isl-t Geislavirkur frá Syndur

[Latu]

omat sivut
hopeanmusta isl tamma
sk 140 cm
syntyi 10.2.09 VHKR
hoitajana Alina, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[Alina]

191109

Uloslähtö oli kuin sukellus järveen - eteenpäin näki epäselvästi ja toisinaan oli vaikea hengittää, ikäänkuin olisit koittanut niellä kalaa keuhkoihisi. Tänään ei ollut kuitenkaan mitään, mitä olisin jättänyt tekemättä, sillä Latu oli vasta hetki sitten laittanut minulle tekstiviestillä onnitteluja Geislan hoitajapaikasta. Olin siis ihan virallisesti upean hopeanmustan islanninhevostamman hoitaja.

Nopeasti mustan poolopaidan päälle vetämäni karvahupullinen toppaliivi ei tuntunut kylmältä, vaikka niin olisi luullut. Käsiäni lämmittivät mummoni neulomat lapaset - ne olivat suklaanruskeat ja kämmenselkää koristi kolme pientä palmikkokuviota. Viime vuoden lahjaksi ne olivat säilyneet yllättävän hyvin näinkin runsaan käytön jälkeen, enää 17-vuotiaana oli vaikea pitää mitään ehjänä.

Pimeys hiipi hiljaa ylleni, enkä edes huomannut käveleväni pian sysipimeää tallitietä pitkin. Askellustani valaisi vain muutama hassu kinos lunta.

Talliin minut saatteli kaksi lyhtyä, jotka oltiin ripustettu puisen ulko-oven molemmin puolin. Hengitin keuhkoihini lämpimää hevosentuoksuista ilmaa - iltaheiniä selvästi oltiin juuri jakamassa. Kuljettelin sormiani pitkin tallin seiniä, etsiskellen jotain älyllistä elämää. Toinen toistaan suloisemmat nelijalkaiset tuijottivat mielenkiintoa täynnä tulijaa. Kuinka olinkaan kehdannut häiritä niiden ruokarauhaa?

- Oho, moi! yllättävän pirteä ääni kimahti takaani. Latu rämisteli talikon kanssa viereisestä karsinasta, pipo kauniilla heinäkuorrutuksella somistettuna.
- Miten sä jaksat vielä tähänkin aikaan illasta? naurahdin ja ojentauduin ystävälliseen halaukseen. Olinhan muutaman kerran aikaisemmin jo käynyt tallilla tutustumassa ja hyörimässä Latun apuna, mutta nyt Geislan hoitajana juttu olikin aivan toinen. Tyttö hätisteli minut peremmälle talliin.
- Niin, tässä onkin sitten tää meidän Geisla.

Karvapeitteeltään täysin musta, pienet hapsut jaloissa. Hopeiset jouhet, suklaiset, tuikkivat silmät. Pieni, veitikkamainen virne suupielessä. Sellainen oli 140 senttinen Geisla, joka jo vaati iltaheiniään. Sä pärskähti, pyöritteli korviaan ja puski päällään Latua kyynärpäähän.
- Kyllä sä saat ruokas, senkin ahmatti, hän naurahti ja ylpeästi rapsutti islantilaisen pöyhkeää otsaharjaa. - Sä saat harjata Geislan, jos haluat, Latu jatkoi hymyillen.
- Mut entäs sen iltasapuskat?
- Kyllä se jaksaa odottaa, ja tie Kaislasen sydämmeen käy vatsan kautta, eli sä saat antaa sille heinät ja mössöt.
Hymy alkoi palautua järkyttyneen ihastuksen tilalle - kummallinen onnentunne huljahti koko vartalooni.

ensimmäinen kerta yhdessä

[Alina]

231109

Oli ihan tavallinen maanantai - viikon kiireisin päivä. Illaksi kuitenkin pakottauduin tallille rauhoittumaan, sillä viime torstainakin olin rentoutunut Nuuhkulassa kummasti. Geisla odotti minua tarhassa, jokseenkin hyvin mutaisena. Pääsin siis ihan oikeaan hoitajan hommaan, nimittäin pesemään hoidokkini jalkoja. Eikä tästä pesukarsinassa käynnistä puuttunut ainakaan se, että Geisla suurinpiirtein kiipeili seinillä, kun aloin lotraamaan vesiletkun kanssa.

