rist-r Checker

[Latu]

omat sivut
Hoitajana Jasny, joka myöskin kirjoittaa hoitokirjaan.

[Jasny]

It's of utmost importance that the horse that I get is something that's awesome and cool

Olin jo puoli vuotta etsinyt jostakin lähistöltä kivaa tallia, jossa voisi alkaa hoitaa jotakin mukavaa hevosta rennolla meiningillä. Ja vihdoin olin törmännyt netissä Latun Talliin, johon matkani suuntautui heti seuraavana päivänä. En ollut soitellut tai ilmoitellut tulostani kenellekään ja vähän siellä ihmeteltiin, kun lähes parhaimpiinsa pukeutunut nuori nainen tupsahti korkokengissään paikalle. Ihmisten ilmeistä saattoi lukea jopa pientä halveksuntaa ja hetken pörrättyäni eksyneen näköisenä pihassa, ilmestyi eteeni pitkänhuiskea herrasmies. Kaveri esitteli itsensä suorilta ja sain tietää törmänneeni onnekkaasti tallin omistajaan.

-”Kaipaisiko joku teidän polle omaa rapsuttelijaa?”
Kysäisin lähes saman tien ja sain vastaukseksi vain hymyn, kun mies jo pyysi minua mukaansa. Olin villeimmissä unelmissani haaveillut isosta, hyvin sirosta, atleettisesta ja korkea-askelisesta, melkein kuninkaallisesta puoliverisestä, joka kantaisi hentoa prinsessaa vahvoilla käsivarsillaan .. siis mitä. Lopulta päädyimme Latun kanssa päätepysäkillemme ja haavekupla pääni ympäriltä poksahti hajalle, kun näin karsinassa lojuvan otuksen. Se oli pieni, täplikäs ja pyöreä poninpallero, joka keskeytti hetkeksi syömisensä ja tapitti minua suloisilla suklaasilmillään, mutta heti sekunnin sadasosan kuluttua ruoka vei minusta voiton.

-”Tämä on Checker, mukava poniruuna, joka ottaisi siusta hoitajan mielellään.”
Sain repäistyä riemukkaan tekohymyn kasvoilleni Latun sanojen päätteeksi, kun hän jo ojensi minulle ponin harjan. Siinä vaiheessa miehellä oli kiire jonnekin toisaalle ja minä jäin pölysutikan kanssa manailemaan huonoa kohtaloani. Ennen kuin olin ehtinyt tekemään seuraavaa siirtoani, sain maailman ilkeimmän katseen osakseni hieman vanhemmalta naishenkilöltä, joka mutisi mennessään huonoista tallivaatteista ja turhasta laiskottelusta, muttei vaivautunut sen kummemmin jäämään kouluttamaan minua. En osannut kuin huokaista syvään ja laskea kymmeneen, kunnes olin vihdoin valmis tutustumaan ”unelmieni hevoseen”.

Vielä kaiken sen jälkeen Sepe päätti irvistää minulle mukavihaisena hänen ruokahetkensä häiritsemisestä, mutta minäpä näytin ponille kieltä ja murisin takaisin, ja se vain tyytyi tapittamaan minua hölmistyneenä. Tyytymättömyyteni purkautui harjauksessa, joka oli hyvin tomeraa ja perusteellista, ja ennen kuin huomasinkaan, oli valkoisen, täplikkään ponin karvoituksesta kadonneet harmaat likaläntit ja sotkuhäntä kiilteli jumalaisen silkkisenä. Havahduin todellisuuteen, kun kaiken ruokansa tuhonnut poni tökkäisi turveturvallaan kylkeäni ja sain lähes kohtuuttoman hengenahdistuksen, kun pramea, valkoinen takkini oli nyt osaltaan ruskea. Sepen naama oli kyllä harvinaisen herttainen ja anteeksipyytelevän näköinen, mutta ei se auttanut tulistunutta naista, joka oli valinnut vaatteensa sopimaan yhteen tumman ja komean puoliverisen kanssa. Näytin poninpullukalle nyrpeää naamaa ja annoin sen olla tältä päivältä, joten suuntasin nirppanokkani autolle, korkokenkien kopistessa mennessäni pitkin tallikäytävää.

// Kuten sanottu, kyllä te vielä ensi kesään mennessä ootte parhaat kaverukset. 8) Laita Sepen harja nystyröille niin voit sanoa kaikille että se on vain kääpiöksi jäänyt puokki ahahahaha. -Latu

[Jasny]

The way I see you is not really the way you want me to

Toisena päivänäni Latulassa löysin itseni jälleen eksyneenä, mutta tällä kertaa harhailin tarhojen seassa hakiessani sitä pirullista poninpalleroa. Ulkona tihuutti ja oikeasta talvesta ei ollut tietoakaan. Tänään olin valinnut ylleni jotakin vähän sopivampaa, eikä kenkien kuraantumistakaan täytynyt pelätä, vaikkei ulkoasuni silti tietenkään ollut out-of-fashion.
Eikä ihme, kun Sepeä ei ollut näkynyt, sillä siinä missä minä etsin valkoista ponia, niin totuus oli pelkkä iso kasa kuraa. Se pieni toivon kipinä, joka oli syttynyt sisälleni sinä aamuna, sammui sinä samaisena hetkenä. Mulkoilin vihaisesti mutakimpaletta, joka oli köpötellyt iloisena portille tietäessään, että pääsee sisälle lämpimään syömään.

Nappasin ponin narun päähän ja lähdin kulkemaan epätavallisen laiskasti kohti tallia. Yllätyksekseni pieni herra kulki oikein mukavasti vierelläni, eikä koittanut edes tuhria vaatteitani. Vaan Sepe kun näki heinänkorren maassa, oli se aivan pakko saada suuhun asti. En ollut osannut odottaa moista, mutta poni joutuikin kummastumaan, kun kuljettaja oli harvinaisen napakka neiti. Kulkumme pysähtyi, otin ruunaa alaleuasta kiinni ja käänsi sen naaman itseäni kohti,
–”Ei naiset halua lihavia ja heinämahaisia miehiä.”
Huuli rutussa poni katsoi minua suunnattoman häkeltyneenä, eikä jääsydämeni voinut mitenkään vastustaa sitä. Tästä huolimatta tuhahdin vain pallerolle ja jatkoimme matkaa, joskin taluttaja oli vähän enemmän hereillä nyt.

Saadessani Sepen karsinaan asti, myhäilin hetken tyytyväisenä suurta saavutustani ja todetessani, että pojalla on tänään tuntiponin hommia, olin entistä positiivisempi. Haihduin kuin tuhka tuuleen tietäessäni, että iloinen poniratsastaja saisi selvittää suuren harmaan sotkun, jonka alta todennäköisesti paljastuisi valkea ja täplikäs poni. En suinkaan luistanut hommastani, minulla vain oli tärkeämpää tekemistä varjoissa ja piiloissa, joissa lymyilin, kun pahaa aavistamaton nuori tuntilainen ryhtyi kuuraamaan Sepeä puhtaaksi. Ja juuri sopivasti saapui Jasny taas paikalle, kun pallo oli puhdistettu päästä varpaisiin. Irtosi minusta sentään selkäännousuapua aloittelevalle ratsastajalle, joka ei olisi yksin ponin kanssa päässyt varmasti yhdenkään heinänkorren ohi. Siinä samassa hoidin myös ruunan karsinan puhdistuksen, joka ei itse asiassa kuulu edes asioihin joita inhoan, vaikka siltä saattaisi vaikuttaa. Puuhastelin herran tunnin aikana kaikkea muutakin jännää, kuten kippojen, kuppien, harjojen ja muiden tarvikkeiden siistimistä. Lopulta pienen parivaljakon palatessa takaisin talliin, autoin varusteiden ja ponin pois hoitamisessa parhaani mukaan, kun aluksi olin siitä niin voitokkaasti luistanut.

Hetken kuluttua jäin Sepen kanssa kahdestaan, ja vaikken osannut edelleenkään katsoa ponia edes vähääkään järisyttävämmässä tai myönteisemmässä valossa, niin kyllä se oli omalla tavallaan ihan suloinen kaveri. Ongelmahan vain oli se, kun minä en hakenut söpöyttä tai ihanuutta, vaan loistokasta karismaa. Joku saattaisi tässä kohtaa todeta, ettei suurenmoisia hevosyksilöitä kannattaisi etsiä perus ratsastuskoululta, mutta ihan varmasti olin Latulassakin nähnyt yhden jos toisenkin upean tapauksen! Tämä minulle suunnattu oli vain vähän turhan pieni, ja pinkeä, ja pullea, mitäänsanomaton, tylsä, ponimainen poni. Ja mitä teki arvon paksukainen tälläkin hetkellä? .. Ahtoi itseään täyteen tietenkin. Kökötin Sepen vieressä aikani, ihmetellen sen yllätyksellistä puuhaa, siis syömistä, jonka lomasta se kyllä välillä soi minulle lyhyen katseen, pörähdyksen tai purahduksen. Oman mahan muristessa oivalsin kuitenkin lähteä kohti kotia, kello olikin ehtinyt jo vierähtää myöhäisen illan puolelle.

