shet-t Emily Yozora

[Latu]

Omat sivut

Emiliaa hoitaa Erica, joka myöskin huolehtii päiväkirjaan kirjoittamisen.[/center]

[erica]

Just the way you are

Tuijotan laitumella pyörivää valkoista ponia. Aluksi vain katson sitä naama peruslukemilla. Nojaan aidantolppaan ja tuijotan, kuinka se pomppii ja poukkoilee hangessa. Vähitellen ponin riehuminen nostaa hymyn huulilleni. Se näyttää ihanalta, kun se hyppii, pyörähtelee, laukkailee ja pysähtyy välillä katselemaan jotain pikkulintua. Vitivalkoinen tamma sulautuu talviseen maisemaan täydellisesti. Sen sieraimista nousee suuri huurupilvi ja turpakarvat ovat muuttuneet kauniin kuuraisiksi. Silmäripsiin on satanut lunta ja ponin korkealla kannattelema häntäkin on sotkeutunut vitivalkoiseen aineeseen. Pienet kaviot rummuttavat maata ponin reippaillessa. Sen liike on kaunis sellaisella tavalla, jota ei voi sanoin kuvailla. Kuin vitivalkoinen joutsen lentäisi sulavasti, pehmeästi eteenpäin. Se on uusi hoitoponini Emilia.
Kädessäni on ponin sininen riimu. Minun on pyydystettävä se tarhasta. Tiedän, että jos vain säntään sen perään, se juoksuttaa minut läkähdyksiin. Minulla ei ole kiirettä, joten miksi juoksisin sen perässä? Tiedän, että kun olen tässä tarpeeksi kauan, se tulee itse tutkimaan minua. Ponin on itse tultava minun luokseni. Tarvittaessa voin kyllä käyttää porkkananpaloja apuna, mutta päätän yrittää ensin ilman.
Emilia on jo huomannut minut. Se on olevinaan ihan tavallisesti, leikkii ja loikkii muiden hevosten katsellessa rauhallisina taustalta. Sen korvat kuitenkin sojottavat jatkuvasti minuun päin ja silmät seuraavat tarkkaavaisina jokaista liikettäni, vaikka pää olisikin mukamas suunnattu jonnekin muualle.
- Älä luulekaan, että uskon tuota törkeää huijausyritystä, sanon ponille pilke silmäkulmassa. - Kyllä minä ponit tunnen.
Poni kääntää päätään ja katsoo minuun kysyvästi. Se jarruttaa vauhtiaan kunnes pysähtyy ja jää katsomaan minua pää ylhäällä, sieraimet kiinnostuksesta väpättäen. Se kuopaisee lunta kaviollaan ja ryhtyy jälleen ravaamaan edestakaisin. Jään kärsivällisesti katselemaan sitä. Puhun sille rauhallisesti. En välitä sanoista ja suurin osa puheesta onkin täysin merkityksetöntä mantraa. Keskityn tasaiseen, lempeään, matalaan ja hyräilevään äänensävyyn joka sujuu minulta luonnostaan. Mutisen epäselvästi lirkutellen ja lausun sanoja, joiden merkitystä on mahdotonta käsittää. Ihmisestä se kuulostaa häiriintyneeltä, mutta hevoset pitävät tästä äänestä. Niin pitää Emiliakin. Se hidastaa vauhtiaan, pysähtyy ja katsoo minua korvat höröllä. Se astelee vähän lähemmäs. Tässä vaiheessa otan taskustani pari palaa porkkanaa. Ojennan käteni eteen ja näytän herkkuja Emilialle. Ponin silmiin syttyy kiinnostunut pilke ja se lähtee astelemaan minua kohti hitaasti, askel kerrallaan. Äskeinen itsevarmuus ja jääräpäisyys on tiessään, ja poni katselee minua tuuhean otsatukkansa alta ujosti ja pehmeästi.
Emilia astelee vielä muutaman askeleen. Sitten se on luonani ja poimii porkkananpalat kädeltäni. Otan niitä lisää taskustani ja pujahdan sisälle tarhaan aidan välistä. Aluksi Emilia kavahtaa lähestyvää ihmistä ja loikkaa taaksepäin. Rauhoittelen sitä ja puhun sille matalalla äänellä ojentaen samalla herkkujani sitä kohti. Se epäröi hetken, mutta astelee sitten luokseni. Se nappaa jälleen herkut minulta, muttei juokse sen jälkeen karkuun. Silitän sen päätä rauhallisesti ja yritän parhaani mukaan olla hermostuttamatta ponia. Pieni tamma ei säiky enää, vaan jää luottavaisena vierelleni. Otan lempeästi kiinni sen valkoisesta otsaharjasta, vedän sille varovaisesti riimun päähän ja taputan sitä sitten. Emilia hieman närkästyy kun joutuu kiinni otetuksi, mutta rauhoittuu kun silitän sitä.
Napsautan riimunnarun kiinni riimun alalenkkiin ja lähden taluttamaan uutta hoitoponiani talliin. Ovella meitä tulee vastaan punahiuksinen nuori nainen.
- Hei, nainen sanoo iloisesti. - Minä olen Tuuli. Kukas sinä olet?
- Olen Erica, sanon ärtyneenä. Miten joku jaksaa olla tuollainen ilopilleri tähän aikaan aamusta? - Mitä sinä minusta haluat?
Taisin sähähtää vähän liian vihaisesti, sillä Tuuliksi itsensä esitellyt nainen suorastaan säikähtää.
- En mitään. Anteeksi häiriö, Tuuli sanoo säikähtäneenä ja ehkä hitusen loukkaantuneena ja lähtee pois.
- Kaikenlaista, kuiskaan Emilialle. Ponitamma tuhahtaa ja katsoo minua suurilla silmillään.

Tallissa sidon Emilian karsinaan kiinni. Tamma katsoo minua vaativasti ja odottaa ilmiselvästi herkkuja.
- Älä luule, tuhahdan ponille. - Säästän näitä muille hevosille tarjottavaksi.
Emilia katsoo minua vaativasti. On kuin se sanoisi: "MINÄ olen sinun hoitoponisi ja kaikki taskuissasi olevat herkut kuuluvat MINULLE!".
- Turha kuvitella, senkin mamman lellikki, sanon ponille ja rapsutan sitä. - Joudut nyt harjattavaksi, halusit tai et.
Haen pienen ponin harjat ja otan ensimmäiseksi käyttöön kumisuan. Pyörittelen sukaa pitkin Emilian pyöreitä kylkiä ja se silmiin nähden nauttii hoidosta. Molemmat puolet pyöriteltyäni otan pölyharjan jolla harjaan koko tamman. Talvikarva pöllyää, kun siistin pientä ponia edustuskuntoon. Pitkän urakan jälkeen siirryn käyttelemään pehmeää harjaa. Sen jälkeen täytyy enää siistiä tamman jouhet - joka on käsittämättömän suuri urakka - ja puhdistaa kaviot. Emilia nyrpistelee jouhien siistimisen aikana nenäänsä ja yrittää näykkiä minua, mutta olen tiukkana. Kukaan ei ole ilmeisesti koskaan ollut sille tiukka, koska poni näyttää suorastaan hämmästyneeltä kun pomotan sitä. Jonkun täytyy ilmeisesti pistää vallaton ponineiti kuriin, ja se joku taidan olla minä. Mutta mikäs siinä, olen ollut shettisten kanssa niin paljon tekemisissä, että tunnen ne läpikotaisin. Ja tunnen myös niiden omistajat - kukaan ei tunnetusti halua pitää kuria söpöille pikku pallomahoille, ja jotkut suorastaan kauhistelevat kun pistän ponit kuriin ja järjestykseen. Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan "Mutta ei meidän pikkuiselle söpöliinille saa olla ilkeä!" tai jotain sinne päin...
Minusta on rasittavaa, kun ihmiset pitävät shetlanninponeja tyhminä ja avuttomina pikkuponeina joilla voivat ratsastaa vain viisivuotiaat pikkunulikat ja muuten ne voivat aivan hyvin seistä koko päivän karsinassa. Shetlanninponit ovat vilkkaita ja tavattoman älykkäitä, ja niille olisi järjestettävä joka päivä liikuntaa ja virikkeitä. Jokainen tapaamani shettis on ollut suuri persoona, ja jokaista olen oppinut rakastamaan. Niin opin varmasti tätäkin. Emilia ei ole monelle se unelmien poni, mutta minä pidän kaikista hevosista ihan sellaisina kuin ne ovat. Ei ole väärin, että hevoset ovat erilaisia. Se on väärin, että ihmiset eivät osaa mukautua niihin. Minusta tuntuu, että meillä tulee Emilian kanssa menemään tosi hyvin.

// OI kun hyvä kirjoitus, helppolukuista ja värikästä tekstiä! Hyvä! 3 hoitopistettä tästä rapsahtaa. Ja juu, onhan tuota Emiliaa tullut vähän hellittyä, mitäs on niin suloinen, pieni valkea poni. Ei sellaista voi vastustaa! :CCC -Latu

[erica]

Look into my eyes and I'll own you

Kello tikittää. Opettaja kirjoittaa liitutaululle monimutkaisia laskuja. En harkitsekaan katsovani niitä tai opettajaa. Kello on paljon mielenkiintoisempi. Se kertoo, koska viikonloppu alkaa.
- Erica, viitsisitkö katsoa taululle? opettaja tiukkaa ärtyneenä.
- En viitsisi, tokaisen ja saan luokan tirskumaan.
- Erica, haluatko sinä jälki-istuntoa juuri ennen viikonloppua? opettaja tiuskaisee.
Katson häntä vihaisena. Hän on pullea, lyhyenläntä nainen, ehkä 40-vuotias. Hänellä on violettisankaiset silmälasit, vihreät tihrusilmät ja pähkinänruskeat hiukset jotka on sidottu niin tiukalle nutturalle joka ikinen päivä, että hänen kasvonsa ovat vääristyneet. Hänellä on aniliininpunainen naurettava röyhelöpaita beigen jakkupuvun alla, ja jaloissaan hänellä on keltaiset korkokengät. Hän näyttää naurettavalta. Eräät eivät tiedä lainkaan, miten pukeudutaan töihin.
- En tietenkään halua, tuhahdan. - Eikö se ole itsestäänselvyys?
- Ole siinä tapauksessa hiljaa ja katso taululle. Nyt.
Käännän vastahakoisesti silmäni liitutaulua kohden. En kuitenkaan tarkenna katsettani, vaan ainoastaan annan silmieni harittaa sinne päin. Tukin korvani opettajan kimeältä ääneltä ja ajattelen Emiliaa. Menen tänään taas Latun tallille hoitamaan sitä. Miksi ajattelisinkaan matikanlaskuja, kun voin ajatella hoitoponiani? Näen sen sieluni silmin laukkaamassa pehmeällä hangella. Paksu harja piiskaa sen kaulaa ja valkoinen häntä on kohotettuna ylväästi korkealle. Pienet mustat kaviot tikkaavat maata ja poni pärskähtää. Olisinpa jo tallilla!

Puolentoista tunnin päästä seisonkin jälleen Emilian tarhan portilla. Minua paleltaa vietävästi tallifarkuissani ja nukkavierussa pusakassani, joten päätän käyttää makupaloja häikäilemättömästi apuna Emilian pyydystämisessä. Kaivan sopivan kasan porkkananpaloja kädelleni, otan riimun mukaani ja pujahdan sisälle tarhaan.
Emilia katsoo minua suurilla silmillään epäilevästi. Kun ojennan sille porkkanoita, sen mieli muuttuu ja se ravaa suoraan luokseni, ja kun se syö, riimu on helppo sujauttaa sen somaan päähän.
- Hei, prinsessaiseni, hymyilen ponille ja moiskautan suukon sen turvalle. - Mitäs olet puuhaillut poissa ollessani?
Emilia pärisyttää hieman huuliaan ja hieroo päätään kylkeeni.
- Hei, senkin höpsö! En minä ole mikään rapsutuspuu!
Nauraen lähden taluttamaan ponitammaa kohti tallia. Sisällä tallissa se tönäisee kättäni turvallaan ja katsoo minua söpöimmällä katseellaan. "Antaisitko minulle pikkuisen herkkuja? Ole kiltti!". Kun vain naurahdan ponille enkä välitä vetoavista katseista, se muuttuu vähän jämäkämmäksi ja yrittää käskyttää minua. Se katsoo minua vähän tiukemmin ja tuuppaa minua päällään. "Herkkuja, kiitos.". Kun en vieläkään anna tammalle herkkuja, se alkaa suorastaan vaatia niitä. Se tökkii turvallaan taskuani, tuijottaa minua tuimasti ja yrittää näykkiä käsiäni. "Tänne ne herkut ja sassiin!!".
- Emilia, et viitsisi, sanon ponille ja luon siihen surullisimman katseeni. Se ei auta. - Emilia, lopeta nuo hölmöilyt!
Nyt on tullut minun vuoroni koventaa otteita vähitellen. Kun nätti pyyntö ei kelpaa, komennan. Lopulta Emilia kääntää takapuolensa minuun päin ja laittaa pään nurkkaan mökötysasentoon. Huokaisen ja muljautan silmiäni.
- On se nyt melkoista, että näytetään toiselle takamusta vain koska tämä ei anna kilokaupalla porkkananpaloja, mutisen ja lähden hakemaan Emilian harjoja.

Kun saan lopulta Emilian siirtämään päänsä pois karsinan kauimmaisesta nurkasta, alan harjata sitä. Kun poni nyrpeilee, lahjon sitä parilla porkkananpalalla näyttääkseni, etten ole oikeasti niin häijy tyyppi että pistelisin herkut omaan suuhuni. Kun prinsessaponi on syönyt makupalansa, sen elämä hymyilee taas. Murjottamisen sijaan se katselee minua korvat hörössä, tutkii vaatteitani ja tarkkailee tallikäytävän tapahtumia tiiviisti. Se pitää koko ajan silmällä liikkeitäni. Kuin se pitäisi huolen, etten jätä yhtään kohtaa putsaamatta. Prinsessa mikä prinsessa.
Kun olen harjannut Emilian kiiltävän puhtaaksi, selvittänyt harjan ja puhdistanut kaviot, on aika varustuksen. Latu, tallin - kröhöm! - omalaatuinen omistaja on luvannut pitää minulle jonkinnäköisen ratsastustunnin. Tai jotain. Joka tapauksessa haen Emilian satulan ja suitset satulahuoneesta. Satulan Emilia vielä hyväksyy hammasta purren ja korvat luimussa, mutta suitset ovat tammaneidille ilmeisesti ylitsepääsemätön kauhistus. Se yrittää nostella päätään kovastikin, mutta vaikka olenkin pienikokoinen niin Emilia on silti liian pikkuinen pakenemaan käsiäni. Ja vaikka kuinka lämmitin kuolaimia, niin Emilia ei jostain syystä tahdo hyväksyä niitä. Se puree hampaansa tiukasti yhteen eikä millään suostu avaamaan suutaan. Pitkän painostuksen ja ähellyksen jälkeen suitset ovat prinsessaponin valkoisessa päässä ja talutan sen kentälle.

Latu seisoskelee kentällä odottamassa, kun talutan Emilian sinne.
- Hei, Erica! Latu sanoo iloisena ja vilkuttaa. - Onpas kiva kun joku shettiskokoinenkin löytyy, Emilialla on nykyään niin vähän ratsastajia. Se ei ole mikään pikkulasten poni mutta hyvät ratsastajat tuntuu olevan kauheita hujoppeja koko sakki.
- Hei, sanon lyhyesti, pysäytän Emilian ja alan kiristää satulavyötä.
Latu jää hetkeksi sanattomaksi, koska en selvästikään aio yhtyä hänen ystävälliseen rupatteluunsa. Pian hän kuitenkin toipuu ja alkaa jutella minulle reippaasti niitä näitä. Vastailen lyhyeesti juu, jaa tai ei. Lopulta Latun into jutusteluun kuivuu ja hän siirtyy kentän laidalle odottelemaan. Nousen Emilian selkään, sovitan jalustimet ja kannustan sen käyntiin uralle.
Kun olemme menneet alkukäyntejä viitisen minuuttia, Latu neuvoo minua ottamaan ohjat lyhyemmiksi. Aloitamme tunnin menemällä loivia kiemuroita ja pieniä ympyröitä käynnissä. Emilia tuntuu rennolta ja varsin reippaalta. Sillä on shettikseksi hyvä askellus, eikä se ainakaan käynnissä tikitä kovin hurjasti. Kun olemme verrytelleet käynnissä molempiin suuntiin, Latu käskee meidän siirtyä raviin ja verrytellä itsenäisesti, sillä joku soittaa parhaillaan hänen kännykkäänsä. Latu katoaa jonnekin talliin puhumaan puhelimeensa, ja minä ja Emilia jäämme kentälle kaksin.

Kun annan pohkeita, koko Emilian olemus muuttuu. Se nostaa päänsä ylös, jännittää lihaksiaan ja säntää ilopukin saattelemana liikkeelle. Se ravaa yhä kiihtyvään tahtiin ja minä pompin satulassa edestakaisin. Ajatusten kokoaminen on vaikeaa kun poni tikittää kuin aikapommi, mutta minun on pakko saada se kuriin. Vedän syvään henkeä, istun syvälle satulaan ja teen parhaani hidastaakseni vauhtia vähitellen. Istun niin syvällä satulassa kuin tikitysravissa voi istua ja teen ohjilla pieniä, maltillisia pidätteitä. Käännän Emilian pienehkölle ympyrälle. Se tajuaa mitä haluan ja hidastaa kuuliaisesti rauhallisempaan raviin. Pomppiminen vähenee huomattavasti, kun Emilia vaihtaa pienemmän vaihteen päälle. Sen turpa on kuitenkin edelleen taivaissa, joten aloitan operaatio Peräänantoon ratsastuksen.
Teen Emilian kanssa paljon ympyröitä, kiemurauria ja temponmuutoksia yrittäessäni saada sitä mahdollisimman kuuliaiseksi. En päästä sitä oikomaan kulmissa enkä kiemurtelemaan uralla, vaan pidän sen hallinnassa. Pidän huolen, että ohjastuntuma on hyvä, mutten missään vaiheessa yritä väkisin vetää Emilian päätä peräänantoon. Tiedän, että oikea peräänanto on sitä, kun hevonen käyttää kroppaansa kunnolla eikä sitä, että sen turpa vedetään ryntäisiin saakka. Niinpä yritän saada Emilian työskentelemään takaosallaan. Se on varsin tyypillinen ratsastuskouluhevonen, joka vain raahaa takapäätänsä etupään perässä. Johtuu arvatenkin siitä, että kukaan ei ratsasta sillä koska kaikki ovat sille liian isoja, lukuun ottamatta pikkutyttöjä jotka eivät osaa ratsastaa. Minun on selvästi treenattava sen kanssa tulevaisuudessa. Paljon.

Kun Latu lopulta palaa kentälle, hän jää hetkeksi tuijottamaan Emiliaa hämmästyneenä. Se johtuu tietenkin siitä, että Emilia ei näytäkään enää siltä pukittelevalta prinsessaponilta, jona se on opittu tuntemaan. Se kulkee kauniisti takaosaansa käyttäen, kaula kaarella. Se ei kuitenkaan ole kovin kiukkuinen siitä, että joutuu tekemään töitä. Pikemminkin se näyttää nauttivan siitä, että saa joskus liikkua oikein kunnolla.
- Erica! Mitä ihmettä sinä olet tehnyt Emilialle? Latu melkein kiekaisee. - Sehän kulkee paremmin kuin ikinä!
- Noh, sinä viivyit puhelimessa noin kaksikymmentäviisi minuuttia, näpäytän. - Siinä ajassa hyvä ratsastaja ja loistava poni ehtivät kyllä löytää yhteisymmärryksen.
- Loistava? Latu hymähtää. - Missä vaiheessa tuosta hemmotellusta - äläkä katso minua noin! - missä vaiheessa tuosta hemmotellusta ponista on tullut loistava?
- Ei se ole huono, sanon. - Se on vain vähän alitreenattu. Kunnon treenauksella tuo poni on seuraava shettisten koulumestari.
- Haluatko laukata sillä? Latu kysyy.
Nyökkään innoissani.
- Se sitten pukittelee, Latu varoittaa. - Sinua on varoitettu!
- Olen kuullut siitä jo aiemmin, naurahdan. - Mutta minä en tipu. Jos tipun, niin voit liimata minut liisterillä satulaan.
- Jaaha, Latu sanoo. - Neidit ovat hyvät ja yrittävät.
Sivuutan vähemmän hienovaraiset vihjaukset siitä, ettei meistä ole tähän. Meidän ei tarvitse todistaa mitään kenellekään muulle kuin itsellemme. Riittää, että minä ja Emilia tiedämme olevamme täydellinen pari. Ei muiden tarvitse sitä tulla ihailemaan.
Annan Emilialle laukkapohkeet. Se lähtee kuin kanuunankuula ja heittää monta pukkia. Tarraan kiinni sen harjasta ja sinnittelen mukana, vaikka Emilia loikkii itsensä korkuisia pukkeja. En anna sen voittaa. Pysyn selässä ja näytän ponille kuka on pomo. Kun Emilia lopettaa pitkän pukkisarjansa, istun yhä selässä. Kerään ohjat, suoristan selkäni ja jatkamme laukkaa. Kun Emilia on purkanut energiansa, sen laukka tuntuu tosi hyvältä. Se ei ole sellainen tavallinen pomppiva shettislaukka. Se on tasaista, isoliikkeistä ja hienoa. Emiliassa piilee nähtävästi monia salaisia kykyjä, ja aion kaivaa sen taidot esiin. Me olemme yhdessä vielä joskus tallin paras ratsukko.

Kun pysäytän Emilian Latun eteen laukan jälkeen, mies näyttää kunnioittavalta.
- Olet kai ensimmäinen, joka jatkoi laukkaa Emilian pukkisarjan jälkeen, hän sanoo. - Puhumattakaan siitä, että pysyit mukana siinä kyydissä!
- Jos olet jo tässä vaiheessa näin vaikuttunut, sanon pilke silmäkulmassa. - niin tulet varmaan pyörtymään, kun minä ja Emilia voitamme ensimmäiset kisamme!

// Onpas pitkä ja tuttuun, selkeään tyyliisi kirjoitettu teksti -joku siun kuvailutavassa on sellaista mikä oikein imaisee mukaansa! Ehdottomasti tätä lisää, ja kyllä sää muuten vielä joskus sielä Emilian selästä kämähdät alas, poni lupaa sulle sen. > -Latu

[erica]

Just because it burns doesn't mean you're gonna die

Istun Emilian selässä. Menemme reipasta ravia suoraa uraa. Kevennän Emilian vetävän askelluksen tahdissa ja tunnen tasaisen rytmin. Kaviot tikittävät maata tasaiseen tahtiin. Hyräilen itsekseni ja käännän suuria ympyröitä. Emilia työskentelee innokkaasti eikä epäröi piirun vertaa. Olemme löytäneet yhteisen sävelen. Päätän istua satulaan ja pyytää Emilialta laukkaa. Tamma tekee työtä käskettyä, tietysti pienen pukittelunäytöksen saattamana. Onnistun pysymään selässä, vaikka höykytys onkin melkoista. Pukkirodeon jälkeen Emilia kuitenkin laukkaa innokkaasti. Kentän päädyn kohdalla maasta kuitenkin lennähtää jonkinlainen muovipussi. En oikein ehdi tajuta mitään, mutta kaikesta päätellen Emilia loikkaa rajusti sivulle ja sitten pukkiloikalla eteen ja säntää sen jälkeen raviin. Minä tömähdän selästä alas kuin räsynukke, sillä luulin vielä muutamia sekunteja sitten että kaikki on ihan niin kuin pitääkin. Ei ole helppo pysyä selässä, kun on juuri ehtinyt rentoutua täysin.
Tunnen lentäväni ilman halki hurjalla vauhdilla ja tömähdän hiekkaan. Tärähdys ravistelee koko kehoani ja mätkähdän kylki edellä maahan. Kenttä on tasaisesta, kovasta lumesta kivikova, ja täräys pahentuu ehkä senkin takia. Joka tapauksessa tömähdän maahan kuin mikäkin räsynukke. Sitten kai menetän tajuntani, koska kaikki mustenee.