23. marraskuuta, maanantai, oli siis äärettömän lyhyt hoitopäivä. Aivojani sain lepuuttaa ainakin muutaman tunnin verran, sillä pääsimme islantilaiskaunottaren kanssa kokemaan uudestaan viimeviikkoisen maastoretken Railan ja Vilman kanssa. Tai no, melkoista ajattelutyötähän tuo tuotti, kun tappelin karvapallolle ensin heijastimet niskaan ja sitten taiteilin samaisen otuksen selkään - tänään toisessa olikin hieman pidättelemistä.

Vauhdikkaan maastolenkin jälkeen Latu laittoi Vilmalle viestiä -
"Teethän jonkun kanssa iltatallin, mä en nyt valitettavasti ehdi tulemaan!"
Tyttö kaappasi minut kainaloonsa, ja pääsin tätä kautta hakemaan loppuja hevosia sisälle, ruokkimaan ne ja lakaisemaan käytävää. Nuuhkulassa oli se jokin idylli, joka minut sai siellä käymään, eikä ollut epäilystäkään siitä ettenkö olisi siellä pidempään viihtynyt.

toinen kerta yhdessä

[Alina]

261109

Geisla puhkui jo intoa, kun pääsimme maneesille - olimme tamman kanssa ilmoittautuneet estevalmennukseen, enkä ollut ihan varma oliko tämä oma päätökseni vaiko Latun ahdistelusta kiinni. "Geisla on yksi tallin parhaimpia hyppääjiä, vaikka onkin tuollainen karvapallero, sun on niin pakko tulla!".

Maneesi alkoi meidän jälkeemme täyttyä pikkuhiljaa. Saimme muutaman minuutin pidemmät alkukäynnit kuin muut, mutta jouduimme odottelemaankin pidempään. Jännitys ehti myös kasaantua sisuskaluihini, enkä mahtanut mitään vatsassa lepatteleville perhosille.

Alkuverryttelyissä Geisla toimi kuin ajatus - en olisi koskaan voinut toivoa näin upeaa hoidokkia näin upeasta tallista, mitä Nuuhku oli. Latu antoi selviä ja järkeviä ohjeita, mitkä minäkin jopa ymmärsin. Välillä omien hevosteni kanssa törmäsin mielenkiintoisiin termeihin, jota kiertävät valmentajat käyttivät ja tuskin osasin reagoida oikein, mikä johti sitten karjuntaan ja alemmuuskompleksiin - ratsastuksesta muodostui helposti harrastus, mitä pelkäsi pelkästään opettajien takia.

Islantilainen allani jännittyi heti, kun tallinomistaja alkoi nostella puomeja oikeille korkeuksille. Toinen korva osoitti suoraan eteen, toinen kuunteli ääntäni. Volttasin Geislan kanssa suhteellisen paljon, jotta saisin pidettyä vauhdin kurissa. Latu ehti jo naureskellakin hevoselleen, niin koominen kuin tuo saattoikin olla - en edes halunnut tietää.

Valmennuksen viimeinen este -
- WOW! Tässä teille oikea esimerkki! Latu taputti, kun Geisla loikkasi radan viimeisen puomin yli melkoisella ilmavaralla.
- Kiitos että sä puoliksi pakotit mut tänne, tää oli oikeasti ihan erilainen tunne mitä esimerkiksi puoliverisellä tai ratsusuokilla hypätessä, hymyilin puuskuttavan tamman selästä ja laskin ohjat täyteen pituuteensa. - Saadaanko me mennä loppukäynnit maastossa? kysäisin vielä, eikä avulias valmentaja epäröinyt hetkeäkään avatessaan maneesin päädyn suurempia ovia, mistä hevonen mahtui leikiten läpi.

Maneesin valot loittonivat pian taaksemme - Geisla pärkähti tyytyväisenä.
- Sua parempaa saa etsiä, hymyilin ja pujotin jalustimet jaloistani.

kolmas kerta yhdessä

[Alina]

141209

Joulukuun 14. luukku oltiin avattu. Geislan takamus keinahteli tasaisesti ja sen hengitys höyrysi - tamma oli ollut suhteellisen villillä tuulella, kun olin taistellut sitä tarhasta kiinni, tallissa varusteet niskaan, ja poli suuri ihme että edes olin pihassa päässyt kapuamaan otuksen selkään.