[Jasny]

It's funny because in my mind I didn't see it coming

Oli harvinaisen selvää, että lauantai-iltana nuorella naisella olisi ehdottomasti kiintoisampia rientoja luvassa kuin lojua tallilla, niinpä Latulaan matkattiin tänään melko aikaisin. Syynä oli toki myös se, että tähän aikaan pollet olivat syöneet jo aamuruokansa, mutteivät ehtineet vielä tarhaan. Karsinasta tulisi siis kaiken järjen mukaan löytymään puhdas poni. Parfyymin suurkuluttajana olin valinnut jopa talliin oman tuoksun, raikkaan, kukkaisen ja kalliin, jollaista ei kukaan muu täällä käyttäisi. Suurimpana pointtina oli kuitenkin saada oma hoidokki (vaikkei se olisikaan ollut mieluinen) tunnistamaan minut mahdollisimman nopeasti. Ratsastuskouluilla usein käy paljon porukkaa, eivätkä hevoset välttämättä opi erottamaan omaa ihmistään jos tallilla ei ramppaisi päivittäin.

Paksu tuoksupilvi pelmahti kolmatta kertaa pullean ponskin luo ja ilmeeni saattoi nähtävästi huomata kirkastuneen, kun Sepe oli valkoinen, siis ihan oikeasti valkoinen, eikä vain vähän sinne päin. Ruunalla sen sijaan oli selkeästi mieli maassa, kun mitään aterioitavaa ei enää ollut. Harjatessani palleroa verkkaisesti kaikkialta, en voinut toisinaan kuin huvittuneena tökkiä ilmapallomahaa, joka olisi voinut yhtä hyvin poksahtaa hajalle minä hetkenä hyvänsä. Poni oli tapansa mukaan hämmentynyt, mutta paljon uteliaampikin tänään kuin aikaisemmin. Vaaleanpunaista nenää piti tunkea sinne sun tänne, jos jostakin vaikka löytyisi joku herkku tai mitä vain, jonka kelpaisi suuhunsa laittaa.

Päätin ottaa kellonajasta ja valoisuudesta kaiken irti, heitin pojalle riimun päähän ja nappasin varmuudeksi lyhyen raipan mukaan. Lähdimme kivasti Sepen kanssa yhdessä tutustumaan Latulan maastoihin, joita kumpikaan ei vielä tiennyt. Ruunaa sai heti lähdettyä kirjaimellisesti raahata perässään, kun matkan alkuosuus oli sille jo ilmeisesti ihan tarpeeksi tuttu. Päästessämme reitille, jolla arvon herra ei ollut vielä käynyt, tuli paksukaiseenkin kiitettävästi lisää vauhtia. Raipalla olisi voinut näpäyttää kerran jos toisenkin, jos poni olisi hakeutunut syömään, mutta todennäköisesti se oli saanut eilisestä tarpeeksi nöyryytystä osakseen. Kiersimme aika pitkän lenkin joissakin metsiköissä ja peltojen reunamilla, ja järkyttävän huonon kuntoni ansiosta olin pian melkoisen hengästynyt. Eiköhän Sepe siinä vaiheessa yllättänyt polkaisemalla oman kaasuvaihteensa päälle, joskin se oli vain sellaista säälittävää tohotusta, kun maisemat olivat niin jänniä ja kaikkialla oli uusia juttuja.

Loppujen lopuksi pääsimme muutaman raviaskelenkin siivittämänä turvallisesti takaisin tallialueelle, eikä minulla ollut tästä päivästä mitään pahaa sanottavaa. Olisihan se ollut hienoa kuljeskella ympäriinsä unelmiensa prinssin kanssa, mutta minussa itsessäni on ihan varmasti tarpeeksi hohdokkuutta saamaan Sepenkin näyttämään rinnallani uljaalta hurmurilta (enhän ole liian vaatimaton). Tipautin ruunan tarhaan samalla, kun suuntasin itse puhdistamaan sen varusteet. Ehkä jo huomenna tai lähipäivinä kehtaisi nousta pienen palloponin selkään, pelkäämättä muiden mielipidettä.

[Jasny]

Oh, you will see how beautiful we can be

Ei varmaan ollut jäänyt kenellekään epäselväksi, että Latulaan tupsahtanut uusi hoitaja oli ylimielinen ja nirppanokkainen tapaus, joka ei luonut erityisemmin kontakteja edes henkilökuntaan. Onhan se totta, etten tullut tallilta hakemaan uusia ihmissuhteita, mutta fakta hieman pintaa syvemmältä on se, että olen epäsosiaalinen ja arka. Vastaan kyllä jos minua puhutellaan ja mahdollisimman ystävällisesti vieläpä, mutta parhaani mukaan koetan silti vältellä ihmisiä.
..Syvä pohdintahetkeni oli ehtinyt venyä jo vartin puolelle, kun olin koko sen ajan ollut piilossa Sepen karsinassa yrittäessäni karttaa niitä ah-niin-hienojen hevosten hoitajia. Ruuna raukka oli jälleen ihan hämillään, pökkiessä turvallaan pyllyäni, kun vilkuilin kaltereiden välistä käytävälle, josko reitti olisi jo selvä.

-”Irstas sika.”
Sain sihistyä hampaideni välistä mahdollisimman hiljaa ja oikein tuimasti, johon Sepe tyytyi reagoimaan vain hyvin viattomalla ilmeellä kuin se olisi ymmärtänyt mitä sanoin. Vihdoin hyvän paikan tullen onnistuin kipittämään ruunan varusteet itselleni ilman, että kukaan havaitsi salamannopean ninjaJasnyn syöksyä. Satulavyö tuntui ainakin muutaman sentin liian lyhyeltä, kun jonkun maha oli paisunut vielä entisestään. Vähän ruunanrupukka irvisteli, kun kiskoin hiki hatussa vyötä kiinni ja aikansa se otti, kunnes meni ensimmäiseen reikään. Kuolaimet Sepe otti suuhunsa kuin mallioppilas ja pian sievä parivaljakko olikin suuntaamassa kentälle. Kävelypätkä sai ponin pallomahan kutistumaan hieman, joten nyt vyö jo suostui kiristymään myötämielisesti useamman reiän verran. Könysin Sepen selkään vaivattomasti ja ihan vain varmuuden vuoksi tiukensin sieltä käsin satulavyötä vielä vähän.

Alkukäynnin pallero sai madella ihan niin hiljaa kuin halusi, mutta nostaessani ravin ei tullut löntystely enää kuulonkaan. Ruunalla ei oikein ollut muita mahdollisuuksia kuin totella tomeraa ratsastajaa, joka ei varmasti antaisi periksi sentin vertaa ja raipasta tulisi saman tien jos vähääkään hidasteltaisiin tai niskuroitaisiin. En ollut ratsastanut näin pienellä tapauksella pitkään aikaan, joten oli siinä ratsastajallakin totuttelemista tikuttavaan poniraviin.
Normaalisti en ole alkuunkaan tavoitteellinen, vaan pikemminkin rauhallinen sunnuntaiköpöttelijä, mutta jotenkin Sepen kanssa teki mieli olla todella perusteellinen ihan kaikessa. Emme tehneet palleron kanssa mitään kummallisuuksia, kun vasta tutustuimme toistemme tapoihin ja Sepe olikin harvinaisen helppo ratsastettava, joten minulla ei ollut oikeastaan mitään valitettavaa. Peruutukset, väistöt, temponlisäykset ja hidastukset sujuivat hyvin lukuun ottamatta muutama kertaa, kun poni jarrutti käynnille, jonka jälkeen se sai kyllä kuulla kunniansa ja sen jälkeen mitään vaikeuksia ei ollut. Niin ikään laukannostot luonnistuivat, kunhan ponin vain piti hereillä ja keskittyneenä. Vähän päälle tunnin väännön jälkeen Sepe oli todella rentoutunut, se ravasi tahdikkaan aktiivisesti, haki pyöreämpää asentoa ja kaulaa alas-eteen, takaosan polkiessa kunnolla alle, ja ennen kaikkea ponin työskentely oli oma-aloitteista, josta ei ollut alkutunnista tietoakaan.

Sain olla ihmeen tyytyväinen pienikokoiseen puoliverisenkorvikkeeseeni, joka puhisi hengästyneenä semirankan treenin päätteeksi. Karsinaan päästyään Sepe oli taas oma ahne itsensä, tunkiessaan ensimmäisenä turpansa kauralaariin, jos sinne olisi vaikka jäänyt muutama yksinäinen jyvänen. Hoidin herran varusteet pois ja puunasin hänet itsensä läpikotaisin, pyyhkien hikikohdat märällä sienellä. Heitin hetkeksi kevyen viltin palleron päälle ja piilouduin itse taas sen karsinaan kykkimään. Sepe laski päänsä syliini ja pörisi tyytyväisenä, eikä minunkaan kasvoiltani ollut enää hymy pysynyt poissa.