En tiedä lainkaan, kuinka pitkään maailma on ollut mustana, kun avaan silmäni. Häikäisevä valo tunkeutuu siitä pienestä raosta, jonka verran olen raottanut silmäluomiani. Räpyttelen hetken silmiäni. Päässäni tuntuu kummalliselta ja oikeaa kättäni särkee paljon. Todella paljon.
- Aih, voihkaisen.
- Se heräsi! kuulen Latun riemastuneen hihkunnan jostain läheltäni. Kivusta huolimatta suupieleni kääntyvät virnistykseen.
- Lopeta, Latu, kuulen tylyn naisäänen. - Tuo ei auta ketään eikä mitään.
Pian eteeni ilmestyvät kasvot, jotka olen nähnyt ennenkin. Paha vain, etten muista niiden omistajan nimeä.
- Kuka sinä olet? kysyn.
- Minä olen Tuuli, jos et satu muistamaan, punapää sanoo ystävällisesti. - Miltä olosi tuntuu?
- Päätä särkee ja käteen sattuu, mutisen.
- Pystytkö nousemaan istualteen? Tuuli kysyy.
- Uskoakseni pystyn, nyökkään.
Tuulin avustamana nousen istuma-asentoon. Päässäni pyörii, mutta särky on jo hellittämään päin. Käsi sen sijaan tuntuu oudolta.
- Oikea käteni on kipeä, sanon vaisusti. - Onko Emilia muuten kunnossa?
- Annas kun katson, Tuuli sanoo ja nostaa käteni omaansa. - Ja Emilia on vähän hermostunut, mutta kunnossa. Värväämme jonkun tallitytön taluttamaan sille loppukäynnit.
Musta kynsilakkani on lohkeillut ja käteni ovat kylmät. Pilvi tunnustelee kättäni ja erityisen tarkasti juuri rannettani. Hän pyytää minua taittamaan rannettani. Uikutan kivusta.
- Ranne on varmaan venähtänyt, Tuuli sanoo. - Parasta käydä lääkärillä, ettei tule tehtyä hätiköityjä päätöksiä.
- Tilaanko ambulanssin? Latu kysyy.
- Älä ole hölmö, Tuuli tiuskaisee Latulle. - Ei venähtäneen ranteen takia lähdetä ambulanssikyydillä. Sen sijaan voisit kiivetä auton rattiin ja kuskata tytön sairaalaan. Lääkärin pitää tarkistaa ranne.

Hetken kuluttua istun lääkärin luona valkoisessa tuolissa. Tuolin selkänoja on kova ja oudosti muotoiltu, joten en viitsi nojata siihen. Lääkäri on vanhempi mies, jolla on harmaasankaiset, pyöreälinssiset silmälasit, tummat paksut hiukset ja suuret kädet. Hän on pitkä, ainakin 180-senttinen ja ruumiinrakenteeltaan hieman leveä, muttei kuitenkaan kovin lihava. Hänellä on pitkä, valkoinen lääkärintakki ja tummat housut sen alla. Hänen siniharmaiden silmiensä ympärillä on ryppyjä ja katse on levollinen ja ystävällinen.
- Ei tässä mitään vakavaa ole, lääkäri toteaa. - Viikon levolla käsi on entisellään. Voin laittaa siihen tukisiteen.
- Voinko ratsastaa? kysyn heti.
- Jos osaat ratsastaa yhdellä kädellä, lääkäri hymyilee. - Sinuna menisin vain rauhallista tahtia ja tosiaan, käyttäisin toista kättä mahdollisimman vähän.
- Hyvä on, sanon. - Voimme käydä Emilian kanssa maastossa kävelemässä.
- Varokin tippumasta uudelleen, lääkäri naurahtaa. - Muuten ranteelle voi käydä pahemminkin.
- Tietenkin, hymyilen.

Latu tarjoutuu viemään minut suoraan kotiin, mutta tahdon käydä ensin tervehtimässä Emiliaa. Ei ole sen vika, että muovipussi säikäytti sen. Se oli tänään todella hieno ja toimi moitteettomasti.
- Sinä se olet melkoinen tyttö, Latu sanoo minulle ja tönäisee kylkeäni. - Tiedän monia, jotka eivät ikinä enää kiipeäisi saman ponin selkään.
- Me ollaan Empun kanssa aika erityisiä, hymyilen.
Tallissa Emilia odottaa minua korvat hörössä. Se tökkii kylkeäni kerjäten herkkuja. Nauran ja annan sille pari makupalaa, vaikkei kuulukaan tapoihini antaa periksi. Tällä kertaa tahdon olla Emilialle vähän tavallista kiltimpi. Alan harjata tammaa rauhallisesti. Sinänsä onni, että olen vasenkätinen, koska oikeakätiselle oikean käden menetys käytöstä olisi pahempi juttu. Harjailen Emiliaa, lepuutan toista kättäni rauhassa sen selän päällä ja hoidan sen huolella. Yhtäkkiä Emilia kääntyy katsomaan minua. Se katsoo minua pitkään tummilla silmillään, hirnahtaa matalasti ja hieroo turpaansa käsivarteeni. Kuin se pyytäisi anteeksi sitä, että tipuin.
- Tietysti sinä saat anteeksi, hymyilen. - Oma prinsessaponini. Olet hieno tyttö.
Emilia nyökäyttää päätään saaden minut nauramaan.

// Miehän sanoin että vielä sie sieltä alas tulet, ei sellaista olekaan kuka pysyisi Emilian ponipukeissa mukana! :B Mutta oikeassa olet, ei Emilialle vaan silti voi ikinä olla äkäinen...

[erica]

Prinsessaponille varusteita

Minulla on tilillä aivan hirveästi rahaa, koska olen säästänyt sitä viimeiset kuusi vuotta hyvin ahkerasti. Minulla ei ole ollut koskaan mitään erityistä säästötavoitetta, mutta ainahan minä olen tiennyt että joskus tulee se paikka että on aivan, aivan pakko tuhlata paljon rahaa. Tai ei tuhlata, täysin turhia asioita minä en koskaan osta. Mutta olen aina tiennyt, että joskus tulee pakottava tarve käyttää paljon rahaa. Se tuli nyt.

Olin tuijottanut Emilian vanhaa, kulunutta ja kertakaikkisen rumaa ja tylsää satulaa aivan tarpeeksi pitkään. Riimunnaru napsahti poikki ja suojien puhdistamisesta ei tullut mitään. Päätin, että nyt avataan pankkitili ja ostetaan tälle ponille kunnon varusteet, ettei tarvitse enää sietää silmissään noita ikäkuluja romuja. Emilian varusteita on kuulemma uusittu vähemmän kuin muiden hevosten varusteita, koska Emilialla on ratsastettu viime aikoina yhä vähemmän. No, nyt minä aion ratsastaa kunnolla ja tarvitsen siksi hyvät varusteet. Ja kun en tuon samperin ranteenvenähdyksen takia voi panostaa valmentautumiseen fyysisesti, niin panostan sitten rahallisesti. Lauantai-illan täytteeksi tuli siis varusteenhakureissu. Baycliffista löytyikin koko joukko söpöjä, laadukkaita varusteita jotka ovat täydellisiä prinsessaponille nimeltä Emily Yozora.

Siispä: Erican ylpeydenaihe eli Emilian uudet varusteet!

P.S. Varustesivulla on myös pieni info siitä, milloin näitä varusteita on muiden kuin Erican lupa käyttää. Eli siis ei näitä uusia, hienoja ja kalliita varusteita minkään mutaisten ipanoiden pilattavaksi, vaan ainoastaan sivistyneille ihmisille käytettäviksi jos nyt joku muu kuin Erica pallerolla ratsastaa.

// No voe että, nyt on niin lellitty prinsessa koko poni eddäh! Linkitän Emilian sivuille, tosi kiva idea tuollainen "hoitsusivu". 8) -Latu

[erica]

Everybody in the club all eyes on us

Bussi huojahtelee ja klonksuu matkallaan kohti Latun tallia. Jouduin tietenkin kaupungin vanhimpaan kulkuneuvoon, tähän rutisevaan bussiin joka nytkin "hurjastelee" huippuvauhtiaan neljääkymppiä. Huokaisen ja luon ikkunasta silmäyksen ulos. On mukavan oloinen talvipäivä. Harmi etten voi hyödyntää kaunista säätä treenaamalla Emilian kanssa kunnolla, vaan minun on kipeän käteni takia pakko lönköttää käyntiä ympyrällä. Voisin minä muuten mennä kovempaakin, mutta ylivirkeää ponia on vaikea hallita kovassa vauhdissa, jos käytössä on vain yksi käsi. En taatusti aio jäädä kotiin sairaslomalle istumaan television ääreen vain tällaisten pikkujuttujen takia, vaan käyn tallilla kuten tavallisestikin, sehän on selviö.
Kun bussi pysähtyy Latulan pysäkille, hyppään kyydistä ja lähden kävelemään tallille. Pian olen keskellä rauhallista tallipihaa. On vielä aamupäivä eivätkä mahdolliset tunnit ole vielä lähelläkään, jos niitä nyt on tänään. Hevoset ovat näköjään sisällä, koska tarhat ammottavat tyhjinä. Kiipeän narisevat askelmat ja astun ovesta sisään talliin.
Käytävällä leijailee heinän, hevosen ja nahan tuoksu. Kipitän Emilian karsinalle, josta valkoinen tamma kurkistaakin. Kuuluu hiljainen hirnahdus, kun Emilia huomaa jonkun saapuneen. Haisteltuaan käsiäni Emilia tunnistaa minut ja tönäisee kättäni lempeästi turvallaan.
- Hei vaan sinullekin, sanon ja rapsutan tamman otsaa.
Otan esille Emilian uuden harjasetin, jonka olen pakannut itse ompelemaani kangaskassiin. Kassiin olen kirjaillut kauniilla käsialalla Emilian nimen. Olen kassista paljon ylpeämpi kuin uusista harjoistani, koska olen tehnyt sen itse ja se näyttää tosi hienolta (vaikka itse sanonkin). Alan harjata Emiliaa vaaleanpunaisilla prinsessaharjoillani. Jokaiseen olen myös kirjoittanut tussilla ponin nimen, jotta kukaan ei erehtyisi lainaamaan niitä jollekin muulle kuin prinsessaponilleni. Se on tallin hienoin ja kaunein hevonen ja tarvitsee täysin omat varusteet. Ja on se ihan järkevääkin, etteivät mitkään ihosairaudet leviä.
Harjaan Emiliaa toisella kädelläni ja lepuutan toista sen selän päällä. Tamma nauttii harjauksesta uusilla, miellyttävän tuntuisilla harjoilla. Sen päähän olen sujauttanut pinkin riimun, joka näyttää sen päässä paljon paremmalta kuin kaupan hyllyllä, vaikka se näytti sielläkin hyvältä. Kun olen harjannut Emiliaa tarpeekseni ja jokainen pölyhiukkanen on joko tarttunut minun vaatteisiini tai pudonnut lattialle, haen tamman varusteet. Vaaleanpunainen ponisatula, pinkit suitset nivelkuolamilla ja söpöt pinkit pintelit odottavat käyttöään. Satulahuovaksi valitsen sen vaaleanpunaisen. En ota suojia, koska emme kuitenkaan hyppää tai edes laukkaa. Pintelit otan ihan vain sen takia, koska ne ovat niin kivat. Ja kaikilla hienoilla kouluratsuilla on pintelit jalassaan, joten miksei Emiliallakin? Mieleeni pälkähtää ajatus minusta ja Emiliasta koulukisoissa. Kuvittelen meidät suurten puoliveristen ja ylitreenattujen ratsuponien sekaan. Muilla on musta nahkasatula ja valkoiset pintelit, mutta me Emilian kanssa liitelemme huomiotaherättävän pinkkeinä. Kaikki luulevat, että olemme jotain maskotteja, mutta kun saavumme radalle, teemme kisan parhaan suorituksen ja voitamme upean pokaalin. Mielikuva saa hymyn huulilleni.

Kun varusteet ovat Emilian päällä, vedän kypärän omaan pieneen päähäni tuumien samalla että minun täytyy kai hankkia pinkit varusteet itsellenikin. Sitten talutan Emilian kentälle ja nousen sen selkään. Lähdemme kävelemään käyntiä pitkin ohjin. Lepuutan oikeaa kättäni reidelläni ja annan Emilian liikkua omaa tahtiaan. Käynti keinuttaa minua mukavasti ja tunnen oloni täysin rentoutuneeksi. Siis siihen saakka, kunnes kolme rasittavaa pikkutyttöä ilmestyy kentän laidalle.
Olen aina vihannut pieniä lapsia. En voi sietää niitä. Ne kiljuvat, äksyilevät turhia, roikkuvat isompien perässä, eivät jätä ketään rauhaan, syövät kauheita määriä, sotkevat kaiken ja käyttäytyvät kuin apinat syntymäpäiväjuhlissa. Yritän aina pysyä rauhallisena, mutta kartan pieniä lapsia parhaani mukaan, koska sappeni kiehuu aina kun olen rasittavien tenavien kanssa, jotka kyselevät kaikenlaista tyhmää. Nämä kolme vaikuttavat tasan sellaisilta ipanoilta. He ovat arviolta seitsemän-kahdeksanvuotiaita. Yhdellä on vaaleanruskeat saparot, pinkki toppatakki ja siniset silmät. Yksi näyttää ihan Barbie-nukelta vaaleine hiuksineen, valkoisine hampaineen ja ylityttömäisine vaatteineen. Yksi on pisamanaamainen punapää, jolla on ruma oranssi takki ja keltaiset ulkohousut.
- Iina ja Elli, katsokaa! vaaleahiuksinen tyttö kiljaisee.
- Mitä, Stella? ruskeahiuksinen tyttö kysyy.
- Tuolla! Katsokaa! Poni jolla on pinkit varusteet! Stellaksi kutsuttu tyttö hihkuu.
Samassa kaikki tenavat säntäävät kentän laidalle tuijottamaan minua ja Emiliaa. Mietin hetken, mitä pitäisi tehdä, ja päätän lopulta mennä tyttöjen juttusille. Ehkä saan heidät lähtemään pois. Pysäytän Emilian niin, että voin keskustella tyttöjen kanssa mutta he eivät voi tökkiä herkkää Emiliaani.
- Keitäs te olette? kysyn aikuiseen sävyyn.
- Mä olen Iina ja toi on Stella, ruskeatukkainen tyttö sanoo.
- Ja mä oon Elli, punapää kimittää.
- Sulla on tosi ihku poni, Stella sanoo osoittaen Emiliaa nakkisormellaan.
- Nii, Iina sanoo. - Mikä sen nimi on? Onko se sun oma?
- Sen nimi on Emilia, sanon. - Se ei ole minun omani.
- No miks sä sit ratsastat sillä? Stella tivaa. - Ei poneilla saa ratsastaa yksin.
- Nii, miksi? Iina toistaa kaikuna.
Yritän pysyä rauhallisena, vaikka sisälläni kiehahtaa. Mitä nokkavia tenavia!
- Koska Emilia sattuu olemaan hoitoponini, sihahdan kiukkuisena.
- Vähänkö kiva! Elli puuttuu keskusteluun.
- Joo, mäki tahon hoitoponin! Stella hihkuu.
- Nii mäki, Iina toistaa. Hän matkii Stellaa jatkuvasti.
- Turha toivo, tuhahdan. - Ei poneja anneta pikkutyttöjen hoidettavaksi.
Stella tuijottaa minua vihaisena ja alkaa murjottaa. Iina tietysti tekee samoin.
- Eiku joo, oon mä nähnytkin Emilian joskus tunnilla, Elli muistelee. - Mut ei sillä ollu silloin tommosii varusteita.
- No ei niin, koska minä ostin ne sille eilen, sanon ärtyisänä.
- Siistii! Vähänkö kiva päästä ratsastaan pinkeillä varusteilla! Mä pyydän Emiliaa huomenna tunnille, Elli innostuu.
- Ette te saa ratsastaa näillä varusteilla, minä tuhahdan. - Ne ovat minun omiani. Nyt minä jatkan ratsastusta, joten olkaa hiljaa tai menkää pois.
Tytöt lähtevät kipittämään kiukkuisen näköisinä kohti tallia.

Kun olen jälleen saanut ratsastusrauhan, käsken Emilian eteen päin ja lähdemme taas kävelemään uralla. Kun vilkuilen kentän ulkopuolelle sivusilmällä, näen jokaisen ohi kulkevan luovan meihin katseita. Osa katseista on ihastuneita, osa äimistyneitä. Nautin kaikista. On hauska olla joskus se, jota kaikki katsovat kiinnostuneina, vaikka en yleensä välitäkään siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Emilia on ansainnut mielestäni kaiken mahdollisen huomion, sillä sitä on aiemmin aliarvioitu. Se on vain vähän shettismäinen, turhan hemmoteltu ja täysin epätreenattu. Kurilla, rakkaudella, huumorintajulla ja ahkeralla valmentautumisella siitä tulee vielä loistava ratsu.
Kun olen kävellyt jo vaikka kuinka pitkään ja tehnyt tylsiä ympyröitä ja kiemuroita miljoona kertaa, päätän vähän poiketa suunnitelmasta ja ottaa ravipätkän. Emilia tuntuu rauhalliselta, joten jarruttamisessa ei pitäisi olla mitään ongelmia. Annan tammalle pohkeita ja maiskautan. Emilia nostaa hieman päätään ja lähtee tikittävään raviinsa. Ohjien pitäminen yhdessä kädessä tuntumalla on haastavaa, joten annan Emilian mennä melko pitkässä muodossa. Käännän muutamia ympyröitä ja hidastan sen jälkeen käyntiin. Otamme loppukäynnit ja pian käännymmekin jo kentän keskelle kaartoon. Tallissa otan Emilialta varusteet ja harjaan sen. Latu neuvoo minua viemään tamman tarhaan, koska se ei saanut tänään sen aktiivisempaa liikuntaa kuin käynnissä köpöttelyä ja pienen ravipätkän. Niinpä laitan tammalle sen uuden toppaloimen ja vien sen tarhaan reippailemaan. Se näyttää söpöltä pinkissä toppaloimessaan ja otan siitä kännykkäkamerallani muutaman kuvan. Sitten vilkaisen kelloani. Seuraavan bussin tuloon on viisi minuuttia, ja on pistettävä juoksuksi jos tahdon ehtiä sihen.

// Olenko kamala jos sanon että en miekään mikään lapsirakas ole, ja syvällä rintaäänen kokemuksella, mikään ei ole niin ärsyttävää kuin tenavat/(varhais)teinit jotka tulevat kentän laidalle notkumaan ja arvostelemaan ratsastusta parhaimmillaan kovaankin ääneen! Joten kaikki sympatiat on siun puolella... - Latu

[erica]

Vapaudelle ei oo hintaa

- Tulisit nyt, Latu! anelen. - En minä Emiliaa voi ihan yksikseni voi juoksuttaa kun tuo käsi on mitä on. Pitää siinä jonkun olla jeesaamassa jos hommat alkaa mennä metsään.
- Hyvä on, hyvä on, Latu huokaisee ja nousee tuolistaan. - Olin juuri aikeissa ryhtyä syömään lounasta mutta kaipa se saa odottaa.
- Kiitos, kiitos, kiitos! huudahdan ja säntään talliin varustamaan Emiliaa.
Irrotan suitsista ohjat ja laitan ne Emilialle. Sitten haen tallin pienimmän juoksutusvyön, kiskon sen Emilian vatsan ympärille ja tällään sen kunnolla. Vielä juoksutusliina ja sivuohjat, niin sitten ollaan valmiita. Talutan Emilian kentälle. Järjestän ensin kaikki hihnat kunnolla ja lähden sitten taluttamaan tammalle alkukäyntejä.
Emilia pärskii innoissaan. Se tietää kyllä, mitä tällaisilla remeleillä tehdään. Varmasti sitä on juoksutettu monet kerrat aiemmin. Se pyrkii jo raviin ja on aivan innoissaan, mutta ymmärtää kyllä yskän kun vähän komennan sitä.
- Olen tässä kaksikymmentäviisi minuuttia, Latu sanoo kentän päädystä. - Se on hyvä aika juoksuttaa, ja sen jälkeen minulla on muutakin tekemistä.
- Joo joo, huikkaan. Emilia hirnahtaa itsevarmasti.
- Ponineiti tahtoisi jo päästellä menemään, Latu naurahtaa. - Se on saanut tarpeekseen käveleskelemisestä.
- On varmaan paras aloittaa ennen kuin se tulee hulluksi, sanon.
Menen keskelle kenttää, päästän liinaa pidemmäksi ja ohjaan Emilian suurelle ympyrälle. Nyt se pyrkii tosissaan raville. Ainoa keino pitää se käynnissä on pienentää ympyrää niin pieneksi, että ravaaminen ei tunnukaan enää kivalta. Pian kuitenkin ohjaan Emilian kävelemään suurempaa tietä ja maiskautan. Poni siirtyy raville välittömästi. Se ravaa suunnattomalla eteenpäinpyrkimyksellä eikä sitä tarvitse patistella. Niinpä voin keskittyä siihen, että tarkkailen sen liikkeitä. Sillä on maasta katsottuna hieno ravi. Selästä se tietenkin tuntuu pomppivalta höykytykseltä, mutta kaikkeen tottuu.
Hetken kuluttua rauhoittelen Emiliaa, pienennän ympyrää ja saan sen hidastamaan. Pienellä maanittelulla se kävelee luokseni ja pysähtyy siihen. Vaihdan pikaisesti juoksutusliinan puolta ja patistan Emilian taas ympyrälle. Poni kipittää takaisin reitilleen ja jatkaa ravia oma-aloitteisesti. Sen pienet valkoiset korvat ovat hörössä, suusta tulee hieman vaahtoa sen pureksittua kuolainta kuin laukkahevonen lähtökarsinassa ja jalat tikittävät vinhaa vauhtia. Se ravaa pitkin, korkein askelin eikä harkitsekaan hidastamista ennen kuin nimenomaan käsken. Välillä on tietysti pakkokin käskeä, koska noin viiden minuutin välein on vaihdettava suuntaa. Muuten Emilialla menisi pää pyörälle. Heh!

Kun Emilia on ravaillut taas viisi minuuttia, vaihdamme suuntaa ja pyydän siltä laukkaa. Tamma lähtee riemupukkien saattelemana suoraan reippaaseen laukkaan. Rauhoittelen sitä äänellä, jotta se ei menisi kuten päätön kana. Emilia ei viitsi kuunnella.
- Latu, tulisitko hiukan jeesaamaan, tämä poni ei hidasta vaikka kuinka käsken! hihkaisen Latulle parin toivottoman hiljennysyrityksen jälkeen.
- Tulossa ollaan! Latu sanoo, hölkkää luokseni kentän keskelle ja tarttuu juoksutusliinaan.
Emilia ei edelleenkään halua millään hidastaa, mutta Latulla on kokemusta. Hän arvaa jääräpäisen ponitamman mietteet ja estää kaikki hölmöilyt. Hänenkin on pistettävä kaikki taitonsa peliin, mutta lopulta kiukkukohtauksen saanut poni saadaan asiallisesti käyntiin.
- Tuossa taisi olla tämän päivän laukat, Latu sanoo ja luovuttaa liinan minulle. - Vaihtakaa suuntaa ja menkää loppuravit.
- Juu, sanon ja ohjaan Emilian sopivan kokoiselle ympyrälle. Pienellä maiskautuksella se lähtee raviin. - Tämän neidin kanssa juoksutusraippa olisi ollut ihan turha!
Latu nyökkää naurahtaen. Emilia kaahottaa kiitoravia, mutta ohjaan sen pienemmälle ympyrälle jolloin sen on pakko hidastaa. Korvat puoliksi luimussa se siirtyy rauhallisempaan temthingy, muttei suosiolla. Poni tahtoisi painella tuhatta ja sataa, mutta sitä minä en salli. Pienen ravipätkän jälkeen hidastamme käyntiin ja menemme muutaman kierroksen käynnissä.
- Hei, nyt minun on pakko lähteä, Latu sanoo. - Tuletteko tekin?
- Itse asiassa ajattelin päästää Emilian irroittelemaan kentälle hetkeksi aikaa, minä vastaan. - Käykö se?
- Kaipa se käy, kun ette kovin pitkään viivyttele. Kenttää ei ole varattu teille kovin pitkäksi aikaa, Latu sanoo.
- Tiedän kyllä sen, sanon. - Viivymme vain muutaman minuutin.
Latu lähtee kentältä ja sulkee portin mennessään. Minä otan Emilialta sivuohjat ja juoksutusliinan irti ja päästän sen juoksemaan hetkeksi vapaana. Mietin hetken, ottaisinko vyönkin jo nyt pois, mutta päätän ottaa sen vasta tallissa. Tuskinpa Emilia ryhtyy jäisellä kentällä makoilemaan tai piehtaroimaan, ja ryntäilyssä vyön ei pitäisi olla tiellä. Heti kun päästän tamman irti, se säntää iloiseen pukkilaukkaan päästessään vihdoin juoksemaan vapaana. Nauran sen teutaroinnille. Se on kuin sekopäinen villihevonen loputtomalla preerialla. Se heittää pukkeja kovaa ja korkealta, laukkaa hurjaa vauhtia, viipottaa välillä ylvästä ravia ja tekee salamannopeita käännöksiä. Sen liikket ovat nopeat ja sulavat.
- Taitaisit sopia laukkaratsuksi, naurahdan ponille.
Emilia nyökäyttää päätään hassusti. Sitten se lähtee hurjaan laukkakiriin kentän ympäri kuin esitelläkseen taitojaan. Se laukkaa kamalan kovaa, siis aivan uskomattoman megamahtavan kovaa. Laukkasuoran lopussa se päästää pierun. Nauran katketakseni.

// Pippuriponi Emilia! Teistä kahdesta on muuten piakkoin arttia tulossa, en voinut vastustaa Emilian pinkkejä varusteita. -Latu

[erica]

We're walking in a winter wonderland

Emilia pärskähtelee innokkaana. Seisomme tallipihalla ja minä yritän kiskoa satulavyötä kireämmälle. Emilia puhisee ja pullistelee, ja minun pitää läpsiä sitä muutaman kerran mahan alle jotta saan sen käyttäytymään kunnolla ja päästämään pallomahansa normaaliasentoon. Sillä on tosiaan melkoinen pallovatsa, mutta asian pitäisi helpottua reippaalla treenillä. Tänään en kuitenkaan tee mitään kovin raskasta, sillä huomenna on hoitajien koulutunti jolla haluamme tietysti näyttää parasta osaamistamme. Rannekin on tänään tuntunut paljon paremmalta, joten tunnilla pääsemme loistamaan kunnolla.
Satulavyön ollessa tarpeeksi tiukalla punnerran itseni Emilian pinkkiin satulaan. Penkki tuntuu mukavalta takapuolen alla, vaikka luulin synteettisten satuloiden olevan kylmiä ja kovia. Tämä ei kuitenkaan tunnu kovin pahalta. Olen pakannut itseni reiluihin vaatekerroksiin, sillä ulkona on kymmenisen astetta pakkasta ja varsin sankka lumisade. Oletettavasti metsässä tulee kylmempi kuin kentällä tai maneesissa. Tarkistan satulavyön vielä yhden kerran ja pyydän sitten Emiliaa lähtemään liikkelle. Suuntaamme Latun neuvomalle maastopolulle, ja samassa sukellammekin puuverhon sisään.
Metsässä tuoksuu havupuilta ja talvelta. Pienet oravat kiipeilevät puiden oksilla harmaassa talvipuvussaan ja hangella näkyy rusakon jäljet. Punatulkut ja talitiaiset sirkuttavat kirkkaasti. Lintujen laulusta tietää, että kevät on tulossa. Muuten tuntuu kyllä lähinnä talviselta. Taivas on harmaan pilvikerroksen peittämä ja lunta tupruttaa melko sakeasti. Varpaitani nipistelee, mutta en välitä siitä. Minä ja Emilia olemme ensimmäistä kertaa yhdessä maastossa, ja minun tulee nauttia kokemuksesta.
Hetken kuluttua kerään ohjat tuntumalle ja pyydän Emiliaa siirtymään raviin. Se lähtee ravaamaan innokkaana pää pystyssä ja korvat hörössä. Kevennän ravin tahdissa ja kuulen kavioiden tikittävän tasaisen rytmikkäästi. Naurahdan silkasta ilosta, ja Emilia kääntää korviaan minuun päin. Se taitaa arvuutella, mitä tuollainen ääni tarkoittaa. Epäröiden se hidastaa tahtia, mutta lopettaa empimisen kun maiskautan sille. Ravi on mukavan tuntuista ja keventäminen saa veren kiertämään. Kun hidastan käyntiin, ei ole enää lainkaan kylmä.
Pieni epämukava vihlaisu kädessäni saa minut taas muistamaan ranteeni. Hassua, miten sellaisen asian voi unohtaa hetkeksi ihan kokonaan. Lääkäri on käskenyt minun tunnustella kättäni, ja jos siinä tuntuu vielä pahaa kipua, niin en saa mennä huomenna tunnille. Tunnustelen kättä hetken aikaa, ja totean sen olevan melko lailla kunnossa. Ajattelen, että pääsen tunnille 99 prosentin todennäköisyydellä. Siis pyöristettynä varmasti. Kyllä, koulussa on tänään ollut kolme tuntia matematiikkaa.

Viidentoista minuutin ja kahden ravipätkän jälkeen saavumme loistavan laukkasuoran alkuun. Pohja on kunnossa, joten istun satulaan ja annan Emilialle laukkapohkeet. Poni lähtee laukkaan reippaasti. Tällä kertaa ilman pukkirodeota. Kehun sitä ylenpalttisesti, jotta se tajuaisi että mitä siistimpi lähtö, sitä enemmän kehuja. Sitten keskityn ohjaamaan Emiliaa ja tunnustelemaan laukkaa.
Emilian laukka-askellus on harvinaisen reipasta ja suoraa. Se ei kiertele eikä kaartele, vaan laukkaa täsmällisen suoraa linjaa eteenpäin. Se ei emmi eikä epäröi. Se taitaa ajatella että nyt mennään eikä meinata. Tahtoisin laukata ikuisuuden, mutta laukkasuoran päässä on pakko hidastaa ja käskeä Emiliaa siirtymään takaisin käyntiin. Hetken kuluttua otamme vielä yhden pienen ravipätkän, mutta kun lenkkiä on jäljellä enää vähän, täytyy siirtyä käyntiin ja päästää ohjat pitkiksi, jotta Emilia saa venyttää kaulaansa. Se on hieman hikinen ja vaikuttaa väsähtäneen. Hetken kuluttua Latun talli pilkistää jo mutkan takaa esiin.
- Kohta ollaan kotona, kuiskaan Emilialle. - Eikö ollutkin kiva lenkki?
Emilia pärskähtää ja kiihdyttää askeliaan. Se taitaa tietää, että kohta on ruoka-aika.

Vähän lyhyempi sepustus tällä kertaa, enempää en ehdi/jaksa...

// höpölöpö tämä mikään lyhyt sepustus ollut. o__o - Latu

[erica]

Together we run the show

Seison hermostuneena Emilian tarhan portilla. Tänään on hoitajien koulutunti, ja tamma näyttää likaiselta. En tahdo ilmestyä tunnille takkuisen mutapallon kanssa. Tamma on saatava talliin harjattavaksi ja vähän äkkiä. On parasta houkutella se makupaloilla, se on nopein mahdollinen tapa. Avaan herkkupussini ja heiluttelen sitä aukinaisena tarhan portin luona. Seos on kaikkien hevosten ehdotonta herkkua ja teen sen kotona itse. Pilkon vain reilusti porkkanoita, omenoita, ruisleivänpaloja ja aivan hitusen verran banaania. Olen vielä annostellut joukkoon hyppysellisen tomusokeria. Tarjoan herkkuseostani hevosille vain erityistilaisuuksissa. Tällä kertaa se on tarkoitettu tunnin jälkeen tarjottavaksi, mutta on myös nopea keino napata vikkelä ponitamma tarhasta.
Emilia pysähtyy, haistelee ilmaa ja ravaa luokseni. Rapsutan sitä ja tarjoan sille hieman herkkusekoitustani. Emilia maiskuttaa seosta turpa tahraisena ja yrittää napata pussini saadakseen lisää.
- Ei onnistu, senkin höppänä! sanon ja sujautan riimun tamman päähän.
Emilia lähtee kiellosta kiukustuneena marssimaan vallan väärään suuntaan, mutta napakalla nykäisyllä saan tamman mielen muuttumaan. Puolijuoksua kiiruhdan kiukkuinen poni perässäni talliin. Tallissa alan kiireen vilkkaa harjata Emiliaa, jotta saisin siitä niin puhtaan kuin mahdollista. Kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua tajuan, että Emilia on putipuhdas ja koulutuntiin on vielä reilu tunti aikaa. Ups, taisi tulla hätiköityä vähän turhaan.

Pian Latu ilmestyy talliin.
- Hei, Erica, hän sanoo. - Viitsisitkö tulla hakemaan oreja tarhoista niin olisivat sitten ratsastajia varten valmiina tallissa odottamassa?
- Okei, sanon.
Nappaamme naulasta riimunnarut ja lähdemme kohti orien yksilölaitumia. Latu käskee minua ottamaan Lightin, hän itse ottaa Kidin. Light säntäilee tarhassaan hullun lailla. Olen tietenkin ottanut herkkupussin mukaan ja sitä vilauttaessani kiiruhtaa raisuinkin ori heti paikalle. Annan Lightille vain vähän herkkuja, koska tahdon säästää niitä Emilialle. Light katsoo minuun tyytyväisenä ja protestoi saadessaan vain pienen nokareen suurta herkkua. Napsautan vain riimunnarun kiinni orin riimuun ja naurahdan. Talutamme orit yhdessä talliin. Matkalla Light tönäisee minua eteenpäin turvallaan.
- Latu! hihkaisen. - Älyttömän huonotapainen hevonen!
- Miten niin, mitä se nyt on tehnyt? Latu kysyy.
- No on se minusta melko huonotapaista että mies tökkii naisia takapuoleen! minä sanon.
Latu nauraa. Kid kiskoo miestä eteenpäin: "Mennään jo!". Energinen ori ei selvästikään halua odotella talliin pääsemistä enää hetkeäkään. Sen silmäkulmassa on samanlainen vallaton tuike kuin Emilialla. Ei se ole mikään pahis, kauhean energinen ja vähän omapäinen vain. Niinhän Emiliakin on. Tai no, ei aina. Joskus se on vallaton ja energinen, joskus taas uppiniskainen ja laiska. Siitä ei koskaan tiedä. Mutta sellaisia nuo tammat usein ovat...

Puoli tuntia ennen koulutunnin alkua menen taas hoitamaan Emiliaa. Varustan sen pinkeillä suitsilla, satulalla ja pinteleillä. Sitten lainaan toimistosta letityskuminauhoja ja letitän tamman vallattoman otsatukan suloisesti. Se näyttää samalta kuin ravishettikset, paitsi että letti on tiukka eikä sellainen löysä tupsun puolivälistä alkava. Kampaan ja harjaan Emilian häntää ja harjaa vaikka kuinka pitkään, jotta jouhet eivät sojottaisi takkuisina ympäriinsä vaan laskeutuisivat sileästi kohti maata kuin silkki. Lopulta lopputulos on tavottelemani kaltainen: kiiltävä ja kaunis. Kun vilkaisen kelloa, huomaan samassa että tunti alkaa viiden minuutin päästä. Kipaisen pukemaan päälleni ratsastusvaatteet ja kypärän. Sitten onkin jo aika taluttaa hevoset maneesiin.
Maneesissa kiristän satulavyön ja nousen selkään, josta säädän vielä jalustinhihnat pitkiksi koulujalustimiksi. Pian kävelemme Emilian kanssa uralla. Nielaisen, kun Latu käskee ottamaan ohjat tuntumalle ja pyytämään hevosilta reipasta käyntiä. Tästä se alkaa.


Latun tunnin jälkeen antamat kommentit kuuluivat näin:

"Emilia puhisi ja pöhisi kuin pieni höyryjuna. Sitä samaan aikaan olisi selvästi huvittanut että rallittaa, kuin myöskin juputtaa ja venkuroida -tammalla oli siis vain valinnanvaikeutta että kumpaas jäynää tänään tehtäisikään! Erica kumminkin oli jo ahkerasti ratsastellut ja puuhaillut Emilian kanssa, ja näinpä hän myöskin tunsi jo suhteellisen hyvin ponin aivopierut. Kun Emilian päähän oltiinkin tarpeeksi taottu että nyt sitten vaan pitäisi oikeasti työskennellä, niin hyvinhän homma lähtikin pelittämään. Sopivan kokoisen ja taitavan ratsastajan kanssa ponista kuoriutui aikamoisen taitava otus, ja hienosti löytyi peräänantokin.

Lisäyksissä Emilia ei saanut luonnollisestikaan kamalasti pidennettyä askeltaan (iso maha oli tiellä...) joten se vain lähinnä tikitteli hurjaa kyytiä eteenpäin ja Erica sai käyttää kaiken taitonsa pysyäkäseen hyrskyttävässä tikkausravissa mukana. Emme kuitenkaan viitsineet vaatia Emilialta liikoja, joten tyydyimme siihen tulokseen että poni ylipäätänsä teki kuten pyydettiin ja yritti parhaansa. Pohkeenväistöissä Emilia yritti punkea hieman lapaa, ja ympyrällä se ei tahtonut mitenkään väistää vaan jatkaa vain suoraan puskemista. Avotaivutukset sujuivat sen sijaan aivan ok tamman koulutustasoon nähden, joten tästä on hyvä jatkaa!"

// Saat Emilian kulkemaan joka tapauksessa paremmin kuin kukaan tähän mennessä, joten tsemiä teille! Ehkäpä jos Latulassa järjestettäisiin pian ERJ:n tai KRJ:n alaiset kisat, voisitte tekin uskaltautua osallistumaan johonkin helpthingy luokkaan? :) -Latu

[erica]

As long as you love me

Olen hakenut Emilian tarhasta. Nyt on ystävänpäivä, ja tahdon hemmotella tammakultaa oikein kunnolla. Sehän on sentään paras ystäväni koko maailmassa. Aloitan mukavan päivämme perinpohjaisella harjauksella. Emilian ylähuuli venyy ja silmät lupsahtelevat, kun pyörittelen reippaasti kumisualla. Jatkan pyörittelyä niin pitkään kuin mahdollista, koska Emilia nauttii siitä harvinaisen paljon. Pitkäksi venähtäneen kumisualla hieromisen jälkeen vaihdan harjaa ja harjaan Emilian rauhallisesti ja sopivan voimakkaasti. Emilia ärtyy pienestä hipsuttelusta koska se kutittaa, joten harjaan voimakkain vedoin. Tamma nauttii huolellisesta hoidosta silmiinnähden. Kavioiden puhdistus saa sen kiukkuiseksi, mutta silitän sen kaulaa ja kuiskaan:
- Et kai sinä halua että kavioon jää inhottava kivi?
Emilia rauhoittuu ja antaa puhdistaa kavionsa. Se jälkeen harjaan jouhet kiiltäviksi mahdollisimman vähällä kivun aiheuttamisella. Selvitän takut sormin ja harjaan kammalla vain saadakseni kiiltoa. Kun Emilian valkoinen karva on viimein pehmeää kuin sametti ja kiiltävää kuin läikehtivä järven pinta, laitan sille sen hienon mustan nahkariimun ja uuden mustan riimunnarun ihan vain siksi, kun ne tuntuvat erityisen juhlallisilta. Sitten lähdemme ulos tallista pienelle kävelyretkelle metsään.

Metsäpolulla on kaunista ja hiljaista. Emilia nykii riimunnarua päästäkseen haistelemaan jäätyneitä puskia, ja annan sille hieman pidempää narua. Se menee maistamaan kuuraista heinää, mutta se ei selvästikään ole sen mielestä hyvää. Hellyn heinää ulos sylkevälle ponille ja tarjoan sille vähän porkkanaa taskustani. Se ruoskuttaa tyytyväisenä saadessaan suuhunsa jotain hyvänmakuista.
Pian polku vie suurelle suoralle, jossa ratsain laukataan. Päätän antaa Emilian päästellä höyryjä, joten maiskautan sille ja lähden itse hölkkäämään. Emilia säntää ravissa mukaani ja ravaa reippain askelin pitkin suoraa. Se pyrkii jopa laukalle, mutta sen kiellän. En millän jaksaisi juosta Emilian hurjan laukan mukana, ja suora on liukas. Suoran lopussa Emilia hidastaa hieman hengästyneenä oma-aloitteisesti käyntiin. Minäkin hidastan vauhtia, ja jatkamme kävelyretkeä käynnissä.
Kun pian saavumme Latun tallille, Emilia pursuaa vieläkin intoa. Niinpä päätän taas päästää sen kentälle, niin kuin pari päivää sitten. Suljen kentän portin perässäni ja päästän Emilian irroittelemaan. Se lähtee saman tien laukkaamaan innokkaasti ympäri kenttää ja heittää silloin tällöin pienen pukin silkasta irroittelemisen ilosta. Se selvästi nauttii suurella kentällä laukkaamisen suomasta vapaudesta, jota se muuten saa vain ollessaan tarhassa. Karsinassa on kehno juosta ja hyppiä vaikka olisi kuinka pieni poni.
Kentän keskelle on jäänyt noin 40 sentin korkuinen ristikko. Emilia yllättää minut lähestymällä estettä innokkaassa laukassa, heittämällä pienen pukin ja hyppäämällä sitten ilmavalla loikalla esteen yli. Taputan ja vislaan ponin komealle loikalle, vaikka ei se tietenkään ymmärrä sitä suosionosoitukseksi. Sen sijaan se ravaa luokseni katsoen minua "Joko me lähdetään?"-ilmellä. Naurahdan ja otan ponin kiinni, koska irroittelu ei näköjään enää huvita. En tietenkään pakota sitä enää jatkamaan, sillä tämänhän piti olla lepopäivä eikä työpäivä!
- Kuules tyttöseni, sanon Emilialle taluttaessani sitä talliin. - Haluaisitko sinä hyppiä huomenna vähän esteitä kun olet noin hyvä hyppääjä?
Emilia pärskähtää heilauttaa häntäänsä. Pörrötän sen harjaa ja moiskautan suukon ponin poskelle. On se sitten kyllä paras ystävä mitä toivoa saattaa!




Joo, se ON hieman hämärä kuva, mutta skannasin sen kameralla joten...

P.S. Viime vastauksessa puhuit noista kisoista, niin tottakai me Emilian kanssa tullaan jos täällä on jotkut kisat tulossa. Olen itse asiassa yrittänyt katsella valmennuksia tallin ulkopuolelta mutta ei niitä kukaan enää järjestä ilman hirveitä palkkoja tai suhteita...

// Hieno homma, mie vaikka vinkkailen kun on kisoja tulossa niin ehdit hyvin mukaan. :) Ja jeij, ensimmäinen artti! -Latu

[erica]

Jump into the middle

Emilia tanssahtelee allani, kun nousen sen selkään. Suloisiin vaaleanpunaisiin suojiin pakatut pikkujalat tikittävät, kun ponitamma yrittää liikkeelle. Se on selvästi nähnyt esteet, joita olen värvännyt Latun pystyttämään. Väkipakolla. Mies mutisee julkaisukelvottomia sanoja ja katselee minua kulmiensa alta. Hän oli juuri menossa varustamaan Inkkua, kun raahasin hänet pystyttämään esteitä.
- Latu, pystytä tuohon in and out-sarja, kehotan ja osoitan maneesin keskustaa. - Laita se niin, että pääsen sille koko rata leikkaalta.
- Mikset sinä itse pystyttänyt esteitäsi? Latu murisee. - Sitä paitsi ne ovat tiellä kun minä ja Inkku harjoittelemme westernin alkeita.
- Mikä laki kieltää hyppäämästä esteitä? tuhahdan. - Laita siihen nuo pinkkiraitaiset puomit!
- Miksi? Latu voihkaisee. Hänellä on jo sininen puomi sylissään.
- Koska parhaaseen esteeseen on tultava paras väri, sanon.
Latu voivottelee mutta hakee pinkkiraitaiset puomit ja laittaa ne sopivan matalalle.
- Hyvä! sanon ja alan sovittaa jalustimia. - Nyt vielä hieman sisäuralle lyhyeltä sivulta okseri. Tee siitä noin 30-senttinen.
- Tasa- vai nousuokseri? Latu kysyy tuskastuneena.
- Tasaokseri, sanon. - Jos vielä viitsit laittaa ovipäädyn ympyrän kohdalle kolme puomia, niin voit lähteä hakemaan sen arvon ratsusi.
- Taidamme mennä kentälle, Latu tuumii kantaessaan puomeja. - Eihän Inkun kokoinen hevonen mahdu liikkumaan täällä enää!
- Mahtuupas! huudahdan. - Esteitä on vain muutama!
- Hyvähän sinun on sanoa, kun istut tuon kokoisen ponin selässä, Latu ärähtää ja tömäyttää viimeisen puomin maahan. - Nyt minä lähden!
Ja niin hän lähteekin, kiukkuisena kuin ampiainen.

Alkukäyntien jälkeen pyydän Emilialta ravia ja alan kääntää ympyröitä ja kiemurauria. Tamma puhkuu ja puhisee kuin höyryveturi ja meinaa koko ajan kääntää kohti lähintä estettä. Esteiden välissä pujottelu ei muutenkaan ole ihan yksinkertainen juttu, mutta sitä vaikeuttaa melkoisesti se, että Emilia ei missään nimessä halua pujotella vaan sännätä ryminällä kaikkien esteiden yli, ali tai läpi. Lopulta saan kuitenkin sen toisiin ajatuksiin ja pyydän sitä ravaamaan ympyrälle asettamani puomit. Tamma tekee juuri niin kuin pitääkin - venyttää askeliaan ja loikkii puomien yli töppöjaloillaan. Kehun sitä kovasti, ja se tulkitsee kehut kehotukseksi mennä kovempaa. Ponin rauhoittaminen on työn ja tuskan takana.
Verryteltyämme molempiin suuntiin pyydän Emilialta laukkaa. Se on jo lähdössä riehakkaaseen pukittelurodeoon, mutta napautan sitä takapuolelle esteraipallani ja se tulee toisiin ajatuksiin. Sen sijaan se jatkaakin reippaassa laukassa koko uraa. Kun olemme laukanneet hieman, lähestymme ensimmäistä estettä. Kaksi kavalettia, väli mitattu niin että väliin mahtuu kolme shettislaukka-askelta. Ensin lähestymme ensimmäistä kavalettia. Se on ristikko. Emilia kuumuu melkoisesti ja yrittää ryöstää altani, mutta pidän sen tiukassa kontrollissa. Ohjat pidän napakkoina mutten kuitenkaan roiku niissä (koska se ei auta mitään), vaan hallitsen tammaa ennen kaikkea istunnallani. Nousen kevyeeseen istuntaan vasta juuri ennen estettä, sillä siinä ollessani Emilian on helpompi ryöstää.
Kun kavaletille on enää yksi laukka-askel, höllään ohjia ja nousen kevyeeseen istuntaan juuri ennen kuin Emilia nousee liitoon. Se hyppää sulavalla loikalla esteen yli. Istun hetkeksi satulaan, pidätän Emiliaa jottei se lähtisi käsistä ja pidän kurssin suoraan kohti seuraavaa kavalettia. Kolme laukka-askelta ja sitten taas lentoon! Emilia liitää korkealta esteen yli ja laskeutuu pehmeästi. Istun satulaan, kehun Emiliaa ja pidätän ohjista. Tamma puhkuu innosta, mutta suostuu kuitenkin hidastamaan raviin. Taputan sitä ja käännän sen ympyrälle.
Emilian ravaillessa alan miettiä seuraavaa estettä. Taidan tehdä pienen sarjan. Hyppään ensin toisella pitkällä sivulla olevan pienen ristikon, ehkä 20- tai 30-senttisen. Sitten ohjaan Emilian uraa pitkin seuraavalle esteelle, joka on lyhyen sivun uran sisäpuolella. Se on Latun pystyttämä sinipuominen tasaokseri. Se on ainoa estemme, jossa on hypättävä myös pitkälle eikä vain korkealle. Muut ovat pystyjä tai ristikoita.
Kun Emilia on rauhoittunut ja sen hengitys tasaantunut, lähden lähestymään estettä. Emilia herää horroksesta, johon se on hetki sitten vaipunut ja hyppää pienestäkin pyynnöstä suoraan laukalle. Keskityn taas pitämään sen rauhallisena ja pidän huolen, että se keskittyy esteeseen eikä mihinkään muuhun. Laukka on rytmikästä ja pontevaa, ja pidän sen hallittuna. Emilia kulkee sopivan pyöreässä muodossa hypätäkseen hyvin. Juuri ennen estettä myötään ja nousen jalustimille. Emilia hyppää esteen yli ilman epäröintiä tai vastalauseita. Sitten se suuntaa kuuliaisesti näyttämääni reittiä pitkin kohti okseria. Kun on jälleen ponnistuksen aika, Emilia ottaa aiempia suuremman loikan päästäkseen puhtaasti okserin yli. Kun olemme turvallisesti esteen toisella puolella, hidastan Emilian käyntiin ja annan sille hetkeksi pitkät ohjat.
- Vähänkö olet hieno poni! kehun Emiliaa ja rapsutan sitä harjan alta. - Oikea estetykki!
Emilia kääntelee korviaan ja pärskähtää. Se haleaa hypätä lisää. Päätän kiertää edellisen sarjan vielä uudestaan, jotta Emilia ehtii sopeutua muutokseen kavaleteista esteisiin. Emilia suoirttaa radan uudelleen reippaasti, siististi ja epäröimättä. Se puhkuu innosta mutta on kuitenkin tottelevainen. Varmasti se on jo oppinut, että tämän tytön kanssa tehdään töitä eikä pelleillä. Ja taitaa se senkin tietää, että mitä sitä turhia pukittelemaan ja riehumaan kun tuon tyypin kanssa voi tehdä jänniä juttuja: hypätä esteitä, käydä tunnilla isojen hevosten kanssa, kävellä metsässä, maastoilla...