Enimmät höyryt päästeltyään poni kuitenkin nöyrtyi ja jolkottelikin ihan mukavaa vauhtia eteenpäin - kiireetön maisemakävely oli mieleeni, enkä oikeastaan edes halunnut ajatella paluuta tallille. Jo pienessä ajassa Geislasta oli tullut tärkeä kaviollinen ja pienet kahdenkesken vietetyt touhut olivat pala unelmaa, kuten tamma itsekin taisi olla.

- Mä jäädyn, vapisin, kun vihdoin selviydyimme talliin. Riisuin Kaislaselta varusteet, heitin sille loimen selkään ja kasasin kaiken roinan sylistäni karsinan viereen lattialle - tuon ehtisi siivota myöhemminkin. Islantilainen käveli perässäni pesukarsinalle, jossa sitä odotteli kymmenen minuutin kylmäysoperaatio.

Kuivailin ja linimenttasin Geislan jalat. Käärin ne myös lämpöpinteleihin, ennen kuin pyöräytin sen karsinaansa. Tarkastin nopeasti kellon - se näytti vasta muutamaa minuuttia vaille kuusi. Räiskyvän pinkkille muistilappuselle kirjoitin muutamat terveiset;
"Geislalla lämppärit kaikissa jaloissa, ne voi varmaan jättää yön yli jos se ei riekaloi niitä palasiksi ennen sitä. Koitahan Latu jaksella univaikeuksien kanssa! ;)"

Liu'utin oven paikoilleen, laskin salvan alas. Kaappasin kaiken lattialle jääneen tavaran syliini ja lähdin kuljettamaan niitä satulahuoneelle. Loppuilta varmasti kuluisi hienosti varusteita tuunatessa.

neljäs kerta yhdessä

[Alina]

301209

Ne samat lepattavat lyhdyt oven viereen ripustettuina valaisivat hämärää pihaa, kun astelin liukkaalta tieltä tallin ovelle. Riuhtaisin jähmettyneen oven auki - ihmettelin suuresti, etten olisi riuhtaissut samalla koko ovenkahvaa irti. Ilmeeni varmasti olisi ollut näkemisen arvoinen, kun hölmistyneenä seisoisin metallinen kahva kädessäni ja yrittäisin pohtia, miten nyt päästä sisään talliin.

Tutut ja vähemmän tutut kaviolliset hörähtelivät pehmeästi toivottaessaan minua taas pitkästä aikaa tervetulleeksi kotiinsa. Käytävä oltiin koristeltu hopein ja punaisin nauhoin, lukuunottamatta Ofan karsinan edustaa.
- Voi sua, kultapieni, sut on varsin unohdettu - missä pikku-Ofan joulukoristeet? yritin hyvää hyvyyttäni sääliä hopeista oria, ennenkuin olin saada tuon hampaat kiinni nenääni.
- Se repii ne alas, vaikka miten korkealle laittaisit, puuskahti karvapallon hoitaja Sophie takaani.

- Aivan, jouduin naurahtamaan. Sophie oli tuttuni jo Seppeleestä - tyttöä en hyvin tuntenut, mutta ahkeran ja innokkaan vaikutelman olin hänestä saanut. Jatkoin matkaani Geislan karsinalle.
- Hei tammuli, kuiskin avatessani karsinan ovea. Islantilaisen tummat korvat nousivat heti hörölle ja sekin tervehti minua matalasti. Rapsuttelin hoidokkiani kaulalta ja päästä, kunnon hellyydenosoitukset se olikin ansainnut kun jaksoi vielä edelleen muistaa minut näinkin pitkän ajan jälkeen.

Harjakoppa kolahti vasten tallin betonista lattiaa. Aikeinani oli harjata Geisla ensin, sitten lähtisin sen kanssa maneesille pumppaamaan hieman koulua - monimutkaisiin kiemuroihin oli joskus ihan kiva tutustua, vaikka miten haluaisikin hieman hypätä tai kaahailla maastossa. Tai no, mikä estäisi kasaamasta pientä ristikkoa ihan huvin vuoksi?

viides kerta yhdessä

anteeksi taas lyhykäisestä tarinasta, teki mieli kirjoitella jotain pientä Geislalle ja tässä tulos

[Alina]

010310

Vuosi 2010 oli alkanut minulle henkisesti liian raskaasti, enkä pariin viikkoon ollut ajatellut muuta, kuin että mitä vielä tein tässä? Ystävien tuki oli nyt kaikki kaikessa, unohtamatta tietenkään aina niin uskollista Geislaa joka varmasti ymmärsi epäaktiivisuuteni.