// Alat selvästi ihastumaan wnbminipuokkiis. ;D Lol näistä sun tarinoista sais tehtyä vaikka sarjakuvan, senkin ninja. -Latu

[Jasny]

We were dancers in the rain and it still remains

Rankkasade ja muutama plusaste keskellä talvea oli maailman puistattavin ja karmivin ajatus, mutta siitä oli Jasny saanut itselleen päättömän, mutta niin houkuttelevan idean, ettei voinut sitä vastustaa. Latulaan matkattiin tänään noin kuuden maissa illalla ja poni, joka ei ollut joutunut tunneille tänään ei silti saisi vapaapäivää. Iloisesti Sepe mussutti heiniään omassa pienessä kopissaan ja elämästään nauttien, kun aloin harjata sitä samalla virnistellen hillittömästi upean päähänpistoni johdosta. Käytin aikaa puunaukseen, sutimiseen ja kavioiden puhdistukseen varmaan puoli tuntia, kiinnittäen suurimman huomion etenkin ruunan selkään. Tulisin menemään ilman satulaa, eikä housujen likaantuminen käynyt päinsä. Seuraava vaihe oli laukun pakkaus ja siitä huolimatta, että se oli jo melko täynnä, sain mahdutettua mukaan viltin, sadeloimen, riimun ja hieman sapuskaa pallerolle varmuuden vuoksi. Itselleni tongin varustehuoneen syövereistä otsalampun kypärään ja taskulampun, sillä ulkona oli ihan suunnattoman pimeää. Päästyämme ulos tallista hieman rauhoittuneeseen sateeseen, kampesin itseni Sepen selkään ehkä pienten vaikeuksien kautta, mutta asiassa onnistuen ilman korokkeita tai apua. Pihavalojen siivittämänä lähdimme kohti pikkumaastoja, otsalampun ollessa yhä suljettuna.

Ensitöikseni varsin tunnollisena ihmisenä otin kännykän kauniiseen käteeni ja aloin näpyttelemään Latulle tekstiviestiä, sillä enhän missään nimessä voinut häntä kasvotusten tavata. ”Moi, lämmitän saunan ja Sepe on mukana.” Minun ei täytynyt kauaakaan odotella, kun sain jo vastauksen, ”Ok, mutta et sie kai ole yksin menossa mihinkään?” .. ”Kyllä me elävinä palataan, elä huoli!” laitoin miehelle takaisin ja sain hieman vastahakoisen suostumuksen. Ennen kuin olin ehtinyt päästä eroon kännykästäni ja ohjien ollessa yhä löysinä, napsautin otsalampun päälle ja sekös sai Sepessä sellaisen reaktion aikaan, että poni yllätti jopa minut! Herra lihapulla otti ihan ennennäkemättömän suuren pupuloikan tien sivuun, mahdollisimman kauas lampun valokiilasta ja siinä hötäkässä lensi kyllä Jasnykin sievässä kaaressa ponin selästä. Onneksi laskeuduin turvallisesti pehmeän laukkuni päälle ja nopeasti klikattuani kypärälampun kiinni, jäi tyhmä ponikin hieman etäämälle ihmettelemään talven tappamia ruohomättäitä. Tapahtuma sai minussa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin suuren naurukohtauksen aikaiseksi, ettei se halunnut oikein loppua millään. Lopulta Sepekin tuli ihmettelemään mikä sitä uutta hoitajatanttaa oikein vaivaa ja meni hetki ennen kuin sain ryhdistäydyttyä. Ja ei kun takaisin selkään ja uusi yritys.

Tällä kertaa laskin ylimääräiset tavarat pois käsistäni, otin ohjista kunnolla kiinni ja laitoin lampun päälle. Johan löysin laiskasta ponista ihan uuden vaihteen ja sitten mentiinkin lujaa pärskien, ja niin vauhdikkaasti kuin niillä töppöjaloilla vain pääsi. Ihan hyvä, että saimme kirittyä vähän aikaa, kun sitä oli putoamisepisodiin turhaan kulunut. Kilometri hujahti hetkessä ja oikeastihan se on ihan lyhyt matka, vaikkei ehkä kaikkein hitaimmalle ratsukolle, mutta nyt olikin erikoistilanne. Otin Sepeltä suitset pois, laitoin riimun tilalle ja heitin viltin päälle, jonka jälkeen sidoin ruunan puomiin kiinni. Meitä lykästi, kun saunan vieressä oli pieni katos, minkä alle pallo pääsi suojaan sateelta. Ennen kuin kävin heittämässä sisällä olevat ja jo valmiiksi pilkotut puut pesään, jätin pojalle vielä mukaani ottamaa heinää natustettavaksi. Saunan sain syttymään kuin kokeneempikin partiolainen, vaikken oikeasti ollut kyseisessä hommassa millään tasolla hyvä, enkä ainakaan mikään eräihminen noin muuten. Hökötyksen lämmetessä pidin sadetta ihan Sepen iholla kiinni hyvin märkänä ja kohta varsinaisena jääkalikkana. Onneksi pojalla oli sellaiset kuumuutta varastoivat ihrat, että ne riittivät pitämään minutkin elossa tästä huimasta koettelemuksesta. Vihdoin lyhyen tovin kuluttua sain heittää vaatteet hiiteen ja hyppelin ilkosen alasti saunan lämpöön.

Hykertelin ja kehräsin onnessani ylimmällä lauteella kuin kissa uuninpankolla ja välillä hörpin matkaan ottamaani saunalonkeroa, kun ei olut maistu. Ajantaju ei siinä vaiheessa toiminut, mutta kun loikin ulos oli Sepe yhä tyytyväisenä puomissa kiinni, kai sille kelpaisi mikä vaan, kunhan ruokaa oli tarjolla. Olen sellainen vilukisu, että yleensä välttelen talviturkin kastamista niin myöhäiseen kesään kuin vain mahdollista, mutta nyt siellä olikin jo Jasny kirmaamassa aataminasussa järveen ennen kuin itse huomasikaan. Toisinaan ruuna vilkuili suuntaani, selkeästi ihastellen hoikkaa ja kaunista tyttöstä, joka vilahti takaisin saunaan yhtä nopeasti kuin oli sieltä poistunutkin. Saadessani touhusta tarpeekseni kiskoin vaihtovaatteet päälle, huljautin Sepen kuolaimia vedessä ja suoritin riimun vaihto-operaation. Tarkistin myös etten jättänyt saunaa jäljessäni huonoon kuntoon saatika esimerkiksi palamaan. Nousin ponin selkään nyt korotetulta tasanteelta, viltin ollessa yhä sen päällä, mutta kypärälampun jätin suosiolla pois, kun en viitsinyt järkyttää urhoollista sotaratsuani enää sen kummemmin. Takaisin Latulaan köpöttelimme niin rauhallisesti kuin vain suinkin mahdollista, pidin vain huolen siitä ettei poni mennyt pientareita pitkin. Palatessamme kello oli lähemmäs yhdentoista ja pakattuani ponin lämpimästi yöpuulle, lähetin Latulle tekstiviestin siitä, että olimme turvallisesti perillä ja kaikki oli sujunut hyvin. Parempaa illanviettotapaa en kyllä ihan heti osaisi keksiä.

Serious tilannekuvaa!

// Suomi Finland Perkele ja pylly paljaana järveen joulukuussa! :--D Nauran täällä vieläkin. -Latu

[Jasny]

I'm your princess for a night, maybe forever

Sepen eilinen pupuloikka oli vakuuttanut minut siitä, että lihapullatkin osaavat lentää, joten eiköhän laitettaisi paksukainen pomppimaan tänään oikein sydämensä kyllyydestä. Latulaan menin taas siihen aikaan, kun muut ihmiset olivat joko töissä tai koulussa, eikä tunnit olleet alkaneet. Olin hakenut ponin hetkeä aikaisemmin tarhasta ja saanut jo puunailtua sitä hyvän tovin. Seuraavassa hetkessä olinkin jo huidellut maneesille kyhäämään parin pikkuesteen meitä varten, mutta niitä tulikin sitten muutama enemmän kuin olin alunperin kaavaillut. En pitänyt mitään kiirettä Sepen kuunnostamisessa ja kun olin kerran alkanut pitää sen hurmaavasta seurasta, niin halusin ottaa hetkestä kaiken irti. Jotenkin poniin pitäisi saada ripaus glamouria ja suuri sangollinen tylsyyttä pois, mutta kyllä se sieltä vielä toivottavasti ajallaan. Perusvarustuksen lisäksi pikkuherra sai jalkoihinsa suojat, ettei niille pirun tikuille kävisi huonosti. Matkalla maneesiin meinasimme törmätä Latuun, mutta onnistuin juuri tarpeeksi ajoissa piilottamaan itseni sekä palloponin tallin kulman taakse. Huokaisin syvään helpotuksesta ja pääsimme kuin pääsimmekin onnellisesti hienolle mestarin suunnittelemalle esteradalle.

Pitkien alkukäyntien jälkeen aloin tarmokkaasti herättelemään Sepeä tietäen, että hetki menisi ennen kuin pallukka tulee olemaan kuulolla. Meno oli järkyttävän tahmeaa, mutta ensimmäisestä ratsastuskerrasta poiketen ponissa tuntui jopa olevan hieman yritystä. Oikeanpuoleisen lyhyen sivun voltti ei ottanut yhtään sujuakseen ja jalat kolisivat puomeihin minkä ehtivät, mutta ruunan oivaltaessa, että nukkuessa ei sovi työskennellä ja periksikään ei saisi, alkoi koivetkin nousemaan kuin askellajihevosella konsanaan.

Kuva radasta

Pystyttämäni jumppasarja aiheutti huvitusta jokaisella kerralla kun sen näki, sillä niin kutsutut esteet hädin tuskin olivat maan yläpuolella. Edelleenkin Sepe tuntui laiskalta lussukalta allani, ravaten vain mahdollisimman pienellä vaivalla puomien yli ja pelkäsin etten tulisi löytämään siitä ruutia tai innostusta yhtään mitään asiaa kohtaan (paitsi tietenkin syömistä). Pelkoni ei kuitenkaan käynyt suinkaan toteen, sillä ympyrällä oleva noin 40cm pysty sytytti liekin suloisiin suklaasilmiin! Kun esteen yli ei enää voinut vain köpötellä, vaan se pallomaha piti oikeasti kammeta ilmaan, kuoriutui ponista oikea estetykki. Ruuna pyrki itsenäisesti eteen ilman, että sitä olisi itse täytynyt kaiken aikaa käskyttää ja meno oli kuitenkin rauhallisen hillittyä. Pystyokserisarja oli noin 50cm, samoin kuin maailman reppanimmalta näyttävä trippeli ja hyppelehdimme esteitä ihan satunnaisessa järjestyksessä.

Sisimpäni pulppusi ilosta, kun olin löytänyt Sepestä jonkin sellaisen asian, mistä se ihan oikeasti piti. Laiska pallomaha ihan silminnähden nautti työskentelystään, se jos mikä oli palkitsevaa. En antanut jo puuskuttavan ruunan palaa ihan loppuun asti ja lopetin sellaisella hetkellä, kun olimme vielä maailman huipulla ja kaikki oli sujunut hyvin. Laskeuduin maneesilla ponin selästä ja tein muut lopputoimet, mutta sen lisäksi laitoin ohjat jalustinten taakse ja aloin saman tien purkaa esteitä. Höpsö poni luuli vissiin minun taluttavan sitä, kun hörökorvat seurasivat jokaista liikettäni, vaaleanpunaisen turvan ollen toisinaan selässä kiinni. Karsinassa lihapulla sai maailman suurimman halin ja pienen pusunkin jopa. Vietyäni Sepen tarhaan olin Latulassa vielä ainakin tunnin pesemässä varusteita, siivoamassa karsinaa ja tekemässä muita yhtä jänniä, mutta tärkeitä juttuja.

[Jasny]

Me and you, we could rule the world

Veronpalautusten saaminen merkitsi vain yhtä asiaa ja keskiviikkoaamuna olin kiskonut itseni sängystä ylös poikkeuksellisen aikaisin, kun päätin hieman tuhlailla rahoja shoppailun merkeissä. Vaikka hemmottelisin pääasiassa itseäni, olin suuntaamassa myös Equestrian PRO:n puotiin, josko löytäisin jotakin suloista ja sievää maskuliiniselle hoitoponilleni Sepelle. Jälkikäteen kadun suuresti hevostarvikepuodissa käymistä, koska visaa tuli todellakin vinguteltua ja loppusummaa ei kehtaa edes ääneen sanoa. Sepen varusteiden mustaruskeaa väriä ei ihan täysin tullut kunnioitettua, mutta aivan varmasti Latukin heltyy, kun näkee täplikkään ruunan vaaleanpunaisen loimen peittelemänä. Varusteet eivät silti tietenkään ole menossa käyttöön lasten ratsastustunneille, sillä kaltaiseni herneprinsessat vain tarvitsevat omat kuninkaalliset penkkinsä tehdäkseen yhtään mitään. Eikä edes viisi senttimetriä lunta pyyhkinyt pois materialismionnellisuuden tuomaa iloa.

Päästessäni vihdoin Latulaan olin ihan totaalisen poikki raskaan vaatteidensovitusrumban jälkeen ja vaikka Sepe raukka oli ollut jo yhdellä kevyellä tunnilla, laittaisin ruunan vielä vähän juoksentelemaan. Olin suunnitellut erittäin kehittävän ja musiikintäyteisen illan, jos siten vaikka saisin pullukan sisäisen kovisjätkän kiskottua esiin. Harjattuani ponin, sai se päähänsä uuden vaaleanpunaisen riimun, jonka kanssa onneton näytti varsinaiselta neidiltä. Vaan ei huolta! Rankan kurin, armeijameiningin ja Jasnyn tiiviiden oppituntien päätteeksi Sepestä kuoriutuisi sellainen prinssi, että se voisi kantaa vaikka glitterisiä keijusiipiä ja olla silti miehekäs mies.

Suoriuduttuamme kentälle suljin portin huolellisesti ja päästin komian villihevosen vapaaksi. Aluksi lihava pallo oli innoissaan kipitettyään aidan viereen ruohon toivossa, mutta hidas putkiaivojen ajatuksenjuoksu ei ollut oivaltanut lumen peittäneen kaikki sapuskat. Ruunan sulonaama valahti kovin surulliseksi, kun tässäkään touhussa ei ollut mitään mukavaa. Minä puolestani kaivoin kännykkäni esiin ja ryhdyin selaamaan eri kappaleita, jotka olisivat tarpeeksi cooleja tekemään Sepestäkin pahiksen. Aloitimme Hollywood Undeadin biisillä nimeltä Undead ja vastoin toivomaani se ei aiheuttanut ruunassa minkäänlaista reaktiota. Siellä poni nuokkui aidan vieressä pää painuksissa. Kaltaiseni diiva ei alkaisi lihavien perässä juoksemaan, joten tyydyin läiskäyttämään kerran juoksutusraipalla ilmaa. Sepe heräsi, mutta ei ottanut kuin muutaman yllättyneen raviaskeleen.
Seuraavaksi soi Professor Greenin Monster, johon poni mieltyi selkeästi hieman enemmän kuin aikaisempaan kappaleeseen, mutta loksautti vain korvaansa asian johdosta. Vihdoin Digital Controller Flux Pavilionilta sai Sepen vastaamaan ääniärsykkeeseen myös motoriikallaan, ruunan lähtiessä kiltisti lönkyttelemään musiikin tahtiin, joskin siihen oli tarvittu niin ikään muutama raipanheilautus. Dubstep ei toiminut, joten vaihdoin sankariheviin, jossa varmasti olisi sitä niin kutsuttua munaa, joten pyöräytin Sabatonin Primo Victorian soimaan. Sepe pysähtyi tasajaloin, käänsi päätään uljaasti harjan heilahtaen pois silmiltään ja katsoi minua kuin sanoen ”et sie kai oikeasti luule miun pitävän tällaisesta”. Olin pojan kanssa tismalleen samaa mieltä ja vaihdoin vähän tuoreempiin biiseihin.
LMFAO – Sexy and I know it sai ruunan innostumaan ihan tosissaan, sillä siitä lähti sellainen pierupukkilaukkakohtaus, että Jasnykin katsoi parhaaksi kirmata ruunan alta pois. Soittolistaltani alkoi pyöriä sekaan eksynyt vahinkokappale, jota kiiruhdin äkkiä vaihtamaan, mutta nähdessäni Sepen liitävän pehmein askelin ja kaula kaarella pitkin kenttää tulin toisiin aatoksiin. Poni oli oikein elementissään pörhistellen, kukkoillen ja esitellen itseään ympäriinsä ja en olisi kyllä alkuun uskonut, että Britney Spearsin hidastahtinen Criminal saisi sen aikaan! Kappale ei ehkä sieltä miehekkäimmästä päästä, mutta tulos oli toivottu.

Vastoin yleistä käsitystä laiskasta ponista, meni tällä kertaa pieni tovi sen kiinni saamiseen, kun toinen oli niin pöyhkeänä, tohkeissaan ja orimainen kuin mikä. Näin nopeaa kehitystä en ollut osannut odottaa, mutta tiesinhän minä, että musiikki aina tuo iloa elämään, eikä Sepe ollut poikkeus. Nyt saatoin jo taluttaa ruunaa pienoisella ylpeydellä ja kyllä minä muut vielä kateellisiksi saisin.

Sepen söpöilytavarat ja Jasnyn prinsessapenkki eli ostamani varusteet

[Jasny]

Want you to make me feel like I'm the only girl in the world

Tänään oli luvassa hurjan speshul päivä, sillä suuntasimme Sepen kanssa Hawa Gaited Horsesin järjestämään estekilpailuun. Oikeasti Hawa sijaitsee Britanniassa, mutta tämän tilaisuuden vuoksi se siirrettiin päivän ajaksi noin 20km päähän Latulasta. Heti aamusta pakkasin ponin autoon ja hyppäsin Latun kyytiin, joka oli yksityisensä Inkunkin vuoksi menossa kyseiseen paikkaan. Automatka oli lievästi sanottuna kiusallinen, kun minä istuskelin paikallani vaisuna ja ajatuksissani, ja mies koetti toisinaan keksiä jotakin puhuttavaa. Onneksi piina oli pian ohi ja tiemme erkanivat, Latun lähtiessä huitelemaan ties mihin ja minun alkaessa purkaa kallista lastia trailerista. Sepe tuli oikein kiltisti ulos ja alkoi nenä töyssyen nuuhkia tallipihan tuulia ja vieraiden hevosten sulotuoksuja. Niin ikään minä rakastuin Hawan koreisiin askellajiratsuihin koko sydäntä myöden ja katseen siirtyessä takaisin lihavaan poniin narun päässä, meinasi itku tulla silmään. Ruuna huomasi olevansa epäsuosiossa ja päätti tökkäistä minua turvallaan kylkeen vihaisena. Tässä vaiheessa meillä alkoi kuitenkin olla jo pienoinen kiire, kun olin ilmoittautunut ihan ensimmäisiin luokkiin.

Harjasin ja varustin pallon nopeasti ihan ilman minkäänlaisia avustajia, ehtien jopa kävelyttämään sitä pihassa noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen riensin jo lämmittelyalueelle. Maneesi oli yksinkertaisesti sanottuna _suuri_ (Hawan pohjapiirros), jonka kiertämiseen kokonaisuudessaan menisi Sepen kokoiselta ponilta ainakin pari tuntia hieman liioitellusti. Noustuani upean GP-tasoisen esteratsuni selkään aloitin verryttelyn ravailemalla molempiin suuntiin, taivuttelemalla ja vaihtelemalla tempoja, jotta saisin ponin kunnolla kuulolle. Ruuna oli nyt jopa tahmeampi kuin aikaisemmalla estehyppykerralla, mutta toivoin sen innostuvan vähän päästessään pomppimaan. Toisin kuitenkin kävi, esteiden ollessa taas sen kokoisia ettei niistä ollut herra lihapullalle mitään haastetta. Tiesin jo tässä vaiheessa, että meidän 30cm ristikkoluokka tuskin tulisi menemään ihan putkeen. Lykkäsin ponin ohjat paikalle rientäneelle Latulle ja menin itse tutustumaan rataan. Yhdeksän pientä ristikkoa siellä killui ja ihan siedettävän näköisessä muodostelmassa, jonka omaksuin pian. Päästessäni takaisin Sepen luo meidät kuulutettiin lähes heti radalle, ensimmäisiä kun satuimme olemaan. Ristikkoluokan menestyksestä oli tosiaan ihan turha puhua, sillä vaikka rata meni oikein ja ihan hyvin, niin poni oli ollut järkyttävän hidas. Vaikka kaikkeni koetin tehdä, ei ruunaan silti saanut valettua mukavaa kilpailuasennetta ja voitokasta tarmokkuutta, ja se vain löntysti löysästi radan läpi. Eikä kukaan tietenkään pudottanut näin pienessä luokassa ainuttakaan puomia, joten sijoituimme viimeiseksi.

Murisin vihaisesti ponin selässä ja olin jo lähellä luovuttaa seuraavan luokan suhteen nolattua itseni täydellisesti, mutta Latu sai jotenkin mystisesti puhuttua pääni ympäri. Onneksi suostuin ottamaan muutaman 50cm verryttelyhypyn, sillä se sai kuin saikin Sepen taas paljon innokkaammaksi. Pieni toivonkipinä syttyi sisälleni ja odotin kärsimättömänä vuoroamme, kunnes meidät jo sinne kutsuttiin. Ennen kuin olin ehtinyt edes tervehtiä tuomaria, lähti maneesissa soimaan I Remember Deadmau5ilta. Sepe muisti eilisen musiikkiharjoitteemme ja se selkeästi heräsi allani. Tunsin kuinka lihakset jännittyivät ja ponista tuli levottomampi, ja lähtöluvan kantautuessa ilmoille syöksyi ruuna matkaan kuin laukkahevoset häkeistään. Kappaleen nopea tahti temmotti Sepen laukkaa ja tiesin, ettei suorituksemme jäisi itse esteiden ylityksestä kiinni vaan nimenomaan vauhdista, jota ponilta toki löytyi, mutta muilta yleensä enemmän. Pullukan suoritus oli ihan mahtava ja sain olla siitä ylpeä, olisi tuloksemme lopulta mikä tahansa, sillä radasta todellakin jäi hyvä maku suuhun. Ruuna sai minulta ihan ensimmäisen omenanpalansakin, vaikka yleensä olen tiukasti sitä vastaan, että minut mielletään karkkipussiksi. Nyt oli kuitenkin kyseessä mukavan harvinaislaatuinen poikkeus, johon olisi turha totuttautua.

Sydämeni teki voltin, kun minut ja Sepe kuulutettiin voittajiksi, tilanne kelautui silmissä 10x nopeammalla vauhdilla ja kunniakierroksella poni oli taas oma laiska itsensä. Myhäilin tyytyväisenä kaiken sen jälkeen, muun muassa siitä syystä etten joutunut häpeilemään itseäni ja minulla olisi taas yksi hyvä syy pitää Sepepallerosta hieman enemmän. Latun vastalauseista huolimatta tyrkkäsin ponin tylysti miehelle ja suuntasin itse katsomaan 90cm ja 110cm luokkia, joissa ystäväni tangerine kilpaili hevosellaan Athenella. Jostakin kauempaa kuului Latun kiroilua, muttei siitä tullut välitettyä voittotranssin hyvän mielen takia.

Linkki estekilpailujen kutsuun

Serious tilannekuvaa!

[Jasny]

Flight on broken wings

En ollut jaksanut käydä päivään Latulassa ja sinne raahautuminen teki tänäänkin todella tiukkaa inhottavan sään, eli kylmyyden ja myrskyn vuoksi. Sepe raukka oli varmaan ollut ikävissään, yksinäinen ja ihan surullinen. Ja ei vielä mitään! Päästessäni sisälle talliin näin kuinka poni oli todella uskomattoman tyytyväinen ja iloinen, höristellen ja pöristellen ohikulkijoille, ja tervehtien tuntemattomia. Mokoma ihrapallo ei yhtään välittänyt minusta. Puhisin ja tuhisin aikani ovella, kunnes käännyin kannoillani ja marssin takaisin autolle, sietäisi pullero saada opetuksen.

// Etpä ainakaan rikkonut comboas, joka päivä oot käynyt ees vähän pyörähtelee. :---D Joten ei niin paljo pahaa ettei mitää hyvääki. -Latu

[Jasny]

If I had you, that would be the only thing I'd ever need

I play wow can’t nobody mess with me now .. ja juuri silloin puhelimeni keskeytti tuliset pelisessiot. En ollut vaivautunut lähtemään Latulaan tänään, kun minulla oli ah-niin-välinpitämätön hoitoponi, joten suunnitelmissa oli vetää rajut kalsarikännit ja raidata läpi yön. Vastasin kuitenkin mystiselle soittajalle sellaisesta numerosta, jota en tuntenut, mutta Latuksi puhuja itsensä esitteli.
–”Sepe ei ole koskenutkaan ruokaansa eilisen pikavisiittisi jälkeen, luulee vissiin tulleensa hylätyksi.”
Iloitsin sisäisesti, mutta lupaukseni lähteä tallille mahdollisimman äkkiä oli tyyni ja hillitty. Kiskoin vaatteet päälle ja lähdin puhdistamaan arvon nissania siitä pirun märästä suojalumesta, jonka takia kengät kastuivat ja kaikki asiat oli huonosti. Niin ikään ajaminen tällaisessa kelissä oli niin riskipeliä, että voisi äkkiä keksiä mukavammankin tavan kuolla.

Hengissä sitä silti selvittiin koko matkasta, vaikka toisinaan pieni pelko meinasi ottaa vallan. Käppäillessäni mehevän, kuvainnollisesti pinkin ja glitterisen tuoksupilveni kanssa lähes tyhjään talliin, kuulin jo ovella matalan ja kovin miehekkään karkean hirnahduksen Sepen suusta. Karvakorva hörisi minut nähdessään ja sai pitkän jälleennäkemishalauksen, olihan tässä ollut kokonaiset kaksi päivää välissä! Eikä pullalla näkynyt kyllä olevan mitään ruokailuongelmia, enää ainakaan ja se oli kovin positiivista. Ponia ei ollut ympätty tuntilistaan mukaan, joten se saisi ansaitun vapaapäivän, jonka aloitin harjauksella. Poninpullukka rentoutui täysin ja lähes nukahti perinpohjaisen puunauksen aikana. Vaaleanpunainen jogurttihuuli lerpatti niin houkuttelevan näköisesti, että sitä oli pakko vähän väliä heilutella, ja talvikarvainen iso maha ei suinkaan välttynyt tökinnältä, mutta Sepe vain möllötti tyytyväisenä kiusaamisestani huolimatta. Herran ollessa putipuhdas, etsin käsiini sellaisen oranssin juureksen ja laitoin jäykän pökkelön tekemään porkkanavenytyksiä. Hienosti ruuna taipui, mutta toki se voisi olla aina hieman vetreämpi.

Sain melkein sydänkohtauksen, kun huomasin ponin uuden hienon vaaleanpunaisen riimun olevan niin likainen, ettei sen todellista väriä näkynyt harmauden alta ja jouduin vastentahtoisesti käyttämään Sepen vanhaa, mustaa riimua. Kuljetin puoliunisen herran tarhaan, joka ei jaksanut vieläkään herätä ja kompasteli jopa omiin jalkoihinsa, vaan ei ressukka jaksanut väsymyksen vuoksi edes heinänkorsia tavoitella. Mussukka ei olisi millään halunnut jäädä ulos yksikseen ja se hitaasti köpötteli rinnallani sen lyhyen matkan, kun vielä pystyi ennen kuin aita tuli vastaan.

Minä palasin takaisin talliin kottikärryjen kera, siivoten karsinan ja palauttaen sinne lisää turvetta. Joulun ollessa jo lähellä halusin tehdä oikein suursiivouksen ja pesin pojan karsinan seiniä myöden, lopputuloksen miellyttäessä silmää, sekä tuoksuessa hyvälle. Myöskään varusteet eivät saaneet jäädä rauhaan, ja se pirun vaaleanpunainen riimu saisi palautua oikeaan kuosiinsa. Tällä kertaa oikein ekstrana lakaisin jopa käytävän, ihmisistä välittämättä ja Sepettimen kävin vielä hyvästelemässä ennen lähtöäni.

