knab-r Sierra O

[Latu]

Omat sivut
tiikerinkirjava knabstrub ruuna
s. 17.11.09 VHKR
Hoitaja on Karoliina, joka myöskin kirjoittelee hoitokertomukset.

[Karoliina]

02.12.09. Pieni ja suloinen - millainen sisältä?

Askeleet kaikuivat pimeässä ja kylmässä joulukuun toisen päivän illassa, kun kuljin kohti Nuuhkun tallia. Siellä minua oli määrä odottaa pieni ja tiikerinkirjava Sierra. Hytisin kylmästä, en ollut kovin sisukas taivaltaja, jos jossakin päin tuuli tai oli nollan asteen alapuolella lämmintä. Hampaani löivät yhteen ja käteni hakeutuivat talvitakin taskuihin. Tyhmänä ihmisenä olin unohtanut lapinlapaseni kotiin, ei se elämä aina oikein onnistunut. Lenkkarini kärjet olivat vitivalkoiset, kun lumi kerääntyi niihin. Niitä tuijottaessani en huomannut, että Nuuhkun valot laajenivat edessäni. Kohottaessani katseen sain silmilleni kirkkaan tallipihan valon. Vedin vaistomaisesti käteni näkökenttäni eteen ja siristelin kohtauksesta jäykkänä silmiäni. Lopulta tajusin tilanteen ja harpoin tallipihaan. Vedin syvään henkeä ja ihastelin tallin ulkokuorta. Olin kerran poikennut Nuuhkussa, mutta toisista syistä. Vilkaisin vielä kännykkääni. ettei kukaan tohtinut rikkoa tätä iltaa soittamalla. Ruudussa jököttävä kello näytti puoli seitsemää, olin kamala ihminen, kun aina pöllähdin paikalle viiden jälkeen iltapäivällä. Minkäs sille voi, jos koko päivä menee koulun penkillä istuessa ja loput kaksi tuntia muualle ajasta. Sitten jääkin vain koko ilta aikaa hevostella jonka jälkeen on kuin kuollut ja tahtoo vain nukkua. Heräsin näistä ajatuksistani, kun metsästä kuului huhuilua. Pelkurina sydämmeni oli lyödä ulos rinnasta ja sai minut jähmettymään. Olisin kirkunut täyttä kurkkua, jos olisin kehdannut. Käteni iskeytyi kylmälle ovenkahvalle ja nykäisi puisen oven auki. Livahdin vauhdilla sisään ja väistyin täpärästi ovelta, joka painautui hiljaisella vauhdilla kiinni.

Karsinoista kurkisti monta uteliasta silmäparia. Jotkut olivat jopa niin pieniä, että vain turpa työntyi karsinan oven ylitse. Hymyilin tapani mukaan kulkiessa käytävää pitkin. Tunnistin monen ponin islanninhevosiksi ja kaksi oman kotimaan rakkaaksi roduksi. Lopulta päädyin vihoviimeiselle karsinalle, jonka ovessa roikkui nimikyltti. Kultaisilla kirjaimilla oli kirjailtu 'Sierra O' ja monia muita tietoja, kuten esimerkiksi rotu, kutsumanimi ja sukutaulu. Karsinasta kuului pientä, kahisevaa ääntä. Nousin varpailleni ja katseeni kurotteli nelijalkaista kaveria näkökenttään. Lopulta näin pienen, hontelojalkaisen varsan, jonka turpakarvat värisivät sen hamuillessa vihreän ruokakupin reunaa. Hymyni levisi entistä enemmän, mitä lähemmäksi varsa kykeni tulemaan. Työnsin käteni karsinan oven ylitse ja levitin nyrkkini suoraksi. Tiikerinkirjava orivarsa tutisi hetken aikaa kauempana, kunnes uskaltautui lähemmäs. Sierra nuuhki hetken aikaa kättäni, ennen kuin vetäytyi takaisin nurkkaansa. Vedin käteni takaisin vierelleni ja laskeuduin takaisin jaloilleni. Varpaitani kolotti, olin seissyt liikaa varpaillani. Kivusta huolimatta rupesin tutkimaan karsinan ovessa olevaa koukkua. Siinä roikkui pieni varsariimu ja riimunnaru. Oven suuhun oli varmasti vahdingossa jäänyt punainen harjapakki, josta pilkisti esiin harjoja. Pieni pölyharja pisti ensimmäisenä silmääni ja kumarruin noukkimaan sen käteeni. Annoin sen sivellä hetken aikaa kämmentäni, ennen kuin käännyin katsomaan tarkemmin ympärilleni. Edessäni aukesi useampi karsina ja käytävän päässä rehula, satulahuone ja toimisto. Yht'äkkiä vieressäni olevasta karsinasta kuului kovaa kahinaa ja sai minut hätkähtämään. Pyörähdin ympäri ja näin Sierran aivan oven suulla. Ori koitti työntää turpaansa oven yli, mutta oli liian pieni onnistuakseen. naurahdin vaimeasti ja tarjosin sille taas kättä, johon se voisi tutustua. En huomannut piteleväni edelleen pölyharjaa toisessa kädessäni ja Sierra huomasi sen. Varsa koitti hamuta sitä suuhunsa ja minä tyhmänä en tajunnut mitään.