Tumma hoidokkini oli kovasti nauttinut harjauksesta, ennen kuin lähdin juoksuttamaan sitä pellolle. Lämpötila oli noussut sen verran, että lumi alkoi sulaa nuoskaksi. Geislalle oli varmasti raskasta juosta puolen metrin hangessa, varsinkaan kun se tuskin oli hetkeen saanut kunnollista treeniä.
- Se teki sulle ja sun lihaksillesi pelkkää hyvää, tokaisin puuskuttavalle islantilaistammalle, joka vaativasti tyrkki kylkeäni. - Mäkin sua, höpönassuni.

- Mä jo ehdin säikähtää, että minne meidän kultainen Kaislasemme on kadonnut. Mahtavaa nähdä sua pitkästä aikaa, tallissa hääräilevä Latu hymyili ja taputti olkapäätäni äidillisesti.
- Aivan, virnistin ja pyöräytin Geislan karsinaansa. Tuo poni oli ainoa asia, joka minusta tällä hetkellä todellisesti välitti. Sen se oli osoittanut jo useamman kerran, eikä se tuntunut välittävän kuinka useasti sitä kävin moikkaamassa, kunhan kävin.

kuudes kerta yhdessä

ajatus ei todellakaan oikein kulje, alkuvuosi on ollut mulle oikeasti hirmu rankka ja sen takia en täällä Nuuhkulassakaan ole ihmeemmin pyörinyt - skarppailen nyt kevättä myöden (:

[Alina]

280410

Lähes kaikki lumi oli jo ehtinyt sulaa Nuuhkulan lähistöltä, kun kaasuttelin autotallin perältä pressun alta kaivamallani skootterilla tallin pihaan. Heijasin skoban jalalleen ja lukitsin sen. Vetäisin keuhkoni täyteen raitista ilmaa.

Päiväni alkoikin heti alkuunsa issikanmetsästyksellä, kun tallin uusi äiti, Toti, oli päättänyt kiskoa koko konkkaronkan tarhan aidoista läpi ihastelemaan keväistä tallipihaa. Täysin uutta ilmestystä sainkin ihmetellä pitkään, nimittäin maaliskuun alussa Toti oli pyöräyttänyt maailman ehkä maailman suloisimman pienen issikkavauvan, Letun. Pikku B otti äidistään hienosti esimerkkiä ja kesti mallikkaasti isompien mukana tohinassa - onneksi kirjava myös seurasi muuta porukkaa nätisti takaisin sisään.

- Heti kun tänne ehtii kerrankin raahautumaan, eiköhän täällä pääse ihan kunnolla toihin, valitin paukuttaessani tarhan uuteen lankkuun naulaa.
- Silloin tällöin täälläkin on ihan rauhallista, ei näitä kovinkaan useasti joudu saalistamaan takaisin sisään, Latu naurahti ja ojensi toista naulaa.

Harjasin Geislan kunnolla - talvikarvaa siltä alkoikin jo lähtemään ihan reippaasti. Tamma tosiaan nautti harjauksesta, Latu tuskin oli ehtinyt sitä pikaisesti pyyhkäisemään harjalla päivittäin. Pyörähdimme maastossa, siis minä ja Geisla sekä Latu ja Fuerte. Geelle oli ehtinyt kerääntymään sen verran energiaa, että saimmekin etsiä kunnon suoran jotta edes osa höyryistä saataisiin päästeltyä ulos.

- Mä lupaan sulle, että kesällä käyn useammin kuin muutaman kerran kuukaudessa moikkaamassa sua, höpötin Geislalle, ennenkuin lähdin takaisin skootterilleni.

seitsemäs kerta yhdessä

oih, mä olin jo melkein unohtanut Nuuhkulan kokonaan, suosikkeihin nyt tallin pläräsin ja pyrin pääsemään hiukan useammin hoitamaan - hiukan ollut taas ongelmia selvitettävänä, viimeistään toukokuun 16. päivästä eteenpäin yritän hoitaa aktiivisesti (: