sph-t Ärmätti NU

[Britta]

Ratsastusta ja jynssäystä
3. huhtikuuta 2012

Tänään tapahtui yhtä sun toista, josta kerron sarjakuvan avulla:



Sarjakuvahan nyt on mitä on (kheh, koulussa tehty..), mutta yritin jotakin väsätä. Tosiaan en näitä pakon uhalla tee. (; Ja suuri koko on pyllystä, enkä saanut rajattua hyvin ja en kehdannut eilisen jälkeen skanneria käyttää.

#15

[Britta]

Normipäivä
11. toukokuuta 2012

”It’s called eeeeeeasy living!” hoilotin putsatessani Ämmän satulaa. Vieressäni istui Rosie, Ämmän isukin Larin hoitaja. Hän puunasi Larin suitsia. ”Oh man, these are dirty!” tyttö puheli yksikseen englanniksi. Tyttö oli kertonut minulle puhuvansa mieluusti englantia, ja se sopi minulle, ”enkuntaitajalle” oikein hyvin. ”Yep, I belive so”, vastasin ja hinkkasin hiekkaisia jalustinkumeja. Katsoin lopputulosta kallistaen päätäni. ”Taidan rasvata ton vielä”, totesin itsekseni Rosien hyräillessä vieressäni jotakin minulle tuntematonta englanninkielistä biisiä. ”If I was your boyfriend…” aloitin, kunnes Rosie katsoi minua tiukasti. ”Ei se oo homo enää, jos sitä tarkotat?” vastasin Rosien ilmeelle. ”Älä keskeytä laulamistani”, tyttö sopersi ja jatkoi oman laulunsa hyräilemistä. Nyökkäsin lievästi ja kaivoin kaapista esiin valjasrasvan. Pyyhkäisin nihkeän sieneni rasvaan ja aloitin satulan hankaamisen.

Rosie katosi Larinsa luo, ja jäin yksin Ämmän varusteiden kanssa. Puhdistin vielä suitset ja rasvasin ne huolellisesti. Niputin suitset paikoilleen ja harjasin vielä satulahuovan ja –vyön, kunnes olin vihdoin valmis varusteiden puunauksesta. Asettelin satulan huolellisesti oheistavaroineen paikoilleen ja siivosin omat sotkuni. Tänään en kävisi ratsastamassa, ettei puhdistustyö menisi hukkaan, ja muutenkin ratsastaisin todennäköisesti Ärmätillä huomisen tunnilla, joten ei ollut hätiä mitiä.

Ämmä oli muuttanut eri tarhaan, eri kavereiden kanssa. Nyt Ämmällä oli kavereinaan Sepe ja Myrsky. Molemmat olivat kivan tuntoisia poneja, ja supersuloisia olivatkin. Nyt tallissa oli paljon uusia hevosia, tai no paljon ja paljon, mutta lyhyen ajan sisään niitä tosiaankin oli tullut. Se ei minua häirinnyt, vaan lähdin iloisena hakemaan tammuskaa tarhasta. Ilma oli kyllä kolea ja sateinen, se latisti mielialaani hieman, mutta muuten olin yhtä hymyä. En ollut päässyt viime aikoina käymään tallilla yhtä aktiivisesti kuin aikaisemmin, koska koeviikko ja vaikka mitkä muut asiat rynnistivät päälle kuin norsulauma, mutta kyllä tämä tästä vielä aktiivistuisi. Olihan tulossa kesä, joka helpotti tallilla käymistä. Ainoa haittapuoli oli muut harrastukset silloinkin, mutta välillä täytyi viitata kintaalla joko talliin tai muihin harrastuksiin, vaikkei niin haluaisikaan tehdä. Se oli vaan niin.

Nousin tarhan laudalle seisomaan katsellessani Ämmän laukkailua tarhaa ympäri. Sepe ja Ärmätti kiusasivat toisiaan sillä välin kun Myrsky laidunsi rauhassa tarhan nurkassa. Naurahdin ponien menolle ja livahdin lautojen välistä sisään tarhaan. ”Tule Ämmä!” huutelin hoidokilleni ja maiskautin pienesti. Tamma lopetti heti Sepen kanssa puuhailut ja katsoi minua päin korvat hörössä. ”Niin tytsy, tuutko vai et?” kysyin siltä ja maiskautin uudelleen. Nappasin tolpannokasta päitset ja riimunarun selkäni taakse, kun Ämmä lähestyi minua nuuskien ilmaa, hieman epäröivästi. ”Tule pikkunen”, lepertelin ja tamma saapui luokseni. JES! Ehkä ensimmäinen kerta kun näin kävi. Tästä huomasi, että siteemme oli tamman kanssa vahvistunut. Pujotin päitset rivakasti tamman päähän ja napsautin riimunarun kiinni päitsien renkaaseen. Tänään Ämmällä oli päällään ruskeat päitset, viimeksi sillä oli oranssit. No, mitä väliä. Avasin tarhan portin ja hätyyttelin taaempana häärivää Sepeä kauemmas. ”Hus pilkkupallo!” älähdin sille ja huomasin, että se näykkäisi lähtiessään Ämmää lautaselta. Olisihan se pitänyt arvata. Ämmä painoi korvansa luimuun ja yritti potkaista taaksepäin poniruunaa, joka karautti pois rikospaikalta. Ärmätti tuhahti kuuluvasti kun talutin sen portista ulos ja suljin sen perässäni. ”Pöhelö”, murjaisin tammalle kun se käveli pää puolelta toiselle heiluen perässäni yrittäen tarttua jok’ikiseen ruohontupsuun joka maassa törrötti. Jouduin kiskomaan suomenputtea paljolla voimalla ennen kuin sain sen unohtamaan ne kirotut rehut.

Talutin Ämmän karsinaansa, jossa se heti rupesi syömään iltakaurojaan. Olihan ilta tietysti jo pitkällä, ja minulla kokeita tulossa, mutta halusin nyt viettää herkän hetken, jos toisenkin hoitohevoseni kanssa. Ämmästä oli tullut minulle hyvin tärkeä, vaikka tuollainen ärnöttäjä olikin. En pystynyt kuvittelemaan sitä tylsyyttä, joka valtaisi minut ilman omaa pikku kultamussukkaani, joka jaksaa pitää minut aina vauhdissa. ”Ansaitset kyllä kunnon jynssäyksen”, sanoin tammalle, joka rouskutti ahneesti kauroja. Kävin noutamassa Ämmän harjapakin, ja heti kun avasin sen, oli kuin olisin juuri iskeytynyt kaatopaikalle. ”Ei ole totta!” huudahdin yksikseni ja katsoin tyrmistyneenä pakin sisältöä. Karvoja joka puolella, kaikkea likaa ja töhnää – hyi olkoon. ”Tämä täytyy siivota”, ajattelin ja aloitin harjojen ja muiden pakin romppeiden perusteellisen siivouksen. Ämmä hirnahti minulle vaativasti. ”Joo joo, kunhan oon puhistanu nämä niin sitten…” mutisin ja nypin karvatukkoja irti harjoista. On siinäkin tuntilaiset!

Huokaisin saadessani viimeinkin koko pakin puhdistettua. Nyt vieressäni lojui karvamöykky, joka koostui Ämmän karvoista. Gross. Koppasin möykyn syliini ja olin juuri tiputtamassa sitä roskakoriin, kun Latu huusi minulle takaani. Käännyin ympäri karvakasa sylissäni ja sain osakseni oudoksuntaa. ”Mikä toi on?” mies kysyi ja vaati minulta ilmiselvästi selitystä epämääräiseen karvakasaan liittyen. ”Öh”, epäröin, ”euron juusto?” Loin vielä päälle epätoivoisen hymyn ja käännähdin kannoillani pudottaen karvat roskiin. Käännyin takaisin Latuun päin, joka näytti selvästi mietteliäältä. ”Noistahan ois voinu kutoa vaikka paidan!” Latu tajusi ja koki valaistumisen. Pää ilmiselvästi ideoita sauhuten mies paineli toimistoonsa ja minä jäin pyörittelemään silmiäni.

”Tän sä kyllä ansaitset, kultapieni”, pehmoilin Ämmälle ja pudotin sen ruokakaukaloon kasan porkkanoita. Taputin tammaa kaulalle ja jatkoin sen harjaamista pitkin, rauhallisin vedoin. Suomenhevosen karva oli ohentunut selvästi, ja karvatuppojakin irtoili tavallista vähemmän. Kesäkarva, jihuu! Tämäkin enteili tulevasta kesästä, joka ei oikein näyttänyt ilmestyvän. Ämmän lopetettua rouskuttamisen se nuuhki taskuni, ettei minulla varmasti enää olisi mitään. ”No ei ole”, varmistin ja jatkoin tamman sukimista. Talli oli melko tyhjä, kuului vain luudan lakaisua tallikäytävällä. Yhtäkkiä tunsin värinää taskustani – puhelin. Nostin puhelimen taskustani ja liu’utin vastausnäppäintä. ”Haloo?” ”Äiti täällä, oon ulkona, tuu äkkiä, mulla on kiire, heippa”, kuulin äitini äänen yhteen epäselvään putkeen ja kuulin tuuttausta. ”Täytyy mennä”, sanoin tammalle ja taputin sen kaulaa. Palautin pakin paikoilleen ja pakkasin kamani. ”Moikka!” huudahdin tyhjänoloiselle tallikäytävälle. Taas oli kulunut yksi normipäivä, tärkeä, mutta silti muiden joukossa.

Ns. tylsempää ja normimpaa settiä tällä kertaa, yritän keksiä ensi kerraksi jotain hauskaa ja uutta... Ehdotuksia? ;D

#16

// Ömiömiömi mää olen kyllä halvatun huono keksimään mitään kivaa ja erikoista... entä jos osallistuisit Ärmätillä johonkin ryhmämaastoon, tai alkaisit käymään tunneilla sillä? C: Esim. Jasnyhän käy välillä jopa muillakin hevosilla tunneilla. Mukavaa vaihtelua varmasti ettei tarvitse aina samalla hevosella ratsastaa, tai edes se että pääsisit Ärmätin kanssa tekemään jotain muutakin kuin itsenäistä lumpsuttelua. :) -Latu

[Britta]

Pojat on poikii
13. toukokuuta 2012

Kävelin hymyillen Latulaan bussipysäkiltä maantietä pitkin. Oli aivan taivaallinen ilma; aurinko paistoi, eikä satanut vettä. Pieni tuulenvire leikitteli aukinaisilla hiuksillani vähän väliä, mutta se ei haitannut. Olin todella iloinen ilmasta ja siitä, että pääsisin kohta taas näkemään oman pikku kultamussukkaiseni, Ämmän. Tai no, kultaisesta ja mussukasta voi olla monta mieltä, mutta mielestäni tamma sen tittelin ansaitsi – jos oli sillä oli sellainen päivä. Olisin voinut hypellä Aku Ankan kannankolautushyppyjä tienpientareella (ja tuurillani pudota ojaan tai jotakin), mutten kehdannut. Okei, kyllä muutama hyppy teki poikaa muttei sen enempää. ”Britta!” kuulin tutun äänen takaani. Pysähdyin ja käännähdin kannoillani – se oli Eetu. Miksi ihmeessä poika oli tänään, Ärmätin vapaapäivänä koikkelehtimassa tallille, jos ei edes aikonut ratsastaa? Vai kenties… Tuliko hän minun takiani? Pyh, tuskin. ”Odota!” poika huusi ja juoksi viereeni. Eetu näytti hieman huvittavalta juostessaan minua kohti, mutta hei – atleettiselta ainakin, eikä gotleettiselta. Poika pääsi vierelleni ja pysähtyi hetkeksi huohottamaan. ”En oo kyllä hirmu hyvässä kunnossa nyt, kun on harkkatauko”, poika selitteli ja lähti sitten uudelleen kävelemään. Kirensin itsekin askeltani ja heitin pojalle jotakin ”selittäähän ne hiihtäjätkin”-tapaista, johon poika vain tuhahti sen enempää kantaa ottamatta. ”Miksikäs sä tuut tänään tallille? Eihän sulla oo tuntiakaan tai mitään?” tenttasin pojalta hänen kävellessä rennosti vierelläni. ”No, mulla oli sulle asiaa ja arvasin että tulisit tallille, ja jos et ois tullu, oisin varmaan hoidellu Ämmää tai auttanut Jonnee tallitöissä tai jotakin”, poika selitti ja minä nyökyttelin. Aika suloista. Eikun hetkinen, kuka Jonne? Eetu kertoi Jonnen tallin yhdeksi työntekijäksi, jonka oma osa-ala oli Eetun mukaan Ämmän kaltaisten hevosten koulutus yhteiskuntakelpoisimmiksi elukoiksi. Vai niin. ”Mitä asiaa sulla oli?” kysyin pojalta ja kurvatessamme Latulan pihaan. ”Kerron jossakin vaiheessa, pitkä stoori”, poika selvensi ja huomasi joitakin tuntilaistuttujaan, joiden luokse poika riensi kuin paetakseen aiheesta. Hmph. Pojat. Suuntasin omat askeleeni hoitajien aitan luokse. Jospa siellä olisi juttuseuraa. Eetusta ei tällä hetkellä sellaiseksi ollut.