- Se taitaa tahtoa harjaa, kuului läheltä ääni. Pääni kääntyi vaistomaisesti äänen suuntaan ja näin Latun, Nuuhkun omistajan.

- Aa, joo, niin varmaan, sopersin nolona ja naama punaisena. Annoin Sierran nuuhkia kapistusta hetken, ennen kuin se kyllästyi ja viipotti pientä häntäänsä viskellen takaisin ruokakuppiaan kummastelemaan. En voinnut nostaa kasvoilleni sitä kamalaa hymyä, joka kipusi yhä korkeammalle, lopulta tavoittaen poskipäät. Latu käveli huomaamatta luokseni ja katsoi honteloa varsaansa naurahtaen.

- Se ei oikeasti ole noin rauhallinen, sillä on aina meno päällä. Nyt sitä vähän jännittää, Latu sanoi, minun nyökätessäni hyväksyttävästi.

- Itsekkin olen aikamoinen koheltaja, nyt hiukan rauhallisemmalla päällä, vastasin huvittuneena.

- Sittenhän te sovitte hyvin yhteen Sierran kanssa, vai mitä otus?, Latu hihkaisi ja rapsutti luokse tullutta varsaa korvan takaa.

- Mulla ei ole kovin hyvää kokemusta varsoista, mutta aina voi yrittää, hymyilin Latulle, kun tallin omistaja esitteli minulle tallia.

- Aina voit kysyä apua, eikä se nyt niin kovin vaikeata ole, Latu vastasi ja avasi toimiston oven.

- Kahvia?, tämä kysyi, napsauttaen kahvinkeittimen päälle. Pudistin päätäni ja selitin olevani 'kahviton' ja join mielummin teetä.

- Viisaasti valittu, nainen naurahti ja istuutui toimistopöydän taakse.

Kun olimme jutelleet Latun kanssa niitä näitä, livahdin takaisin Sierran luokse. Varsa lojui paikallaan karsinan pohjalla ja hengitti tasaiseen tahtiin. En viitsinyt häiritä sitä enempää joten kuiskasin sille hyvät yöt ja poistuin hiljakseen paikalta. Avasin tallin ulko-oven auki ja pujahdin kylmään talvi ilmaan, leveä hymy kasvoillani.

[Karoliina]

20.12.09. Talven ihmemaa

Pieni ja luminen turpa koitti tunkeutua taskuuni väkisin, kun nojasin aidan pieleen. Tiikerinkirjava varsa hamusi siellä olevaa tyhjää karkkipaperia epätoivoisesti luoksensa, mutta luovutti sitten tilanteen käydessä niinkin tukalaksi, että turpa oli vähällä jäädä tiukkaan taskuun jumiin. Naurahdin hontelolle otukselle ja pujahdin aidan välistä sen luokse. Lunta satoi ja tippui taivaalta kuin ötököitä lensi kesällä. Sierra tuijotti minua kummissaan ja vilkaisi välillä kaverinsa suuntaan. Pieni mutta suloienn Markus oli hiukan kauempana ja kuopi valkoista lunta kaviollaan. Oli vähällä etten huomannut koko oliota, niin hyvin se sulautui valkoiseen ympäristöön. Sierran taas tunnisti kauas näkyvistä, ruskeista täplistä, jotka tekivät siitä viehättävän.

- Mennäänkö sisälle lämpöiseen?, kysyin viattomalta olennolta, joka koitti hamuilla aidan tolppaa huultensa väliin. Naksautin riimunnarun Sipin riimuun ja vetäydyin portille, niin että naru jännittyi kireäksi kuin viulun jousi. Lopulta orivarsa sisputti luokseni ja puski itsensä melkein portista ulos, ennen kuin kerkesin sitä kunnolla avata.