[Jasny]

I can be your new favorite waste of time, and you'll be mine

Paniikkikohtaus siitä syntyi, kun kello oli viisi päivällä, puhelin oli unohtanut herättää, eilisyö oli mennyt valvoessa ja HäRan estevalmennus alkoi kuudelta. En ole koskaan aikaisemmin valmistautunut niin nopeasti ja itkua vääntäen sitä kiiruhdettiin autolle, tukka pörröisenä ja silmät mustina eilisestä meikistä. Ja eikös se pirun lihava pallokin ollut juuri silloin likaisena lojumassa tarhassa. Raahasin ponin juoksuaskelin talliin ja ehdin sutaisemaan mutakuonoa hieman, puhdistamaan kaviot, heittämään molempien varusteet niskaan ja lähtemään maneesille. Tiukka oli aikataulu, mutta niin ehti väsynyt ja homeinen parivaljakko juuri ajoissa paikalle. Saimme Latulta ja muilta valmennukseen osallistuneilta pitkiä katseita osaksemme, mutta oloni oli mitä mainioin pienessä hiprakassa, joka ei ollut ihan vielä kulunut pois. Olin tästä mahdollisuudesta ihan oikeasti kiitollinen, mutta pitikö sen olla juuri sunnuntaina?

Kampesin itseni ruunan selkään ja koetin alkukäyntien ajan vähän selvittää päätäni. Latu oli silminnähden tyytymätön minun ja Sepen laiskaan asenteeseen, ponin ravatessa eteenpäin niin hitaasti ja löysästi kuin vain mahdollista. Mies laittoi sopivan estekorkeuden meille ensimmäisenä, 40cm ristikon, eiväthän isommat pollet loikkisi sellaisia pieniä ruippanoita, mutta minä satuin tietämään, ettei Sepekään niistä kovin välittäisi. Köpöttelimme samaan onnettomaan tahtiimme tylsien ristikoiden yli ja Latu karjui kentän laidalta vihaisena ohjeita, jotka eivät rekisteröityneet niin minun kuin poninkaan päähän.
-”Pitäisiköhän teidät laittaa alkeiskurssille ..” Toivonsa menettänyt mies tokaisi päätään puistellen.
-”Vastahan me voitettiin parempiakin ratsukoita Hawan kilpailuissa!” Vastasin näsäviisaasti ja Latu tapitti minua yllättävän tuimasti.
-”Ylittäkää sitten tuo muiden 60cm lämppäri, älkääkä rikkoko sitä.” Hän oli ihan täysin uskoton maailmanmestariparin taidoista, mutta mepä näyttäisimme Sepen kanssa mistä kana pissii.

Vihdoin minäkin ryhdistäydyin ja ruunan huomatessa meidän suuntaavan hieman isompaa estettä kohti, nousivat sen mutakorvat höröön ja tahti kiihtyi. Loikkasimme pystyn yli huimalla ilmavaralla ja katsomossa olevat ihmiset, jotka eivät olisi uskoneet meidän pystyvän siihen, kohahtivat ihmeissään. Niin ikään Latu oli nyt vakuutettu proskillseistä ja saimme jatkaa Sepen kanssa 60cm korkeutta. Ehdottoman moitteettomasta prinsessaistunnastani ja hyppytekniikasta saimme kehuja, mutta valvotun yön jälkeen tarmokkuuteni oli imetty ihan kuiviin ja en jaksanut kannustaa ponia esteille niin kuin olisi pitänyt. Ruuna oli toki ihan innoissaan pomppuharjoituksista, mutta kyllä minun olisi pitänyt sitä vähän enemmän ajaa eteen, se oli itsekin myönnettävä. Kaiken kaikkiaan peikkotytön ja mörököllin valmennus meni ihan mukavasti, enkä laittaisi vastaan jos samankaltainen tilaisuus tarjoutuisi joskus uudestaankin. Kiitin Latua nätisti ja poistuimme ponin kanssa loppukäynneille ulos.

Ulkona oli plusasteita, joten talvesta huolimatta kuljetin Sepen pesukarsinaan. Poni oli edelleen ihan törkyinen ja sen lisäksi vielä lähes valuvan hikinen. Varmasti oli raukan mielestä ollut ikävä tunti, vaikkei pienen naamasta sitä nähnytkään, sillä iloisesti se minulle hymyili, ainakin kuvainnollisesti. Pesin palleron huolellisesti ja kuurasin niin, että lopputulos oli mahtavan kiiltävä ja herkullisen tuoksuinen. Nyt ponia sitten kelpasi sniffaillakin halutessaan. Vähän teki mieli suihkuttaa siihen jotakin miehekästä parfyymiakin, mutta sen päähänpiston sain kuitenkin jätettyä väliin – Sepen onneksi. Vilu ruunalle ei ainakaan tulisi, koska pakkasin sen melkein yliampuvan lämpimästi ja kävin tallipuuhien lomasta vaihtamassa alimmaisen, märän viltin aina uuteen. Pullea pallo oli entistäkin suurempi vaatetuksensa johdosta ja hyvä, kun herttaista naamaa edes näki vuorauksen alta. Olin vakuuttunut siitä, että poni piti hurjasti seurastani, joten hengailin sen kanssa aina niin kauan, kun se oli kivasti kuivunut ja vasta sitten lähdin itsekin kohtiin, ja suoraa tietä suihkuun.

// Oot kyl luoja paratkoo ensimmäinen mun tuntema ihminen joka on tullut jälkituubassa valmennukseen. :-D -Latu

[Jasny]

You show the lights that stop me turn to stone

Pyöriskelin sängyssäni ikuisuuden ennen kuin uni päätti tulla joskus myöhäisestä aamuyöstä. Latula ja Sepe olivat iskostuneet niin syvälle mieleni syövereihin ja alitajuntaan, että myös unessa pullean ponin iloinen nassu oli edessäni. Ruuna tönäisi turvallaan kylkeäni, kuten se oli tehnyt aikaisemminkin, mutta samassa hetkessä täplikäs pallo muuttui ihmiseksi ja vaaleanpunainen nenä kiinni minussa oli tuon komean miehen käsi. Enkä tässäkään vaiheessa oivaltanut uneksivani, eläytyessäni tunnelmaan miehen lähestyessä minua hiljalleen… ja sitten soi herätyskello aivan liian aikaisin. Minulle ei koskaan tapahtunut mitään kivaa, ei edes unessa! Kyräilin vihaisena sängyssä ainakin puoli tuntia ennen kuin sain kiskottua itseni ylös ja tallille. Automatka meni unelmoidessa kuumasta ja seksikkäästä The Checker nimisen elokuvan päänäyttelijästä, mutta nähdessäni lihavan todellisuuden kököttävän tarhassa, sirpaloituivat haavekuvani jälleen kerran.

Ilokseni ponipoika oli vielä eilisen jälkeen putipuhdas ja syötävän herttainen itsensä. Toisinaan mieleeni eksyi yhä kuvia sliipatusta puoliverisestä, mutta Sepen kanssa toimimisen helppous osasi jo houkutella luokseen. Tuskin ylimielinen ja iso hevonen kävelisi tarhassa vastaan ja antaisi ottaa kiinni tuosta vain, tuskin sellaisen kanssa voisi lähteä päähänpiston tullen saunomaan tai ratsastelemaan maastoon ilman apuvoimia. Sen sijaan pieni ruunanressukka pujotti vain ajatuksen voimalla päänsä riimusta läpi ja lähti kulkemaan kanssani ilman vastahakoisuutta. Enää pallero ei edes viitsinyt kovin hamuilla jokaista ruohotäplää tai heinänkortta tuntiessaan hoitajansa, ja tietäessään ettei tiukkaa tätiä kannattaisi suututtaa. Sepestä oli kovaa vauhtia tulossa täydellinen ja ihana estetykki, joka pystyisi toimimaan mahtavana opetusponina ensikertalaisillekin hyppääjille. Varmasti herra pääsisi laiskottelustaankin eroon, oivaltaessaan itse nauttivansa siitä mitä tekee, ainakin kanssani. Toki sille pitäisi antaa aikaa ja ymmärtäväisyyttä mahdollisiin takapakkeihinkin, mutta sen mitä ruunaa jo muutaman viikon aktiivisen tutustumisen jälkeen tiesin, kävisivät asettamani tavoitteet toteen.

Laitoin Sepen kiinni ulkopuomiin ja noudin itse ponin harjat, suojat, sekä suitset tallista. Enkä tuhlannut edes ajatusta sille, etten uskaltaisi jättää palloa hetkeksi ulos yksikseen, teki se minusta vastuuttoman ihmisen tai ei. Harjasin ruunan läpi, puhdistin kaviot, iskin suojat jalkoihin ja suitset naamaan lämmitettyäni ensin kuolaimet, jonka jälkeen tälläsin oman kypärän päähän ja nousin selkään. Ohjasin Sepen kohti päämaastoja, totutellessani vaihteeksi ilman satulaa ratsastamiseen. Tasapainoni on melko hyvä ja nautin tästä tavasta olla lähempänä hevosta, tuntea sen selkäranka, askelet, lihasten liikkeet ja jokainen värähdys. Eikä ilmainen takapuolenlämmitinkään ollut talvisäällä paha asia, pyllyn ollen lähes tulessa tuhatasteisen patterin vuoksi. Olin ehtinyt vaipua omiin ajatuksiini, kunnes tallipihalta kantautuva huuto havahdutti minut.
-”Kelpaako seura?” Kysyjä oli Latu Rommin selässä, ja vastoin perusluonnettani kasvoille nousi säteilevä hymy.
-”Toki.” Sana tuli kuin itsestään, eikä sitä tarvinnut tällä kertaa kummemmin pohtia, olinhan jo tottunut kyseisen miehen seuraan.
-”Mie voinkin esitellä siulle Latulan maastoja.” Latu jatkoi, kirien hevosellaan minun ja Sepen edelle.