”Moikka Britta!” kuulin Lynnin äänen heti kun astuin ovesta sisään. Tervehdin tyttöä iloisesti ja sainkin kohta jonkun toisen kädet silmilleni. ”Arvaa kuka?” tunnistamaton henkilö sanoi Munamies-tyylisellä äänellä. ”En kyllä osaa arvata”, totesin ykskantaan ja kädet loittonivat silmieni edestä. ”Karoliina”, mustatukkainen tyttö paljasti itsensä ja taikoi naamalleen leveän virnistyksen. ”Myrsky ja Ämmä on nykyään samassa tarhassa, ootko huomannu?” tyttö kysyi ja sai vastaukseksi nyökkäyksen. Katsoin sohvalle päin, jossa Lynn makasi pitkin pituuttaan kädet päänsä takana. ”Varo, pommi tulee!” huudahdin ja lähdin juoksemaan sohvaa kohti. Lynn kiljaisi ja veti jalkansa turvaan, jolloin laskeuduin sohvan toiseen päähän. ”Ääliö!” tyttö sihahti ja ratkesi hetken pokanpidon jälkeen nauruun. Karoliina katsoi meitä vähän matkan päästä virnuillen ja istui sohvapöydälle. ”Onko sulla jotakin juttua sen yhden tuntilaispojan kanssa, joka menee aina Ämmällä?” Karoliina kysyi ilkeä virne naamallaan ja katsoi suoraan silmiini. Tytön silmät tuntuivat porautuvan lävitseni ja tunsin oloni hiukan epämukavaksi. Tarkkasilmäinen saattoi nähdä poskieni vienon punoituksen, mutta toivoin, etteivät tytöt huomanneet mitään. Lynnkin oli kääntynyt minuun päin, enkä voinut paeta heidän katseitaan minnekään. ”Ei”, valehtelin kirkassilmäisesti hoitajaystävilleni. Tai no, en tiedä valehtelinko vai en – olihan Eetu ihan komea ja kiva ja kaikkea, mutta me olimme vain kavereita, emme sen enempää. Ehkä. ”Nii varmaa!” Lynn pisti väliin ja virnistyksen jälkeen pisti nauruksi. Nauroin itsekin, joka vapautti tunnelmaa. Tarkistin puhelimestani kellonajan, jolla saisin tekosyyn poistua paikalta ja taivastelin että ”voi kun kello on jo paljon, täytyy mennä Ämmän luo, heippa!” Lähdin tytöille vilkuttelun jälkeen takaisin raikkaaseen, auringonpaisteiseen ulkoilmaan.

Eetu oli minua vastassa Ämmän karsinan edessä salamyhkäinen ilme silmissään. ”Nyt mennään”, poika totesi ykskantaan ja talutti suitsitun Ämmän pois karsinasta. ”Ihan varmuuden vuoksi”, poika sanoi suitsista ennen kuin kerkesin mitään sanoa. Nyökkäsin, sillä tiesin millainen Ämmä voisi olla, ja varsinkin nyt kun maassa oli jo hieman tuoretta heinää. Poika ojensi Ämmän riimunarun, joka oli kiinni Ämmän toisessa kuolaimessa ja meni toisesta läpi, käteeni. Katsoin poikaa hyväksyvästi, ja lähdimme yksissä tuumin taluttamaan Ämmää ulos tallista. Mitäköhän Eetulla olisi minun pääni menoksi? Hän käveli Ärmätin toisella puolella varmistaen, että jos jotakin tapahtuisi, hän kerkeisi hyvällä tuurilla tarttua Ämmää suitsista.

Lähdimme kävelemään päämaastoille päin. Välillämme vallitsi ehkä hieman painostavakin hiljaisuus, jonka rikkoi välillä kaunis linnunliverrys tai Ämmän ärtyisä pärskähdys. Se yritti esittää, ettei sitä kiinnostanut, vaikka varsin hyvin tiesin että se oli mielissään päästessään maastoon. Se kulki pää korkealla tarkkaillen joka ikistä pientä liikahdusta ja äännähdystä ja hörisi iloissaan. Välillä se hirnuikin, yrittäen kai saada kontaktia kavereihinsa, jotka eivät kuitenkaan niin kauas kuulleet. Kävelimme Purojoen vierustaa. Se oli hieman märkää, muttei se menoamme haitannut. Pian saavuimme lammelle, joka tarjosi meille kauniin laskevan auringon maiseman. Lammelle näytti piirtyvän auringon silta; se oli oranssi. Suustani pääsi ihastunut huokaisu. ”Wow”, sain loppujen lopuksi sanotuksi, ja Eetu seisoi siinä rinta rottingilla katsellessaan maisemaa. Ämmä rupesi laiduntamaan tyytyväisesti lammen vierustassa. Talutin Ämmän sopivaan kohtaan, ja istahdimme Eetun kanssa vierekkäin ruoholle. ”Kaunista”, sanoin hiljaa ja ihailin luonnon monimuotoisuutta. ”Niin on”, poika myötäili ja katsoi myös maisemaa. ”Miksi toit minut tänne?” kysyin pojalta ja katsoin häntä tutkailevasti kasvoihin. Hänellä oli hieman pisamia. Tuota piirrettä en ollut huomannutkaan. Pojalla oli ruskettunut iho ja tummanruskeat hiukset, silmät olivat hunajanruskeat. ”Haluan kertoa sinulle jotakin tärkeää”, Eetu myönsi ja siirsi katseensa maahan. Hän pyöritteli ruohonkortta sormissaan. Katsoin poikaa ymmärtävästi, ja odotin jos hän jatkaisi. ”Niin.. Siis.. Otatko salmiakkia?” poika kysäisi pikaisesti ja veti housujensa taskusta salmiakkirasian. Vastasin myöntävästi ja kaivoin rasiasta muutaman salmiakin, heittäen ne huolettomasti suuhuni. Poika alkoi takellella. ”Asia on nyt niin että.. No mites mä sen sanoisin..” Katsoin poikaa pieni virne huulillani. ”Sano suoraan vain, en mä pelästy”, kannustin poikaa ja katsoin välillä Ämmän touhuja. Tamma laidunsi iloisesti välittämättä mistään muusta kuin ruohosta. Ahmatti. ”No, siis.. Me muutetaan pois täältä”, Eetu tokaisi viimein. Tuo lause olisi saanut leukani putoamaan maahan asti, jos siis olisin ollut mangahahmo. ”Oikeesti?” varmistelin ja nojauduin lähemmäs Eetua. ”Joo.. Äiti sai töitä kauempaa eikä voida jäähä.. Mä tuun kyllä joskus käymään”, poika korjaili ja katsoi minuun anteeksipyytäen. ”Ai. No, ei se mitään”, valehtelin. Olisin halunnut vielä kokea monta uutta ja hauskaa retkeä Eetun kanssa, katsoa hänen tuntiaan, nähdä hänen kehittyvän, ja ja ja… Niin monta asiaa jäi tekemättä, niin monta muistoa jää saamatta. Poika nojautui lähemmäs minua ja painoi käden poskelleni. ”Britta, mä lupaan tulla käymään”, hän sanoi ja noiden sanojen merkiksi hänen pehmeät huulensa tuntuivat minun huulillani. Hän suukotti minua. Sen hetken olisin tahtonut säilöä ikiajoiksi; kaunis, oranssi ilta-aurinko ja me, unohtamatta tietenkään Ämmää. Aikaa kului, en tiedä kauanko, mutta liian vähän. Eetu irrotti huulensa omistani ja katsoi minua viimeisen kerran. ”Kiitos. Kaikesta.” Sitten hän lähti. Juosten. Ja olisin voinut lyödä vetoa, että näin kyyneleen hänen poskellaan. Hän vuodatti kyyneleen vuokseni. Jäin siihen yksinäni istumaan, jätettynä. Kaaduin selälleni maahan ja jäin tarkkailemaan taivasta. Teki mieli itkeä, huutaa, mököttää… Kyynel vieri poskeani pitkin. Sitten, kuin Ämmä olisi tajunnut olotilani, tamma tuli pääni viereen ja rupesi ensin nuuhkimaan sitä. Luulin, että suomenputte olisi näykännyt minua nenästä tai jotakin, mutta se nuolaisi kyyneleen pois poskeltani. Miten tamma oli tajunnut tilanteen? Voi, hevoset ovat fiksuja olentoja. Nousin ylös ja rutistin Ämmän kaulaa. Tamman tunteminen sai minut lopettamaan itkemisen. Kuinka sellaisesta riiviöstä pystyi tulemaan noin huolehtivainen? ”Kiitos”, sopersin Ämmälle. Se hörähti, kuin tajuten. Jäin vielä hetkeksi katsomaan laskevaa aurinkoa, ja lähdin sitten kävelemään kohti tallia. Yksin. ”Hetkonen”, sanoin ja mutustelin Kevät-laulun sanoja mielessäni. Ja siinä kerrottiin paljon kohtalostani. Kyynel vieri poskelleni, kun aloitin laulamaan:

”On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
Tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa
Kevät, pystynkö mitään enää antaan?
Konkurssin koin, en haluu enää maksaa
Kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
Sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa
Kevät, pystynkö mitään antaan?

Sinä tarjosit salmiakkia
Minä olin hölmö, panin peliin koko elämän
Vaikka tarjosit vain salmiakkia
Minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

On siis kevät, uskoin vakavaa valaa
No pojat on poikia, ne lupaa, muttei palaa
Kevät, kaiketi taivas vielä kestää
Pilvet jo luin, ei sadetta voi estää
Kevät, sinua ihmistä pelkään
Minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään
Kevät, tosiaan ihmistä pelkään

Sinä tarjosit salmiakkia
Minä olin hölmö, panin peliin koko elämän
Vaikka tarjosit vain salmiakkia
Minä olin hölmö, panin peliin koko elämän”

Surullista, tai ainakin itseäni koskettavaa tällä kertaa. Yyh, meinasin itsekin ruveta itkemään. Ja Eetu nimi ei ole peräisin nimestäsi, vaan ensimmäinen pojan nimi joka oli päähäni järkevä oli Eetu. (:

#17

// Olinkin alkuun että whaddaa :"D No nyt ainakin oli erikoisempi päivitys, pakko sanoa! -Latu

[Britta]

Maastoretki
15. toukokuuta 2012

Kärräsin viimeisen kottikärryllisen sontaa lantalaan ja vein kottikärryt sitten paikalleen. Huokaisin syvään ja pyyhin muutaman, pienen hikikarpalon otsaltani. Olin lupautunut tekemään tallitöitä, jotta pääsisin Irinan tunnille huomenna. Muut tytöt olivat jo varoitelleet minua siitä, mitä olin mennyt tekemään ja haukkuivat Irinan tunteja, mutta minä jos kuka tarvitsisin rääkkiä Ärmätin kanssa. Tallityöt jatkuivat vielä hieman huomisenkin puolelle, ja nytkin minun täytyi lakaista lattiaa. Tartuin harjaan ja rupesin lakaisemaan pölyntäyteistä lattiaa varmoin ottein. Virnuileva Latu saapui talliin. ”Ai, meillähän on täällä hyvä piika! Säästät mun urakkaa”, mies vinoili ja mulkaisin häntä. ”Easy girl”, Latu tyynnytteli ja jäi norkoilemaan seinän viereen kuin tarkistaen, että työni sujuisi tarpeeksi hyvin. Nopeutin tempoani vielä vähän, ja annoin harjan suihkia puolelta toiselle. ”Hei Britta, anti olla, mä voin kyllä siivota tosta loppuun, rupee sä laittamaan Ämmää valmiiksi maastoretkeä varten”, Latu töksäytti ja sai vastaukseksi hölmistyneen katseen. ”Mitä maastoretkeä?” kysyin aivan äimänkäkenä ja nakkasin harjan Latulle, ”Ketä on tulossa?” Latu koppasi harjan käteensä ja näytti mietiskelevän hetken, kunnes kertoi, että mukaani tulisivat Jasny, Mira, Veera ja Chao. ”Siistiä”, onnistuin henkäisemään ja lähdin ripeästi hakemaan Ämmää ulkoa.

”Jasny!” kiljaisin jo kauempaa, kun huomasin naisenalun seisoskelevan portinpielessä katsellen Sepen menoa, ”Me mennään maastoon!” Jasny ei näyttänyt niin innokkaalta kun minä, mutta onnistui kuitenkin sopertelemaan jotakin ”tiesin”-tapaista, ja lähdimme yksissä tuumin hakemaan hoidokkejamme tarhan syövereistä. Jasny sai hetken juosta ilakoivan Sepen perässä, samoin kun minä Ämmän – aivan niin kuin ne pirulliset ponit olisivat suunnitelleet tämän kaiken! Saimme kuitenkin hoidokkimme pian kiinni, ja jätimme Myrskyn yksin tarhaan. ”Kai se Karoliina tulee pian?” totesin, samalla kuitenkin ikään kuin kysyen. ”Joo, se taisi ollakin jo tallilla”, Jasny vastasi ja talutti hieman ämpyröivän Sepen edeltäni talliin.

”Ämmä!” ärähdin suomikaakille sen yrittäessä koetella minun kuningatarasemaani, ”Turha luulo!” Ämmä painoi korvat luimuun ja tyytyi kohtaloonsa, tai niin minä ainakin luulin, kunnes satulaa laitettaessa se potki seinille. No, sain sentään satulan laitettua ja kiristin satulavyön, kunnes oli suitsien aika. Irrotin päitset tammuskan päästä ja yritin pujottaa kuolaimia sen suuhun. Pään viskelyä ja suun tiukasti kiinnipitoa. Kun sain Ämmän pään pois taivaista, se keksi uuden jekun; kun olin pujottanut kuolaimet tamman suuhun ja vedin niskahihnan korvien taakse, suokki rupesi nostelemaan ja koukistamaan etujalkaansa eteen yrittäen jotenkin ovelasti potkaista minua. Ärähdin taas, ja kiristin remmit pikapikaa paikoilleen, ettei Ämmä kerkeäisi enää keksiä mitään uusia jekkuja varalleni. Koko tämä hässäkkä olisi varmasti näyttänyt ulkopuolisen silmin tosi huvittavalta. Aloin jo tosissani miettiä, pitäisikö minun kutsua Jonnea hätiin tämän lahopään kanssa. Vedin ohjat toisen jalustimen taakse ja vaihdoin omat kamppeeni. ”Raippa on, turvaliivi on, kypärä on, hanskat on, kengät on…” kertasin vielä varmuuden vuoksi itselleni, ennen kuin astuin takaisin Ämmän karsinaan ja otin ohjat pois jalustimen takaa kuljettaen ne pois tamman kaulalta. Otin tiukasti ohjasperistä kiinni, ja jäin odottelemaan muiden valmistautumista. ”Ootteko kaikki valmiita?” Veera huusi Tipun karsinasta. Kaikki vastailivat myöntävästi ja lähdimme järjestyksessä kulkemaan kohti tallin liukuovia.

Säädin jalustinhihnat lyhemmiksi kuin normaalisti, olimmehan menossa maastoon. ”Mikä järkkä?” kysyin muilta tytöiltä, jotka valmistelivat myös ratsujaan. ”Oisko eka Mira ja Hamppi, sitten Veera ja Tipu, Chao ja Veeni, sitten Britta ja Ämmä ja mä ja Sepe viimeseksi?” Jasny ehdotti ja ehdotus sai osakseen myöntävää muminaa. Chao jo varoittelikin Veenin tuulellakäyvyydestä sekä minun täytyi varoittaa Jasnyä Ämmästä. Turvavälejä noudattaen matka sujuisi todennäköisesti mutkitta. ”Mennään”, Mira sanoi noustuaan viimeisenä Hampin selkään. ”Tiedän jo hyvän reitin, mitä mennään.” Mira kannusti fwb:n käyntiin. Kiersimme pihalla ensin muutaman kierroksen pitkin ohjin, kunnes lähdimme varsinaiseen maastoon.

”Otetaanko pätkä ravia?” Veera ehdotti Tipun selästä. Kaikilla hevosilla (ja ponilla) oli yllättävän hyvä päivä, lukuun ottamatta ilonpukkeja ja pikkuisia kyttäilyjä. ”Käy”, sanoin, ja pian Mira nostikin ravin, jonka jälkeen koko letka kulki kivasti kevyessä ravissa. Ämmä tuntui tänään paljon mukavammalta ratsastaa kuin normaalisti, ja sen kädellepainaminenkin oli vähentynyt huomattavasti ensimmäisestä kerrasta. Mitä nyt vähän välillä kyttäili, no prob. Se kulki pää pystyssä, mutta mitä haittaakaan siitä oli nyt, kun olimme maastossa? Ei mitään, ainakaan sen suurempia.

Olimme kiertäneet jo pitkään, kunnes saavuimme keskipehmeähiekkaiselle ylämäelle. ”Laukataanko tämä ylös?” Mira huusi kärjestä ja sai meissä muissa aikaan innostunutta puheensorinaa. Kaula pitkällä kävelevät hevoset ja Sepe saisivat mitä parhaimpaa työtä. Mira nosti Hampilla laukan ja nousi jalustimille. Tyttö nojasi eteenpäin ja antoi Hampille ohjaa. Koulukuningattarena Hamppi ei ollut tottunut menemään normaalisti kuin koululaukkaa, joten vapaa laukka teki sille varmasti hyvää. Pian Sepekin oli saatu laukkaan, ja pian koko ryhmä seisoi jalustimilla ja nojasi eteenpäin. Veeni meinasi hieman kuumua, mutta Chao sai pidettyä sen hyvin hallinnassa. Ylämäen jälkeen jatkoimme vielä hetken laukkaa suoralla, kunnes Mira nosti kätensä ilmaan ja hidasti raviin, me muut perässään. Ravi hidastui, ja pian koko possujunamme oli siirtynyt käyntiin. ”Vähänkö oli hauskaa!” Veera hehkutti ja taputti Tipua kaulalle. Tamma pärskähti neitimäisesti ja huitaisi ötököitä hännällään. ”Älä muuta viserrä”, myötäilin ja taputin itsekin Ämmän kaulaa. Se oli tänään toiminut tosi hienosti lukuun ottamatta niitä kyttäilyjä ja muutamia Ämmälle pieniä ilonpukkeja, ja olin siitä ylpeä. Kyllä tämä tästä vielä kehittyisi. ”No niin, ollaan kohta perillä”, Jasny huikkasi jonon perältä ja metsän keskeltä avautui punainen rakennusrykelmä, sekä itse the Bossin keltainen omakotitalo.

”Hyvä tyttö!” kehuin Ämmää ja laskeuduin alas satulasta. Löysäsin turpahihnan ja satulavyön ja Ämmä ravisteli itseään. Tamma pärskähti iloisena; tämänpäiväinen lenkki oli ollut hyvää vaihtelua suomenputen normaaliin rytmiin. Kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä retkeen, ja joku taisi huikata, että täytyisi ottaa uudelleenkin. Talutin Ämmän talliin ja sen omaan karsinaan. Riisuin Ämmältä varusteet, pesin kuolaimet ja vein kamat Ämmän paikalle satulahuoneeseen. Kävin pikaisesti harjaamassa hoidokkini jalat ja tarkistamassa kaviot, pudottamassa porkkanan tamman ruokakuppiin ja jättämässä muutkin hyvästit. ”Nähdään taas, suokinjötkäle!”

#18

Joo, olen tosi hyvä otsikoiden keksijä, mutta pikkuvikoja.

[Britta]

Gimme a break!
20. toukokuuta 2012

Tänään oli Ämmän vapaapäivä ja se todellakin otti siitä kaiken irti. Tamma laidunsi koko päivän nauttien vapaastaan, enkä tohtinut tammaa pahemmin käydä häiritsemässä. Kävin silittelemässä Ärmättiä hetken laitsalla, kunnes tuo teki selväksi, ettei todellakaan tarvinnut minua siellä vierellään, joten lähdin pois, siivosin tamman karsinan, jynssäsin kupit ja rasvasin varusteet. Loppupäivä menikin hoitajien aitassa juoruillessa, eikä siinä mitään; olihan tämäkin hyvää ajanvietettä!

Ämmä laitsalla.

Sain vihdoin viimein tuon piirroksen valmiiksi, oli jo aikakin, väkräsin sitä jo jonkin aikaa sitten. Olen aika ylpeä piirroksesta, itse tykkään.

#19

[Britta]

Täyttä rääkkiä!
23. toukokuuta 2012

Tänään olin Ämmällä tunnilla, ettei minun itse tarvinnut keksiä itselleni tehtävää ja käydä vain lömpsöttelemässä maastossa, vaikka olihan sekin kivaa. Irina piti kamalan rääkkitunnin, johon kuului mm. keventämistä ilman satulaa ja kaikkea mahdollista kenttäistunnasta ("parantaa tasapainoa") väistöihin. Se tunti oli kyllä pakattu täyteen, ja kaikki tuntilaiset olivat läkähtymäisillään tunnin jälkeen, olihan tunti kentällä. Siellä oli kyllä kaunis ilma, en minä sen puoleen, mutta oli kyllä hippusen liian kuuma, vaikka välillä kylmä tuulenvire tanssitti Ärmätin harjaa. Ötököitäkin oli kyllä ihan riittämiin; Ämmä nyki päätänsä minkä kerkesi huitoakseen öttiäisiä pois, samoin kuin häntäkin. Itse yritin olla välittämättä hyönteisistä, mutta se ei kyllä ihan hirmu hyvin onnistunut. No, oli miten oli, olimme tämänkin tunnin jälkeen edistyneet pienillä vauvanaskelilla (tai sitten yhdellä), mutta silti. Kyllä tämä tästä, ei Ämmän kaltaiselta hevoselta salonkikäytöstä voi heti toivoakaan.

Pysähdyksessä.

Anatomiassa ja suhteissa on vielä parannettavaa, ja siinä että saan molemmat katsomaan samaan suuntaan, mutta muuten olen aika tyytyväinen kuvaan. Kukaan ei ole seppä syntyessään, eikö se niin mene? Ja anteeksi kupruilu, ihana luokkalaiseni päätti ruiskuttaa siihen tiskiharjasta vettä (pestiin fysiikantunnilla astioita). :D

#20

[Britta]

Varusteita varusteita!
26. toukokuuta 2012

Tulipahan ostettua Ämmälle varusteita, hehe. ;)



Equestrian PRO & Mestyn Varuste

#21

[Britta]

Rennompaa menoa(ko?)
28. toukokuuta 2012

”Eikä miten huono ilma!” vieressäni istuva Lynn manasi. Vettä oli tullut taivaan täydeltä, eikä sille tuntunut näkyvän loppua. Siellä ei kyllä koko ajan satanut yhtä kovaa, mutta lähes koko ajan vähän. ”Mun ois pitäny käydä ratsastaa Hani tänään kentällä, mutta ei kyllä oo mahollista tolla ilmalla”, tyttö jatkoi. Nyökkäsin. ”Munkin ois pitäny tehä sama Ämmän kans, mut ei kyllä onnistu. Taidan mennä maneesissa, tai jotakin.” Lynn katsoi ulos ikkunasta ja harmistui vielä enemmän. ”Mitä aiot tehä?” Lynn kysyi katsoen minua. Kohautin harteitani. ”Ehkä kunnon koulurääkit, emmä oo varma”, vastasin ja nousin ylös sohvalta. Hevoset olivat joutuneet olemaan sisällä koko päivän, ja se varmaan ärsytti niitäkin, aivan kuin meitä. Yhtäkkiä aitan ovi pamahti auki ja märkä Karoliina astui sisään huoneeseen. Tyttö näytti märältä koiralta ja huohottikin vähintään yhtä paljon. ”Taisit juosta”, Lynn päätteli virnistäen. ”Hyvä huomio”, Karoliina tiuskaisi ja puristi vettä hiuksistaan. Mustatukka nakkasi kengät jalastaan ja varasti paikkani sohvalla. ”Hei!” äyskäisin ja istahdin Karoliinan syliin. ”Ai niin!” Lynn sai Heurekan. Hän nousi sohvalta ja viittoi Karoliinan mukaansa. Jäin sohvalle istumaan kuin jätettynä, kun kaksikko meni neuvottelemaan aitan nurkkaan. Hetken neuvoteltuaan Karoliina katosi takaisin sateeseen ja Lynn palasi viereeni istumaan. ”Mitä te suunnittelette?” utelin kaveriltani, joka vain pudisti salamyhkäisesti päätään. No, enköhän minä jotakin kohta näkisi, Karoliinan palattua tietenkin.

Ovi avattiin taas. Karoliina pujahti oviaukosta sisään piilotellen jotakin selkänsä takana. Hän luikki luoksemme ja vinkkasi Lynnielle silmää. ”Tässä”, Karoliina sanoi ja ojensi minulle selkänsä takana olleen kirjekuoren. ”Avaa se”, Lynn kannusti ja katsoin tyttöjä hieman epäröivän näköisenä. Mitä siellä voisi olla? Kyynelkaasua? Ötököitä? Hämähäkkejä? Mielikuvitukseni laukkauksen ja hysteriani takia sydämenikin alkoi takoa lujempaa. No niin, the moment of truth. En saanut kirjettä kunnolla avatuksi ja pian revinkin sen päältä auki. Kurkistin sen sisälle. Ei mitään ihmeellistä, jokin kortti kai. Nostin kortin kirjekuoresta ja huomasin Karoliinan ja Lynnin tulevan lähemmäs minua, kuin tarkistaen, että olinhan lahjasta hyvää mieltä. Se oli valokuva. Sen takana luki jokin minulle epäselvä päivämäärä ja sen alla oli sydän. Mitä ihmettä?! Käänsin valokuvan ja huomasin siinä kuvan, jossa oli auringonlasku, ranta, joku tyttö ja joku poika. Jotka pussasivat. ”No, onko se hyvä?” Karoliina uteli, enkä saanut sanaakaan suustani. Tuohan oli päivältä, jolloin kävimme Eetun kanssa rannassa ja hän lähti. Olin jo saanut muiston heivattua mielestäni, mutta nyt se palasi taas. ”Mistä te tämän? Miten?” sain vihdoin ähkäistyä tuijottaen vieläkin valokuvaa. ”Me seurattiin sua ja Eetua, kuinkas muuten? Kameran kans tietenkin, ja saatiin toi ihan sikahyvä kuva!” Karoliina selitti, ”Ja Ämmäkin näkyy tuolla!” Aivan totta. Siellähän se laidunsi tyytyväisenä elämäänsä. En tiennyt enää mitä sanoa, huutaa, itkeä vaiko kenties nauraa. Samaan aikaan teki mieli polttaa kuva ja painaa se rintaani vasten. Mutten tehnyt kumpaakaan, vaan sujautin kuvan takaisin kirjekuoreen. ”Kiitos”, inahdin ja lähdin kävelemään kohti ovea. Tyttökaksikko jäi katsomaan hölmistyneenä perääni. He eivät tainneet tietää, että Eetu lähti paikalta jättäen minut yksin, varmaan lähtivät ennen sitä tragediaa.

Ulkona ei enää satanut, mutta oli silti aika lailla harmaata. Huokaisin syvään ja matelin tallin ovelle. Avatessani sen, se valitti suureen ääneen, ja taisi olla aika huomauttaa siitä Latu da bossille. Huomasin tavarani Ämmän karsinan edessä, ja laitoin kirjekuoren visusti reppuni taskuun. Siellä olkoot ja pysykööt, ainakin siihen asti kunnes pystyisin kunnolla käsittelemään tilannetta. Työnsin Ämmän karsinan oven syrjään ja olin törmätä sen päähän. ”Heippa typykkä”, lepertelin tammalle, joka nuuhki taskujani herkkujen varalta. Meidän välimme olivat parantuneet reilussa kuukaudessa hirveästi ja se luotti minuun. Silloin kuin joku sille tuntematon tuli räpelöimään sitä, se muutti luonnettaan hetkessä nollasta sataan. Silloin sen oikea luonne tuli esiin. Tai voisiko sanoa pinnallinen luonne, sisältä se oli oikea mammanmussukka. Ainakin välillä. ”Ei mulla oo nyt mitään”, sanoin Ärmätille joka örähti oudosti. ”Pöljä”, naurahdin ja sain osakseni ilkeän katseen. Se taisi ymmärtää että ”haukuin” sitä, vaikka oikeasti se oli vain leikkimielistä lässytystä. Taputin tamman pölyistä kaulaa. ”Joku on harjauksen tarpeessa”, totesin ja talutin Ämmän riimunarun kanssa pesupaikalle. Suomenputte pysäköi itsensä metriä ennen pesupaikkaa eikä suostunut liikkumaan. Maiskutin sille ja napautin sitä narunpäällä, kunnes se otti yhden askeleen. Yritin kiskoa jykevää tammaa pesupaikalle, mutta eihän minun poloisen voimat riittäneet siihen. ”Nyt Ämmä!” ärähdin jo selvästi turhautuneena hoidokkini toimintaan. ”ÄRMÄTTI!” kuului jylisevä, minulle tuntematon miehen ääni. Sitten kuului jokin läsähdys, ja yhtäkkiä Ämmä käveli pesupaikalle, turhautuneena mutta kuitenkin. Kiinnitin sen naruilla kiinni pesarille ja yritin katseellani etsiä äänen aiheuttajaa. Huomasin vanhemman pojan, tai miehen, tai miksi ikinä hänet mielsikään, joka virnisti minulle iloisesti. ”Ämmä on kyllä välillä ihan toivoton tapaus”, tämä tuhahti ja ojensi minulle kättään., ”Jonne eli Alligaattorinkesyttäjä, Leijonanselättäjä ja niin edespäin.” Tartuin käteen ja esittelin itseni Britaksi. ”Hei, täytyy mennä, Ankia täytyisi vähän kouluttaa”, Jonne sanoi ja lähti viipottamaan omille teilleen. Olipa siinäkin mies. ”Hyvä tyttö”, kehuin hoidokkiani ja taputin sen lapaa. Hain suomenhevosen harjapakin ja etsin sieltä pölyharjan. Aloitin harjaamisen voimakkain vedoin, kaulasta kohti lautasia, kuten aina yleensä. Tätäkin päivää olisi voinut normipäiväksi kutsua, mutta se ei ole eikä tule olemaan.

Harjattuani Ämmän otin kaviokoukun pakista. Menin Ämmän vasemman etujalan kohdalle ja liu'utin kättäni sitä pitkin. Painoin vielä kevyesti tamman etujalan yläpuoleista lihasta, ja Ämmä nosti jalkansa. Se ei ollut kovin likainen, ja se olikin pian käsittelyni jälkeen aivan puhdas. Tein saman kaikille muille kavioille, rutiininomaisesti. Selvitin vielä harjan ja hännän, ja huvikseni päätin harjankin letittää. Kalanruotoletit tulivat sekä etutukkaan ja hännän alkuosaan, Ämmän sivuharja oli sen verran lyhyt etten siihen mitään osannut tehdä. Tänään en kyllä kykenisi rääkkäämään itseäni ja Ämmää koulun saralla. Mutta toisaalta, siihen olisi hyvä purkaa paineita. Lähdin hakemaan Ämmän suitset sekä satulan satulahuoneesta, päättämättä vielä miten tehdä kun ulos pääsen. Maneesiin joutuisin varmaankin menemään, jos sade jatkuisi tätä tahtia.

Nostin satulan ruunikon sään kohdalle ja liu'utin sen kohdalleen. Otin satulavyön toiselta puolelta ja kiristin sen ensimmäiseen reikään, joka oli kyllä vaikeaa, koska Ämmä yritti pullistaa sen minkä kerkesi. Kiristin satulavyötä toiseen reikään, ja tammuska osoitti mieltään polkemalla maata ja potkimalla ilmaa takasillaan. ”Loppu tuo!” ärähdin suomalaiselle, joka lopetti katsoen minua kuitenkin varauksellisesti. Laitoin ohjat Ärmätin kaulalle ja irrotin sitten narut päitsistä. Tamma yritti jyrätä pesarilta ja onnistui. Minä roikuin suitsissa, jotka olivat vielä ohjia lukuunottamatta käsissäni, kun Ämmä rämisteli pitkin käytävää. ”ÄMMÄ!” huusin sille vihaisesti ja kiskaisin kaikin voimin ohjista. Sain Ämmän hetkeksi huomioimaan minut ja nappasin nopeasti tammaa päitsistä kiinni. Päitset irti ja kuolaimet äkkiä suuhun. Vedin niskalenkin korvien yli ja pidättelin karhunvoimaista tammaa. Säädin turpahihnat ja muut hihnat, jonka jälkeen ohjasin Ämmän topakasti pesupaikalle takaisin. Laitoin narut kiinni kuolaimiin ettei tamma pääsisi livistämään, ja menin vaihtamaan omat vaatteeni.

Napsautin kypärän lukon kiinni ja otin raipan käteeni. ”Britta!” kuulin huudon takaani. Se oli Karoliinan ääni. ”Ethän oo vihanen lahjasta?” tyttö kysyi ihmeissään, enkä suonut hänelle katsetta vaan painoin sen maahan. ”En”, sanoin hitaasti. En oikeastaan tiennyt mitä sanoa siitä, en vieläkään. ”Me luultiin että se ilahduttaisi sua.” Karoliina tuli luokseni ja nosti leukani pois ala-asennosta. ”Mitä sitten tapahtui?” Katsoin Karoliinaa hieman suruissani ja aloitin koko tarinan kertomisen. Karoliina kuunteli tarinaa myötätuntoisesti ja nyökkäili sen välillä. ”Että semmosta”, lopetin ja Karoliina asetti kätensä hartialleni. ”Unohda se. Sitä paitsi, toihan oli ihan mahtava jäähyväinen, eikö?” tyttö puheli ja sai oloni paranemaan. ”Niin kai”, myönsin ja poskelleni vierähti kyynel. Mustatukka pyyhki kyyneleen poskeltani ja tuli kanssani katsomaan Ämmää.

Ämmä käveli allani kaula pitkänä. Sillä oli kaikki vapaus liikkua, koska nyt oli alkukäyntien aika. Karoliina seisoi kentän aidan takana katsellen meitä. Ilma oli parantunut, ei enää satanut ja muutenkin oli kirkkaampaa. Jossakin kohtaa aurinkokin yritti esittäytyä, aika huonoin menestyksin. Otin ohjat tiukemmalle ja Ämmä valpastui allani. Kannustin tamman raipan vauhdittamana raviin ja aloitin keventämisen. Ylös, alas, tuttu rytmi. Otin aluksi siirtymisiä ja pysähdyksia, kunnes siirryin volttien ja ympyröiden tekoon. Kevennystäkin vaihtelin; ylös ylös, alas, alas ja vaikka mitä muita versioita. Näiden harjoitusten jälkeen otin temmonmuutoksia. ”Ämmä painaa hirveesti kädelle”, valitin Karoliinalle. ”Kun otat puolipidätteitä, muista myödätäkin välillä kunnolla”, Karoliina opasti ja otin neuvosta onkeeni, vaikka tiesinhän tuon, se tahtoi aina välillä vain unohtua. Ämmä ei ollut pukitellutkaan minulla pitkään aikaan, ja alkoi välillä jo myödätäkin minulle.

Otin nyt laukkasiirtymisiä ja muita laukkaharjoituksia, että saisin kunnolla tuntumaa tammaan. Puolipidätteet olivat tarpeen kun Ärmätti yritti minua vedättää, ja piakkoin sen tahti hidastui. Tässä ongelmana oli vain se, että Ämmä pudotti paljon raviin.

Viimeisenä harjoituksena annoin Ämmälle niin pitkät ohjat kuin suinkin, ja annoin laukka-avut. Laukka nousi hieman tahmeasti. Annoin Ämmälle pohkeita ja nousin kenttäistuntaan. Nyt se saisi laukata niin kovaa kuin ikinä halusi. Tuin kättäni tamman jykevälle kaulalle sen laukatessa minkä jaloistaan pääsi. ”I'm FREE!” huusin satulasta ja päästin kädet irti ohjista levittäen ne sivuille. Ämmä vain laukkasi allani ja teki oloni turvalliseksi läsnäolollaan. Vastuuntuntoista? Ei. Vapauttavaa? Todellakin!

#22

[Britta]

Millainen on Ämmä?
2. kesäkuuta 2012

Ämmä se on,
aivan vallaton,
ehkä toivoton,
joskus mutkaton.

Se kovasti laukkaa,
niin että kaviot paukkaa.
Kädellekin kyllä painaa,
kohta on käsi vainaa.