Minun oli pakko myöntää, että vaikka Sierra oli niinkin pieni ja ruipelon näköinen, se veti ja kovaa! Jos jossakin näkyi varsalle hyvin mielenkiintoisia juttuja, se oli menoa! Puskien läpi ja tallipihan poikki tuli poukkoiltua aika paljon, ennen kuin lumisina sitten päädyttiin puolivahingossa tallin ovelle. Syvään huokaisten vedin oven auki ja samassa olinkin jo rähmälläni. Syynä pieni ja innostunut varsa ja oven edessä oleva jää. Sierra ryntäsi suoraa päätä sisälle ja minä tyhmänä jäin tuijottamaan kankku maassa jätkän menoa. Lopulta tajusin huutaa jotakin epäselvää, kömpi äylös ja kirmata otuksen perään.

- Sulta tais karata jotakin?, kuului tuttu ääni. Sophie piti hyppysissään viattoman näköistä Sierraa, joka pyöritteli häntäänsä tohkeissaan. Yll'tyyneenä väläytin hymyn ja tartuin riimunnaruun.

- Mitäs sä täällä teet?, kysyin, kun selvisin alkujärkytykseltä.
- Hoitelen Ofaa, tätä ilkikurista issikkaoria, Soppu naurahti ja taputti hoitsuansa kaulalle. Ofa äkkäsi samassa Sierran, joka nuuhki sen harjoja uteliaasti väristen. Oripa ei liiemmin tunkeilijoista välittänyt ja örähti uhkaavasti tälle, vilauttaen samalla hampaitaan. Varsa kiljahti tyypilliseen tapaansa ja pakitti vauhdilla taaksepäin. Ei siinä hoitajalla sitten mitään muuta ollut tehtävissä kuin kiepahtaa vauhdikkaasti ympäri ja roikkua arkajalan riimunnarussa sormet verillä.

- Ofa! Ei noin pelotella pieniä poikia!, kuulin Sophien toruvan hoidokkiaan, kun me porhalsimme tuttuun ja turvalliseen karsinaan oikein kolinalla. Oli suuri ihme, ettei siinä rytäkässä tapahtunut mitään kamalaa, olin vähällä nimittäin lyödä pääni ruokakupin kulmaan.

- Sä sitten pelkäät kaikkea, Pikku-Ukko, naurahdin ja jätin varsan karsinaan kiinni.

Sierra heilutteli tyytyväisesti häntäänsä ja päästeli omituisia, varsamaisia ääniään koko ajan. Oli siinä minulla pokan pitelemistä, kun koko ajan kuului outo ääni jostain päin kehoa. Lopulta sain varsan kiiltelemään oikein kunnolla - okei, se oli ihan puhdas alun alkaenkin - ja siirryin kavioiden puoleen. Sierra nosti jännittyneenä kinttujaan ylös ja laski ne vuorostaan alas, kun pyysin. Varsa kiilsi tallin valossa ja päätin jättää sen sisälle, ulkona oli kovin kylmä ja Latu veisi sen ulos, jos niin tahtoisi. Heitin heipat hoidokilleni, suuntasin satulahuoneeseen ja sieltä sitten kirpeään talvi-ilmaan.

[Karoliina]

27.12.09. Rauhallista sunnuntaita



Joo, kuvasta en sano oikein mitään muuta, että kun se onnistu aika hyvin, verrattuna siihen, miten surkea piirtäjä ja viivankäyttäjä olen. : ) Enkä ole varma, meneekö nuo pilkut, läiskät tai tuollaiset oikein, mutta yritin ainakin. Tarinaakin koitin kehitellä: Sierra-poju koitti epätoivoisesti paeta ahdistelevaa Markusta, jonka purukalusto louskui koko ajan varsan ahteriin leikkisästi. Kuvailin varsoja ja samassa otus rynnisti kuvaan. : )

[Karoliina]

05.02.10. Kuin pieni tähtitaivas

Hötöiset lumihiutaleet tuntuivat iskeytyvän hidastettuna maahan, jättäen jälkeensä valkoisen ja uunituoreen lumivaipan. Talsin tallipihan poikki talliin, jonka valot häikäisivät hetkellisesti silmäni. Haparoin hetken sokena käytävää pitkin, kunnes näköni taas palasi kokonaan. Iskin lapaseni apean oloisena sinimustiin farkkuihini, saaden aikaan lumipöllyn. Tungin punaiset lapaset takkini taskuun, iskin parilla iskulla kenkien jalkaterät puhtaiksi lumista ja kuljin tutun oloista reittiä suoraan Sierran karsinalle. Hevosen tuoksu levisi joka askeleella sieraimiini ja upposi kuin petollinen tupkan terva keuhkoihini. Suupieleni kaartuivat hetkellisesti ylöspäin, mutta laskeutuivat sitten takaisin pokerilukemille. Annoin käteni liukua kylmää karsinan ovea pitkin, sormien hakeutuen omalla tahdillaan puukyltin reunalle, jossa komeili kultaisiella kaunolla Sierran koko nimi, rotu, syntymäpäivä ja muut perustiedot. Vaistomaisesti selkäni painautui puuovea vasten, haukaten ilmaa takkini sisään. Annoin katseeni kiertää hetken aikaa tallin seinillä ja hyppiä ajatuksesta toiseen, nyt olin täällä. Olin antanut itselleni armoa, loikannut suoraan seuraavaan haasteeseen. Tuonut itseni takaisin tänne, pitkin ajatuksin ja varmoin muistikuvin. Tunsin hymyn taas leviävän kasvoilleni, nyt se ei kuitenkaan lähtenyt heti pois. Suljin silmäni, vedin keuhkoni vielä täyteen tuota tuoksua ja vetäydyin rauhallisen varmasti irti karsinan ovesta. Yksi askel, toinen ja kolmas. Räväytin silmäni auki, huokaisin vielä syvään ja kävelin kivistä tallikäytävää pitkin käytävän päähän, suoraan kylmää hohtavan kottikärryn luokse. Annoin sormieni kietoutua sen kahvojen ympärille, painautua yhdeksi elementiksi ja tuntea se paino sormipäillä. Kylmyys hiipi pikkuhiljaa sormiini, valui sitten rennosti käsiini ja koko kehooni. Kylmät väreet kulkeutuivat selkäpiitäni pitkin, kuin juoksukisassa hiki. Nykäisin kottikärryt liikkeelle, työnsin ne ympäri ja kuljetin ne tutulle karsinalle.

Kuin unessa, siivosin koko karsinan. Olin kuin pienessä, hötöisessä pilviverhossa, joka varjosti koko elämääni. Ei näkynyt tulevaisuutta, ei uutta valoa. Paksu, vaalea peite peitti alleen koko elämäni. Ei voinut vilkaista edes taakseen tai eteen, piti varoa vian vastaan tulevia haasteita ja mutkia. Työnsin varmoin ottein kottikärryt lumisateeseen, joka oli sakentunut entisestään. Kylmyys paiskautui vasten punaisina helottavia poskiani ja tunsin paineen kasaantuvan sormieni ympärille. Kylmä viima sai jalkani jähmettymään hetkellisesti, mutta lykin lumikerroksen ylitse lannat lantalaan ja palasin takaisin hetkessä sisälle. Jätin kottikärryt oman onnensa nojaan, jokainen valitsisi oman tiensä. Palasin takaisin karsinalle, jossa sormeni takertuivat punaisen riimunnarun ylle. Puuvilla tuntui oudon pehmeältä kädessäni, jotenkin niin raskaalta. Metallilukko valui rauhallisesti alaspäin, painaen koko lastia enemmän. Heilautin sen olalleni ja jatkoin kulkuani takaisin ulos.