Matkamme jatkui syvässä hiljaisuudessa, mutta yhteisymmärryksessä siitä, ettei sanoja kaivattu. Kuljimme tyynesti tietä pitkin, minun joutuessa toisinaan kiihdyttämään ratsuni raviin, kun ponin töppöjalat ottivat huomattavasti lyhempiä ja hitaampia askelia kuin suuren puoliverisen pitkät koivet. Suuntasimme metsäpolulle, joka jatkui pitkänä mutkitellen. Sepe kulki korvat hörössä, innokkaana ja varmajalkaisesti vaikeahkossa maastossa. Sää oli enemmän kuin suotuisa, tuuli ei käynyt lainkaan ja metsässä oli ihan rauhallista, vain välillä jonkin eläimen rikkoessa harmonisuuden rapistellessaan pusikossa tai puussa. Päästessämme peltoaukealle, jatkui sanaton sopimus ja vain katseemme Latun kanssa vaihtuivat, jonka jälkeen kumpikin nosti laukan. Rommi oli hetkessä ampaissut ties kuinka kauas minusta ja Sepestä, kun me hallitun rauhallisesti nelistimme menemään tanner tömisten. Suurta laukkapätkää en ottanut halutessani ruunalle kevyen päivän eilisen estevalmennuksen jälkeen, mutta hengityksen se sai meillä molemmilla kiihtymään. Hetken saimme odotella Latua, kunnes matka jatkui taas. Minulla ei ollut mitään tietoa ajankulusta, mutta tuntui kuluneen noin puolisentoista tuntia palatessamme takaisin Latulaan. Kiitimme Latun kanssa toisiamme seurasta ja tiemme erosivat minun suunnatessa päätalliin ja hänen kakkostalliin.

Kuljetin Sepen karsinaansa ja riisuin sen ratsastustamineista. Poni purisi tyytyväisenä mukavasta maastoilupäivästä, joka oli virkistänyt kivasti niin sen kuin ratsastajansakin mieltä. Harjailin palleroa kiireettömästi pitkän aikaa, tuhlaten jokusen minuutin taas sen venyttelyyn porkkana apuvälineenäni. Sepe teki työtä käskettyä kyseenalaistamatta pyyntöäni, onnistuen saamaan mukavan herkkupalansa, mutta ruokakipon puolelta. Puuhastellessamme yhdessä ruuna osoitti usein ihanan suloisia hellyydenosoituksia, kosketellen minua turvallaan ja silloin tällöin lipaisten kättäni, hakien huomiota puolestaan minulta jos en sitä riittävästi antanut. Oli vain ajan kysymys, kun herra sulattaisi sydämeni kokonaan.

[Jasny]

The queen has been overthrown

Olin varannut ihan virallisen ratsastustunnin Latulasta ja tarkoitus olisi alkaa kerran viikossa käydä vähän muidenkin ratsujen selässä kuin vain pullaponi Sepen. Varmasti tekisi kunnon ohjaus hyvää ratsastustaidolle, joita ei koskaan voinut kehittää liiaksi. Talliin päästyäni suunnistin ensimmäisenä ilmoitustaululle kyttäämään tuntilistaa. Ratsukseni oli ilmoitettu kopsu nimeltä Halla, mutta paha vielä tässä vaiheessa sanoa minkälainen se olisi, kun tunnistin kaikkien hevosten joukosta ainoastaan sen yhden pullean ja täplikkään. Kun Latun huumorintaju riitti antamaan Sepen minulle hoitoponiksi, niin varmasti mies istuttaisi minut jonkin kämäisen shetlanninponinkin selkään ivallisesti naureskellen, sitä en yhtään ihmettelisi ja yhden sellaisen vannon nähneeni jollakin käynnilläni. Kävelin tallikäytävän päästä päähän hakiessani pollea nimeltä Halla, toivoessani etten törmäisi epäsosiaalisena ihmisenä sen hoitajaan, mutta kuinka ollakaan ei etsintä tahtonut tuottaa tulosta. Palasin ilmoitustaululle ja kivasti silmiin osui teksti siitä, että tamma asuu pihatossa. Yhtäkkiä minun teki sittenkin mieli etsiä kaakin hoitaja käsiini. Ensikosketukseni Latulan ihmisiin tapahtui kivasti, kun tupsahdin jokaisen naaman eteen yksi kerrallaan kysyen, josko joku tunnustaisi pitävänsä huolta pihattokaakista. Vaan eipä kukaan paikalla olleista ainakaan myöntänyt asiaa minulle.. varmasti joku vain vältteli työtään, niin minäkin olisin tehnyt.

Onneksi tuntini alkoi vasta kuudelta, joten ensin auttaisin Sepen ratsastajaa kunnostamaan ruunan, sehän on tunnetusti niin vaikea, ettei kukaan pikkuinen varmasti pärjäisi sille lihavalle ja vihaiselle muulille yksin! Niin minä löysin rakkaan palleron karsinasta jonkun yli-innokkaan nuoren tytön, joka tomerasti ponia harjasi. Päätin kerrankin olla hurjan kiva ja tuttu sädehtivä tekohymy nousi kasvoille.
-”Tarvitsetko apua Sepen kunnostamisessa?” Niin ojensin auttavan käteni ja tyttö, joka oli kyykistynyt harjaamaan ruunan jalkoja, katsoi minua kuin halpaa makkaraa.
-”En, mene pois.” Tylyn vastauksen sain ja vaikka mieleni teki haukkua kakara lyttyyn, päätin vain hipsiä pois laskien samalla sataan. Sepe raukka katseli suruisena poistumistani ja täysin vastoin perusluonnettaan näykkäisi harjaajaansa. Kovin hieno poika oli hän ja ajatuksemme pelasivat niin hyvin yhteen, että se alkoi jo pelottaa.

Zombailin tallissa aikani, puuhastellen kaikkea turhaa mitä keksin. Siivosin esimerkiksi Sepen kaapin ja puhdistelin omia ratsastusvarusteitani, täytyihän sitä olla poikkeuksetta edustuskunnossa. Kellon näyttäessä vartin yli viittä lähdin vastentahtoisesti pihatolle ja silmäilin aidan toiselta puolen tarhaavaa kaksikkoa. Puokki ja suokki, tämäpä mukavaa. En kehdannut enää lähteä häiritsemään ihmisiä, joten kokeilin hevosenlöytämisonneani lausumalla nimen Halla, mutta ei kumpikaan hevonen yllättäen reagoinut siihen mitenkään. Olisin varmaan jatkanut nimen jauhamista niin kauan kuin se olisi tuottanut tulosta, mutta joku ihminen tupsahti hakemaan toisen hevosista pois. En osannut lainkaan ratsastaa suomenhevosilla, joten salaa mielessäni toivoisin sen poistuvan, mutta ei, huono onneni jatkui. Jäin murtuneena tapittamaan pihattoon jäänyttä tummanruunikkoa tammaa, joka katseli samoilla mielin minua.
-”Sie se olet vissiin yhtä mukava kuin miekin, _Halla_.” Pirun ämmä, kun ei minun kutsuani ollut totellut, tästä tulisi varmasti vielä oikea tahtojen taisto, jonka voittaja toki oli jo selvillä. Ottaessani muutaman askelen Hallaa kohti, sain hurmaavaksi tervehdyksekseni liikkumisen poispäin, likaisen hammasrivistön esittelyn ja niskaan painuneet korvat. Nostatin naamalleni niin vihaisen ilmeen kuin vain suinkin kykenin ja sihisin, joka sai suokin hämmentymään ja minä puolestani sain sen kiinni. Jotkut varmaan tykkäsivät käyttää kilttejä hevosmiestaitometodeja, mutta olin todennut ne liian hitaiksi. Halla jatkoi rumaa irvistelyään edelleen, mutta eipä tuo minua häirinnyt, jatkukoon mokoma jos sitä oli niin hurjan kiva harrastaa.

Minulla ei ollut mitään käryä mihin pihattohevonen pitäisi hoitamisen ajaksi tunkea, joten sniikkasin sen tunnilla olevan Sepen karsinaan. Olisimme olleet lähes näkymättömät, jos tamma ei olisi välistä kiljunut minulle vihaisesti, kun se halusi lähteä ihan toiseen suuntaan kuin minä, enkä piruuttanikaan taipunut sen tahtoon, periaatekysymys. Harjat noudettuani päätin hengittää syvään ja ottaa kiltimmän asenteen, en haluaisi purkaa kakaroihin kohdistuvaa vihaa hevosrukkaan. Halla olisi toki voinut toimia samoin, mutta kärttyinen akka se oli edelleen. En kuitenkaan sitonut hevosta, saisi olla vapaana niin kauan kuin ei alkaisi pyörimään ja pysyisi liimattuna paikallaan. Hampaat neidillä kyllä loksuivat, mutta yhtä nätisti sen silti sai harjattua kuin Sepenkin. Täpläpallon kanssa ajatuksemme vaihtuivat ilman sanoja, mutta muiden hevosten kanssa suutani ei saanut sulkeutumaan. Juttua tuli loputtomasti päivän tapahtumista aina kaikkeen mahdolliseen lässytykseen asti, ja vaikka Hallaa ei olisi vähempää voinut kiinnostaa kuulumiseni, turtui sekin pikkuhiljaa äksyilyyn ja lopulta olimme kuin paremmatkin ystävykset.
-”Guga on hieno dyddö niin.” Ja tamma vastasi minulle päällään nyökäten.
Laittaessani pinteleitä etujalkoihin, päättivät takajalat ottaa toisinaan ilmaa alleen ja tömäyttää seinää, mutta pieni tökkäisyhuomautus lavan tienoille riitti kitkemään senkin pois.
-”Sepe ei kyllä tykkää jos sie sen karsinaan jätät rumia jälkiä.” Hienona ja siistinä neitinä Halla tietenkin ymmärsi yskän ja lopetti moiset touhut kunnes satula tuotiin samaan tilaan hänen kanssaan. Siinä vaiheessa kiinnitin tamman kalteriin, sillä lyhyenä, hintelänä ja täysin voimattomana ihmisenä satulan nostaminen vähääkään Sepeä korkeamman hevosen selkään oli jo itsestään tuskan takana. Se nyt vielä olisi puuttunut, että olisi saanut kammeta satulaa jonkun pyörivän, vihaisen ja vauhkon konin päälle, huh. Loppu hyvin, kaikki hyvin, olin saanut myös suitset päätään nostelevan tamman nassuun, joskin olin joutunut lähes kirjaimellisesti roikkumaan turvassa saadakseni sen alas. Odotellessamme lähtökomentoa maneesille, rapsuttelin Hallaa otsasta, korvan takaa, säästä ja vähän sieltä täältä nähdäkseni miten se reagoi mihinkin. Siinä missä korvien lerputtelu ei sen mielestä ollut mukavaa, niin rusina-aivojen päällistä otsalohkoa kyllä sai rupsutella niin paljon kuin lystäsi.

Satulavyön kiristysoperaatio lukeutui taas niihin ei-niin-mukaviin asioihin, mutta vihastunut Jasny mutisi sellaisen litanian kipakoita kirosanoja, että Hallaakin hämmensi ilmaisujen monimuotoisuus. Vaikka olin pieni, niin olin kuitenkin haka nousemaan isompienkin ratsujen selkään ilman ongelmia ja niin ikään sain tämän tamman alleni helposti, ja vaikka se otti yhden askeleen eteen, joutui se saman tien peruuttamaan sen samaisen askelen, kunhan olin ensin saanut sievän pyllyni istutettua penkkiin. Alkukäyntien ajan näin kauhukuvia tiukasta tädistä, johon olin törmännyt ensimmäisenä päivänä, mutta helpotuksekseni tunnin pitäjänä oli Latu. Hommat tulisivat alkamaan ihan perusjutuista ja hevoset tuli lämmitellä siirtymisillä, ja temponvaihteluilla. Vaikken varsinaisesti vihannut itse Hallaa, niin minulla oli oikeasti vain huonoja kokemuksia suomenhevosilla ratsastamisesta, niiden tarvitessa jotenkin isommat avut. Toki tämä oli vain yleistystä aikaisempien hevosten takia, ja liikkuihan teräskylki Sepekin allani. Koetin pönkittää itsetuntoani, joka oli ihan maassa, ollessani varma etten saisi tammaa liikkumaan edes oikein päin. Niin siinä kävikin, että ravia nostaessa neiti laittoi jarrun pohjaan ja oli itse sitä mieltä, että pakkivaihde oli parempi vaihtoehto. Raippakäsi irtosi sillä samalla sekunnilla ohjasta, enkä todellakaan pelännyt käyttää sitä. Halla selätettiin niin, että pieni pukkikin siitä irtosi ja lopulta ravasimme niin sievästi eteen ja juuri niitä reittejä mitä minä halusin. Tamman totellessa ja sen ollessa kuulolla, hellyin minäkin kehumaan sitä ja taputtamaan vuolaasti, joka vain terästi sen toimintaa. Lopputunti sujuikin sitten kuin rasvattu, Hallan ollessa todella mukava ratsu ja jopa helpompi kuin Sepe, pyrkiessään eteen ilman ainaista käskytystä ja ajamista. Teimme peruutuksia, väistöjä, etu- ja takaosakäännöksiä, avo- ja sulkutaivutuksia ynnä muuta kouluvääntöä. Ja pakko myöntää, että ohjeistettu tunti sai lämmön pukkaamaan pintaan ihan eri tavalla kuin lönkyttely yksin kentällä. Myös kuvani suomenhevosista muuttui hieman, Hallan edustaessa hieman parempaa kastia kuin ne joihin olin tottunut. Opin myös, että tämä neiti nautti kehuista yhtä paljon kuin naiset yleensä, eikä niitä voinut missään vaiheessa antaa liikaa! Lempeällä äänensävylläkin oli oma vaikutuksensa ja tullessani alas selästä, jatkui harmoninen yhteiselo, kun kumpikin muisti kunnioittaa toistaan.

Takapakkeja oli tänään nähty jo niin paljon, että hyvästä tunnista tuli mahtava olo, ja kun vieras ihminen tuli minua ja Hallaa vastaan, lausuen armolliset sanansa,
-”Olen Riikka, Hallan hoitaja, voin jatkaa tästä jos haluat?” oli hänen puheensa kuin kaunissointuinen enkelikuoro korvilleni.
-”Mieluusti.” Sain yhä hengästyneenä sanottua ja luovutin suomineidon hänelle.
Lähdin itse Sepen luo, josko saisin vihdoin olla edes vähän kosketuksissa armaaseen hoitoponiini ilman välikohtauksia, mutta siellä se nuori tuntiratsastajanrääpäle oli edelleen minun ruunaani lääppimässä! Tällä kertaa menin isona ja pahana tyttönä, kulmat kurtussa ja lihakset jännittyneinä ponin karsinalle.
-”Hevosille pitää antaa omaakin rauhaa, että sinun on nyt aika lähteä.” Tuimasti sanoin sanani ja niin uskottavalla auktoriteetilla, että tyttö pyysi anteeksi ja poistui tavaroineen ulos tallista. Silloin minä tein oman siirtoni ja hiivin itse hipelöimään lihapullaa, joka otti minut iloisesti hörisemällä vastaan. Luojan kiitos hoidokkini oli ihana ja säyseä yksilö, jota ei täytynyt kurittaa.. paljon.

[Jasny]

Please tell me what we have is real

Huolimatta alituisesta väsymyksestä halusin tänään oleskella Sepen kanssa ihan kunnolla, kun en eilen ehtinyt tekemään sen kanssa oikein mitään. Saavuin Latulaan noin viiden maissa ja päästyäni ruunan karsinalle näin ehkä jotakin maailman suloisinta. Poni oli ketarat ojossa nukkumassa ja huomatessaan minut se nosti laiskasti päätään, päästäen suustaan ihan hiljaisen huokaisun. Hain siivoamani kaapin perukoilta kaksi pallon vanhempaa, mustaa vilttiä. Toisen niistä asetin ponin viereen ja toisen kiskoin päälleni kun olin asettunut Sepen kainaloon makuulle. Ei mitään, voisi iltapäivän viettää levätessäkin. Silkkisen pehmeä masu toimi hyvänä tyynynä, eikä poni ollut moksiskaan iholle käyneestä takiaisesta, sillä se olisi suorastaan kehrännyt, jos olisi ollut kissa. Kaivoin kännykkäni esiin ja selasin soittolistoja kuumeisesti, etsien tällä kertaa jotakin rauhoittavaa ja hidastempoista musiikkia, kenties jotakin rakkaushöttöäkin.

Ensimmäisenä silmiin osui Seize the day ja se jo auttoi meidät molemmat pääsemään kivaan uneliaaseen tunnelmaan. Sepekin ymmärsi tämänkertaisen musiikkiharjoitteen olevan ihan jotakin muuta kuin liikkumista ja varsin työvastaisena herrana lopetti heinämahansa laihistamisen, päästäen sen oikein kunnolla valloilleen pönöttämään. Toinen kappale oli ihan mahtava hidas metallibiisi The tide began to rise, joka oli ehkä kuitenkin asteen liian angstinen meidän elämäniloisten makuun. With Me sopi fiilikseen, mutta oli vähän liian menevä. Hylättyjen valtakunta on rakkaus, mutta The Frozen world sai sievän parivaljakon nukahtamaan.

Ainakin viisi tuntia vierähti antoisilla päiväunilla ja ruunan koskettaessa turvallaan niskaani herätyksen merkiksi, en millään jaksanut liikahtaakaan.
-”Ei ihan vielä Sepe, jos mie hetken nukun.”
Poni tönäisi minua hieman kovemmin tällä kertaa ja avatessani silmäni, törmäsi katse karsinan ovella olevaan Latuun. Mies nauroi minulle katketakseen.
-”Kello on jo kymmenen, ajattelitko mennä kotiisi nukkumaan vai jäädä siihen.”
Sain itseni vaivoin ylös ja Sepekin pääsi vihdoin nauttimaan iltaheiniään seisoma-asennosta, kun ei parka ollut tohtinut herättää minua aikaisemmin. Hätistin Latun tiehensä ja harjailin Sepen turvekyljen puhtaaksi. En kuutta tuntia kauempaa halunnut ruunaraukkaa häiritä, joten lähdin vähin äänin hipsimään takaisin kotiin. Olipa taas ollut hurjan tärkeä päivä.