Välil' se hampailla nappaa,
ja kauraa suuhunsa lappaa,
ehkäpä myöskin ötökän tappaa.

Laiduntaakin se tykkää,
sieltä lähtöänsä lykkää,
niin pitkäksi aikaa että,
alkaa sataa vettä.
Silloin on kiire talliin,
jolla on maine kalliin.

Tallissa Ärmätti vain jököttää,
nurkassa kököttää,
kunnes saa herkkua,
niin ei pure naapurin Verkkua.

Kun on aika lähteä,
Ämmä tuijottaa olematonta tähteä.
Haluaisi että jään,
ja vois lopettaa runon tään.

#23

Erilaista tänään, inspasi runot. ;)

[Britta]

Laukkaa hummain laukkaa!
7. kesäkuuta 2012

Tänään ratsastin Ämmällä kevyesti, jonka jälkeen päästin sen takaisin laitsalle. Säästä ei kyllä tiennyt oliko se hyvä vaiko huono; välillä satoi, välillä paistoi. On tämäkin kyllä kesä... Laitumella Ärmätti villiintyi ja laukkasi, pukitti ja teki ties mitä; liekö ollut niin onnessaan.

Ämmä innoissaan.

Anatomiat taas on mitä on, mutta muuten olen työhön tyytyväinen. Oli hirmu työläs tekniikka (ruoho + karvat), jota en hirmu usein taida kyllä käyttää... Paperi taittui ikävästi, mutta no, pikkuvikoja.

#24

[Britta]

Isä-tytär-aikaa
14. kesäkuuta 2012

Istuin Rosien kanssa tallin edustan nurmella. Meillä oli vierellämme vesisankko, satulasaippua ja valjasrasva. Tästä voitte jo varmaan päätellä, mitä me olimme tekemässä. Aivan. Puhdistamassa varusteita. Rosiella oli käsissään Larin suitset, minulla Ämmän.
”Aika lailla isänsä tyttö”, Rosie sanoi.
”Ai kuka?”
”No Ämmä tietty.”
”Aa, niin onkin”, naurahdin. Rosie oli kertonut minulle minkälainen Lari oli, ja olinhan minä jotakin nähnytkin. Ja Ämmä ja Lari olivat aika lailla samanlaisia. Hinkkasin Ämmän suitsien poskihihnoja.
”Milloinkohan viimeks nää on pesty”, mutisin.
”Sillon ku sä oot pessy, varmaan”, Rosie sanoi ja siirtyi suitsiensa niskahihnaan.
”Miten sä oot noin nopee?”
Rosie mietti vastaustaan hetken, kunnes sanoi:
”Mä vaan pesen eri järjestyksessä.”

Rosie sai suitset pestyä ennen minua, ja jätti ne kuivumaan omalle pyyhkeelleen. Tyttö siirtyi putsaamaan Larin satulaa minun viimeistellessäni suitsien pesua.
”Tää on kyllä aika pölyinen”, Rosie puheli hangatessaan satulaa. Minä sain vihdoin suitsien pesun valmiiksi, ja asettelin suitsien osat kuivumaan omalle pyyhkeelleni.

”There's sooo hot!” Rosie ärähti ja viskasi sienen maahan.
”Älä muuta viserrä”, tyydyin vastaamaan ja katsahdin Rosieta.
”Stupid T-shirt...” tyttö manasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Itse olin varustautunut topilla, jonka olin jo käärinyt napapaidaksi.
”Tee säkin näin”, sanoin osoittaen käärittyä toppiani. Rosie nyökkäsi ja kääri t-paitansa ”napateepaidaksi”.

Puhdistettuamme myös satulat, aloitimme varusteiden rasvaamisen ja kokoamisen. Siinäkin oli oma hommansa. Molemmat huhkivat yhtä paljon työn touhussa, emmekä sillä hetkellä oikein huomioineet toisiamme, paitsi pienin välikommentein kaikesta turhasta. Olimme molemmat otsat hiessä, joka näkyi lähes kokoaikaisena otsanpyyhintänä.
”Valmis!” Rosie hihkaisi ja nousi ylös maasta.
”No just joo”, murahdin, kun itselläni työtä oli vielä paljon jäljellä.
”I'll help ya”, Rosie hymähti ja istui viereeni auttaen minua rasvaamisessa.

Kaksin aina kaunihimpi, ja tehokkaampi myöskin. Kävimme viemässä varusteet satulahuoneeseen paikoilleen, ja suuntasimme sitten kohti hoitajien aittaa. Siellä ei ollut ketään, olihan ulkona niin hyvä ilma.
”Mennään uimaan”, ehdotin Rosielle.
”Ei oo bikineitä”, Rosie vastasi myrtyneenä.
”Ei se haittaa, uidaan vaatteet päällä!”
”No ei tasan”, Rosie älähti ja kaivoi puhelimen taskustaan.
”Soitan äidille, se saa tuoda meille eväitä ja mulle bikinit.”
”No millä mä sit uin?”
”Vaatteet päällä”, Rosie vastasi. Katsoin häntä tyrmistyneenä.
”Itsepähän ehdotit. No okei, on mulla toisetki bikinit joita en oo käyttäny ja tuun tuskin koskaan käyttämäänkään. Sanon äidille että tuo ne sulle”, Rosie naurahti.
”Muista pyyhkeet”, muistutin, kun Rosie painoi luurin korvalleen.
”Of course.”

Rosie sai maaniteltua äitinsä tuomaan meille eväät, bikinit ja pyyhkeet, ja olikin pian tallilla tavaroiden kanssa.
”Be careful”, Rosien äiti oli muistuttanut meitä, ja olimme vakuuttaneet olevamme varovaisia. Haimme Larin ja Ämmän tarhasta ja varustimme ne pikaisesti, jonka jälkeen olimme valmiita matkaan. Rosie oli löytänyt jostakin satulalaukun, jonka oli asettanut paikoilleen. Menimme molemmat satuloiden kanssa, ainakin nyt ensimmäisellä kerralla.

”Mennään lammelle”, Rosie oli ehdottanut itsestäänselvyyttä, ja lähdimme Lari edellä tielle, Rosiehan se tiesi parhaiten parhaimman reitin sinne. Paitsi olinhan minäkin siellä Eetun kanssa käynyt, mutta jos Rosie menisi parempaa reittiä, se olisi hyvä.

Vähän aikaa käveltyämme Rosie ehdotti ravia. Suostuin ehdotukseen, ja Lari lähti tarmokkaaseen raviin tytär perässään. Kevensimme molemmat letkeässä tahdissa auringon porottaessa taivaalta täydeltä terältä. Pieni tuulenvire käväisi kasvoillamme juuri sopivasti, ettemme aivan paistuneet grillimakkaroiksi.

”Mennään tätä Purojoen vartta”, Rosie ehdotti päästyämme Purojoen kohdalle.
”Joo, mennään vaan, tätä mäkin oon yleensä menny”, myötäilin. Käänsin Ärmätin Larin perään. Ämmä ei ollut temppuillut yhtään tällä reissulla, ja olin siitä ylpeä. Ei silti pitänyt manata mitään, olihan tässä vielä matkaa jäljellä.

”Tuolla se näkyy!” Rosie hihkaisi. Ja totta – siellähän se lampi pönötti.
”Laukataanko vähän?” ehdotin ja Rosie suostui ehdotukseeni. Hän anoi Larille laukkapohkeet, eikä herraa tarvinnut kahdesti käskeä. Suomijyrä ampaisi vauhtiin kuin tykinkuula, ja saman teki Ämmä.
”Hui”, pelästyin kun Ämmä lähti tykittämään. Nousin kevyeeseen istuntaan ja tunsin itseni vapaaksi. Olihan siinä vauhtia, mutta ei sentään vaarallisia tilanteita. Rosie pidätti Laria, ja se tiputti raviin, toisin kuin Ämmä; neiti meinasi jyrätä isänsä persauksen. Muttei kuitenkaan tehnyt niin, vaan sain sen pysäytettyä ennen maalitauluaan.

”Käydäänkö vähän kahlailemassa?” Rosie ehdotti. Annoin hänelle myöntävän vastauksen, ja Rosie kannusti Laria astumaan veteen. Ensin ruuna ei millään olisi halunnut veteen, pakitteli vain, mutta kun huomasi Ämmän lähtevän uskaliaana kahlaamaan, ei isäpappa voinut muuta kuin mennä perässä. Eihän sitä nyt muille voinut hävitä. Ei ainakaan tammalle. Saatika tyttärelleen, mutta tuskin se tajusi, että Ämmä oli sen tytär. Tai mistä sen tiesi, mutten ainakaan uskonut niin.
”Mun on pakko sanoa, että en oo ikinä uittanu hevosta”, tunnustin. Rosie vain nauroi, liekö edes huomioinutkaan tunnustustani. Lari pärskytti vettä iloisena, näytti olevan hyvää vaihtelua arkiseen puurtamiseen. Ämmä ei oikein tiennyt miten reagoida kahlailuun, se vain, no, kahlasi. Käveli vedessä.

Pienet rinkulat tehtyämme palasimme maihin, ja riisuimme Ämmältä ja Larilta varusteet, vaihtaen suitset päitsiin ja riimunaruun. Kiinnitimme ne etäälle toisistaan, ja levitimme piknikpeittomme maahan hevosten keskivälille. Näin pystyimme tarkkailemaan hevosia, etteivät ne lähtisi lipettiin. Rosie haki eväät satulalaukusta ja levitti ne peiton päälle. Vesi herahti kielelleni, kun näin, mitä Rosien äiti oli meille pakannut.
”Äitisi tietää mikä on hyvää”, sain lopulta suustani. Rosie virnisti pienesti.
”Todellakin.”
Jaoimme ruoat kristillisesti ja kävimme syömään.
”Tää on tosi hyvää”, kehuin suu täynnä kolmioleipää. Rosie hymähti. Tyttö kaatoi meille mehua muovimukeihin ja hörppäsi heti tämän jälkeen omastaan.
”Homemade”, Rosie tiivisti ja jatkoi herkutteluaan. Nyökkäsin vastaukseksi.

Me emme eväiden tuhoamisen lomassa huomanneet, että Lari oli päässyt irti. Kun käännähdin katsomaan paikkaa, missä Larin olisi pitänyt olla, olin purskauttaa mehut ulos suustani.
”Wazzup?” Rosie kysäisi. En saanut sanaa suustani, joten osoitin vain Larin paikkaa. Rosie kirosi englanniksi ja jätti eväät sikseen, samoin tein minä. Kävin tarkistamassa Ämmän tilanteen, kunnes palasin Rosien luo. Tänä aikana Rosie oli jo löytänyt Larin. Ai mistäkö? Lammesta! Ruuna polskutteli tyytyväisenä vedessä, johon Rosie tyytyi vain hymähtämään.
”Eiköhän mennä sekaan”, tyttö kiteytti ja nakkasi päällysvaatteet nurmelle, ”Pitäähän tuo ”oripoika”:kin saada pois tuolta.”
Rosie lähti kahlaamaan järveen, ja huomasin Rosien olemuksesta, että vesi oli kylmää. Tyttö sai kuitenkin napattua Larin riimunarusta kiinni, koska suomalainen ei ollut kaukana. Hän sai vaivon hoidokkinsa pois vedestä, ja sitoi sen tarkemmin ja tiukemmin paikoilleen.

Minä värjöttelin vielä rannan tuntumassa, koskettaen varpaalla vettä. Hyistä.
”Kawabungaa!” Rosie huusi ja juoksi veteen. Siellä se oli jo uppeluksissa, minä arkajalkana olin saanut vasta villasukkaani reiän.
”Talviturkki heitetty”, Rosie totesi noustessaan pinnalle, ”Ala tulla, tai räiskytän!”
Lähdin hitaasti kävelemään lampeen. Vesi todellakin oli kylmää, varsinkin kun oli bikinit.
”Mun maha jäätyy”, inisin ja huomasin yhtäkkiä olevani uppeluksissa. Nousin äkkiä pintaan ja siirsin märät etuhiukseni ylös nähdäkseni jotakin. Takaani kuului hihitystä, ja käännähdin äkkiä toisin päin. Aloin räiskyttää vettä niin paljon kuin osasin ja keksin erilaisille vedenläiskytystavoille nimiä.
”Suloinen kosto!” sanoin ja läiskytin vettä jo muutenkin läpimärän Rosien päälle.
”Se oli leikkiä!” Rosie sanoi ja lähti uimaan minua karkuun. Enää ei ainakaan ollut kuuma, mutta tämän Rosie saisi vielä tuntea nahoissaan!