Jalkani upoivat syvään, paksuun lumeen, kun sain ohitettua aidat ja päästyäni tarhaan. Siellä se oli, vaalea, tiikerinkirjava hoitohevonen, joka oli minun ainoa valopilkku. Elämäni oli lentänyt takamukselleen, kävellyt päin rakennuksia ja puita, hyvä ettei lentänyt avaruuteen asti. Olin ollut viime kuukaudet niin loppu että olin tuntenut oloni aivan hirveäksi. Tuntui, kuin maailma olisi pelkkä ahdas loukko, joka kuristaisi minua pikkuhiljaa niin, että kituisin. Jouduin välillä haukkomaan henkeä oikein kunnolla ja toivoa, ettei tuleva päivä vain olisi minun viimeinen, jos ote kiristyisikin enemmän. Jalkani tuntuivat paksulta velliltä, kun vetäydyin lumipenkassa eteenpäin. Eteeni ilmaantui toinen, vaalea olento, jonka silmät näkyivät pitkälle. Ne säihkyivät sinisinä ja iloisina. En voinut murjottaa, minun oli pakko vääntää kasvoilleni pieni hymynkaare ja rapsuttaa tuota olentoa, joka oli niin pehmeä mutta samalla niin kylmä. Ohitettuani Markuksen, olin melkein Sierran luona. Edessäni olevan ystävän silmät porautuivat suoraan sisimpääni ja saivat minussa aikaan väristyksen. Ne olivat niin kauniit ja viheättävät, juuri niiden takia jaksoin olla vielä näinkin koossa. Puristin käteni nyrkkiin, joka oli aivan tunnoton. Purin hammasta ja huulta vuoronperään, hyvä ettei ne porautuneet piloille. Jähmetyin niille sijoilleni, kun lumisateen keskeltä kajahti ääni. Ääni, joka oli minulle niin ihana ja muistutti tuutulaulua. Suuni vääntyi ylöspäin ja nyrkkini vapautui takaisin kädeksi. Hampaat irtosivat toisistaan ja riimunnaru tipahti olaltani lumihankeen. Sierra asteli lähemmäs ja sen katse oli mahdottoman suloinen. Olin vähällä heikentyä pieneksi nyytiksi, jonka voisi vain viskata roskiin ja jättää sinne. Minun oli pakko juosta tuota suloista otusta vastaan ja painautua sen pehmeään harjaan. Itkin suolaisia kyyneleitäni ja unohdin kaiken, mitä viime viikoilla oli tapahtunut. Ei koulua, ei perheongelmia. Ei huutoa, ei raivoa, ei edes niitä kokeita jotka veivät kaiken aikani. Ei myöskään niitä inhottavia läksyjä eikä projekteja. Sain vain olla siinä, itkeä pienen, hellyyttävän varsan harjaan ja unohtaa kaiken.

[Karoliina]

09.03.2010. Piipahtelua

Jaksoin raahautua viimeisillä voimillani jopa tänään Nuuhkuunkin. Siellä asuva Sierrapoju oli jäänyt hiukan hoitoa vaille, kun raviharrastus, koulu ja sen tuomat kiireet, omat ongelmani ja muut olivat vieneet kaikki aikani. Nyt kuitenkin olin virallisesti päättänyt pitkäkestoisen taukoni ja aivojeni sopukoissa muhi ajatus, että aijon raahautua useammin katsomaan suloista läiskäpeppua. Loska litisti tallikenkienki alla, kevät oli selvästikkin tulossa, kun lumet rupesivat sulamaan ja tuli vetelät kelit.

Suuntasin suoraan kottikärryille ja rupesin viskelemään kikkareita kaaressa, samalla vihellellen, kottikärryn pohjalle. Miten voi tulla noin nuoresta hevosesta näin paljon sontaa? Hymähtäen iskin viimeisen kasan märkää turvetta kottareihin, ennen kuin kiikutin ne lantalaan. Sitten pojua tarhasta onkimaan. Tai metsästämään.

Sierra oli sitten viime näkemältä päässyt hurjasti kasvamaan, siitä oli tullut komea ja korkea - hui kamala, eihän tää pätkä tuu ton kanssa pärjäämään! - hevosen alku, joka tähyili uteliaana tarhan portilla hoitajaansa. Moiskaisin pahoittelevan suukon sen kauraturvalle, naksautin sen riimunnarun päähän ja raahasin loskaisesta maisemasta sisälle lämpöiseen talliin. Tuuli oli voimistunut ja iski suoraan luihin ja ytimiin. Hymyilin leveätä hymyä oriille, ennen kuin sidoin sen käytävälle.

Koko harjaussession ajan nuoren hevosen oli pakko penkoa uteliaana harjapussukkaa, joka roikkui sen karsinan ovessa. Jos kielsin sitä, se rupesi steppailemaan, tuli kielto ja Sierra laittoi pyörimään. Syvään huokaisten jätin harjauksen hetkeksi kesken ja sidoin sen molemmin puolin kiinni. Ja eikuin takaisin harjaamaan. Nyt ori koitti vääntää päätään eri suuntiin, ylähuuli hassusti lerpallaan. Ensiksi oikealle, sitten vasemmalle. Hölmistyneenä seurasin sen touhuja ja minun oli pakko seurata sen hassua touhuamista. Sitten tajusin, että Sierraahan kutitti. Repesin kauheaan nauruun, tyrehdyttäen sen kuitenkin nopeasti käteni alle. Rapsutin sitä sään kohdalta, sen rauhoittuessa heti. Ai että osasin olla väsynyt, silloin tuli tehtyä kaikenlaista jännää ja ei niin jännää.

