vilkaista aamulla lämpömittaria ja todennut ulkona olevan ehkä hiukan liian kylmä. Painotan sanaa hiukan.
- Sustakin on varmaan Myketti kivempaa nyhjätä sisällä tallissa kun jäätyä kavioistasi tarhan pohjaan kiinni, virnistin rautiaalle. Ajatuskin jäätyneestä Myrskystä oli sen verran surkuhupaisa, joten pakkohan minun oli asialle tyrskähtää kerran kaksi. Minä kun huvituin jopa vakavistakin asioista, mitä luultavammin ei saisi tehdä.
- Herranen aika, täällä näkee kaksijalkaisiakin! Meikäläinen kun luuli, että kaikki hoitajat kököttävät tänään kotona takkatulen ääressä kuuman kaakaon kanssa, mutta joku on sentään uhmannut pakkasta, kuulin Latun sanovan käytävän toisesta päästä. Virnistin miehelle, uhmasin ehkä vähän liikaakin pakkasukkoa.
- Järjen jättiläisiä on joka lähtöön. Mullakin ois ollu vaikka mikä tahansa muu päivä aikaa käydä tallilla aikasemminkin, mutta viisas kun oon, niin valitsen aina sen kylmimmän ja karmeimman päivän, naurahdin.
- Nojoo, kiva kun kuitenkin vaivauduit pyörähtämään. Tänään on ollut aika hiljaista, kun tuntejakaan ei tällaisen pakkasen takia voi oikein pitää, vaikka maneesi onkin lämmin. Ihmiset tuntuvat peruvan niitä hevostelutunteja vähän reippaamin näin talvella, Latu mumisi ja vilahti Harmonian karsinaan.
- Ja Sandraa ja Irinaakaan ei ole tänään oikein näkynyt, mies jatkoi karsinasta.
- Eipä sun yksinkään tarvii olla, kun onhan täällä näitä kauraturpia, vastasin ja törkkäsin Myrskyn karsinan oven auki.
- Totta.

Hoidin suht pika pikaa Myrskyn, sillä jos mielin kävellä takaisin päivän valossa, minulla ei olisi aikaa suurempiin viivyttelyihin. Rautiaan ponitamman kanssa sujui yhtä hyvin kuin ennenkin. Myketti ei ollut minulle suuremmin vihainen siitä, etten käynyt sitä joka ikinen päivä hellittelemässä ja työntämässä sen turvan eteen porkkananpaloja, ehei. Minusta tuntui, että welsh nautti siitä, että sai sitten harvemmin kerralla enemmän huomiota. Tunkaisin ponineidille vielä yhden hevosnamin kuppiin, ennen kuin suljin karsinan oven huolella. Ripustin vielä riimunnarun takaisin nätisti karsinan oveen. Latu oli huidellut omia teitään, luultavasti mies kyyhötti lämpöisessä päärakennuksessa. Kyllä minullekkin kelpaisi oman kodin lämpö ja lämmin viltti. Päätin vielä ennen lähtöäni käydä moikkaamassa Romuluu-Rommiakin, jottei orin koltiainen olisi minulle ikuisesti vihoissaan. Heitin heipat Myrskylle ja puikkelehdin ulos tallista kylmään viimaan, kääntäen nokkani kohti tallia, jossa Rommi majaili. Kauhulla ja ilolla odottelin päistärikön tapaamista, se kun tunnetusti tykkäsi aina hiukan kujeilla kustannuksellani. Kylmän tuulen ja kahdenkymmenenviiden asteen pakkasen saattelemana livahdin lumikinoksen ohitse talliin.

---------------------------------------------------
Nonni, tulipas vähän yli kuukauden tauon jälkeen kirjoitettua jotakin, vaikkei nyt erityisemmin mitään järkevää. Tällainen tauolta palaamistarina vain, ei mitään suurempaa juonta tai pituutta (;