#25

[Britta]

Yli esteiden!
20. heinäkuuta 2012

”Täytyisi olla enemmän tasapuolinen”, ajattelin huokaisten. Istuin bussissa, etupenkillä, kamojeni kanssa. Katselin ikkunasta ohikiitäviä maisemia, joita olin tottunut aina katsomaan. Samat, tutut maisemat ja maamerkit, tallipäivän rutiinitkin olivat samat… Mutta aktiivisuuteni ei ollut samaa kuin ennen. Ennen minulla oli aikaa käydä tallilla joka päivä hoitamassa Ämmää, mutta ei enää. Aikaani söi (tai pikemminkin nakersi) toinen hoitohevoseni sekä kaikki muut harrastukseni. Olenhan minä jonkun kerran käynyt, mutten tarpeeksi. Kesälomalla pitäisi olla aikaa kaikkeen, mutta niin ei kyllä taida olla. Ainakaan minun tapauksessani. Olen nimittäin sellainen tapaus, että olen viuhottamassa milloin missäkin, enkä oikein osaa istahtaa aloilleni ja vain olla ja ihmetellä. Elämäni onkin aina sellaista lentämistä, ja olen joutunut harrastuksia jättämään poiskin. Huh huh. Havahduin mietteistäni siihen, että näin vielä tutumpia maisemia. Pian bussipysäkki tulisi. Painoin stop-nappia ja kuului liiankin tuttu piippaus. Bussi kaarsi pysäkille ja avasi ovensa suhahtaen. Nostin tavarat käteeni ja hivuttauduin käytävälle. Bussikuski sanoi minulle heipat, ja minä kiitin. Astelin portaat alas, ja miltei heti astuttuani viimeisen askelman, bussi huristi jo eteenpäin. Vai että tällaista tänään.

Raahauduttuani tallin pihalle, näin Rosien.
”Rousku!” huudahdin iloisesti ”kantamusteni” alta.
”Well well, Britta! Ei ollakaan nähty!” tyttö huusi minulle iloisesti.
”What’s so funny?”
”You and your… Stuff.”
”– you!” kirosin Rosielle nauraen. Kävelin tytön luokse ja lähdimme sitten yksissä tuumin hoitajien aittaan miettimään, mitä me tallilla nyt tekisimmekään.

Löhösimme aikamme sohvalla keksimättä yhtikäs mitään. Aika alkoi jo käydä hieman tylsäksi nököttäessämme kahdestaan aitassa, ja Hevoshullutkin olivat jo melkein loppuunkaluttuja.
”Äh. Tästä ei tuu yhtikäs mitään!” huudahdin Hevoshullun takaa.
”Tuleepas. Kuuntele”, Rosie sanoi ja pisti HH:n syrjään, ”Mennään esteitä!”
”Esteitä? Are you serious?”
”Yes I am! Absolutely!”
“No, se olis ainaki jotaki uutta”, naurahdin. Nostimme persauksemme penkistä ja lähdimme tepastelemaan kohti tarhoja, jossa hoidokkimme meitä ehkä odottivat.

”Ämmäliinii, kultapienii”, huutelin jo hyvissä ajoin mennessäni tarhalle. Ämmä nosti päänsä heinikosta ja höristi korviaan. Senkin se teki vain ohikiitävän hetken ajan; pian sen pää oli takaisin heinikon suojissa.
”Olisihan tämä pitänyt arvata”, huokaisin ja kampesin itseni sisään tarhaan. Nappasin riimunarun aidantolpasta ja piilotin sen selkäni taakse. Lähdin rauhallisin askelin kävelemään kohti Ämmää.
”Tammulii, tuuppa”, huutelin Ämmälle. Se selvästi vilkaisi minua silmänurkastaan, mutta jatkoi laiduntamistaan.
”Hei, älä viiti nyt…”
Enää kymmenisen metriä matkaa maaliin. Britta etenee hitaasti, mutta varmasti. Viisi. Neljä. Kolme. Kaksi. Yksi. Ja Britta voittaa! Hän napsauttaa riimunarun kiinni päitsien renkaaseen ja voíla – villipeto on kesytetty. Ihan viimeiseksi varmuudeksi naru turvan ympärille. Eihän se mitään pahaa ainakaan voisi tehdä, eihän?

Saatuani Ämmän raahatuksi talliin (melkein kirjaimellisesti) ohjasin sen pesupaikalle. Tamma näytti loukkaantuneelta ottaessani siltä riimunarun pois turvan ympäriltä.
”Älä yhtään rupea”, varoitin tammaa. Jätin riimunarun pesarin ulkopuolelle ja hain tamman harjapakin. Pakista kaivoin kumisuan ja kovan harjan. Kumisualla harjasin pyörivin liikkein, kovalla harjalla sen jälkeen.

”Are you ready kid?” Rosie huusi Larin karsinasta.
”Ay ay captain!” huusin takaisin ja vedin turvaliivin päälleni. Tässä ei tiedä mitä käy.
”Me mennään jo”, Rosie huudahti ja kuulin, kun tyttö talutti Larin ulos. Menisimme kentällä, olihan siellä hyvä ilma. Nostin ohjat pois Ärmätin kaulalta ja lähdin taluttamaan suomenjyrää kentälle.

”Onneksi täällä on jo muutama este, ei tarvitse kuin korkeutta säätää”, Rosie huomioi.
”Jep”, tyydyin vastaamaan kiristäessäni luimivan tamman satulavyötä. Sain taas melkein tuta terävien hampaiden raivon, mutta vain melkein. Huokaisin syvään.
”Tämä on välillä kyllä ihan toivoton tapaus”, mutisin lähinnä itselleni. Jalustimista päätellen kukaan ei ollut mennyt Ämmällä minun jälkeeni, eikä niitä täytynyt säätää, koska käytin samoja maasto- ja estejalustimia. Nappasin kunnolla ohjista kiinni ja ponnistin itseni selkään. Ämmä lähti kävelemään ennen aikojaan, ja vedin sitä ohjista pysäyttääkseni sen.
”Ämmä!” ärähdin vielä ohjasapujeni tuiksi. Ämmä pysähtyi vastahakoisesti. Hetken seistyämme annoin sille eteenajavat avut, ja lähdimme liikkeelle oikeaan kierrokseen.

Aluksi alkuverryttelimme hevoset normaalisti. Ämmä alkoi jo kivasti taipua ja myödätä, mutta painoi vieläkin paljon käsille. Olimme silti kehittyneet alkukeväästä, ja olin itsekin kehittynyt ratsastajana. Aloitimme hyppäämään ensin ravissa ristikkoa, jotta saisimme hepat lämpimiksi. Toisen hyppykerran jälkeen huomasin, että Lynn seisoi kentän laidalla.
”Moi Lynn!” huudahdin tytölle.
”Moi!” tyttö vastasi.
”Voisitko tulla meidän esteennostajaksi?” kysäisin pilkettä silmäkulmassani. Lynn leikki empivää hetken, mutta suostui sitten. Hänellä oli myös kamera, jolla ottaisi meistä kuvia.

Tulimme ristikon vielä laukassakin ja nostimme sitä sitten korkeammaksi.
”Tämähän menee hyvin”, oli ehättänyt Rosie sanoa. Liian aikaisin. Matalaksi pystyksi nostettu este oli Larille ”liian helppo”, joten ruuna päätti vain jyrätä esteestä läpi. Ihan jyräämällä jyrätä. Se vain, no, tuli esteestä läpi.
”Woah, what happened?” Rosie kiljui Larin selästä.
”Se tuli läpi”, naurahdin. Lynn nosti pudonneen puomin paikoilleen, ja tuli minun vuoroni. Siinäkään ei kovin hyvin käynyt. Ämmäkin halusi temppuilla ja ottaa isästään mallia; tamma ponnisti aivan liian kaukaa, ja minä jäin pahasti jälkeen. Nytkähdin satulassa sivulle, ja meinasin tippua. Pidin satulakaaresta tiukasti kiinni Ämmän laukatessa ympäri kenttää. Tamma näki tilaisuutensa tulleen, ja pukitti minut alas. Lysähdin maahan, mutta minun ei käynyt kuinkaan, kiitos turvaliivini. Päässä tuntui vähän, ei siinä muuta.
”Ota Ämmä kiinni!” sopersin kovaan ääneen Lynnille, joka teki työtä käskettyä. Ihmeen nopeasti hän sai valtoimenaan laukkailevan tamman kiinni. Lari steppasi paikoillaan nähdessään Ämmän, ja siinä oli Rosiella pidättämistä.
”Sain videolle!” Lynn huusi nauraen.
Nousin ylös maasta ja puistelin enimmät hiekat päältäni. Kävelin Ämmän luo ja nousin uudelleen selkään.
”Ja uusiksi!”

Suomenhevoset yrittivät vielä vaikka sun mitä kikkoja päästäkseen pois tunnilta, mutta emme antaneet periksi. Sattuihan siinä pieniä haavereitakin, sekä henkisiä että fyysisiä, mutta me olimme vahvoja. Emme vahvoja, mutta vahvoja. Este oli nostettu jo seitsemäänkymppiin, se oli Ämmän rataestekorkeus. Uskon, että tammalla olisi ponnua korkeampiinkin luokkiin, mutta näin nuorella iällä niitä ei oltu vielä kokeiltu. Lähestyin estettä laukassa. Laukka vaikutti hyvältä ja energiseltä. Esteeseen ei ollut enää montaa metriä, ja o-ou – askeleet eivät sattuneet kohdalleen. Ämmä ei kieltänyt, vaan otti pikkuaskeleet juuri ennen estettä ja hyppäsi jättiloikalla esteestä yli.
”Wou”, oli ainut sana, jonka pystyin esteen jälkeen sanomaan.
”Siinäpä vasta pomppu”, Rosie naurahti. Mitä isompi este, sitä paremmin Lari hyppäsi. Weird. Este nostettiin kahdeksaankymmeneen.
”Tuutko Britta sä tätä?” Lynn huusi esteen vierestä.
”Joo, voin mä vielä tän tulla”, sanoin hieman epävarmasti. Kai se nyt yksittäisenä 80 cm:n pääsisi? Toivottavasti. Lynn nosti esteen. Nostin laukan. Ämmällä oli energiaa, ja sain hieman pidättää sitä.
”Suora tie”, ajattelin ensimmäisenä. Lähestyimme nyt estettä suorassa linjassa.
”Tähtää keskelle”, oli toinen ajatukseni. Käänsin Ämmää niin, että se osuisi suunnilleen esteen keskelle. Pidätin tammaa hieman saadakseni sen laukkaa lyhentymään ja näin saadakseni askellusta paremmaksi. Myötäys ja hop! Olimme esteen toisella puolella ilman haavereita!
”Hieno tamma!” kehuin Ämmää iloisesti. Taputin sitä kaulalle ja tiputin laukan raviin. Hyppy oli hiponut täydellisyyttä.
”Tuutteko vielä?” Lynn kysyi.
”Eiköhän tämä riitä täksi kertaa”, virnistin. Olipa ihanaa!

Rosie hyppäsi vielä ysikympin, kunnes päätimme lopettaa. Lähdimme loppukäynneille maastoon, koska kumpikaan meistä ei lämmennyt ajatukselle kentän kiertämisestä. Lynnkin lähti Hanin luo, aikoikohan ratsastaa vaiko ei.
”Se teidän vika hyppy oli hieno!” Rosie kehui. Olin pakahtua ylpeydestä.
”Kyllä tämä tammuli osaa”, sanoin silittäen ruunikon kaulaa.
”Epäilemättä”, Rosie naurahti.
”Mutta osaa se Larikin!”
”Much better than Ämmä”, Rosie kehaisi virnistäen.
”Niin niin”, myötäilin. Jos kaikki esteratsastuskerrat olisivat loppujen lopuksi näin onnistuneita, meistähän olisi kohta kisoihinkin!

Yyh, ihan hävettää tällainen epäaktiivisuus. Ja oli aika tönkkö loppu, en oikein keksinyt enää muuta.

#26

[Britta]

Kouluvääntöä
7. lokakuuta 2012

Treenailtiin Ämmän kanssa koulua. Meni ihan ok, ilman pukitteluja ja juputusta mutta vieläkin on kohtuu raskas.