[Karoliina]

15.04.10. Palailua Nuuhkuun

- Moikka Sierrapoju, sustapa on tullu komee otus. Ja vielä isoki!, henkäisin, taputtaen tarhan portilla nyhjäävää ruunaa. Harja lipui varovaisesti pitkin kaulaa ja järkäle pönötti edessäni, katsellen ruskeilla silmillään minua lempeästi. Se tunki turpansa lähemmäs minua ja vaati rapsutuksia ja hellyyttä. Naurahdin ja painoin kädet sen kaulan ympärille. Rutistin isoksi kasvanutta hoidokkiani kunnolla, samalla rapsutellen sitä kaulasta ja mahdollisista, kutiavista paikoista. Se oli hiukan muuttunut, ei tietenkään luonteeltaan. Nyt Sierra oli ruuna, iso ja vahva hevonen jolla pystyi jo rauhallisesti köpötellä ympäri tiluksia, maita ja mailmaa. Samassa Sierra kohotti päänsä, irrottautui otteestani ja ravasi kauemmas. Hymähdin, niin se teki varsanakin. Ei paljon rakastanut liikaa hellyyttä, mutta tunti kuitenkin minut sen verran hyvin, että tuli tervehtimään aina hyvällä päällä tarhan portille.

- Sierra, toi ei kyllä ollut hauskaa, huikkasin ruunan perään, sen jäpittäessä kauempana, tuulen leikkiessä sen jouhilla. Se ei kuitenkaan lotkauttanut korvaansa puheilleni, joten päätin ensimmäiseksi siivota sen karsinan ja hakea sen sitten kävelylenkille.

Tyhjensin lannat karsinasta kottikärryihin ja kiikutin ne kipikapia lantalaan. Huomenna en pakolla ehkä pääsisi tulemaan, sillä juhlin syntymäpäiviäni ja sukulaiset vaativat tulla käymään ja mummolassa piti käydä juomassa kahveja ja syömässä tämän herkullisia pullia ja kaakkuja. Itseasiassa menin sinne kyllä ihan mielelläni. Hymynkaare huulillani palasin hakemaan puhtaita puruja ja vein ne Sierran karsinaan. Tyhjensin ne kertakippauksella keskelle karsinaa, työnsin kottarit tallin nurkkaan ja levittelin ne ympäriinsä.

- Sitten enään se hapannaama, tuhahdin, tarraten Sierran riimunnaruun, joka roikkui karsinan ovessa. Vihellellen palasin takaisin tarhoille, kevätauringon kuultaessa kirkkaita säteitään tarhojen ylle. Kirmasin noukkimaan hiukan hangoittelevan Sierran riimun päähän ja lähdin sen kanssa metikköön heilumaan.

Linnut vislasivat, aurinko helotti ja lämpö tunkeutui farkkujen lävitse iholle. Sierra kulki rentona vierelläni, pärski ja katseli maisemia. Jos metikössä rasahti joku, se vain vilkaisi äänen suuntaan, pärskähti taas kuuluvasti ja tahtoi jatkaa matkaa. Lumen alta paljastuneet ruohotupsut himoittivat suuresti ja aina kun kumarruin sitomaan kengännauhoja hitusen, se hivuttautui hiukan apajia kohti ja hamusi huulillaan sapuskaa suuhunsa. Vartin tepasteltuamme metsässä, poukkoiltuamme poluilla ja rämmittyämme rämeikössä, kännyimme ympäri ja palasimme pikkuhiljaa takaisin Nuuhkuun.

Sidoin Sierran ulos puomiin siksi aikaa, että hakisin harjapakin tallista. Palattuani näin sen laskeneen turpansa laiskasti puomin ylle ja nuokkuvan paikallaan. Minun oli pakko hörähtää tukahduttavaan nauruun ja ruveta harjaamaan sitä. Hetken harjailtuani huomasin kellon olevan jo tuplasti sen ajan, kun minun olisi pitänyt olla kotona. Äiti lähtisi isän kanssa jonnekkin ja minun piti jäädä lapsenvahdiksi. Rynnistin viemään harjat talliin ja palautin Sierran takaisin Markuksen luokse.

- Nähdään varmaan huomenna!, huikkasin, ennen kuin kapusin pyörän selkään ja huristin pois tallipihasta.