Pidämme pienen tauon, jonka jälkeen pääsemme viimein yrittämään sitä eniten toivomaani juttua: in and out-sarjaa, siis innaria. Niitä on ihan mahtava hypätä. Sellaisessa periaatteena on, että hevonen ottaa kaksi hyppyä täysin peräkkäin, eli kahden esteen väliin ei mahdu yhtään laukka-askelta. Hevonen hyppää sisään, hevonen hyppää suoraan ulos. Emiliaa varten sarja on tietenkin tehty mahdollisimman pieneksi ja väli pikkuponille sopivaksi, sillä eihän se voi hypätä innarina sarjaa johon sillä mahtuu kaksi laukka-askelta!
Emilia ei näytä edes huomaavan, että este on erilainen kuin muut. En tiedä onko Emilia hypännyt tällaisia ennen, ja siksi este on aivan pieni. En aio pakottaa sitä hyppäämään, mutta jos se ei vielä osaa tällaista, niin se pitää opettaa tällaiseen. Latu on vihjaillut vähän siihen malliin, että voisimme mennä seuraaviin tallikisoihin mukaan johonkin pieneen luokkaan, ja eihän sitä koskaan tiedä jos kisoissa tällaista tarvittaisiin. Ja on tämä muutenkin hyvää harjoitusta ja vaatii hevoselta hyvän lähestymisen. Sellainen Emilialta kyllä tulee. Se laukkaa juuri niin kuin pitää: reippaasti, tarmokkaasti ja hyvällä tempolla. Kun lähestymme estettä, se huomaa siinä arvatenkin jotain outoa ja alkaa arastella. Kannustan sitä eteenpäin ja puhun sille rauhoittavasti.
- Ei tarvitse pelätä, kuiskutan. - Hyppäät ihan niin kuin ennenkin. Ei se ole vaikeaa. Usko pois.
Emilia ravistelee päätään ja pärskähtelee. Sen laukka hidastuu hidastumistaan.
- Emilia! sanon hieman tomerammin. - Yritä edes! Sinä hyppäät hirveän hyvin. Kyllä se onnistuu.
Emilia vain jarruttaa entisestään. Sitä hermostuttaa toden teolla. Päätän uusia lähestymisen, koska se tarvitsee onnistumisen tunnetta, eikä se voi onnistua näin surkealla lähestymisellä. Käännän sen pois, siirrän käyntiin ja silittelen sen kaulaa.
- Ei hätää, kultaseni, kuiskaan helpottuneen oloiselle ponille. - En minä pakota sinua. Mennään sinun tahtiisi. Ei meillä ole kiirettä.
Pyydän Emiliaa lähestymään estettä sivusta, ihan vain käynnissä. Se arastelee hieman vähemmän. Puhun sille jatkuvasti ja silittelen sen kaulaa rauhoittavasti. Se ei oikein haluaisi kävellä lähelle estettä, mutta rohkaisen sitä lempeästi. Kokemuksen esteestä on oltava hyvä. Jos pakotan sen hyppäämään, se ei ehkä hyppää enää ikinä. Pyydän Emiliaa kävelemään parin metrin päähän esteestä, jossa annan sille makupalan. Sitten teemme kauempana pienen ympyrän ja palaamme jälleen, tällä kertaa aivan esteen viereen. Tarjoan siinä jälleen herkun taskustani. Sitten annan Emilialle lisää haastetta pyytämällä sitä kiertämään esteen pienellä ympyrällä. Ensin käynnissä, sitten ravissa. Jokaisen tehtävän jälkeen palkitsen sitä ja kehun sitä hienoksi tytöksi. Sitten otamme jälleen lähestymisen uusiksi.
Tällä kertaa Emilia ei enää pelkää estettä. Se ei jarruttele, ja kun puhun sille vielä rauhoittavasti, sen itseluottamus kasvaa. Valmistautuessaan hyppyyn se ei ole pelokas, ainoastaan hitusen jännittynyt. Sitten se hyppää toisen esteen ja hämmentyy hieman keskellä estettä. Kannustan sitä hyppäämään, ja viimein se tajuaa jutun jujun ja loikkaa toisen osan. Kehun sitä esteen jälkeen aivan hirveästi. Sitten hidastamme taas raviin ja siirrymme uralle. Hyppääminen on kivaa ja voisimme jatkaa sitä vaikka miljoona vuotta. Mutta tämä on ensimmäinen yhteinen hyppykertamme ja Emilia on vasta melko lailla aloittelija hyppäämisessä. On parasta lopettaa myönteisiin tunnelmiin ja uuden oppimiseen. Mutta siitä olemme varmoja, että tämä tullaan tekemään uudestaan. Meidät on melkeinpä luotu hyppäämään!

// Emiliastahan alkaa löytymään ihan uusia puolia nyt kun sille on löytynyt oikean kokoinen ratsastajakin! :) Jatkakaa ihmeellä hyppäämistä kun noin hyvin menee. Vinkkailen siulle muuten niistä kisoista vaikka yksityisviestillä, ovat ERJ:n alaiset mutta en usko että mikään 40-50 cm luokka on mikään osallistujamagneetti, joten varmasti ehdit hyvin mukaan... Jos kotikisojen jälkeen on vielä hyvä maku suussa, niin voin vaikka kuskata teitä muillekin talleille kisaamaan. : ) -Latu

[erica]

I'm coming for ya, I'm coming for ya

On tietysti täysin ymmärrettävää, että ihmisen on toisinaan otettava niin, ettei ole koko päivää tallipölyssä ja puhu vain hevosille. Jos on tallilla 24/7, mielenterveys voi alkaa kärsiä. Niinpä päätin jo eilen illalla pitää tänään päivän, jolloin käyn tallilla vain pikaisesti. Muun päivän vietän kaupungilla shoppailemassa ja muutenkin kiertelemässä. Siitä syystä saavun tallille jo aamulla tervehtimään Emiliaa ja pitämään huolen, että Latu osaa hoitaa tamman liikutuksen asianmukaisesti.

Emilia seisoo tarhassa vaaleanpunainen riimu päässään odottelemassa minua. Se hölkkää saman tien luokseni, koska muut tarhan hevoset on jo viety sisälle syömään. Napsautan riimunnarun tamman riimuun ja talutan sen sisälle omaan karsinaansa. Annostelen sen ruoat rehuhuoneen ohjeen mukaan ja laitan lisäksi karsinaan suuren kasan heinää. Tyytyväisenä pikkutamma käy ruokansa kimppuun valtavalla ruokahalulla. Katselen huokaisten sen vatsaa. Alan epäillä, saanko sitä koskaan timmiin kuntoon. Onko shettistä edes mahdollista saada laihaksi? Kyllä sen täytyy jotenkin onnistua. Ehkä täytyy kysyä Latulta, voisiko tamman kaura-annosta pienentää. En voi mennä suuriin kisoihin ponilla, jonka maha näyttää tuollaiselta. Minut naurettaisiin pihalle.
Alan rauhallisesti harjata ruokaansa rouskuttavaa ponia. Varon likaamasta itseäni kovin paljon, koska päälläni ovat shoppailuvaatteeni: pillifarkut, valkoinen tunika, turkoosi huppari ja musta talvitakkini. Harjatessa tulee lämmin, joten nakkaan takin karsinan ulkopuolelle. Katselen hieman tyytymättömänä likaantuneita Conversejani. Minun on puhdistettava ne kun lähden. Emilia nauttii harjauksesta ja ruoasta samaan aikaan ja arvelee varmaan olevansa maailman onnellisin poni. Samassa Latu ilmestyy jostain karsinan edustalle, ja alan tietysti heti neuvoa häntä.
- Hei Latu, minulla on tänään kiire joten sinun on hoidettava Emilian liikutus, sanon.
- Täh? Eikö se voi olla päivää ilman liikutusta? Latu hämmästyy.
- Ei, sanon. - Näetkö millainen pallomaha sillä on? Se tarvitsee laihdutuskuurin. Voisiko sen kaura-annosta vähentää?
- Kaipa sitä voi, Latu sanoo epäröiden. - On sillä kieltämättä aika iso annos tuon kokoiseksi poniksi.
- Okei, minä nyökkään ja alan selittää. - Sinun on tänään juoksutettava sitä kentällä tai maneesissa. Tee tarpeeksi pitkä työskentelyjakso ja erityisen paljon ravia. Se tarvitsee reipasta liikuntaa. Päästä se sen jälkeen taas laukkailemaan irrallaan, siinä se ainakin polttaa kaloreita. Ja voitko aloittaa pienennettyjen kaura-annosten antamisen heti tänään? Olen suunnitellut valmennuksiin menemistä, ja mitä nopeammin se pääsee kunnon kisakuntoon, sen parempi. Ja en sitä paitsi halua, että se tiputtaa esteet mahallaan.
- Hyvä on, Latu sanoo ilahtuneena. - Olenkin ajatellut, että Emiliassa on paljon käyttämätöntä potentiaalia, jota voi käyttää vain taitava ja tarpeeksi pieni ratsastaja. Mikä onni että sinä ryhdyit hoitamaan sitä!
- Se on kyllä melkoinen onnenpotku, hymyilen. - Vapiskaa, te koppavat tytöt nirsoine puoliverisinenne! Emilia ja Erica valloittavat maailman!

// Shettisvoimaa 8) -Latu

[erica]

We gonna party like it's 3012 tonigt

Sunnuntaina oli itse asiassa tarkoitus tulla viettämään koko päivä tallilla, mutta totesinkin silloin itseni sairaaksi. Mokoma flunssakuumeräkätauti ei ottanut parantuakseen oikein millään, mutta lopulta sain kuin sainkin itseni parannettua - juuri sopivasti ennen tämän päivän länkkärituntia.

Seison tallin ilmoitustaulun edessä. Siihen on ilmestynyt lappu, jossa lukevat länkkäritunnin osallistujat ja näille valitut hevoset. Minulle on lykätty ylijäämähevonen Flora. Minulla ei ole aavistustakaan, minkä sortin kopukka se on, mutta karsinoissa olevat nimikyltit ovat suurenmoinen apu. Lopulta löydän karsinan, jonka ovessa on suuri kyltti: From Florenzia "Flora". Karsinassa seisoo upean värinen, melko suurikokoinen tammaneiti, joka katsoo minua kovin arastellen. Tajuan heti, että tämä hevonen ei ole semmoinen kuin Emilia, jonka kanssa on pakko käyttää aika tomeria otteita, vaan pikemminkin semmoinen arka ujostelija. Menen harjailemaan arkaa tammaa, joka kovasti tutkii ja haistelee minua epäillen, että voiko tuohon nyt luottaa. Varustaessakin neiti kovin ujostelee eikä oikein uskaltaisi ottaa kuolaintakaan suuhun, mutta pienellä suostuttelulla rauta sujahtaa suuhun. Onnistun jopa pukemaan lännensatulan oikein päin Floran selkään ja katselen lopputulosta tyytyväisenä. Olemme valmiina tunnille.

Latun kommentti tunnista:
"Oli Ericalla totuttelemista kun pienen, juperon Emilian sijasta hän saikin alleen länkkärimallisen Flora-rangerin -pieni kulttuurishokki, kenties? "Tällä on niin isot askeleet!" Erica huudahti jo alkukäynneissä, saatika sitten kun ravia alettiin myöhemmin nostelemaan. Flora hieman jännitti uutta ratsastajaa, ja Erican pitikin osata muuttua täysin erilaiseksi kuin Emiliaa ratsastaessa -hiljaiseksi ja varovaiseksi. Vielä lopputunnistakaan Flora ei ollut aivan täysin rento, mutta se oli kuitenkin jo parempi kuin alkutunnista.
Ericalla oli jo pientä kokemusta lännenratsastuksesta, ja siksipä kertasin hänelle vain pikaisesti avut, tarkistin että ne on muistissa ja laitoin sitten tekemään hieman toisenlaisia tehtäviä kuin pelkkiä pysähtymisiä, käännöksiä ja siirtymisiä. Rollbackit sujuivat käyntiversiona, laukassakin varmasti onnistuisivat vielä joskus hyvin -nyt tällä tunnilla otettiin vielä rauhassa ja mentiin lähinnä vain käyntiä ja ravia. Ne pienet pätkät mitä laukkaa nostettiin nousi hyvin, vaikkakin Flora näytti hieman kiemurtelevan ja miettivän yhä, kukakohan tuo tuntematon tyyppi hänen satulassaan oli... Jännitys näkyi selvästi myöskin sidepass-harjoituksissa, sillä Flora lähti helposti poikittamaan ja yrittämään tuttujen ja turvallisten kavereiden perään takaisin uralle."

Tunnin jälkeen menen vielä tervehtimään Emiliaa. Latu on kuulemma liikuttanut sitä viime päivinä ajamalla, juoksuttamalla ja taluttelemalla. Nyt otan vimein tamman jälleen ratsuksi ja vedän sillä pienet koulutreenit. Koska molemmat palailemme pieneltä lomalta, otamme kevyesti emmekä turhia hoppuile. Suuren ja herkän Flora-neidin jälkeen tuntuu sanoinkuvaamattoman kodikkaalta olla taas rakkaan Emiliani selässä. Viisi päivää on sitä paitsi kamalan pitkä aika olla tallilta pois.

// Pieni vaihtelu virkistää, sitä osaa katsella omaa tuttua ja turvallista hoitsua ihan uusin silmin kun on käynyt välillä toisten otusten selässä. -Latu

[erica]

Valmennuksia

Tässä nyt pari kouluvalmennusta, joihin Emilian rahtasin. Toivon mukaan estevalmennuksen kirjoittajaksi lupautunut henkilö kirjoittaisi meille pian vielä estevalkankin, niin olisin jo aika tyytyväinen. : )

Kouluvalmennus helppo C Erica & Emily Yozora, valmentajana Lissu T.