Ei kamala herranjumala miten epäaktiivinen olenkaan! Nyt yritän kyllä ryhdistäytyä ja jos sen hoitajankin saisi niin olisi hyvä. :) Tämäkin on kauemman aikaa sitten piirretty piirros (hissanvihko on kiva), jonka sain vasta nyt skannattua. Ja joo, on ihan sikaiso, kun tällä koneella ei saa ollenkaan pienennettyä mitään. :/

#27

[Britta]

Samat tuulet puhaltaa?
3. helmikuuta 2013

Talsin tuttua tietä Latun Tallille. Bussi oli jättänyt minut pysäkille, ja tällä kertaa mukava bussikuski oli toivotellut hyvät päivänjatkot. Kohteliaana tyttönä olin sanonut kuskille samat ja astunut kylmään pakkasilmaan. Nyt Latulan punaiset rakennukset (lukuunottamatta outolintu-tallinomistajien taloa) siinsivät hieman horisonttia lähempänä. Tämä kerta tallille menossa oli kuitenkin erilainen. Vierelläni kulki blondi serkkuni Enni, joka innoissaan selitti minulle viimeisimpiä juoruja Mêl Serenistä. Kuuntelin naisenalkua puolella korvalla ja mietin, mitä saisinkaan Latulassa nähdä. Hetkeen en ollut kerennyt tallilla piipahtaa, joten olin pyytänyt Jonnea vähän liikuttamaan (lue: koulimaan) Ämmää sillä välin, kun olin poissa. Jonne oli vastannut haasteeseen ilomielin. Enni oli meillä kotona käymässä, ja kun päätin tallille lähteä, kikkarapää vaati päästä mukaan. Enhän minä voinut kieltäytyä, joten nyt lirkuttelija sitten käveli vierelläni. Olin kysynyt, miksi ihmeessä emme voineet mennä hänen niin-mahtavalla-skootterillaan, mutta kuulemma oli liian kylmä ja liian jäistä ja liian sitä ja tätä. Todellisuudessa serkkuni ei ollut tainnut jaksaa vaihtaa siihen talvirenkaita, vieläkään, vaikka Serenissä imurillaan pöristeli.

Saavuimme varsin nopeassa kävelytahdissa Latulan pihaan ja Enni silmäili tallia arvioivasti.
”Ei kovin loistokas”, Enni totesi ykskantaan. Mulkaisin häntä pahasti ja tyrkkäsin olkapäähän.
”Muttei pahakaan, taidan pitää tästä”, Enni naurahti väkinäisesti ja jatkoi rinnallani saapastelua. On siinä serkku. Avasin tottuneesti tallin oven ja silmäni olivat pullahtaa ulos kuopistaan (heh heh); tallissa oli hirveästi elämää. Monet hoitajat hyörivät hevosten ympärillä yrittäen laittaa ne mahdollisimman hyvään kuntoon. Hymynkare hiipi suupieleeni – olinhan minäkin ollut hoitaja, ja olenhan vieläkin. Yksi unelmistani täyttyi silloin, kun sain siirtyä hoitajasta omistajaksi. Tai liekö se niin unelmaa tai ihanaa kuitenkaan; täytyi huolehtia paljon enemmän hevosen tarpeista kuin hoitajana. Se oli minulle kuitenkin ihan ookoo, olihan minulla paljon asiantuntevaa porukkaa ympärilläni ja mikä parasta – sain jatkaa Latulassa, vaikka olinkin hevosenomistaja enkä hoitaja.

”...Ja tässä on Ämmä”, päätin esittelykierroksen, jonka olin Ennille pitänyt. Olin huomannut serkustani sen, että hän oli oikeasti kiinnostunut tallista ja sen toiminnasta, hevosista puhumattakaan. Eniten prinsessa oli kysellyt Laulun karsinan kohdalla. Minun oli vaikea vastata pohjalta kaapiviin kysymyksiin, koska en ollut tutustunut Lauluun sen enempää. Tiesin vain, minkä näköinen se oli ja että se oli Tipun varsa. Varsinainen nirppanokka siis... Enni on aina pitänyt poneista, joten ehkä se varsan sirous hurmasi hänet ainakin jossain määrin.

Ämmä oli jo tuotu sisälle, tiedä häntä mistä syystä. Avasin terhakasti tammuskan karsinan ja sain heti tuta vihaisen mulkaisun ja Ennikin varmasti kuuli hampaiden kolahtavan.
”Ai, tässäkö siis on se sun ihana suokki?” blondi kysyi sarkastisesti ja virnisti perään.
”Jep, sitä vaan ujostuttaa”, pistin takaisin ja annoin naurun tulla lausahdukseni jälkeen. ”No ei vaan se on vähän tuommonen... Änkyrä.”
Enni nyökkäsi ja katsoi, kun minä astuin näykkijäkalanponin karsinaan.
”Moi sullekin ponski”, naurahdin kun Ämmä esitteli kaunista purukalustoaan, ”mulla ainaki on ollu ikävä.”
Tosiaan – olin ajatellut suokkia joka päivä ja se oli tullut uniinikin. Annoin Ämmän haistella rauhassa kättäni ja se taisi tunnistaa hajuni, kun antoi rapsuttaa itseään ilman mitään hämminkejä.
”Tuotko Enni tän ponin harjapakin satulahuoneesta? Se on semmone oranssi, pitäs lukee Ärmätti siinä jossakin kohtaa”, ohjeistin serkkuani joka tarttui tuumasta toimeen. Otin karsinan ulkopuolelta riimunarun ja napautin sen kiinni Ämmän päitsien renkaaseen. Tamma luuli, että olisimme lähdössä talutusretkelle tai jonnekin ja yritti jyrätä ylitseni ulos karsinasta.
”Ärmätti prkl!” karjaisin ja suokki jätti ylitsejuoksuhaaveensa sikseen jääden hölmistyneenä katsomaan minua.
”Niin, neiti on hyvä ja on kiltti niin kenellekään ei käy mitenkään”, kerroin hevoselle kärsivällisesti. Sidoin riimunarun vetosolmulla kiinni karsinan kalteriin, ihan just in case jos Ämmä päättää ottaa ritolat.

Ennillä kesti tuskaisen kauan tulla yhden harjapakin kanssa satulahuoneesta. Hän laski pakin käsistään ja avasi sen.
”Mikä prinsessalla kesti?” ivailin ja otin pakista kumisuan ja pölyharjan.
”No se ei varsinaisesti sulle kuulu”, Enni aloitti, ”mutta juttelin yhen pojan kanssa tuolla.”
”Ai pojan?” kiekaisin ja mielenkiintoni alkoi pikkuhiljaa herätä.
”Jep, mut se on varmaan mun ikänen tai vähän vanhempi”, Enni naurahti ja pörrötti karsinan ovenraosta pilkottavaa päätäni. Naisenalku lähti omille teilleen, ja minä aloin hoitaa poniani. Aloitin harjaamisen pyörittelemällä kumisukaa pitkin ruunikon karvapeitettä ja pyyhkäisin irtokarvat pois niiden irrotessa. Ämmä yritti näyttää oikein nyrpeää naamaa ja muodon vuoksi muka polki jalkaansa maahan, mutta oikeasti se nautti harjaushetkestä. Pyörittelin kumisualla suokin molemmat puolet ja harjasin jalat pölärillä. Vaihdoin harjani pääharjaan ja harjasin sillä Ämmän pään (ja vähän sen hampaitakin, heh). Pään harjauksen jälkeen oli vuoro kavioiden ja etsin harjapakista käsiini ruskean, harjallisen kaviokoukun. Palasin koukun kanssa karsinaan ja asetuin Ämmän vasemman etujalan kohdalle. Liu'utin kättäni jalkaa pitkin ja sain jalan ylös. Kun puhdistin tammani kavioita, se – yllätys yllätys – yritti nykiä ja viskoa ja heilua saadakseen jalkansa alas. Minua ärsyttääkseenhän se sitä teki, mutta pidin tiukasti kiinni kaviosta ja taitoin jalkaa hieman ulospäin jolloin Ämmä lopetti jurnuttamisensa. Se pörähti varsin mielenosoituksellisesti ja tyytyi kohtaloonsa. Puhdistin loput kolme kaviota ja taputin sitä jokaisen onnistuneen puhdistuksen jälkeen. Kavioiden jälkeen minulla oli hoidettavana vielä jouhet, jotka selvitin harjanselvitysaineen kanssa. Jouhista tuli oikein kiiltävät ja minun oli helppo katsoa tyytyväisenä puhtaudesta loistavaa tammaa. Yhtäkkiä Enni kiisi takaisin Ämmän karsinalle ja näytti siltä, kuin olisi saanut mahti-idean.
”Hei, mä keksin”, blondi toitotti, ”Lähetään Ämmällä yhessä maastoon!”
Katsoin serkkuani hölmistyneenä enkä saanut sanaa suustani.
”Joo! Tandemia, kyllä toi sun heppa jaksaa jos käydään pikkusen käppäilemässä”, Enni papatti ja paljasti selkänsä takaa Ämmän suitset. ”Mä toin nää meksikolaisetki valmiiksi!”
Woah mikä idea – me kaksi ja Ämmä, jolla en ollut ”hetkeen” ratsastanut?
”Ehei, siitä ei voi tulla mitään”, sanoin vastuullisesti, ”ja sitä paitsi Ämmä on oikeasti poni.”
Enni ei hyväksynyt vastaustani ja loi kasvoilleen ehkä koko maailman suloisimman ja pyytävimmän koiranpentuilmeen. Oh my gosh, siinähän se minun kahdeksantoistavuotias serkkuni nyt yritti mutta yrittäkööt.
”Äh, no okei. Käydään sitten kävelylenkki”, myönnyin ja otin vastaan Ennin tarjoamat suitset. Naisenalku riemastui ja lähti kiireen vilkkaa takaisin satulahuonetta kohti. Mitähän silläkin oli taas mielessä, tämän lisäksi. Sain suitset vaivattomasti Ämmän päähän ja aloinkin täten varustaa itseäni hanskoilla ja kypärällä. Ulkona oli kuitenkin vielä kirkasta joten lisävarusteita ei tarvittu. Tarkenisin hyvin topparatsareillani ja -takillani, puhumattakaan toppahanskoista ja piposta päälläni. Kaulassani oli villainen tuubihuivi, eikä Ennikään ollut pahasti itseään jättänyt toppaamatta.

Jonkun ajan päästä Enni saapui takaisin kanssaan mustahiuksinen miehenalku. Mistäköhän oli hänetkin raijannut... Ehkä poika oli se, josta Enni oli jo aikaisemmin puhunut?
”Tässä on Joonatan, Lightin... No, ei hoitaja mutta melkein”, Enni kertoi. Joonatan ei näyttänyt siltä, että olisi aivan sataprosenttisesti samaa mieltä, mutta nyökkäsi kuitenkin pienesti. Mitäköhän flirttiä Enni oli mustatukalle jo heittänyt...
”Ahaa, okei, kiva!” sönkötin ja esittelin itseni Britaksi. Vai Joonatan, ei häntäkään ollut näkynyt ennen tätä päivää Latulassa.
”Joonatanin porukat omistaa ravitallin kylällä”, Enni kertoi hymyillen Joonatanin haroessa hiuspehkoaan.
”No ei se nyt niin iso ole”, miekkonen sanoi vaatimattomasti ja loi minulle pienen hymyn. Enni ojensi Joonatanille oman kameransa laukkuineen ja painoi karsinan edustalla lojuneen kypäränsä päähän. Enni nyökkäsi minulle hyväksyen ja minä otin Ämmän pois karsinastaan, lähtien kävelyttämään sitä ulos tallista.

Ulkona oli pakkasta, mutta ei siltikään liikaa. Aurinko paistoi pilvien takaa, kaukaa jostakin, ja minä parkkeerasin ponini kentän läheisyyteen, jossa vaihdoin pari sanaa Annin, Lightin hoitajan kanssa. Pian Enni ja Joonatan saapuivat pihamaalle ja Enni auttoi minut selkään ja Joonatan teki saman Ennille.
”Mepäs tästä lähdemme, näkyillään!” ilmoitin Joonatanille joka heilautti kättään lähtien kentän suuntaan, jossa Lightkin pörräsi. Ämmä polkaisi kaviollaan maata, mutta kun annoin sille pohkeita, lähti se tarmokkaasti liikkeelle. Onneksi olemme Ennin kanssa kumpainenkin siroja, joten Ämmällä ei pitäisi olla vaikeuksia meidän kantamisessamme.