Treeniaiheena olivat erilaiset ratsastusradan tiet harjoituslaukassa. Ratsukon verrytellessä seurasin parin menoa; pikkuinen ponineiti oli hyvin pippurisen oloinen, ja laukannostoissa takaosa keveni kummasti kun kimo karvapallo esitteli shetlanninponin hurjia pukkeja. Ericaa – ja minua – vain nauratti.
Erica pysytteli sinnikkäästi selässä, ratsukon ravityöskentely oli hyvää, ympyrät, kaarrokset, lävistäjät sun muut sujuivat hyvin, mutta heti kun aloitettiin laukkatyöskentely Emilia alkoi kyseenalaistamaan apuja ja ohjeita koettaen kovasti kehittää omaehtoista toimintaa ja saada Erican siinä sivussa alas. Pari kertaa poni onnistuikin, ja Emiliaa saatiin jahdata ympäri maneesia.
Onneksi Erica on sisukas tapaus, ja nousi aina takaisin satulaan näyttämään Emilialle, ettei tamma päässyt harjoituksista mihinkään vaikkamiten kiukutteli. Loppujen lopuksi shetlanninponi alistui kohtaloonsa ja suoritti jokaisen tien ja kuvion sellaisella tarkkuudella, ettei uskoisi, millaista meno oli aluksi ollut. Minua hymyilytti, onnistuihan se laukkatyöskentelykin.


Kouluvalmennus HeC-B, Erica & Emily Yozora, valmentajana Ricky

Tänään valmennusvuorossa olivat Erica ja hänen suloinen hoitoponinsa, kimo shetlanninponitamma. Heti valmennuksen alussa huomasin ponin olevan pieni, mutta sitäkin pippurisempi. Alkutunnista Emilia viskeli päätään, mutta kulki muuten hyvin. Alkuverryttelynä pyysin ratsastajaa testailemaan askellajeja ja tekemään muutamia temponlisäyksiä. Käyntiä poni meni mukavannäköisesti ja vaihteli tempoa mukiinmenevästi. Ravi oli tikkaavaa, mutta silti hyvin sulavannäköistä. Laukkaan päästessään Emilia näytti äkkiä, millä tuulella se tänään oli. Alkuun kaikki sujui hyvin, mutta sitten ponineiti pukitti kipakasti ilmaan, mutta onneksi Erica näytti olevan tilanteen tasalla. Kun poni seuraavan kerran yritti pukittaa, istui ratsastaja tiukasti satulaan kiinni ja ajoi avuilla ponia eteenpäin. Laukka tasaantui nopeasti, mutta ponin elekieli ilmoitti, että päivän näytös ei ollut vielä ohi. Pyysin Ericaa vaihtelemaan hiukan tempoa ja pidättämään poni raviin. Seuraavaksi siirryttiin ympyrälle. Aluksi poni sai ravata pitkän pätkän ympyrällä, kun selitin seuraavan tehtävän. Jäin itse seisomaan ympyrän ulkopuolelle. Minun kohdallani ratsukon kuului nostaa laukka, jota jatkuisi korkeintaan puoli ympyrää, riippuen Ericasta. Laukan jälkeen raviin ja laukka uudelleen minun kohdaltani. Mikäli poni ryhtyisi ennakoimaan, tuli ratsastajan jättää väliin yksi kierros ja sitten uudelleen. Alkuun oikealla kohdalla laukannostaminen innokkaan ja energisen ponineidin kanssa tuntui hankalalta, mutta pikkuhiljaa laukka tosiaan nousi oikealla kohdalla. Pelkäsin paljon, että poni ryhtyisi ennakoimaan askeliaan, mutta loppuen lopuksi tamma ei ennakoinut juuri yhtään, vaan kuunteli hyvin ratsastajansa apuja. Erica rentoutui silminnähden ponin satulassa ja löysäsi huomaamattaan ulko-ohjaa. Tämä sai Emilian huomaamaan tilaisuutensa ja kertoi siitä pukituksella. Pienestä herpaantumisestasi huolimatta kaikki sujui hyvin. Seuraavaksi siirryttiin uralle ja tehtävänä oli tehdä aluksi pohkeenväistöä käynnissä. Alkuun poni kaipasi pientä avitusta, mutta hetken kuluttua se näytti jo tajuavan jutun jujun, kuten varmasti oli aikaisemminkin. Pian siirryimme tekemään pohkeenväistöä ravissa, mikä ei sekään nyt tuottanut vaikeuksia. Lopetimme rankemman työskentelyn tähän ja jätin pirteän ponin treenaamaan hiukan peruutusta ja tekemään loppuverryttelyjä.

// Jeespoks, lisäilen Emilian sivuille nämä näkyviin. :) Hienoa kun jaksat viedä ponia eteenpäin, miusta tuntuu että saat oikein hyvillä mielin lisätä tuon valmentautuja-ansiomerkin esittelyysi 8) Ethän suoralinkitä niin meikän photobucket-tili ei kuole, se paukkuu jo muutenkin aivan äärirajoilla... -Latu

[erica]

You know I'd do anything for ya

- Kuulitteko te jo? Erica ratsastaa nykyään jollain läskillä shettiksellä! Mari kiljuu luokalle ennen tunnin alkua. - Tiia on nähnyt sen ratsastamassa jollain paksulla pikkuponilla eilen!
- Ihan totta? Riina huudahtaa. - Ai ihan totta jollain rumalla pienellä karvapallolla?
- Joo joo, Tiia nyökyttelee halveksuva hymy naamallaan. - Se oli pieni valkoinen pallo joka tikitti kuin joku ompelukone.
- Etkö sitten parempaa hevosta löytänyt? Inka irvailee. - No eipä se ole yllätys että tommosille amatööreille ei anneta shettistä parempaa ratsua.
- Niin, Linnea sanoo muka säälien. - Kyllähän sitä paremman puutteessa mullekin kelpaisi joku paksu welsh, mutta ihan semmoinen tikkujen varassa seisova lumipallo joka ei osaa mitään? Aika epätoivoista.
Kiehun raivosta. Hemmetin nuuskijat!
- Minun asiat ei kuulu teille paskan vertaa senkin nirppanokat! karjun naama punaisena. - Pitäkää huoli omista asioistanne tai saatte katua!
Tytöt hiljenevät, mutta katselevat minua silti tavalla, joka antaa ymmärtää että olen joku pahainen keppikerjäläinen jonka täytyy ratsastaa sillä hevosella joka annetaan. Eivätkö ne idiootit tajua, että ratsastan Emilialla koska näen siinä potentiaalia ja luonnetta, enkä siksi että parempaakaan ei ole tarjolla?! Minä vihah, vihaan, vihaan Maria ja hänen typerää jengiään!

Tunnin jälkeen teen hätäisen päätöksen ja päätän lintsata matikantunnilta. Matematiikan opettajamme on niin vanhuudenhöperö, että hän ei ikinä huomaa osan oppilaista puuttuvan. Kerran kolme neljäsosaa oppilaista oli mennyt lähellä järjestettävälle keikalle eikä opettaja edes ihmetellyt oppilaiden vähyyttä. Tahdon nopeasti tallille Emilian luokse. Vain se tajuaa, miltä minusta tuntuu. Vain sen läsnäolo lohduttaa minua.
Tallissa aistini valtaa kotoinen tuntu. Ryntään Emilian karsinalle ja avaan oven. Emilia tulee nuuskimaan taskujani herkkujen varalta. Pujahdan sisälle karsinaan ja silitän ponin pehmeää turpaa. Se hamuaa kasvojani ja killistelee minua paksun, pörröisen otsatukkansa alta. En kestä enää, vaan upotan kasvoni sen valtavaan, kurittomaan harjaan ja nyyhkytän. Kuumat kyyneleet valuvat Emilian paksuun harjaan, joka pistelee silmiäni ja kutittaa kasvojani. Painan pääni pienen ponin kaulaa vasten. Ajattelen, että vaikka kukaan muu ei pitäisikään Emiliasta, niin minulle se on maailman tärkein asia. Se seisoo kiltisti paikoillaan kuin ymmärtäisi että tarvitsen sen tukea nyt. Se yrittää hamuta hiuksiani ja hörisee minulle ihan hiljaa. Se on parasta lohdutusta, mitä ihminen voi saada. Kun nostan kasvoni tamman harjasta, silmäni ovat turvonneet itkusta. Emilia hamuaa kasvojani pienellä turvallaan ja lipaisee poskeani kielellään. Hymyilen sille.
Istahdan karsinan nurkkaan. Tiedän että kaikki tärkeilevät ratsastuksenopettajat sanoisivat sen olevan vaarallista, mutta minusta on mukava istua Emilian lähellä. Nojaan seinään ja syötän Emilialle takintaskussani olevia porkkananpaloja yksi kerrallaan. Emilia seisoo vieressäni, hamuilee hiuksiani ja katselee minua tummilla silmillään. Se poimii herkut varovaisesti kädeltäni ja katselee minua maiskutellessaan niitä. Sitten se tökkää kättäni lempeästi turvallaan pyytääkseen lisää, ja minä annan. Tuntuu mukavalta, kun se seisoo vierelläni. Kukaan ihmisystävä ei ole koskaan lohduttanut minua ja ollut kanssani niin ylä- kuin alamäissäkin. Kaikki ovat aina lopulta kyllästyneet minuun ja jättäneet minut yksin. Minut on petetty liian monta kertaa, että voisin luottaa yhteenkään ihmiseen sataprosenttisesti.
Mutta minä luotan Emiliaan. En istuisi tässä suremassa, jos yhtään epäilisin että se saattaisi potkaista minua. Tiedän, että Emilia ei ikimaailmassa potkaisisi minua. Se rakastaa minua ja seisoo tässä tukenani niin pitkään kuin haluan. Ihan vain siksi, koska se on ystäväni. Kukaan ei ole koskaan ollut kanssani vain siksi, että haluaa olla kanssani. Aina on ollut joku houkutin. Joku on joskus saattanut olla kanssani, koska olisi muuten yksinäinen ja syrjitty. Kiusatut tulevat aina luokseni, koska minä puolustan ystäviäni henkeen ja vereen. Mutta en enää, koska tiedän että se tyyppi jättää minut kun löytää muita ystäviä eikä ole enää kiusattu ja yksin. Minä olen se viimeinen vaihtoehto. Kaikille muille paitsi Emilialle. Emiliasta näkee, että vaikka vaihtoehtona olisi miljoona muuta ihmistä, niin se tulisi minun luokseni. Vaikka tarhan nurkassa olisi joku ventovieras heiluttelemassa kauraämpäriä, niin kun huutaisin Emilialle, niin se tulisi minun luokseni. Kyllähän se tietää, että vaikka tuolla toisella on ruokaa tuossa, niin Erica vie minut talliin jossa saan sekä ruokaa että hoitoa ja rakkautta.

Ajatukseni keskeyttää Latu. Yhtäkkiä hän seisoo karsinan ovella ja katsoo minua huolestuneena.
- Mikä hätänä? Latu kysyy nähdessään itkusta punaiset silmäni.
En kerro huolistani kenelle tahansa, mutta Latu on järkevä. Ja aikuinen. Voin puhua hänelle. Ja vaikka hän on aikuinen, hän ei kuitenkaan ole sellainen hysteerinen touhottaja kuin äiti ja isä, jotka eivät koskaan tajua mitään, keksivät vain omia teorioitaan. Ja jos kertoisin äidille, että minulle huudellaan koulussa, niin hän menisi ihan sekaisin ja sanoisi että minun on vaihdettava koulua ja kiusaajat on pistettävä putkaan.
- Ärsyttävät nirppanokat kiusaavat minua siitä, että ratsastan shettiksellä, sanon.
Itku ei pysy poissa. Kyynel vierähtää poskelleni. Toinen. Kolmas. Kolmannen kohdalla nojaudun taas Emiliaan ja painan kasvoni hetkeksi sen pehmeään karvaan. Latu kävelee lähemmäs ja taputtaa minua selkään.
- Älä sinä niistä välitä, hän lohduttaa. - Ne eivät tiedä, miten loistava poni on kysessä. Niiden ratsastuskoulujen vanhat puoliveriset kalpenevat sen kisaponin rinnalla, mikä Emiliasta on tulossa.
- Totta, sanon ja hymyilen hiukan. - Nyt minun on varmaan lähdettävä ratsastamaan.
- Niin sitä pitää, Latu virnistää. - Mitä aioit tehdä?
- Mennä maastoon, sanon. Latu nyökkää myöntävästi.

Maastossa on ihanaa, tietenkin. Mutta ei poista sitä tosiasiaa, että huomenna on mentävä takaisin kouluun Marin ja hänen typerän jenginsä arvosteltavaksi. Mutta huomenna en taatusti päästä heitä pelkällä tiuskaisulla! Jos olisin joku heistä, niin jäisin taatusti kotiin piiloon sängyn alle.

// EI kaikki aina osaa ymmärtää että shettiksillä ratsastaminen on justiinsa äijää, ne on yleensä niin aliarvostettuja ettei niitä koulutetakaan kunnolla ja siksi sinne selkään pitäisikin pistää vaan osaavat tyypit, niinku sie! :>> -Latu