Talvinen luonto avautui meille. Puut olivat joko kuurassa tai ihan lumen peittämät, ojanpientareita peitti paksu lumivaippa ja ilmassa tuoksui luonto. Enni piti vyötäisiltäni kiinni, päästäen kuitenkin välillä irti ja pitäen kiinni Ämmän selästä, koetellen miltei tamman olematonta pukkinappulaa sen hännänjuuressa. Tai mistä minä tietäisin, onko se niin olematon, en ole tohdinnut testata.

Matkamme taittui rauhallisessa rytmissä. Otimme välillä pätkiä ravia, eikä Ämmä jaksanut edes yrittää mitään juputusta kun lähinnä kävelimme koko ajan. Välillä se halusi napata maistiaisia tienviereisistä kasveista, enkä minä niin pahakseni pannut.
”Otetaanko pätkä laukkaa?” Enni kysyi yhtäkkiä, ja minä vastasin myöntävästi. Sinisilmä otti tiukemmin kiinni vyötäisiltäni ja minä annoin Ämmälle pidätteet ja laukka-avut. Pukin saattelemana (kumpikaan ei tippunut!) Ärmätti siirtyi tuttuun laukkaansa. Alku meni hieman ryöstöä yrittäessä, mutta sain kuitenkin tamman hallittua ja laukka alkoi mukavasti pyöriä. Enni hihkui takana ja minä edessä – meistä molemmista oli todella mahtavaa olla juuri siinä ja nyt. Tällaisia retkiä meidän täytyisi tehdä useammin!

Jee, tarinaa pitkästä aikaa ja inspaa hirveästi! :)

#28

// Ihanan pitkä ja mukaansatempaiseva tarina, tykkään jotenkin miten tarina "jää kesken" eikä sitä ole lopetettu perinteiseen tapaan aka "lähdin tallilta". :D 3 hp! - Latu

[Caro]

Puran ärtymystäni antamalla skootterin liirata hiukan viimeisessä mutkassa. Olen kaksikymmentä minuuttia myöhässä vain, koska Elinan piti ehtiä sinne helkutin viulutunnille. Britta on takuulla kyllästynyt odottamaan ja hoitaa Ärmätin itse. Tätä päivää olen odottanut kuumeisesti jo ennen kuin lähdin käymään kotona.
Vatsanpohjaani hiipii pieni jännitys sitä mukaa, kun muistelen Ärmätin kuvausta Latulan nettisivuilta. Pienehkö suomenhevostamma, melkein liian pieni minulle, mietin. Haluaisin kuollakseni päästä kokeilemaan, millaista olisi ratsastaa ponilla. Californiassa nimittäin opetetaan lapset ratsastamaan alusta lähtien hevosilla.

Vatsani heittää muutaman ilmavan voltin, kun näen tallialueen, joka on kyllä rutkasti isompi kuin kotitallini. Kolme valtavannäköistä tallirakennusta, pienempi aittarakennus, jonkinlainen paja, maneesi ja keltainen talo, jossa ilmeisesti itse tilan pääjehu, pelottava ja pahamaineinen Latu, majailee. Jätän skootterin pajan eteen, sillä siinä on muutama muukin auto. Pikkuruinen, pinkki moponi näyttää aika yksinäiseltä isompien peltilehmien rinnalla. Taputan hellästi aarteeni kylkeä ja suunnistan aittaan, jonka Britta puhelimessa nimesi hoitajien aitaksi. Jätän kenkäni eteiseen muiden kenkien viereen, kuten Suomessa ilmeisesti on tapana. Taaperona luulin, että täällä tallissakin kuljetaan sukkasillaan.

Pohdin hermostuneena, mitä Britta mahtaa sanoa myöhästymisesäni. No, ainakaan syy ei ollut minun. Eikä Britta kuulostanut puhelimessa tiukkikselta. Otan itseäni niskasta kiinni ja avaan oven pieneen olohuoneeseen.
Nämä ihmiset täällä osaavat ottaa rennosti. Puolenkymmentä tyttöä loikoilee kuluneilla sohvilla syömässä sipsiä. Kaikki tuijottavat minua kuin kummitusta. Kukahan noista on Britta, vai onko kukaan?
- Ai, moi, sanon hämmentyneenä. - Missäköhän Britta mahtaa olla?
Punaruskeatukkainen, noin viisitoistavuotias tyttö ponkaisee ylös ja hymyilee.
- Terve. Sä taidatkin olla Caroline? Mä luulin, että sä tulisit neljältä.
Hän ei (onneksi) näytä vihaiselta.
- Sori, että jouduit oottamaan. Siskopuoli tarvitsi kyydin viulutunnille, kerron selitykseksi ja virnistän. - Haluaisitko sä näyttää, mitä mun pitää tehdä?

- Totta kai, Britta sanoo ja esittelee käden heilautuksella muut tytöt. - Enni, Veera, Karo, Erica.
Viimeisin kuulostaa tutulta. Ja toiseksi viimeisin on suomalainen kaimani. Outoa.
Työnnän kummalliset ajatukset mielestäni ja potkaisen lenkkarit jalkoihini. Britta avaa ulko-oven ja johdattaa minut talleista isoimpaan.
- Ämmä on täällä.
Ehdimme parahiksi sisätiloihin, kun ulkona alkaa sataa varmasti kymmenennen kerran tänään. Suomen kesät: ei koskaan kunnolla lämmintä, vain sataa ja sataa ja välillä ukkostaa.

Sydämeni pamppailee, kun Britta johdattaa minut yhdelle ovelle. Messinkilaatassa lukee Ärmätti NU.
- Tässä se sitten on, Britta virnuilee ja kurkkaa oven yli. Minun ei tarvitse kurotella. Karsinassa on piskuinen, ruskea ja aika vihaisen näköinen suomenhevonen.
- Näyttää vihaselta, kommentoin, kun Britta avaa oven. Hän hipsii edeltä boksiin.
- Terve, Ämmä, hän livertää. Pikkutamma tulee heti Britan luokse, mutta mulkoilee samalla minua vihamielisesti. - Mä toin sulle hoitajan, joka voi hoivata sua silloin, kun mä en ole paikalla, Britta jatkaa. - Okei, Caro, tuu tähän.
Teen työtä käskettyä ja ojennan kämmenselkäni tuoksuteltavaksi. Ärmätti peruuttaa korvat niskaa vasten painettuina.
- Good girl, mutisen ja pysyn paikallani. - Kiltisti nyt, Ärmätti.
Minun sanomanani nimi kuulostaa niin oudolta, ettei hevosparka varmaan edes omakseen. Kaivan taskustani toivottavasti-vielä-syömäkelpoisen hevosen namin ja jatkan paikallani seisomista. Ärmätti ei näytä sen kiltimmältä tai ystävällsemmältä kurkotellessaan herkkua kohti, vaan nappaa sen luihusti minua kyräillen. No, aloite on tehty.
- Good job, kehun hiljaa mutisten.

- Siinä sitä, Britta toteaa hyväksyvästi, mistä olen ylpeä. - Sulla näyttäis olevan ihan hyvä ote hevosiin. Mä näytän sulle, missä sen harjat on. Sit sä voisit harjailla sen. Mä olen jo tänään ratsastanut, että sä et valitettavasti...
En ole erityisen pettynyt. En odottanutkaan pääseväni ratsastamaan ensimmäisenä päivänä, sitä paitsi haluan ensin tutustua hoidokkiini paremmin karsinassa.
Satulahuoneessa Britta näyttää minulle Ärmätin sinisen varustearkun.
- Täältä löytyy kaikkea kamaa, turhaa ja tarpeellista. Tässä on harjat... Hän ojentaa minulle muoviämpärin täynnä nimikoituja harjoja. - Ja tässä on päiväkirja. Mä ajattelin, että voitas alkaa pitään sellasta, että tiedetään, mitä toinen on tehty, kun me ei varmaankaan olla tallilla aina samaan aikaan.
Nyökkään osoittaakseni, että olen kärryillä.
- Eli kirjoitat vaikka että "harjasin ja käytiin kävelyllä maastossa". Ja sit jos on jotain erityistä.
- Okei, sanon epävarmasti. En ole varma, osaanko kirjoittaa hoitopäiväkirjaa in finnish. Puhuminen minulta kyllä luonnistuu.
- Monelta sun pitää lähteä? Britta kysyy.
- Varmaan joskus seittemältä. En mä vaan tiedä. Isä ja Hannele on elokuvissa tutuilla myöhään, Elina on yötä sen kaverilla. Ei mua kukaan odota kotiin.
- Selvä. Eli ensin harjaat Ärmätin ja sitten tuut hakeen mut aitasta, niin mä näytän sulle paikkoja.
- Mitä, aiotko sä jättää mut yksin, vai? pelästyn.
- Äh, pitäähän sun saada tehdä rauhassa tuttavuutta Ämmän kaa, Britta naurahtaa. Tässä on siis harjat, ja karsinalla on riimu. Nähdään!
Hui hai, mietin, kun Britta viilettää kaatosateeseen. Yksin jääminen vieraassa paikassa saa minut tuntemaan oloni syylliseksi. Minusta tuntuu, että olen tekemässä jotain salailtavaa. Otan käyttöön niin kutsutun maalaisjärjen ja tartun ämpäriin. Kukaan ei voi suuttua minulle, jos harjaan omaa hoitohevostani. Menen Äärmätin karsinalle ja avaan päättäväisesti oven. Ärmätti seisoo karsinan takaseinällä perse minuun päin.
Nappaan ovesta riimun ja astelen Ärmätin pääpuoleen. Hevonen osoittaa mieltää nostamalla päänsä "korkeuksiin". Roikun sen otsajouhissa ja puhelen hiljaa.

- Älä ärmäile, Ärmä, sanon käyttäen itse keksimääni verbiä. Käännän tamman ja sidon riimunnarun kaltereihin.
- Mä harjaan sut, pidit sä siitä tai et, ilmoitan ja otan käteeni suan. Harjailen Ärmättiä kaikessa rauhassa ja työnnän sen pään pois joka kerta, kun se yrittää näykkäistä. Olen päässyt jo pikkutamman toiselle puolelle, kun se alistuu kohtaloonsa syvään huokaisten ja laskee päätään. Keskeytän hetkesi harjaamisen ja rapsutan Ärmätin säkää.
- Tehdäänkö valirauha, Ärmäilijä? tiedustelen. Liu´utan kättäni suokin kaulaa pitkin kohti sen korvia. Samassa tamma käännähtää ja yrittää iskeä hampaansa käsivarteeni. Ai, näin helppoa se ei ollutkaan. Työnnän Ärmätin pään pois ja jatkan harjaamista.

Kymmenen minuutin kuluttua kuulen, kuinka tallin ovi avautuu. Kuulen askeleita, mutta yritän olla välittämättä niistä.
- Britta? kuuluu miehen ääni ihan läheltä. Ja kappas, oven ulkopuolella seisoo itse tilan pääjehu, Latu.
- Caro, korjaan ja kierrän Ärmän. - Jos sulla on Britalle asiaa, niin se on siellä aitassa.
- Aa, sä oot varmaan Ärmätin uusi hoitaja, Britta kertoi hankkineensa sille, Latu sanoo ystävällisesti hymyillen. Hän kättelee minua ja esittelee itsensä.
- Caro, sanon taas.
- Okei, Caro, ootko nähnyt juoksutusraippaa?
- Eeen, vastaan.
- Nähdään, Latu sanoo ja lähtee pääovesta kysymään joltakin muulta.

Ärmän etukavioiden puhdistus tuntuu ongelmalliselta, sillä pelkään saavani pureman perseelleni. Vannotettuani Ärmää ensin olemaan paikallaan uskaltaudun ottamaan etukaviot. Kaikesta pitää taistella.
- Lopeta toi temppuilu nyt, karjahdan kuin leijona, kun mokoma kiskaisee kavion käsistäni kolmannen kerran ja polkaisee kivuliaasti varpailleni. Kiroilen ääneti ja koetan olla purkamatta kiukkuani hevoseen.
- Nyt se kavio tähän, murisen ja kiskaisen kavion vuohistupsusta ylös. Puhdistan sen nopeasti ja kehun Ärmää vuolaasti. Toistan käsittelyn vielä muille kavioille.
- Mä selvisin siitä, huokaisen ja pyyhin hikeä otsaltani, kun olen harjannut Ärmän kokonaan. Irrotan riimun siltä ja ripustan koukkuun karsinan oveen. Ärmä kävelee omapäisenä karsinan nurkkaan ja jää sinne luimimaan ja lepuuttamaan takajalkaa.
- Hei sitten, Ärmäilijä, sanon ja vien harjat satulahuoneeseen. Suunnistan tyytyväisenä aitalle. Sade on lakannut.

Jatkuu...